27. huhtikuuta 2008

Lapsiporno ja Marlboro-clothes


Monet ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin Suomessakin sai mainostaa tupakkaa. Koska tupakointia pidetään paheena ja se haittaa ikävällä tavalla myös muiden kuin tupakoitsijoiden omaa terveyttä, tupakoinnin ei haluttu yleistyvän. Siksi sen mainostaminen kiellettiin. Tämän jälkeen muutamat suuret tupakanvalmistajat, kuten Philip Morris, aloittivat piilomainonnan.

Se tapahtui rekisteröimällä Marlboro-tupakan nimi myös vaatteiden tuotemerkiksi ja mainostamalla Marlboro-nimisiä mokkatakkeja, jotka olivat jo uutena yhtä kauhtuneita ja riekaleisen näköisiä kuin koko ikänsä tupakoineen tervaskannon keuhkot. Lehtiin ilmestyi koko sivun täyttäviä mielikuvamainoksia, joissa istui samanlainen Frank kuin ennenkin, mutta vain ilman tupakkaa: ratsastamassa lännen lokareille tyypilliseen tapaan kohti auringonlaskua.

Viranomaiset puolestaan hyväksyivät tällaisen järjestelyn, sillä olihan lain kirjain täytetty. Toisaalta kaikki yksimielisesti ymmärsivät, että tupakkaahan siinä mainostettiin, kun kerran molemmilla tuotteilla, sekä vaatteilla että syöpäkääryleillä oli sama nimi. Lisäksi kaikki käsittivät, että olisi ollut järjetöntä satsata pelkkien takkien mainontaan enemmän rahaa kuin tuosta tekstiilibisneksestä oli ikinä revittävissä irti.

Suuri yleisö joko pakotettiin olemaan ymmärtämättä, että kuvassa oli palaneen käryä (viranomaisten toive), tai sitten oivaltamaan, että tupakkaahan piilokuvassa haluttiinkin nähtävän (mainostajien toive). Koska kaikki menivät tähän peliin mukaan, voidaan sanoa, että kyse oli valheellisuuteen ja kaksinaismoralismiin suostumisesta.

Nykyään ei olla enää huolissaan Marlboro-vaatteisiin liittyvistä piilomainoksista, sillä tupakka-askit kiertävät huolettomasti formularataa kansainvälisissä tv-lähetyksissä ja välittyvät sitä kautta ihmisten verkkokalvoille julkisen kontrollin ohi. Sillä eihän urheilua voida kieltää.

Tämä analyysi antaa aiheen kolmeen johtopäätökseen. Ensinnäkin: mainonnan kieltämisellä kiellettiin jotain, mitä ei tosiasiassa voitu eikä haluttukaan kieltää. Toiseksi: kieltojen asettaminen nähtiin turhaksi, sillä jokainen tietää, ettei kukaan aloita tupakointia mainonnan vuoksi vaan muista, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja esimerkkeihin liittyvistä syistä.

Tästä todistaa muun muassa se, ettei tupakointi ole vähentynyt mainonnan lopettamisen myötä. Ja kolmanneksi: kieltojen pystyttäminen teki kielletyn asian haluttavaksi. Varsinkin nuoret oppivat, että tupakoinnin täytyy olla hyvää, koska melkein kaikki muutkin asiat, jotka viranomaiset haluavat kieltää, liittyvät nautintoihin ja ovat siis ainakin jossain mielessä hyviä.


Hitler-kortti ja Godwinin laki

Mitä merkitystä tällä on lapsipornon kannalta? Viranomaisvallan halu kieltää lapsipornon valmistaminen, hallussapito ja jakelu on ihan samanlaista kuin tupakkamainonnan kieltäminen. Ensinnäkään sillä ei ole mitään vaikutusta, koska lapsiporno ei leviä julkisessa internetissä vaan seitsemän sinetin takana olevissa salatuissa verkoissa. Niinpä julkisen verkon suodattaminen on turhaa ja yhtä yhdentekevää kuin tupakkamainosten kieltäminen televisiossa: pahaksi leimatut asiat menevät läpi kuitenkin.

Toiseksi: tupakkamainosten kieltäminen on samanlaista kuin lapsipornon kieltäminen, sillä molemmissa on kyse vain imaginaarisesta, kosmeettisesta toimenpiteestä. Jotain täytyy niin sanotusti tehdä, jotta syntyisi vaikutelma, että julkinen valta vastustaa niin sanottua pahaa. Myöskään lapsiporno ei ole yksiselitteisen pahaa, sillä siitä nauttivat muun muassa lapset ja nuoret, joille on hyväksi tutustua vertaistensa ihmisten alastomiin vartaloihin. Ja kolmanneksi: tupakoinnin ja lapsipornon kieltäminen herättää tervehenkisimmissäkin ihmisissä perusteltua uteliaisuutta, joka johdattaa heitä kokeilemaan ja tutkimaan, mikä niissä on kieltämisen arvoista.

Edellä mainittujen näkökohtien lisäksi keskeinen on vielä niin sanottu lapsipornokortti. Sillä tarkoitetaan julkisen vallan pyrkimystä sensuroida internetin muita kuin lapsipornoon liittyviä aineksia ja rajoittaa sitä kautta sananvapautta. Tämä näkökohta kohoaakin lapsipornon suodatusta koskevan kiistan tärkeimmäksi vaikutukseksi namusetäjahtia koskevan kauhistelun takaa.

Lapsipornokortin käyttäminen on periaatteessa samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen, eli sen kautta koetetaan suitsia vapaata keskustelua. Oletuksena on, että tarpeeksi pelottavan tai leimaavan argumentin esiin nostaminen vetäisi kuumimmatkin sanan säilät huurteeseen. Molempien pelikorttien käyttäminen noudattaa niin sanottua Godwinin lakia. Keksijänsä Mike Godwinin mukaan nimetyllä säännönmukaisuudella tarkoitetaan verkkokeskusteluja koskevaa yleishavaintoa: keskustelun jatkuttua blogeissa tarpeeksi kauan, joku vetää ennen pitkää esiin Hitler-kortin.

Keskustelu on tällöin irtautunut aiheesta ja muuttunut solvaamiseksi, ja Hilteriä koskevan maininnan tilalla käytettään usein myös pedofilia- tai lapsipornokorttia, sillä näiden ilmiöiden uskotaan olevan niin arkaluonteisia, ettei kukaan halua niistä muistuttavia leimoja itseensä. Todellisuudessa natsikortin käyttäminen on yliampuvaa jo siksi, että esimerkiksi Suomesta on hyvin vaikea löytää yhtäkään oikeaa uusnatsia, vaikka ”uusnatsien” olemassaoloon vedotaankin tavan takaa myös julkisissa keskusteluissa.

Ainakaan minä en ole nähnyt yhtään uusnatsia missään, mutta paljon enemmän olen nähnyt tosissaan olevia kommunisteja. Hitler-kortin ensikäyttäjien katsotaankin yleensä hävinneen verkossa käytävän keskustelun tai väittelyn, ja samaa voidaan sanoa lapsipornokortin esiinnostajista.

Lapsipornoon viittaaminen on siis perimmältään samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen. Me kaikkihan tiedämme, ettei lapsiporno mikään ongelma ole. En ole itse löytänyt kovallakaan työllä julkisesta internetistä yhtään lapsipornoa sisältävää sivustoa saati sellaista yksittäistä kuvan riekaletta, joka voitaisiin kenenkään arvostelukykyisen ihmisen toimesta tulkita lapsipornoksi. Sen sijaan internetoperaattorit ja poliisi sulkivat suodatuslistallaan pääsyn aivan tavallista homopornoa ja look-a-like-teinipornoa sisältäville sivuille.

On tietysti selvää, että monia ihmisiä kiihottavat nuoret ja kauniit ihmiset. Mutta pornosivujen houkutuslintuina kellistelevät, karvattomiksi ajellut ja puppelitytöiksi tai -pojiksi lavastetut nuoret ovat hyvinkin kaksikymmentävuotiaita, eikä heidän esittämisessään ole kyse sen kummemmasta kuin fantasioiden ruokkimisesta.


Miten lapsipornokortti toimii?

Lapsipornokortti toimii nimenomaan muiden kuin lapsipornosivujen sensuroimiseen liittyvänä välineenä tehokkaasti. Lapsiporno muodostaa retorisen warrantin eli näennäisen oikeutuksen mille tahansa puhdistustyölle. Viranomaiset tietävät, että monet internetin olemusta tuntemattomat ihmiset alkavat vaatia suuria lakaisu- ja siivoustöitä verkkoon heti, kun he saavat kuulla sanan ”lapsiporno”. Tämän he saattavat tehdä jopa peitelläkseen omaa kiinnostustaan lapsipornoon.

Kun siis ihmisille uskotellaan, että netti on täynnä tuota kauheaa lapsipornoa, joka hyppää silmille heti verkkoselaimen avattua, on selvää, että nämä ahdistuneet ja tekniikasta mitään tietämättömät ihmiset alkavat suojella itseään omilta paheiltaan vaatimalla sensuuria verkkoon. Menneinä aikoina uskoteltiin aivan vastaavalla tavoin, että homoseksuaalit ovat rikollisia ja syntisiä ihmisiä, jotka pakastavat pikkulapsia ja palvovat Belsebuubia omissa rituaalisissa menoissaan. Kunnon kansalaiset saattoivat uskoa tämän, koska he eivät olleet koskaan tavanneet yhtään homoseksuaalia. Ja uskottuaan tuon soopan he eivät jatkossa koskeneet homoon edes kepillä vaan vaativat jotakuta tekemään nopeasti jotain noille rikollisille ja sairaille homoseksuaaleille! Kyse oli siis poliittisesta propagandasta.

Aivan samanlaista ajatuskulkua seuraten useat suomalaiset internetpalvelujen tarjoajat, kuten Dna ja Welho, ottivat käyttöön poliisin laatiman lapsipornosuodatuslistan. Näin oli siitä huolimatta, että poliisikin joutui vaivautuneena toteamaan, että mitään suodatettavaa ei ole. Verkossa ei ole lapsipornoa, mutta täytyihän suodatinta käyttää, kun kerran oli saatu käyttökelpoinen väline ja tuloksellisuusvaatimukset ohjasivat löytämään jotain suodatettavaa.

Niinpä suodatettiin muutamia aikuispornosivuja, eräitä lapsipornoa käsitteleviä asiasivustoja sekä pari sivustoa, jotka eivät liittyneet lapsi- tai muuhun pornoon mitenkään. Kun eräs asioista perillä oleva kansalainen hankki tämän suodatuslistan käsiinsä ja julkaisi sen verkossa, poliisi laittoi kyseisen paljastussivukin suodatuslistalle.

Hullunkurista on, että kohdattuaan kansalaisten vastarintaa poliisi teki saman kuin viranomainen aina yleensäkin, eli kiristi normiruuvia ja ryhtyi hyökkäykseen tätä yhtä kansalaista kohtaan tehdäkseen hänen lynkkaamisestaan varoittavan esimerkin. Mutta luuliko poliisi todellakin voivansa sulkea julkisia sivuja ja rajoittaa ilmaisunvapautta salassa? Sensuurin salaaminen ei kauan salattuna pysy, sillä sensuurilla itsellään on taipumus tulla julkiseksi.


Miten ihmiset on saatu vaatimaan sensuuria?

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Internetissä leviävästä lapsipornosta nostettu huoli ja sen synnyttämä sensuuriajattelu eivät ole missään suhteessa todellisuuteen, sillä Marlboro-mainosten tavoin lapsipornon käsite on poliittinen feikki. Se nostettiin esille, koska sitä, mitä oikeasti halutaan rajoittaa, ei kehdata sanoa.

Tarkoituksena on ollut alun perinkin luoda tekninen välineistö poliittisesti ei-toivotun aineiston poistamiseksi internetistä. Koska tällaisen järjestelmän luominen kysyy rahaa ja koska se merkitsee myös puuttumista ihmisten perusoikeuksiin kuten sananvapauteen, on kansalaisille jollakin tavoin pystyttävä perustelemaan, miksi rahaa poltetaan juuri tähän tarkoitukseen ja millä verukkeilla YK:n ihmisoikeuksien julistuksen sekä Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen mukainen sananvapaus voidaan kieltää.

Suomessa siihen tarjoaa mahdollisuuden perustuslain kahdennentoista pykälän momenttiin sisällytetty oikeus lapsia koskevan epäsiveellisen materiaalin ennakkosensuuriin. Koska sovelletut välineet eivät kuitenkaan johda nimeltä mainitun tarkoituksen toteutumiseen, kyseinen järjestelmä on johtamassa ainoastaan yhteiskuntakritiikin vaimentamiseen julkisella rahalla.

Parastahan sensuurin harjoittajien kannalta on se, jos kansalaiset itse pyytävät sitä. Tähän tarkoitukseen lapsiporno on käyttökelpoinen ase. Sillä jokaista, joka ei ole lapsipornoa vastaan, voidaan pitää lapsipornon kannattajana, eikä sensuurin tuottamia tuhoja saada enää kuntoon sitten kymmenen vuoden päästä, kun nykyajan lapset kysyvät, miksi te kiltit sedät ja tädit takavarikoitte meiltä mielipiteiden- ja ilmaisunvapauden.

Niin sanottu estolista ei kerro vain yhteiskunnan seksuaalisesta estoisuudesta. Kuvaavaa on, että sensuurin toimiessa tietokoneen kuvaruudulle ilmestyy pahan ja kielletyn sivuston sijasta poliisin ”pääsy kielletty!”-sivu, jolla valistetaan, että lapsipornon kieltävä hanke on ”osa Euroopan unionin poliisipäälliköiden” projektia – ei siis esimerkiksi osa kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän metkuja.

Kun myöskään demokraattinen lainsäätäjä ei vaivautunut käsittelemään asiaa perustuslakivaliokunnassa saati käyttänyt järkeään muulla tavoin, tapaus osoittaa, kuinka vaarallista on, kun kaikenlaiset Helmi-tädit tekevät asioista kuin asioista pelkkiä ohjeistus- ja tiedonjakopulmia. Sitten he ihmettelevät moraaliset ongelmansa peittäen, ”eikö teille ole muka jaettu tietoa sensuurin voimaanastumisesta”. Juuri tämän kaltaiset tapaukset tekevät ihmisten sähköisiä oikeuksia puolustavan Electronic Frontier Finland (Effi) ry:n tapaisista järjestöistä tärkeitä – jopa niin, että ne ovat alkaneet järjestyä poliittisiksi puolueiksi monissa maissa.