Olympialaiset ohi – Alkaako sota?

Vain muutaman vuoden kuluttua Saksassa 1936 järjestetyistä kesä- ja talviolympialaisista oli Euroopassa täysi rähinä päällä. Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaisia puolestaan seurasi verinen Bosnian-Hertsegovinan sota, jota käytiin Jugoslavian entisen liittovaltion alueella ja jossa nähtiin keskitysleirejä sekä kansanmurha. Lähes välittömästi Sotšin talviolympialaisten jälkeen vuonna 2014 Venäjä puolestaan miehitti Krimin alueen ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainan alueella.

Ovatko siis rauhaa ja harmoniaa symboloivat olympialaiset savuverho, jonka takana valmistellaan väkivallantekoja ja sotaa? Pyeongchangin talviolympialaisia pidettiin rehdin urheilumielen voittona politiikasta, mutta tosiasiassa olympialaiset ovat aina olleet kansainvälisen politiikan näyttämö tai sivulava, jolla urheilusta on tehty politiikan väline.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös antiikin Kreikan riitaisat kaupunkivaltiot Sparta ja Ateena vaativat sotilaitaan hautaamaan aseensa hiekkaan olympialaisten ajaksi, mutta vain siksi ajaksi, jonka jälkeen ne kaivettiin taas esiin. Urheilu sinänsä on valtasuhteiden performoimista. Sota on aseellista urheilua, niin kuin urheilu on aseetonta sotaa.

Urheilu on myös aggressioiden sublimaatiota: ylevöittämistä näennäisesti jalojen ihanteiden hyväksi. Takana kytevät ahneus, voitonpyynti ja saalistuksenhalu, yleensä myös kansojen ja kansakuntien eripura, jota säädellään ja hallitaan kanavoimalla vihamielisyys kilpailuun tai peleihin.

Myös Koreoiden yhteisesiintyminen Pyeongchangin kisoissa voidaan nähdä puhtaana propagandana, joka johtui isäntämaan vieraskoreudesta ja Pohjois-Korean häveliäisyydestä.

Maailman katseet pakottivat maiden joukkueet esiintymään yhdessä, sillä muu olisi pistänyt tikkuna ulkovaltojen silmään. Kun Etelä-Korean Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset 1988, kilpailijat, yleisö ja järjestäjät pelkäsivät Pohjois-Korean terrori-iskua, samantapaista, jonka muslimiterroristit tekivät Münchenin olympiakylään vuonna 1972 murhaten 10 panttivangeiksi ottamaansa israelilaista.

Kommunistisen terrorin ollessa vielä kylmän sodan aikakaudella voimissaan Pohjois-Korean agentit onnistuivat räjäyttämään matkustajalentokoneen vuonna 1987 toivoen sen johtavan Soulin olympialaisten peruuttamiseen. Tässä valossa Pohjois-Korean kädenojennus oli nyt infosodankäynnillinen yllätysisku.

Sekä etelä että pohjoinen katsoivat saavansa sympatiaa omalle puolelleen esiintymällä yhteistyökykyisinä ja kilpailemalla valheen eräässä muodossa, eli vastentahtoisessa sietämisessä, suvaitsevuudessa. Sillä tehtiin parempaa politiikkaa kuin USA:n boikotoidessa Moskovan olympialaisia 1980 tai Neuvostoliiton boikotoidessa Los Angelesin kisoja 1984.

Koreat paiskasivat kättä maailman huomion vuoksi, mutta kisojen jälkeen solidaarisuus sulaa todennäköisesti pois. Kiintoisaa onkin, kuinka käy. Pamahtaako painekattilan kansi auki, kun maailman huomio siirtyy muualle?

Urheilu ei ole vain keino luoda jännitteitä vaan myös purkaa niitä. Nykyisin on myöhäistä lopettaa Pohjois-Korean ydinohjelmaa mutta ei lopettaa Pohjois-Koreaa itseään entisen DDR:n tapaan. Itse lyön Jinin ja Jangin kunniaksi vetoa lavallisesta Pepsi-Colaa sen puolesta, että the choice of a new generation ohjaa pohjoisen suurta liideriä kiemurtelemaan irti sosialismin painolastista kohti Koreoiden yhdistymistä.

Pohjois-Korean pullistelu on strategista uhoa Yhdysvaltoja kohtaan, ja maa onkin pelannut kelvottomat korttinsa taitavasti. Maailman ainoa kommunistinen dynastia on aidosti riippumaton ja itsenäinen, sillä sitä ei tunnu tukevan oikein kukaan, ja julkisuus on maan kokoon nähden huippuluokkaa.

Myös rauhanharjoitusten jatkumisen todennäköisyyttä vastaan voidaan väittää. Vanha sanonta kuuluu, että sota alkaa, kun kamera käy. Se koskee kuitenkin info-, kyber- ja hybridisotaa. Aseelliset selkkaukset alkavat useasti silloin, kun yleisöä ei ole paikalla. Esimerkiksi Spetznas-joukot liikkuvat tunnuksettomasti, huomaamattomasti ja vähin äänin.

Ydinpommia ei voi kuitenkaan räjäyttää vaivihkaa tai hipihiljaa. Joukkotuhoaseista tekeekin käyttökelvottomia tai ainakin kertakäyttöisiä se, että ne jäävät maailman mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Korean niemimaalla ei ydinsotaa tule, mutta voi tulla jotakin muuta.

Olympiakomitea toimii maailmanpoliittisten pelimerkkien mukaan samoin kuin Nobel-komitea. Se myöntää kisat aina niihin maailmankolkkiin, joiden se katsoo olevan tarkkailun tarpeessa.

Ehkä Tokion vuoden 2020 kesäkisojen nauttima huomio riittää pitämään Koreat kiltteinä. Olympiavuoden 1940 edellä se ei tosin riittänyt, vaan kisat annettiin Helsingin järjestettäviksi, kunnes asiaan päästiin vasta 12 vuoden viiveellä.

Viidakkokuumetta kaislikossa

Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan.

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita. Sitä on tappiollinen poliittinen kaupankäynti, josta käytän ”kompensoivan suvaitsevuuden” nimeä.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta, jossa ISIS-terroristi murhasi 49 homoravintolan asiakasta ja haavoitti 53 (eniten sitten 9/11:n), tiedämme että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia. Turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Hyväpoljentoisen trancen sijasta niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista R&B-läpsytystä, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me By Your Name.

Ylen puolueellista pakolaisjournalismia

Kun irakilaiset jihadistit Ali Qasim Hammood Beni Zaid ja Ahmed Hussein Ali Ali surmasivat hitaasti kuristamalla ja kiduttamalla kajaanilaisen työmiehen Arto Mikkosen vuonna 2016, Yleisradio ei tehnyt tapauksesta juttua, vaikka tuomiolla oli mittaa 26 sivua. Valtakunnan ylin johto vaikeni asiasta, ja tapauksesta kerrottiin vain niin sanotun vaihtoehtomedian sivuilla.

Nyt Yleisradio lähetti Irakiin persuvihaajana tunnetun toimittajansa Eero Mäntymaan selvittelemään Suomesta palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. – Ja kuin taikaiskusta heti löytyi kerrottavaa, vieläpä täsmälleen samasta pakolaisesta, josta Yle oli sattunut aloittamaan turvapaikanhakijoista kertovan narratiivinsa haastattelemalla häntä viime elokuussa.

Mäntymaa etsi käsiinsä jutussa tarkemmin identifioimattoman ”Alin” (eri Ali kuin edellä mainitut murhaajat) kuolintodistuksen, josta hän on peittänyt nimen, henkilötunnuksen ja omaiset. Sitten Mäntymaa väitti, että tuntemattomat miehet ampuivat poliisin ammattia harjoittaneen Alin joulukuussa heti hänen Bagdadiin saavuttuaan, merkkinä Alia kohtaan jatketusta ”vainosta”.

Mäntymaan todistelu ei kuitenkaan riitä, sillä dokumentaatio on aukollista ja anonyymia, viranomaistodistuksia väärennetään Irakissa ja murhan motiivilta puuttuvat todisteet ja todistajat. Lisäksi syytetyt, epäillyt ja oikeuden tuomio loistavat poissaolollaan. Todistusaineistona Mäntymaa esittää vain oletetun uhrin Suomessa asuvan tyttären kertomuksen (sukulaisuusjäävi) ja oman mielipiteensä.

Muutenkin jutussa haisee mätä koira. Bagdadissa asuu 6,7 miljoonaa ihmistä, ja sen kaupunkialue on 30 kilometriä leveä. On erittäin epäuskottavaa, että Alin vainoajat olisivat löytäneet tai edes muistaneet hänet kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen ”parissa päivässä”, kuten Mäntymaa väittää, ja sitten noin vain ampuneet hänet kadulle. Mäntymaan mukaan kuitenkin ”[n]eljä laukausta kajahtaa Bagdadissa”, kuten kelpo dekkarissa. Miten ne osuivat Aliin, jonka maahantulosta ei kerrottu kenellekään, joka jo lähtiessään oli paikallinen nobody ja jonka hakeminen on kuin etsisi heinää neulasuovasta?

Vertailun vuoksi todettakoon, että Yleisradio ei sepittänyt systemaattisesti käsikirjoitettuja itkuvirsiä Arto Mikkosen omaisten tuntemuksista, ei esitellyt hänen sukutauluaan eikä ylistänyt hänen nuhteettomuuttaan tai työuraansa suomalaisen yhteiskunnan rakentajana – ei, koska tämä kaikki on varmasti totta. Syy: tapaus ei sopinut turvapaikanhakijoiden väkivaltaisuutta peittelevään narratiiviin.

Sen sijaan Yle tuotti Docstop-sarjaan ohjelman, jossa surtiin murhasta tuomittujen irakilaisten kovaa kohtaloa (aiheesta tässä). Ja nyt Yle lähetti veronmaksajien rahoilla toimittajan Irakiin tekemään junttaavaa juttusarjaa, jossa suomalaisia pelotellaan palautettujen takaisintulolla, ja käännytysten kumoamista perustellaan pakolaisia muutoin uhkaavalla ”vainoajien kostolla”.

Ylen maahanmuuttopropaganda uppoaa ituhippeihin ja demarieläkeläisiin. Vihreiden Emma Kari kyynelehti, että me lähetämme pakolaisten lapset ”maahan, joka juuri tappoi heidän isoisänsä” (myös Arto Mikkonen oli kunnianarvoisa ja varmaankin kaivattu isoisä). Sosiaalidemokraatteja edustavan Viljo Heinosen puolestaan sallittiin väittää Uudessa Suomessa, että ”[m]aahanmuuttovirasto jakaa jo kuolemantuomioita”.

Tällä tavoin todistamaton muuttuu valheeksi valhemediassa. Tosiasiassa ”Alia” ei tappanut hänen kotimaansa eikä Suomen maahanmuuttovirasto, vaan hänen katsotaan joutuneen tavoittamattomien rikollisten uhriksi. Mutta eivätköhän pakolaisten vastaanottamista vaadi vielä pari sataa tieteen punakaartilaistakin saadakseen lisää rahaa yliopistoille ja estääkseen muutoin uhkaavan opetuksen loppumisen.

Asian ydin on tässä: jos jossakin kaukaisessa maassa käydään jengisotaa, ei ole oikein, että sieltä kansakunta hyökkää pakolaisina tai sotilaskarkureina tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä ja selvittää välinsä paikan päällä. Jos Ali on toiminut poliisiviranomaisena, sitä suuremmalla syyllä hänen olisi alun perinkin pitänyt jäädä puolustamaan lakia ja oikeutta Irakiin eikä luikerrella luopiomaisesti tänne.

Totuus on, että Suomi ei voi, eikä Suomen pidäkään, taata kuolemattomuutta Lähi-idässä asuville vieraiden maiden kansalaisille, ei myöskään niille, jotka käyvät kääntymässä täällä. Sen sijaan Suomen viranomaisten pitäisi suojella suomalaisia ihmisiä Suomessa ja maailmalla, niin kuin Euroopan valtioidenkin pitäisi suojella niiden omien kansalaisten turvallisuutta kaikkialla.

Mutta jostakin syystä vihervasemmistolaisen ja huvitteluliberaalin sumutuksen vallassa olevat poliitikot, viranomaiset ja media eivät niin tee, vaan päästävät Eurooppaan turvapaikanhakijoina esiintyviä sosiaalietuusperäisiä haittamaahanmuuttajia, jotka ovat tappaneet ja pahoinpidelleet sadoittain eurooppalaisia ihmisiä.

On muistettava, että Irakissa tapetuksi väitetty turvapaikanhakija oli käännytyspäätöksen saatuaan lähtenyt Suomesta vapaaehtoisesti. Koska minä olen hyvä, toivon, että Eero Mäntymaa jää toimittajakollegansa Jessica Stolzmannin kanssa pysyvästi Irakiin, aivan niin kuin toivon pastori-sabotööri Marjaana Toiviaisen toteuttavan toiveensa ja muuttavan pysyvästi Tansaniaan. Sillä täytyyhän jokaisen saada elää haluamissaan oloissa ja parhaiden ystäviensä parissa.

Samoin toivon, että Eero Mäntymaa olisi tehnyt rikosjutun toimittajakollegastaan Juhani Kenttämaasta, joka kannusti heittämään erästä autokuskia kivellä nokkaan tämän kiinnitettyä autonsa takaikkunaan tarran ”refugees not welcome”. Mäntymaa ja Kenttämaa ovat aivan toistensa näköisiäkin: Ylen selvää parhaimmistoa, elegantteja ja hienostuneita molemmat, aivan niin kuin ihastuttavan karkea Riku Rantalakin, jonka marinoille Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa riittää aina julkaisutilaa.

Todellisuudessa asiat ovat sosiaalietuusperäisten maahan pyrkijöiden kotimaissa paljon paremmin kuin valheellinen propagandamedia uskottelee. Sotatoimet ovat paikantuneet vain pienille ja rajatuille alueille, niin kuin sotatoimet yleensäkin. Muissa osissa maita mahdollisuudet sisäisten pakolaisten ylläpitämiseen ovat hyvät.

Asiasta kertovat norjalaisen omatoimimatkailijan Chris Lindgrenin valokuvareportaasit, joita hän on tehnyt muun muassa Syyriasta: lähdettyään paikan päälle katsomaan, miten asiat oikeasti ovat. Niitä hän esittelee Unusual Traveller -sivustollaan. Nämä kotimaisen vaihtoehtomedian uutisoimat jutut voi laittaa kilpailemaan valtamedian valheellisen tendenssijournalismin kanssa.

Väyrynen splittaa tai kokoaa Kepun

Keskustan nykyjohto on etääntynyt niin kauas puolueen alkiolaisesta aatesisällöstä, että voidaan kysyä, onko Suomessa keskustapuoluetta lainkaan. Aatteellista tyhjiötä tilkitään monenlaisilla viritelmillä, joista yksi on Paavo Väyrysen kansalaispuolue.

Renny Harlin elokuvan Deep Blue Sea käsikirjoittaja laittoi aikoinaan erään näyttelijän suuhun sanat, joiden mukaan ravintoketjun evoluutiohuipulla, valkohailla, on tukenaan pitkä historiallinen kehitys ja ”aivojen paikalla V8”.

Minulle tuli mieleen, että myös Paavo Väyrynen on eräänlainen väsymätön kone. Välittömästi presidentinvaalien jälkeen hän ilmoitti asettavansa tähtäimekseen eduskuntavaalit ja pyrkivänsä pudottautumaan Brysselistä paikallisen parlamenttimme parketille. Sittemmin saimme ilmoituksen, että hän tavoittelee myös Keskustan puheenjohtajan tehtävää. – Hyvä, että aikaa ja energiaa riittää.

Olen samaa mieltä Väyrysen kanssa siitä, että Keskusta ja istuva pääministeri välttelevät puolueen linjaa koskevaa keskustelua pyrkimällä torppaamaan hänen tavoitteensa haastaa keskustan johtajatroikka. Samoin tuen Kari Uotia hänen arviossaan, että Keskustan johto ja sen käyttämät asiantuntijat ovat vetäneet Väyrysen vaalikelpoisuutta koskevat kielteiset lainluentansa päämäärä-, intressi- ja tarkoitushakuisesti omista tavoitteistaan suitsia kunniapuheenjohtajaa.

Koska Kepu on seilannut viime vuodet vierailla vesillä EU-johteisen, internationalistisen ja federalistisen politikoinnin edistämiseksi, sitä ei voida enää erottaa Kokoomuksesta. Aatteellista keskustelua päämääristä ja arvoista tarvittaisiin. Väyrynen voisi tervehdyttää tilannetta jatkamalla presidentinvaaleissa aloittamaansa haastamista puolueen sisällä.


EU-federalismi yltää sisäpolitiikkaan ja eristää kriitikoita

Kympin kysymys on, miten käy, jos Väyrynen etenee puheenjohtajaehdokkaaksi ja puheenjohtajaksi. En ihmettelisi, vaikka hänen kansanvaltaisuutta henkivä hankkeensa haudattaisiin kaksien rattaiden vuoksi. Pysäytettiinhän hänen ajamansa euroalueen kansanäänestyskin valiokuntakäsittelyssä muotoseikkoihin, ja siten vedettiin matto alta EU:n legitimoimalta kansanäänestysinstituutiolta.

Tapaus antoi näyttöä demokratiajulistusten kaksinaismoralistisuudesta ja siitä, mihin vallan katakombeissa ollaan valmiita, kunhan liittovaltiopolitiikkaa uhkaavat hankkeet saadaan ammutuiksi alas. Tästä kertoo myös päätyminen yhdistysjuridiseen pykäläkoreografiaan, jolla koetetaan nyt kiertää puoluetoiminnalle elintärkeä kansanvallan henki.

Täyttääkseen keskustan säännöissä mainitut vaalikelpoisuusehdot kirjaimellisesti Väyrynen voisi erota kansalaispuolueesta tilapäisesti. Tultuaan mahdollisesti erotetuksi Kepusta hän voisi liittyä siihen takaisin puheenjohtajavaalia varten sekä päättää jatkotekemisistään vaalin perustella.

Itse uskon, että Väyrysellä on sen verran vahva kannatus keskustan agraari- ja konservatiivipiireissä, että hän voisi lyödä puheenjohtajavaalissa pääministeri Sipilän, jonka vetämänä Keskustan kannatus on vajonnut 15 prosentin tuntumaan.

Väyrysen taktiikka on hänelle tyypilliseen tapaan kypsä. Hän on pedannut alleen vain itselleen edullisia tai minimihaitat tarjoavia vaihtoehtoja. Koska varakorttikin pilkottaa Väyrysen hihassa ja hän on ilmoittanut jatkavansa Kansalaispuolueessa, mikäli mandaattia Keskustasta ei irtoa, on Keskustan nykyjohdolle tarjolla pelkästään tappiollisia tai uhkaavia vaihtoehtoja.

Voittaessaan Väyrynen kaappaa vallan puolueensa konservatiivis-krittiselle siivelle, mutta hävitessään hän vie osan kannatuksesta Kansalaispuolueeseen. Väyrysen voitto voisi olla Keskustaa eheyttävä, kun Kansalaispuolue käytännössä poistuisi markkinoilta.

Tappiotilanteessaan Väyrynen voi splitata keskustan kahtia, jolloin Sipilällä on samanlainen hätä kädessä kuin mastot ja purjeet omasta laivastaan polttaneella ja pohjaan pulahtaneella Timo Soinilla. Puolueiden jakautuminen hallituksen tukijoihin ja sisäiseen oppositioon on pahin mahdollinen epäluottamuslause hallituksen politiikalle.


Luonnon kosto keskustalle?

Toimittaja Lauri Nurmi todisteli tunnetusti skuupissaan ja sitä seuranneessa kirjassaan Perussuomalaisten hajoamisen historia (2017), että Kokoomuksella ja Kepulla oli keskeinen rooli Perussuomalaisten eduskuntaryhmän halkaisemisessa kahtia.

Perussuomalaisten uuden johdon syytteleminen ”erilaisesta arvopohjasta” oli kesäisen hallitusteatterin kupletissa pelkkä savuverho ja veruke. Todellinen motiivi oli EU:n liittovaltiopolitiikasta kotoisin oleva pyrkimys savustaa hangoittelijat ja soraäänet sivuun jäsenmaiden hallituksista. Kokoomuksen ja Kepun kotoisena tavoitteena taas oli yritys kiilata kilpailevat perussuomalaiset pois vallasta omaksi edukseen.

Kuten tunnettua, Kokoomus keräsi tässä taktikoinnissa voiton, minkä merkiksi se sai myös eduskunnan puhemiehen paikan. Ja onhan elämä paljon helpompaa, jos ei ole vastustajia. Kansan ja historian tarjoama maailmansisäinen tuomio tulee myöhemmin. Mutta Keskustaa voi jo nyt odottaa luonnon kosto, mikäli Väyrynen tulee repineeksi puolueen rivit halki.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, kuinka Keskustan nykyjohto väyrystelee Väyrystä vastaan. Itse uskon, että Väyrynen putoaa joka tapauksessa jaloilleen ja saa olla tulokseen tyytyväinen kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Väyrysen EU-jäsenyydelle jo alun perin tarjoama vaihtoehto – Pohjolan yhteisö – ei ole välttämättä mikään poliittisen historian kuriositeetti vaan tulevaisuuden vaihtoehto, kun EU ja sen rahaunioni alkavat natista liitoksistaan.

Mykistävän typerää turvapaikkapolitiikkaa

Sisäministeriön alaan kuuluvat muiden muassa poliisi- ja pakolaisasiat, joten ministeriön johtoon ei pitäisi nimittää henkilöitä, joiden pamppu on pehmeä. Kovaa mainetta parantelemaan virastoon nimitellään kuitenkin löysän laatuisia poliitikkoja ja virkamiehiä. Tarja Halonen jatkoi ministeriön kansliapäällikkönä toimineen Ritva Viljasen (sd.) toimikautta vuonna 2008 nimittämällä hänet virkaan valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen ohi.

Kristillisdemokraattinen sisäministeri Päivi Räsänen puolestaan nimitti Viljasen seuraajaksi oman puoluetoverinsa, ministeriön hallinnonalaan perehtymättömän maataloustieteilijä Päivi Nergin vuonna 2012, mistä lähtien ministeriön ylin johto ja maahanmuuttopolitiikka olivat kristillisen laupeudentyön paimennuksessa.

Kokoomuksen hallussa sisäministerin virka on ollut kuluvan hallituskauden ajan. Kokoomus ja Keskusta eivät halunneet antaa tehtävää tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa vaatineille Perussuomalaisille, joille se olisi hyvin sopinut ja joiden riveistä olisi löytynyt turvallisuusalan asiantuntemusta. Virassa toimi Kokoomuksen vuoden 2016 palatsivallankumoukseen asti Petteri Orpo, joka hallituksen kriisiytymättä siirtyi puolueen puheenjohtajaksi ja valtiovarainministeriön johtoon. Hänen jälkeensä tehtävää hoiti ”Maailma kylässä” -festivaaleilla tepastellut Paula Risikko.

Ministerikierrätyksen myötä tuuliseksi muodostuneelle ja johtamisongelmasta kärsivälle paikalle nostettiin pikaisesti ministeriaition kultapossukerhoon ylennyt Kai Mykkänen, joka ensi töikseen heittäytyi kontalleen pakolaisongelman vuoksi. Perusteettoman maineen ”Venäjän ja ympäristöasioiden asiantuntijana” saanut 36-vuotias ensimmäisen kauden kansanedustaja potee aitoa viidakkokuumetta ja suoranaista haltioitumista väestöräjähdykseen perustuvan väestöjenvaihdon edessä ja suhtautuu ongelmaan, kuin kyseessä olisi ihastusta herättävä luonnonilmiö.

Kyseessä on Mykkäsen omin sanoin ”nöyräksi vetävä mahdollisuus päästä sukupolven yhden suurimman ilmiön äärelle”.

Uuden Suomen jutun mukaan Mykkänen ilmoittaa kantavansa huolta siitä, että ”Suomen vastaanottokeskuksissa on 10 000 kielteisen päätöksen saanutta turvapaikanhakijaa”. Tosiasiassa hänen kannattaisi olla huolissaan siitä, että puoluetoverinsa Orpo & Risikko päästivät heidät Suomeen, vaikka rajakontrolli olisi voitu ottaa käyttöön, paperittomat käännyttää ensimmäiseen turvalliseen maahan ja laittomasti maassa olevat palauttaa.

Nyt kun ongelma laukeaa Mykkäsen käsiin, tärkein mitä hän osaa sanoa, on kaksinaamaisuudessaan mykistävä pohdiskelu, ”miten kohtaamme heidät inhimillisesti ihmisinä ja samalla varmistamme, että Suomessa ei tapahdu jakoa laillisesti ja laittomasti maassa oleviin”.

He loivat ongelman itse, enkä myöskään minä keksi tätä. Jakautuminen on nyt yhteiskunnan väestörakenteessa vallitseva tosiasia, jota ei olisi pitänyt päästää tapahtumaan ja jota ei pitäisi myöskään jatkaa luukuttamalla Suomeen jatkuvasti väkeä kuin pipoa samalla, kun Tanska, Ruotsi ja monet muut maat ovat ottaneet rajatarkastukset käyttöön tai torpanneet tulijamäärän kouralliseen kiintiöpakolaisia.

Mykkäsen keinoksi ei ole jäänyt muuta kuin hurskas toivomus, että ”Suomen on tärkeä saada kaikki Suomessa laillisesti asuvat aidosti kotoutumaan”. Toive ei tietenkään muutu tosiasiaksi taikomalla, kun resurssit vieraiden ruokkimiseen ovat lopussa. Mutta kun väitteeseensä lisää sanan ”aidosti”, se aidosti saa kylkeensä sellaista magiaa, jonka turvin ongelman voi liudentaa ”aitoon monikulttuurisuuteen”.

Kokoomuslainen ministeri on aidosti monikulttuurinen, kun joku suomalainen menettää työpaikkansa tai kotinsa hänen suosimansa työvoiman maahantuonnin ja saatavuusharkinnasta luopumisen vuoksi.

On poliittisesti kokemattoman märkäkorvaministerin typeryyttä väittää, että ”kyse on Suomen henkisestä ilmapiiristä ja siitä, koetaanko Suomi kansainväliseksi vai käpertyneeksi maaksi”.

Tanskan sosiaalidemokraatitkin ovat Suomen löperöliberaaleja kokoomuslaisia isänmaallisempia otettuaan käyttöön tiukan maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka muistuttaa jäljennöstä Perussuomalaisten ohjelmasta. Tanskalaisten ryhdistäytymisestä kertoi silmät lautasten kokoisina ja moraalipaniikissa monikin suomalainen media. Rohkaisevinta oli demarien puheenjohtajan Mette Fredriksenin ehdotus lähettää turvapaikanhakijat Pohjois-Afrikkaan turvapaikkakäsittelyn ajaksi ja esimerkillisintä kiintiöpakolaisten vastaanottamisen lopettaminen kokonaan.

Laittoman maahantulon ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lopettaminen ei tee Suomesta ”sisäänpäin käpertynyttä” eikä elätettävien onkiminen maailman turuilta ja toreilta ”kansainvälistä”. Kielteisen päätöksen saaneiden palauttaminen kertoisi hyvästä kansallisesta itsetunnosta, tulevia sukupolvia kohtaan tuntemastamme vastuusta ja kyvystä katkaista matalamielinen pakolaisbisnes, turvapaikkashoppailu ja ihmisoikeuksilla surffailu.

Mykkäsen toiveet, että Suomeen ei saisi syntyä ”laittoman työvoiman markkinoita”, ja että silti tulijatulvaa pitäisi ”kotouttaa”, ovat samanlaisia kuin yhtäaikainen halu laihtua ja ahmia lisää kakkua. Ministerin pyöristelyt ja konditorialiikkeen ikkunasomistukset, joiden mukaan vastaanotettavia voitaisiin ehkä tulevaisuudessa lisätä, jos taloudella menisi paremmin, ovat pelkkää vieraskoreutta. Niillä uskotellaan, että maahanmuuton lisääminen on muka poliittisesti tärkeä tavoite, jota pitää edistää heti kun voidaan.

Tosiasiassa Suomen valtio ei ole olemassa harjoittaakseen vastaanottotoimintaa vaan estääkseen laitonta maahanmuuttoa. Suomeen muuttaminen ei ole myöskään ihmisoikeus. Ihmisarvo puolestaan on funktionalistisista syistä etiikan teorioihin edellytetty postulaatti, jonka tehtävä on varmistaa, että etiikan nimeä voitaisiin niistä käyttää. Sisältä se on kuitenkin ontto, kunnes joku sen määrittelee, ja silloin sille tulee hinta.

Sama kantilainen filosofia, joka otti käyttöön ihmisarvon itseisarvona nojaa myös velvollisuusetiikkaan, siihen, että ihmisillä on velvollisuuksia ensisijaisesti itseään kohtaan, ja jokaisen päävelvollisuus on pitää itsensä ja kansakuntansa omatoimisesti hengissä. Samasta syystä lentoemäntä neuvoo matkaan lähtijöitä: pue ensin happinaamari itsellesi, sillä ilman sitä et voi auttaa itseäsi etkä muita.

Ministerien viisasteluista poiketen homman pitäisi mennä näin: Suomi voi harkita suurten pakolais- ja turvapaikanhakijalaumojen vastaanottamista vasta, mikäli jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Ja silloinkaan turvapaikka-agenda ei sijoitu kärkeen, vaan listalla on kymmeniä kiireellisempiä asioita, sen jälkeen pitkä matka tyhjää, ja vasta noin sijalla 555 on luettelossa kehitysapu ja pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminta.

Ei ihme, että vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat kuvaili Mykkästä ”edustavaksi ja sovittelevaksi herrasmieheksi” hallitusvaltaa myötäilevässä ja glorifioivassa henkilöjutussaan, sillä Mykkänen toteuttaa vihervasemmiston, EU-eliitin ja pakolaispaarian pienimmätkin toiveet. Ristiriitainen ja patusteleva amatööripolitikointi on kuitenkin aivan eri asia kuin ongelmien sovittaminen niin, että ne ratkeavat eikä niitä tule lisää.

Valtaapitävät näyttävät löytävän pakolaisasioista vastaavaksi ministeriksi aina jonkun huvitteluliberaalin harrastelijan, joka ei ymmärrä yhteiskunnan sosio- ja psykodynamiikasta eikä väestöjen joukkokäyttäytymisen invariansseista ja kausaalisuhteista mitään. Ilmeisesti se on myös ehto käytettävissä olemiseen, koska kukaan viisaampi ei ota kontolleen seurauksia muiden tekemistä virheistä.

Kai Mykkänen kuvailee itseään Twitter-profiilissaan ”sinivihreäksi uudistusmieliseksi ekonomistiksi ja yhteiskuntatuskailijaksi Tontunmäestä”. Tieto ja ymmärrys voisivat vähentää Mykkäsen tuskanpisaroita. Enää en ihmettele, miksi Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner määritteli ryhmäpuheenjohtaja-aikoinaan puolueensa päävastustajaksi Kokoomuksen. Jussi Halla-aho puolestaan on täysin oikeassa arvioidessaan, että äänestettäessä järkevintäkin kokoomuslaista ääni menee joka tapauksessa Stubbin–Orpon vetämälle vihervasemmistolaiselle maahanmuuttopolitiikalle.

Omassa kaksinaismoralismissaan ja kansallisen edun mädättämisessään Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus, eräänlainen vihreiden kaupallinen osasto. Puolue on Keskustan tavoin vinksahtanut Suomen edusta mitään piittaamattomien internationalistien haaveilijakerhoksi Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin puheenjohtajakaudelta lähtien.

Mykkäsen huolenhuokaukset ovat opportunistista moraaliposeerausta, jonka tehtävänä tuottaa hänelle itselleen sosiaalista pääomaa ja omanarvontunoa ”muita parempana ihmisenä” ja kurjien pakolaisparkojen auttajana. Kulut maksatetaan suomalaisten veronmaksajien aarrearkusta.

Eettisenä mannekiinina toimimisen tarkoitus on ostaa pois kokoomuslaisten huonoa omaatuntoa, joka johtuu hyvinvointiporvariston ylensyönnistä, happovaivoista ja makoilusta rinta kaarella voivuoren päällä. Tässä näkyy kokoomuslaisten usko rahan puhdistavaan voimaan, siihen, että henkilökohtaista etäisyyttä pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin voidaan ylläpitää rahalla, toisin sanoen laittamalla kolikoita emalimukiin, jolloin ongelmat pysyvät poissa kotilähiöiden pihapiireistä.

Lasku asiasta kirjoitetaan kuitenkin suomalaisille ihmisille ja verojen nettomaksajille, eli Kokoomuksen äänestäjille, joiden asuinympäristöissä väestölliset voimasuhteet lähestyvät kriittistä pistettä.

Toimittajien kunniattomalla ”kunnialla” syövytettiin sananvapautta

Eräänä merkkinä toimittajien punavihreästä kuplasta on perinnemedian, vaihtoehtoisen uusmedian ja sosiaalisen median piiriin muodostunut kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, jotka etääntyvät päivä päivältä toisistaan.

Kun kansalaisten kokemus poikkeaa huomattavasti valtamedian esittämästä narratiivista, median ja ihmisten välille syntyy konflikteja. Kieli kovenee, ja toimittajat sekä heidän yleisönsä ovat (ainakin vertauskuvallisesti) toistensa tukassa tai kurkussa kiinni kiistellessään blogeissa, lehtien palstoilla ja sosiaalisen median laareissa.

Niinpä toimittajakunta pyrkii pitämään kiinni sananvaltansa riekaleista entistä raivokkaammin. Se jopa käräjöi sananvapautensa puolesta muiden ihmisten sananvapautta vastaan, mikä on varsin orwellilainen kannanotto mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi äskettäin sakkoon ja vahingonkorvaukseen erään mieshenkilön, joka oli Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkosen kirjoittamasta jutusta hermostuttuaan lähettänyt toimittajalle tekstiviestin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuririkastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

Pelkosen kirjoittama ja Kempeleen raiskaustapausta käsittellyt juttu 24.11.2015 herätti laajaa paheksuntaa, sillä toimittaja oli tiedustellut poliisilta, miksi raiskaajien ulkomaalaistaustaisuus piti mainita poliisin tiedotteessa. Vaikka itse kysymys olikin kenties motiiveiltaan neutraali, toimittajan tekemä juttu tuli lukijoiden taholla ymmärrettyä kannanotoksi, jonka mukaan toimittaja asiaa tiedustelemalla oli toivonut tekijöiden ulkomaalaisuudesta vaiettavan.

Tämä ei välttämättä pitänyt paikkaansa, mutta moraalipaniikin vuoksi yleisöt ilmeisesti lukivat siitä ulos omia harhakuviaan vastaavia näkemyksiä vaahdoten lopulta niistä. – Pelkkä väärinkäsityksestä noussut kohu siis: myrsky vesilasissa.

Entä sitten oikeudenkäynti ja tuomio? Helsingin syyttäjäviranomainen Sonja Varpasuo päätti (aivan oikein) esitutkinnan rajoittamisesta vähäisyysperusteella, minkä jälkeen Pelkonen valitti asiasta, ja asianajaja Markku Fredman lähetti kantelukirjelmän valtakunnansyyttäjänvirastoon pyytäen arvioimaan asiaa sananvapauden näkökulmasta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi aiheesta lausunnon, jossa vaadittiin poliisia ja syyttäjää suhtautumaan ”aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin”.

Vuosien 2016 ja 2017 aikana juttu eteni syyteharkintaan, haastehakemukseen syyttäjänvirastolle, oikeudenkäyntiin ja 5.2.2018 annettuun tuomioon. Iältään 45-vuotias mies tuomittiin lopulta kunnianloukkauksesta 15 päiväsakkoon ja 300 euron vahingonkorvaukseen sekä maksamaan yli tuhannen euron oikeudenkäyntikulut.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kiitteli käräjäoikeutta todeten, että ”[t]oimittajaan kohdistuva viestihyökkäys voidaan tulkita pyrkimykseksi rajoittaa sananvapautta. Se ei ole oikeusvaltiossa hyväksyttävää.”

Katsotaanpa kuitenkin tarkemmin, mikä on sananvapauden rajoittamista. Päätöstä voidaan arvostella monella perusteella.

(1) Tapauksessa ovat olleet vastakkain toimittajan sananvapaus ja yleisöjen yleinen sananvapaus. Toimittajan sananvapautta ei voida puolustella tavalla, joka rajoittaa yleistä perustuslaillista sananvapautta etenkään, koska toimittajat ammattinsa puolesta käyttävät huomattavaa valtaa verratuna joukkotiedotuksen yleisöihin. Niinpä tuomio ei ole perusteltavissa toimittajien sananvapauden pohjalta, kuten päätoimittaja Huusko katsoo.

(2) Koska syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimessa nähtävästi ymmärrettiin, ettei sananvapautta voida puolustaa rajaamalla sananvapautta pois yleisöiltä ja toimittajakunnan eduksi, keskityttiin oikeudenkäynnissä tapauksen arvioimiseen kunnianloukkausrikoksena. Kunnianloukkaus puolestaan on asianomistajarikos, eikä siihen liity rikosoikeudellista yleisen edun näkökulmaa tai rangaistavuuden tarkoituksenmukaisuusharkintaa, kuten puolustettaessa ratkaisua ”sananvapaudella”. Koska toimittajien pitää poliitikkojen ja tieteenharjoittajien tavoin sietää ammattinsa puolesta laajaa ja voimakastakin arvostelua, ei tuomio olisi mahdollinen myöskään vetoamalla kunnianloukkaukseen. Tässä mielessä alkuperäinen syyttäjäviranomainen teki oikean ratkaisun rajatessaan tapauksen syyttämiskynnyksen alapuolelle.

(3) On syytä huomata, että kunnianloukkauksen ulkopuolelle on rikoslain tekstissä rajattu tieteellinen argumentaatio ja tapaukset, joilla on laajaa julkista tai poliittista merkitystä, joten kunnianloukkaukseen perustuva syyte on käynyt mahdolliseksi vain fokusoimalla tapaus ammatista riippumattoman yksityisyyden ja henkilökohtaisen kunniansuojan piiriin. Näytön tästä antaa lausuma, jonka mukaan ”[o]ikeus kuitenkin katsoi, että halventavat ilmaisut eivät kohdistuneet Pelkoseen toimittajana, vaan liittyivät hänen henkilöönsä, ja halvensivat häntä henkilönä.”

(4) Edellä mainitusta seuraa, että tuomiolla ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä asianajaja Fredmanin, Julkisen sanan neuvoston eikä Markku Huuskon kannanottojen kanssa, joilla tuomiota vaadittiin tai puolustettiin sananvapauteen vedoten. Sakko ja vahingonkorvaustuomio langetettiin puhtaasti henkilökohtaisen elämän alueelle liittyvän koetun loukkaantumisen perusteella.

(5) Kunnianloukkaus on tuomion perusteena hutera, sillä syyttämisen kohteena olevaa retoriikkaa kohtaa laajalti kaikkialla, kannanotot liittyvät subjektiivisten mielipiteiden ilmaisuihin ja rikkovat lähinnä sosiaalisia ”hyvän tavan” tai ”soveliaan käytöksen” normeja eivätkä vahingoita kohteitaan tavalla, joka täyttäisi rikoslain tunnusmerkit (ammatin tai elinkeinotoiminnan haittaaminen). Mikäli arvostelu on kovaa tai haitallista, se voi olla myös ansaittua, ja siksi oikea tapa reagoida olisi tarkistaa toimittajan omaa toimintaa, mikäli se ei kritiikkiä kestä.

(6) Koska toimittajakunta ja Julkisen sanan neuvosto yrittävät käyttää ”loukkaantumisesta” annettua rangaistusta oman sananvapautensa ja siihen liittyvän erityisasemansa puolustelemiseen kansalaisten sananvapautta vastaan, on toimittajakunnan ja sitä edustavan järjestön toiminnassa kyse sananvapauden pidättämisestä median omaan valtaan. Näin tuomiota puolusteleva argumentti on kiertynyt ”henkilökohtaisen kunnian” kautta poliittiseksi ja julkisen elämän piirissä vaikuttavaksi kannanotoksi, jonka piirissä rikoslaillisella kunnianloukkaussäädöksellä ei pitäisi olla relevanssia.

(7) Toimittajan ammatissaan toteuttama sananvapaus ja kunnian tai yksityisyyden suoja on tuomion taustalla vaikuttavissa presuppositiossa keinotekoisesti rajattu pois toimittajan yksityishenkilönä nauttimista vastaavista oikeuksista, ja sitten on keskitytty suojelemaan yksityishenkilön oikeuksia. Toisaalta on kuitenkin käytetty ”henkilökohtaisen kunnian suojaa” kilpenä oman ammattikunnan etujen edistämiseksi!

(8) Johtopäätös: ”toimittajan kunniaa” (sosiaalinen normi) on käytetty median vallan puolustelemiseen ja sananvapauden kaventamiseen yleisöiltä.

(9) Yleinen seuraus edellä mainitusta johtopäätöksestä on, että kyseisen tuomion kautta yleisöjen ja kansalaisten perustuslaillinen sananvapaus kärsii tappion toimittajien ammatikseen käyttämää sananvapautta vastaan.

(10) Tämä on ristiriitaista jo sinänsä mutta erityisesti siksi, että yleisön sananvapauden pitää olla laajempaa kuin toimittajien sananvapauden. Toimittajien sananvapaudelle asettavat jo journalistin ohjeetkin muodollista laillista sananvapautta ahtaamman kehyksen.

(11) Koska toimittajien sananvapauden pitäisi olla yleistä sananvapautta kapeampi, tuomiossa on käännetty sananvapauden alaa koskeva perusasetelma täysin päälaelleen. Se puolestaan ei ole hyväksyttävää, sillä juttu päätyi VKSV:n kautta syyttäjälle nimenomaan sananvapauteen vedoten. Lopulta tuomio annettiin täysin eri perusteisiin viitaten, eli henkilökohtaiseen kunniaan liittyen.

(12) Henkilökohtaisella kunnialla ei puolestaan voida perustella perustuslaillisen sananvapauden rajoittamista laajoilta yleisöiltä, kuten uhkaa käydä, jos vastaavat tuomiot saavat jatkokäsittelyissä sitovan ennakkotapauksen aseman. Näistä ja muista tässä kirjoituksessa mainituista syistä on toivottavaa, että Helsingin käräjäoikeuden antama tuomio kaatuu ylemmissä oikeusasteissa.

(13) Edellä mainitun oikeusfilosofisen argumentaation ohella myöskään pragmaattinen näkökulma ei tue yleisöjen tuomitsemista kritiikistä, jota ne esittävät toimittajia kohtaan, sisältävätpä nuo arviot sitten aggressiivista tai pahennusta herättävää kieltä tai eivät. Vertauskuvallisina kannanottoina ne joka tapauksessa ovat olleet vaikutusvallattomia. Perustaessaan tuomionsa symbolisiin näkökantoihin, kuten raiskaustoiveisiin, tuomioistuimet nojaavat pelkkään spekulatiiviseen tai hypotettiseen aineistoon ja sen vastaanottajissa herättämiin subjektiivisiin tuntemuksiin, joista ei pitäisi olla tuomion pohjaksi. Koska sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, ei myöskään raiskaustoive ole raiskaus tai sillä uhkaaminen. Niinpä tuomiota ei voitu lukea myöskään laittomasta uhkauksesta, ja ainoaksi tuomitsemisen verukkeeksi jäi kunnianloukkauksen veräjänrako, josta luikertelemalla tuomio saatiin aikaan deduktiivisesti: päättämällä ensin syyllisyydestä ja etsimällä käsiin syyllinen. VKSV on pudottanut syyttämisen rimaa niin alas, että maalaisvallesmannitkaan eivät mahdu ryömimään sen alta, ja lautamiesten pururata on syyttäjien järjenjuoksua ajatellen liian pitkä.

(14) Oikeuksien toimintaa sitoo universaalisuusperiaate. On kuitenkin mahdotonta ajatella, että kaikista vastaavanlaista halveksuvaa kieltä sisältävistä kannanotoista olisi nostettavissa syytteitä. Mikäli tuomioistuimet perustavat täydellistä suvaitsemattomuutta edustavan nollatoleranssinsa ”ämmittelystä” rankaisemiselle, joutuvat tulilinjalle Jämsän äijätkin. Sellaiset tuomiot loukkaisivat ihmisten perusoikeuksia ja kansanvaltaista yhteiskuntaa enemmän kuin ne hyvittäisivät mielensä pahoittajien kärsimyksiä. Ennakolta vaikuttavana ratkaisuna tällainen päätös vaikuttaisi äärimmäisen haitallisesti siihen, mitä kansalaiset katsovat voivansa esittää toimittajia ja mediaa vastaan jatkossa. Siten se johtaisi käytännössä itsesensuurin vaatimukseen kansalaisille ja välillisesti myös perustuslain vastaiseen ennakkosensuuriin.

(15) Vertailun vuoksi voidaan panna merkille, että Suomessa ei ole (ainakaan minun havaintojen mukaan) luettu yhtään tuomiota perussuomalaisiin poliitikkoihin kohdistetusta halveksunnasta, herjaamisesta, solvaamisesta, kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Toimittajat ovat voineet vääristellä perussuomalaisten ihmisten sanomisia ja haukkua heitä perättömästi esimerkiksi ”rotutohtoreiksi” ilman, että myöskään Julkisen sanan neuvosto olisi antanut asiasta mitään huomautusta. Pelkosen tapauksessa JSN on voinut päätyä suorastaan ratkaisijan rooliin, sillä sen intressisidonnaiset (JSN on median edustaja) lausunnot kelpuutetaan jostakin järjen vastaisesta syystä todistusaineistoksi oikeudenkäynneissä, vaikka kyseessä ei ole myöskään viranomainen. Tosiasiassa JSN ei ole median (sinänsä naurettava) ”itsesäätelyelin”, jollaisena se esiintyy, vaan se on median puolueellinen etujärjestö, joka ei arvostele mediaa vaan hyökkää ”journalistin ohjeineen” niitä ihmisiä vastaan, jotka arvostelevat mediaa. Tämä osoittaa, kuinka puolueellista asioiden käsitteleminen syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa ja median edustuselimissä nyt on. Vaarassa on tätä kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus.

(16) Oikeussosiologisena huomiona voidaan todeta, että loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi, jolla muutamat ammatikseen pahastujat kiusaavat eri mieltä olevia ja pyrkivät käyttämään viranomaisia oman valtansa välineinä. Erityisesti ovat kantelupukkeina esiintyneet muutamat nuorehkot neidot, jotka huomattavaa valtaa käyttävien tiedotusvälineiden suojista ovat käynnistäneet vyörytyskampanjoita heitä arvostelleita yleisöjä vastaan. Linda Pelkosen tapauksen ohella mieleen muistuu Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen Jussi Halla-ahoa vastaan aloittama hyökkäys, jossa Halla-ahon esittämä kritiikki esitettiin yksiselitteisesti, suorasukaisesti ja deluusiomaisesti ”vihakampanjaksi” ja ”somevainoksi”. Toisen esimerkin tarjoavat Yleisradion toimittajan Jessikka Aron jo pitkään potemat vastoinkäymiset ja hänen kyvyttömyytensä vastata ansaitsemaansa arvosteluun muulla tavoin kuin syyttämällä kriitikoitaan ”Venäjän agenteiksi” tai moittimalla yleisöjä ja muita tiedostusvälineitä vainosta tai häirinnästä. Myös täysin vastaansanomattomia paljastuksia, joihin medialla ei ole ollut nokan koputtamista, on tullut esiin. Eräs on Yleisradion ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon paljastuminen vasemmistonuorten aktivistiksi.

(17) On kenties ymmärrettävää, että valtamedian toimitukset asettuvat omien intressiensä ja ammatti-identiteettinsä vuoksi tukemaan kitisijöitään ihan vain lavastaakseen näyttöjä ”sankarillisista toimittajista” tai puolustaakseen hurskaasti ja puhtain purjein ”sananvapauden asiaa”, vaikka kyse olisi sananvapauden pois korventamisesta. Tällaisessa toiminnassa on piirteitä kollektiivisesta narsismista ja häiriökäyttäytymisestä, jonka mukaisesti muutamat toimittajat katsovat tehtäväkseen jakaa yleisöjä ystäviin ja vihollisiin. Hankkeensa vahvistamiseksi he marttyyrisoivat itsensä olettaen, ikään kuin uhriutuminen tuottaisi tietoa todellisuudesta. Toimittajan tehtävä on tehdä totuudenmukaisia juttuja maailmasta eikä työskennellä persoonansa performoimiseksi tai oman julkisuuspositionsa parantelemiseksi.

(18) Nykyisten ”some-pöyristymisten”, ”some-raivon” ja ”vihapuheeseen”, ”rasismiin” sekä ”ihmisoikeuksiin” viittaavan retoriikan keskellä on syytä muistaa, että suuri osa median käyttämästä argumentaatiosta on täysin ideologista, käsitesisällöiltään määrittelemätöntä ja tyhjäksi jätettyä blanco-argumentaatiota, jossa vahvoja mielleyhtymiä herättävät käsitteet on otettu käyttöön täysin tendenssimäisen manipulaation ja propagandan välineinä. Paikkaansa pitävät vanhat sanonnat: ”Ilman lähteitä ihminen vain väittää, ja lähteiden kanssa hän väittää, mitä joku muu väittää”, ”Vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan” ja ”Arguing with a fool proves there are two”.

On suuri tyhmyys kuvitella, että sensuroiminen ja tuomioilla ripittäminen vähentäisivät niin sanottua ”vihapuhetta”. Päinvastoin: vastalauseiden tukahduttaminen vain lisää kansalaisten katkeruutta ja epäluottamusta valtamediaa kohtaan. Sosio- ja psykodynamiikkaa tuntien on oletettavaa, että sensuroinnin tuloksena kasvaa aineellinen väkivalta, mikäli kantta pidetään kattilan päällä.

Puheena oleva tuomio on tietenkin vain yksi osa kaiken kattavaa sananvapauden pois syövyttämistä, josta huolestuttavaa näyttöä ovat antaneet lähes kaikki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” langetetut tuomiot. Sananvapauden tila on synkistymässä myös Saksan käyttöön ottaman sensuurilain myötä, kun Internet-operaattorit velvoitettiin poistamaan kaikki sellainen aineisto, joka voi herättää vihareaktioita tai kiusaantumista jonkun vastaanottajan päässä.

Sama sairaus vaivaa Euroopan unionia, joka painosti Googlen, Microsoftin, Twitterin ja Facebookin harjoittamaan palveluidensa piirissä sensuuria. Huonoin tilanne on kuitenkin Suomessa, jota on jostakin syystä erehdytty pitämään sananvapauden mallimaana. Objektiivinen numerotieto kertoo aivan muuta.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu syylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

---

Päivitys 8.2.2018: Valtioneuvosto irtisanoi tänään valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen hänen tultuaan tuomituksi virkavelvollisuuden rikkomisesta. Nissinen oli kunnostautunut ”vihapuheeksi” väitetyn yhteiskuntakritiikin sensuroijana ja vastustajana. Syyte Uuden Suomen toimittajalle palautetta antaneita kansalaisia vastaan nostettiin Nissisen määräyksestä, vaikka kihlakunnansyyttäjä oli katsonut aiemmin, ettei tapauksessa ole syytteen aineksia. Nissisen tuomitseminen viittaa ironisesti ja kohtalomaisesti virkamieskunnan korruptoituneisuuteen ja kaksinaismoralismiin. Linda Pelkonen oli tehnyt rikosilmoituksen myös 18-vuotiasta mieshenkilöä vastaan hänen nimiteltyään Pelkosta ”petturihoroksi”, mutta teini-ikäinen välttyi syytteeltä. Pelkonen puolestaan toimii nykyisin feministis-vihervasemmistolaisen ”MustRead.fi”-portaalin osakkaana ja politiikan toimittajana.