25. helmikuuta 2018

Viidakkokuumetta kaislikossa


Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan!

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta tiedämme, että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia, sillä turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista musiikkia, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me by Your Name.