Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina ja Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaalimme raakuuden rajan,
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen.
Eino Leino, Vapauden vilja, 1917
Kansainvälinen politiikka on mahdollisuuksien taidetta, jossa ei sadassa vuodessa tapahdu enempää kuin viidessä päivässä, mutta viidessä päivässä voi tapahtua enemmän kuin sadassa vuodessa.
Katselin 18.8.2025 Ylen TV1:n suoraa lähetystä Washingtonista, jossa Donald Trump kokousti Volodymyr Zelenskyin ja eräiden Euroopan liiderien kanssa.
Trump levitti pari päivää sitten Alaskassa punaista mattoa vuosituhannen pahimmalle ryöstömurhaajalle Vladimir Putinille. Viime helmikuussa hän heitti Valkoisesta talosta ulos sodan uhrina ansiokkaasti sinnitelleen Zelenskyin lähetystöineen.
Ainoa syy, jonka vuoksi Euroopan poliittiset johtajat suostuvat Trumpin kanssa tällaiseen peliin, on että Trumpin poukkoilu ja kääntyily pelottaa heitä. Siksi he yrittävät olla mieliksi.
Katastrofien, pahimpien uhkakuvien ja yllätysten vältteleminen on johtanut nyt siihen, että rauhantunnustelut ovat lähteneet käsistä, ja ollaan olevinaan tyytyväisiä, jos ei käy hullummin.
Suomalaisten kansallista narsismia puhutteli varmasti se, että Suomen Alexander Stubb oli kelpuutettu Euroopan niin sanottujen suurvaltojen (Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Italia) johtajien kanssa samaan pöytään.
Tätä pidetään suosionosoituksena Suomelle, mutta ei missään muualla kuin Suomessa. Kansainvälisestä näkökulmasta se on normaalia, ja pohjoismaita olisi voinut edustaa vaikkapa Tanskan pääministeri.
Trumpilla on kyllä Stubbiin hellyttävä isä-poika-suhde. Se on melkein samanlainen kuin Putinilla on Trumpiin, jolla on taipumusta kutistua Putinin rinnalla, vaikka Putin on päätä lyhyempi.
Alexander Stubb sai puhua pöydän ympärillä ollessaan viimeisenä. Välillä Trump hukkasi ”Alexanderin” kokonaan kuin jonkun avustajan, vaikka hän istui Trumpin edessä.
Trump sanoi Alexanderiaan ”nuoreksi ja voimakkaaksi”, ja Stubb kuittasi lupaamalla toistaa viestin vaimolleen.
Se olikin puheenvuorossa parasta.
Stubb on kyllä erinomainen presidentti ja liikkuu kansainvälisissä kehissä kuin kala vedessä, mutta en voi täysin torjua epäilystäni, kuinka viisasta Stubbin oli verrata Ukrainan asemaa Suomen tilanteeseen vuonna 1944. Stubb sanoi, että löysimme tuolloin ”ratkaisun”. Historiallinen tosiasia on, että emme löytäneet ratkaisua, vaan sen löysi Neuvostoliitto, toisin sanoen liitto, joka neuvoi ja lypsi sitten maatamme kuin naapurin lehmää.
On kieltämättä maireutta herättävää katsella televisiosta, kun joku suomalainen puhuu sujuvasti englantia Valkoisessa talossa. Mutta Stubbin rinnastuksessa taidettiin edetä tavalla style over substance, kuten I like ice cream -englannin kanssa usein käy. Kohteliaisuudesta lausutut rituaalipuheet voivat olla vaarallisia.
Vertailukohta oli suoraan sanottuna huono.
Suomi menetti viime sotien päätteeksi noin kahdeksasosan alueistaan. Sen sijaan Ukrainan sodan lopputuloksesta ei ole vielä päätetty.
Stubbin kannanotto voidaan helposti nähdä pohjustuksena sille, että rintamalinjat jäädytettäisiin nykyiselleen ja rauhansopimus solmittaisiin siten, että Venäjän valtaamat alueet liitettäisiin ja tunnustettaisiin osaksi Venäjää.
Erona Suomen ja Ukrainan välillä on, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen yksin. Sen sijaan Ukrainalla ovat nyt tukenaan länsimaat, joten keskusteluja käydään vääristä asioista, kun puhutaan alueluovutuksista tai alueiden vaihtamisesta.
Venäjä pitää ilmeisesti koko Ukrainan aluetta omanaan ja katsoo voivansa ”vaihtaa” sen tyytymällä ”vain” Donetskin ja Luhanskin alueisiin, Krimiin ja maakäytävään Krimin alueelle. ”Alueiden” mukana menisivät tietenkin myös kulttuuri, ihmiset, eläimet, kodit, yritykset ja koko elämä.
Kyse ei ole pelkistä alueista. Venäjän peräämällä ”juurisyiden eliminoinnilla” on tarkoitus estää Ukrainan integroituminen länteen, mitätöidä Ukrainan valtiollinen suvereniteetti ja alistaa rajamaat omaan etupiiriin. Tarkoitus on myös kieltää rauhanturvaaminen Euroopan mailta. Kyse on valtavasta arvokonfliktista, joka ei voi ratketa edes piirtämällä karttoja uusiksi.
Tosiasiassa länsimaiden pitäisi vaatia Venäjää vetäytymään laittomasti valtaamiltaan Ukrainan alueilta kokonaan, Venäjän tuomitsemista kattaviin sotakorvauksiin ja Venäjän sotarikollisen hallinnon saattamista Haagiin tuomittavaksi.
Tämän pitäisi olla lähtökohta ja päämäärä, ja Yhdysvaltain antamien ”turvatakuiden” pitäisi varmistaa, että muussa tapauksessa Ukrainalle annetaan Moskovaan yltävät aseet.
Mikäli asiat etenevät nykyistä rataa, Venäjä katsoo voittaneensa sodan ja pitää sotatoimia jatkossakin kannattavina. Lihamylly pyörii, eikä länsimailla ole aavistustakaan, millainen vihollinen Putin on.
Totuus on, että sodan voi lopettaa vain ja ainoastaan Venäjä, joka sen aloitti ja joka pitää sitä yllä, ja Ukrainan sotatoimet ovat pelkästään defensiivisiä tai preventiivisiä. Paikkaansa pitää lennokas huomautus, että Ukraina voi lopettaa sodan vain antautumalla, tosin niin ei ole järkeä tehdä.
Luultavasti Venäjä tekee vielä monta murhaavaa hyökkäystä ja parantelee asemiaan rintamilla sekä vaatii Ukrainan hallinnon vaihtamista, ennen kuin Putin tulee ulos bunkkeristaan. Venäjä ei suostu yhtään mihinkään, ennen kuin se häviää sodan ja sen on pakko.
Niin puolestaan käy vain, jos Kiina, Intia ja muut BRICS-maat vetävät Venäjältä tukensa. Kun on rahat loppu, tulee Putinillekin hoppu.
Kremlissä luultavasti naureskellaan niin sanotuille länsimaille, joilla on ollut vaikeuksia saada ammutuksi rivinsä suoriksi. Putin on käynyt yhden miehen sotaansa Kiinan, Intian, Brasilian ja muutaman muun maan tuella, mutta eipä ole ollut sisäistä eripuraa.
Länsimaiden marssijärjestys on Trumpin pillipiiparoimana nurinkurinen. Yleensä tällaisia kokouksia ja tapaamisia valmistellaan diplomatian kulisseissa huolellisesti ja sana sanalta: perehtyen siihen, mitä on tarkoitus sopia. Päämiesten tapaaminen järjestetään lähinnä allekirjoituksia ja valokuvia varten.
Sen sijaan Trump luottaa omaan nerouteensa ja muutamaan kaveriinsa, koska haluaa keskittää valtaa itselleen ja näyttäytyä omnipotenttina sankarina. Hän haluaa Nobel-mitalin takkansa reunaa koristamaan, ja on ilmoittanut siitä.
Alexander Stubbissa on toki paljon hyvää hänen oivallettuaan Trumpin tavan viestiä. Uimalla Trumpin liiveihin Stubb voi pikkusormellaan ohjailla, mihin Trump puumerkkinsä pistää.
Mutta siinäkin mielessä kokoustaminen on lähinnä Diili-nimistä TV-showta. Viisaat sedät ja tädit koettavat keksinnöillään voittaa show-isännän luottamuksen ja suosion sekä tyydyttää aikuista vauvaa.
Trump näyttää olettavan, että kun kaksi ihmistä menevät samaan huoneeseen, he tulevat sieltä sopimuspaperi kädessään ulos.
Walter Benjamin sanoi aikoinaan, että fasismi on politiikan estetisointia, eli tekemistä ”taiteelliseksi”. Se on sitä nykyäänkin. Taiteilijat puolestaan ovat hasardimaisia poliitikkoja. Sen tiesi jo Platon.
Pahimmassa tapauksessa Trump taiteilee Yhdysvallat irti sotilaiden lähettämisestä rauhanturvaajiksi Ukrainaan ja sysää vastuun Euroopan maille, jolloin Suomikin voi joutua lähettämään sotilaitaan slaavien väliseen aseiden kalisteluun, ja olemme korviamme myöten lirissä.
Suomen osallistuminen Ukrainan rauhanpyrkimyksiin alkaa olla tapissaan, ja kansallisen etumme mukaista on välttää joutumasta millään tavalla Ukrainan ja Venäjän välisen sodan osapuoleksi.
Puola on kieltäytynyt lähettämästä joukkoja Ukrainaan, Saksan pääministeri sanoi Washingtonissa Saksan aikovan samaa, ja Putin ei hyväksy Nato-joukkoja Ukrainassa, tosin asiaa ei ole häneltä kysytty.
Kokouksen tulokseksi jäi, että Zelenskyillä oli parempi puku, Yhdysvallat aikoo taata rauhaa ”koordinoimalla” ja Venäjä on saatu sidotuksi rauhanprosessiin, josta perääntyminen tarkoittaisi, että Putin tulisi puijanneeksi Amerikan-setää.
”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, sanotaan lasten lorussa. Tässä tapauksessa Trumpille tuli mielistelyn hunajakakku. Tilanne on vääristynyt jo siksi, että rauhan välittäjä on tehnyt itsestään keskushahmon.
