Myrkyllinen homopuhe kiihottaa aivan uudella tavalla

Kukaan tuskin olisi muistanut tai lukenut kansanedustaja Päivi Räsäsen toksisia homokirjoituksia, ellei häntä vastaan olisi nostettu syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Kun Räsänen ja hänen julkaisijansa nyt tuomittiin korkeimmassa oikeudessa, en vieläkään koe kiihottuvani Räsäsestä enkä hänen näkemyksistään millään tavalla. Kirjoitin aiheesta jo vuosina 2019 ja 2021, kun asiaa käsiteltiin alemmissa pilttuissa, joten en toista näkemyksiäni tässä, mutta voisin sanoa päivittäväni tilannetta, ellei kielellinen polysemia olisi turhan leikkisä.

Vaikka korkeimman oikeuden ratkaisuja pidetäänkin ennakkopäätöksinä, jotka sitovat tuomioistuinlaitoksen toimintaa, Räsäsen tapauksen vaikutus lain soveltamiseen jatkossa jäänee heikoksi. 

Koska tuomio annettiin kansanedustajan ja poliittisen vaikuttajan tapauksessa, se ei ulotu kansalaiskeskusteluihin, eikä sitä voida laajentaa liioin koskemaan kansalaisten esittämää politiikkakritiikkiä. 

Päätös syntyi äänestyksen jälkeen 3–2, joten sen voima on yhtä kyseenalainen kuin päätös on kiistanalainen. Lisäksi laki, johon tuomio perustuu, koostuu alaltaan ja sisällöltään tarkoin määrittelemättömistä käsitteistä, jolloin lain soveltaminen muodostuu mielipiteiden ja tulkintojen varaiseksi ja noudattaminen vaikeaksi.

En pidä Räsäsen ajatuksista siksi, että ne ovat kämäisiä ja tulevat tynnyristä. Mutta en pidä myöskään tuomitsemisesta, sillä sillä on yleistä sananvapautta sahaava vaikutus.

Rankaisemisen pragmaattinen toimimattomuus

Ongelmien ytimessä on rikoslain ideologisten lainkohtien, kuten kansanryhmää vastaan kiihottamisen ja uskonrauhan rikkomisen, ongelmallisuus sinänsä.

Vastakkain ovat normatiivisen ja kurinpidollisen rajoittamisen mahdollisesti tuottamat hyödyt ja toisaalta sananvapaudelle ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle koituvat haitat tapauksissa, joissa kriittinen puhe estetään (asiaa voidaan havainnollistaa alarmismia koskevilla esimerkeillä täällä). Tällaiset tuomiot vievät usein enemmän kuin tuovat.

Tuomioistuinlaitoksella olisi varmasti tärkeämpääkin käsiteltävää kuin Räsäsen kannanotot, joista hänet on tunnettu kymmeniä vuosia. Kukaan tuskin ottaisi niitä enää vakavasti, paitsi nyt kun syyttäjä ja tuomarit päättivät antaa hänelle julkisuutta, jonka Päivi otti vastaan maireasti. Tavanomaisen syyteoikeuden takaa kaivettu toistakymmentä vuotta vanha kirjoitus vuodelta 2004 sai aivan uutta blingiä, vaikka mikään historian tunkioilta kaivettu ei yleensä tonkimalla parane.

Räsäselle langetettu 1800 euron sakko on halpa hinta TV-näkyvydestä, jonka oikeussaleissa käyty draama tarjosi hänelle seuraavaa eduskuntavaalikampanjaa ajatellen. Ilman tuomiota hänet ja hänen asiansa olisi saatettu unohtaa 1800-luvulle.

Hullunkurista tuomiossa on, että keskiajalla tuomittiin Raamatun sanan noudattamattomuudesta, ja nykyisin tuomitaan, jos esittää ”tieteen vastaisiksi” arvioituja näkemyksiä. Tosiasiassa kenelläkään poliitikolla ei ole laillista velvollisuutta noudattaa myöskään tieteen normeja tai menetelmiä, niin murheellista kuin se onkin. Oikeuksien tuomiot puolestaan ovat pelkästään normatiivisia, ja normatiivisen pakottamisen eetos on kaikkein ohuin, sillä se ei selitä yhteiskunnallisen eripuran syitä.

Hullunkurisuutta sisältyy myös siihen, että Räsänen sanoi tiedotustilaisuudessa ottavansa tuomion vastaan kuin Jumalan kädestä, mutta samalla hän ilmoitti ”tältä seisomalta” valittavansa asiasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen...

Ja erikoista on sekin, että Päivi ei millään tavoin arvostellut muita seksuaalivähemmistöjä kuin homoja ja lesboja, vaikka ajan pyörä on ajanut dualistisen sukupuolijaon yli.

Kaksiarvoinen sukupuolierohan on laajalti kyseenalaistettu sanomalla, että homoja ja lesboja ei voi olla olemassakaan, koska ei ole selkeästi miehiä eikä naisia, joihin seksuaalinen mielenkiinto voisi kohdistua. Esimerkiksi biseksuaalit ja polyamoristit Päivi jätti solvaustensa ulkopuolelle, joten ihmeellistä on, ettei häntä syytetty vaikkapa panseksuaalisen vähemmistön syrjinnästä saati koko seksuaalisen kirjon häpäisemisestä täysin epätieteellisellä tavalla...

Vainoriitojen vertauskuvallisuus

Vakavasti ottaen Räsäsen tuomitsemisella ja hänen mielipiteillään on viime kädessä symbolinen rooli muun yhteiskunnallisen kiistelyn vertauskuvallisina välineinä ja verukkeina. Homovihalla haetaan todennäköisesti omaa erottautumista ja ilmaistaan pahoinvointia, kateutta, katkeruutta tai ilkeyttä. Vihaisuuden tuomitsemisella puolestaan signaloidaan vapaamielisyyttä ja länsimaisia arvoja, mikä sekin saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta asiaan liittyvän liberaalin dilemman vuoksi.

Oikeusfilosofisesti kiinnostavia asiassa ovat tuomion yhteiskunnalliset ja sosiaaliset seurausvaikutukset. Jos joku ei vihannut tai vastustellut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ennen tuomiota, saattaa nyt nähty rankaiseminen provosoida kantaansa pohtivia ihmisiä homovastaisuuteen, jolloin myös Räsäsen omat moraalienkelit voivat aloittaa entistä tulikivenkatkuisemman homojen kivittämisen omassa rigorismissaan.

Voipi olla, että Räsästä vastaan nostettujen (kaikkien) syytteiden hylkääminen olisi herättänyt homoja kohtaan sympatiaa, kun taas nyt niin sanottu sateenkaariliike nähdään woke-aktivistisena uhkana sananvapaudelle. 

Tuomio voi nolata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jos antaudutaan ajattelemaan, että vähemmistöt eivät kestä kritiikkiä, tarvitsevat erityiskohtelua ja ovat joko riittävän kainoja anoakseen avitusta tai liian vienoja kieltäytyäkseen siitä.

Tuomio saattaa haavoittaa sananvapautta myös peloteprevention kautta. Vaikka perustuslaillisen sananvapauden mukaan jokaisella on oikeus lähettää ja vastaanottaa viestejä kenenkään ennakolta estämättä, rikosoikeudellinen jälkikäteiskontrolli voi johtaa ihmisiä itsesensuuriin, jolloin tuloksena on hiljaisuuden spiraali.

Itsesensuurin myötä normit menevät ihon alle laajentaen viranomaisvaltaa ja tuottaen tottelevaisuutta. Lisäksi ihmiset eivät voi harjoittaa tuota foucault’laisen epäarvon pahinta muotoa (itsesensuuria) edes halutessaan, sillä lain epätarkkuudesta johtuen ihmiset eivät voi etukäteen tietää, millaiset kannanotot ovat lopulta rangaistavia ja mitkä nauttivat lain jumalattaren suopeutta.

 

Oikeudellista pakkovaltaa myös maahanmuuttopolitiikassa

Jälkikäteiskontrolli kiertyy helposti perustuslain vastaiseksi etukäteiskontrolliksi, ja vaikenemisesta tulee uusi normaali. Näin on käynyt etenkin maahanmuuttoasioissa, joissa on luettu suuri määrä yhteiskunnallisista huolenaiheista piittaamattomia tuomioita maahanmuuton kriitikoille eri puolilla Eurooppaa.

Mikäli rikoslaissa oleva kiihottumisen käsite ei ole sarkasmia, se on yllyttämisen synonyyminä huonosti valittu, sillä sen kuvailemaa kausaalista vaikutusta ei ole osoitettu. Ihmiset eivät yleensä motivoidu toimimaan auktoriteeteiksi koettujen taikasanoista vaan yhteiskunnassa vallitsevien intressien konflikoitumisen vuoksi.

Esimerkiksi maahanmuuton vastustamista ei voida mieltää kenenkään kansankiihottajan sanoista johtuvaksi, vaan siihen johtavat maahanmuutosta itsestään sikiävät syyt, kuten kansanryhmien välisten etujen ja arvojen ajautuminen ristiriitaan kantaväestön ja maahanmuuttajien taistellessa työpaikoista, sosiaalieduista ja asunnoista sekä heidän käydessään kiistaa arvoista ja poliittisesta vaikutusvallasta Suomessa.

Niin sanotun vihapuheen syyt ovat tällöin väestörakenteen muuttumisessa eivätkä sitä koskevien mielipiteiden ilmaisemisessa, eikä vihapuhe siten ole syy vaan seuraus epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. 

Olen vastustellut vihapuheen kriminalisointiaikeita siksi, että tuokin käsite on sisällöltään epätarkka ja alaltaan diffuusi, eikä sitä voida määritellä univokaalisti (täydellisesti, yksiselitteisesti ja kaiken kattavasti) eikä ekvivokaalisti (toisten käsitteiden avulla, jotka olisi loppumattomasti edelleen määriteltävä). Kuitenkin KKO käytti vihapuheen käsitettä Räsästä koskevan tuomion (2026:27) tekstissä, vaikka sitä ei löydy Suomen laista. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla, ja tuomitseminen hävittää yhteiskuntakritiikin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi syyttäjälaitos ei nostanut syytteitä Mellunmäen imaamin Abbas Bahmanpourin esittämästä TV-kommentista, jonka mukaan homot pitäisi hänen uskontonsa mukaan tappaa. Uskonnonvapaudella kyseistä näkemystä tuskin voitaisiin puolustella, vai olisiko niin, että eräät uskonnot nauttivat Suomessa laajempaa sananvapautta tai ovat yhdenvertaisempia kuin toiset?

Mikäli niin on, oikeuslaitos vapauttaa uskontokilven taakse pakenevan ihmisen, eli armahtaa tietämättömyydestä, mutta tuomitsee tieteellisen maailmankuvan raskauttamat ja valistamat ihmiset tavalla, jolla tieto totisesti lisää tuskaa.

Lääketiede ja uskonto kipinöivät kristinuskon ohella myös islamin piirissä, jossa on tunnettu muhamettilaisia lääkäreitä aina alkaen Avicennasta suomalaisen islamilaisen yhdyskunnan imaamiin Anas Hajjariin. Avicenna (arabialaiselta nimeltään Ibn Sina) tunnetaan ensimmäisen Lääketieteen kaanonin (eräänlaisen ICD-10:n edeltäjän) kirjoittajana, ja Anas Hajjariin puolestaan tutustuin päätyessäni keskustelemaan hänen, Tuomas Enbusken ja Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Yleisradion ohjelmaan vuonna 2009 (aiheesta täällä ja täällä).

Ohjelman nimi oli ”Islamin ja länsimaiden arvot – Kohtaavatko ne koskaan?” Anas Hajjar esitteli itsensä – ja hänet myös juontajan toimesta esiteltiin – ohjelmassa lääkärinä, joka paheksui homoseksuaalisuutta, ilmoitti asettuvansa Päivi Räsäsen linjoille ja vaati Suomeen muslimituomareita sharia-oikeuden voimaan saamiseksi (kuten myös täällä). Harmikseen hän paljastui pian tuon jälkeen 2010 valelääkäriksi, niin kuin myös aivan äskettäin eräs poikien ympärileikkauksia valelääkärinä suorittanut toinenkin tapaus.

Hajjar ja Hämeen-Anttila ovat manan majoilla, joten rauha heille. Näin kai tässä täytyy ottaa yksin vastuuta tieteellisen maailmankuvan puolustamisesta, kun sekä uskonritarit että pykäläkoreografit ovat oman dogmatiikkansa vankeja.

 

Näihin nojaa Maalaisliitto

Kovin korkeaa kuvaa minulla ei Räsäsen tarkoitusperistä ja näkemyksistä ole. Jos hänen tuomitsemisessaan puolestaan jotakin hyvää on, se sisältyy muistutukseen, että ei pitäisi olla kauhean ilkeä eikä tehdä sitä ainakaan tavalla, jolla pahanilkiset motiivit jäävät läpinäkyviksi. 

Räsänen toisti vuonna 2004 ensijulkaisemansa näkemykset homoseksuaalisuudesta ”negatiivisena kehityshäiriönä” vielä 2019 ja vertasi sitä alkoholismiin ja rikollisuuteen, vaikka homoseksuaalisuuden sairausleima kumottiin 1981 ja kehottamisen (informaation jakamisen) kriminalisointi 1999, joten lääkäri Räsäsen seilaaminen tieteen ja uskonnon välillä kertonee hänen maailmankuvansa horjahtelusta, samoin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen lupaukset, jotka kirkon liberaalit ottivat vastaan ilolla ja kiitoksella.

En väitä, etteivätkö Räsäsen käsityskannat vihloisi silmiä, mutta informaation saatavuuteen ja demokratian edellytyksiin liittyvistä syistä hänelle täytyisi kai suoda mahdollisuus näyttää sekä viisautensa että tyhmyytensä julkisesti, jotta äänestäjät saavat tietää, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Sananvapauteen sisältyy ilmaisunvapauden lisäksi myös rajoittamaton oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien kanavien kautta, ja tämä lienee kaikkien äänestäjien etu.

”Rajoitettu sananvapaus” on tunnetusti oksymoroni, ja sananvapaus luotiin Magna Cartan aikoina nimenomaan puolustamaan yksilöitä julkista valtaa vastaan. Sananvapaus ilmenee nimenomaisena oikeutena esittää häiritsevinä ja kivuliaina pidettyjä näkemyksiä. Myös tieteellinen falsifioitavuuden periaate vaatii, että kiistanalaiset ja valtavirrasta poikkeavat näkemykset saa esittää, jotta ne voidaan joko kumota tai vahvistaa, ja näin vältetään tukahduttamiseen liittyvää kielletyn hedelmän houkutusta.

Mikäli sananvapautta pidetään tarpeellisena suitsia rikosoikeudellisesti, olisi uskonrauhan rikkomista ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevia lainkohtia syytä rajoittaa koskemaan vain tapauksia, joissa ne ovat johtaneet johonkin objektiivisesti lainvastaiseen toimintaan ja joissa uhri tai uhrit ovat selvästi osoitettavissa (luettelin mahdollisia syyteperusteita täällä).

Muutoin oikeudenkäynnit saavat poliittisten näytösoikeudenkäyntien luonteen ja tuomiot makutuomioiden leiman, kun vastakkain ovat Raamattu ja lakikirja tai muut pyhät kirjoitukset.

 

Lopuksi 

Ihmettelen, että Räsänen ei reklamoi uskonrauhansa rikkomisesta, vaikka hän jaksaa räksyttää samaa sukupuolta olevien rakkaudesta ja seksistä. Ehkä uskonto ei olekaan hänelle se ensisijainen missio.

Vaikuttaa, että Räsänen nauttii tai hyötyy siitä, kun saa vitsaa ja onnistuu tekemään itsestään sananvapauden marttyyrin. Tosiasiassa hänen kristillisyytensä ei poikkea mitenkään Jeesus Nasaretilaisen arvostelemien kirjanoppineiden ja fariseusten ulkokultaisuudesta. 

Räsäsen näkemyksestä poiketen, ei Jeesus tullut maailmaan estääkseen ihmisiä tekemästä syntiä vaan vapahtamaan ihmiset synneistä ja antamaan ne anteeksi. Parhaiten synnistä pääsee tietysti eroon, kun ei tarkastele uskontoa sisältäpäin olleenkaan, mutta näin pääsiäisen edellä on hyvä huomata myös, että vaatimus ihmisten synnittömyydestä tekisi koko pelastushistorian tarpeettomaksi!

Päivi kyllä noudattaa kristillistä opetusta ihmisen pahuudesta täydellisesti. Jos ihminen on paha, kuten kristinusko opettaa, on oikein vihata ihmistä ja ihmisessä olevaa pahuutta, mikä puolestaan tekee ihmisvihan täysin luonnolliseksi ja ymmärrettäväksi osaksi arkipäivän kristillisyyttä.

Kuinka kompleksisia ontologiseen Jumala-kuvaan nojaavat uskonnot ovatkaan omassa oidipuskompleksia ilmentävässä homokammossaan? Sitä tarkastelin eräässä pääteoksessani, joka toivoakseni ylittää poliittisen ja moralistis-journalistiselle tasolle jäävän päivittelyn.

---

Aiheista aiemmin

Modernit kinkerit ja autodafé: PR:ää VKSV:lle? (2021)

Ohjeita orwellilaiselle oikeuslaitokselle  (2019)

”Varokaa, talo on tulessa!” (2010)

Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreän ideologian mukainen maailmanparantaminen ei aina mene ihan nappiin. Helsingin kaupunki lopetti Sörnäisten ja Salmisaaren hiilivoimalat vuosina 2023 ja 2025, vaikka voimaloilla tuotettiin sekä kaukolämpöä että sähköä, ja voimaloiden hyötysuhde oli 90 prosentin tuntumassa. Tutkimusten mukaan Salmisaaren voimala jopa puhdisti ilmaa pienhiukkasista. Niitä oli ulos tulevassa ilmassa vähemmän kuin sisään menevässä.

Hiilivoiman alasajo oli äärimmäisen huono päätös Helsingin kaupungilta ja Heleniltä, sillä korvaavaa sähkön ja lämmön tuotantoa ei ole keksitty eikä rakennettu, ja sen myöntävät kirkkain silmin myös päätöksen tekijät itse.

Samaan aikaan Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimalat tuottavat kolminkertaiset päästöt jokainen, vaikka Suomi joutui muiden mukana maksamaan siitä, että kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen.

Pariisin ilmastosopimuksella puolestaan annettiin pahimpana saastuttajana tunnetulle Kiinalle lupa jatkaa ja lisätä hiilipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka ilmastonsuojelun pitäisi olla yhteinen asia. Tuloksena on niin sanottu yhteislaitumen tragedia ja hiilivuotoa, kun päästörajoituksista vapauttaminen ohjaa kehitysmaita houkuttelemaan teollisuutta konnuilleen.

Alenevan rajahyödyn lain mukaan ilmastotoimet tulevat kehittyneissä maissa askel askeleelta aina vain kalliimmiksi ja hyödyttömämmiksi, kun taas kehitysmaissa investoinnit tulisivat halvemmiksi ja olisivat tehokkaampia. Silti normiruuvia kiristetään jatkuvasti täällä, ja meiltä lypsetään kehitysmaapoliittisia ilmastoaneita, vaikka aiheuttamisperiaatteen mukaista olisi velvoittaa kehitysmaat tekemään ja rahoittamaan ilmastotoimensa itse (aiheesta täällä). 

Päästökauppajärjestelmä on hirttänyt Suomen lämmön ja sähkön tuotannon EU:n ilmastopolitiikkaan niin, että joudumme nyt maksamaan noin 100 euroa jokaisesta hiilidioksiditonnista. Horjuvaa väitettä hiilinielujen romahduksesta käytetään metsätaloutemme vihersosialisoimiseen (aiheesta täällä).

Sanna Marinin vihervasemmistolainen hallitus sääti kaiken kukkuraksi 2022 ilmastolain, jolla suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite kimaltelee vuodessa 2050. 

Vihervetoiset poliitikot pakottavat kylmässä ja pimeässä Suomessa asuvia ihmisiä kärsimään kohoavasta energian hinnasta, vaikka Saksa korvaa ydinvoimaa suvereenisti hiilivoimaloilla, joissa tuotetaan pelkkää sähköä hyötysuhteen jäädessä vain noin 40 prosenttiin.

Sangen kannattamatonta on ollut myös Suomen hiilivoimaloiden muuntaminen hakkeella toimiviksi, sillä puun lämpöarvo on murto-osa hiilen lämpöarvosta. Inkoon hiilivoimala räjäytettiin pahuuden symbolina, ja Suomen noin tusinasta suuresta hiilivoimalasta jää jäljelle yksi ja sekin vain varavoimalaksi.

Tajunnan räjäyttävää tässä vihreässä politiikassa on se, että se on dynamiittityhmää. Nopeasti käyttöön otettavaa hiilivoimaa tarvittaisiin tuulivoiman säätövoimaksi, ja sen vuoksi ne ovat erottamattomia.

Samaan aikaan kun kansakuntamme kärsii sähköpulasta tai vähintäänkin kulutuksen ja tuotannon epätasapainosta ja hintaheilunnasta, viherjohtoinen (Osmo Soininvaara, Atte Harjanne) energiayhtiö Helen on käärinyt asiakkailtaan suuria liikevoittoja rahoittaakseen ”vihreää siirtymää”.

Suunnattomia taloudellisia pääomia tarvitaan Valituista Paloista Helsingin Sanomista kotoisin olevien illuusioiden rahoittamiseen, kuten meriveden lämpötalteenoton kehittämiseen ja samanaikaiseen trooppisten tekosaarten rakentamiseen Helsingin vesille (aiheesta täällä). 

Maailman tapahtumiin suhteutettuna hiilivoimasta luopuminen on siis ennenaikaista ja sanalla sanoen valheellista, sillä perusväittämä, jonka mukaan hiilestä on pakko luopua, ei pidä paikkaansa. ”Pakko” perustuu pelkästään poliittiseen pakottamiseen, jolla Suomessa kiellettiin kivihiilen käyttäminen sähkön ja lämmön tuotannossa 1.5.2029 alkaen.

Poliitikkojen viherpestessä imagoaan Suomessa, suomalainen Fortum on posottanut hiilidioksidia taivaalle Tšeljabinskissa, jossa se omisti kokonaisen hiilivoimayhtiön aina vuoteen 2023, jolloin Venäjän valtio otti sen haltuunsa. Mutta Helsingissä hiilivoimaa ei saisi muka käyttää, vaikka ilmakehä on sama, ja helsinkiläisten pitää kuolla kylmyyteen, säteilyyn tai rahainriistoon vain siksi, että EU-normeja kunnianhimoisempi ilmastopolitiikka täyttyisi. 

 

Edessä säteilevä tulevaisuus

Ikävä totuus on, että Helenin johdolla ja Helsingin kaupunkipoliitikoilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, millä kaukolämmön vaje katetaan.

Niinpä perinteisesti ydinvoimavastaiset vihreät poliitikot ovat päätyneet epätoivossaan ratkaisuun, että lämmöntuotannossa oleva mittava aukko tukitaan Helsinkiin sijoitettavalla pienydinvoimalalla, ja lauhdevesi laitetaan kiertämään asuntojen pattereihin. Vaikka asuintaloihin lähteekin periaatteessa toisiopiirin vesi, mikään ei takaa, että siihen ei sekoittuisi reaktorivettä vikatilanteessa; aivan samalla tavoin autonmoottorien öljyt ja jäähdytysvedet sekoittuvat lohkon tai kannentiivisteen vioittuessa.

Helen on hehkuttanut aikeitaan markkinoimalla pienydinvoimaloita verkkosivuillaan ja pehmittämällä valtavirran uutismedioita tekemään myötäsukaisia juttuja pienydinvoimaloiden puolesta.

Lanseerasipa Helen myös Helsingin Sanomien sivuille ”kaupalliseen yhteistoimintaan” nojaavan jutun, jonka se mankeloi lehteen ”mainosartikkelina” (arvostelin Helsingin Sanomia journalistisesta virheestä ja harhaanjohtamisen foorumiksi antautumisesta täällä). Kyseessä oli kömpelö yritys muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä suopeiksi pienydinvoimaloille.

Vihervasemmistolaisilla on tapana nimitellä NIMBYiksi (sanoista ”not in my backyard”) sellaisia ihmisiä, jotka eivät halua ongelmia asuinsijoilleen. Tuohon voidaan helpostikin vastata: kukapa järkevä ihminen haluaisi ongelmia mihinkään? Vihervasemmistolainen politikointi on (eräissä muissa asioissa) muuttanut osan Helsingin asuinalueista kranaattilähiöiksi, ja ”segregaation ehkäisyllä” nuo ongelmat eivät suinkaan vähene vaan siirtyvät toisiin paikkoihin. Nyt he haluaisivat tuoda vielä ydinvoimaloitakin kotikulmillemme puhisemaan.

Perussuomalaiset vastustivat Helenin aikeita vaatimalla hiilivoimaloiden käytön jatkamista Helsingissä ainakin siihen asti, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energia- ja talouskriisi on ratkaistu.

Perussuomalaiset vaativat valtionpolitiikassa, että Suomi noudattaisi vain EU:n yhteistä tavoitetta hiilineutraaliuteen pyrkimisestä vuoteen 2050 mennessä eikä kiirehtisi muiden EU-maiden edelle, sillä siihen ei ole mitään velvoitetta eikä siitä jaeta palkintoja.

Perussuomalaiset vaativat EU-tasolla päästökauppajärjestelmän laittamista tauolle, kunnes energian saantiongelma on teknisesti ja taloudellisesti ratkaistu.

Mihinkään näistä ehdotuksista ei suostuttu, vaan niihin suhtauduttiin ylenkatseellisesti, vaikka Venäjän öljy- ja kaasuhanat olivat kiinni, Fortumin Uniper-seikkailu oli räjähtänyt silmille, valtiontalous kitui koronakriisistä johtuvassa syöksykierteessä ja sähkön hinta oli katossa. Vasemmiston lisäksi myös porvaripuolueet lähtivät mukaan viherpesuun, ja Perussuomalaisille vastattiin länkyttämällä ”rasismista” ja Rydmanista. Vihervetoisen hyvesignaloinnin  kritisoimisessa ja turvallisuuspolitiikassa Perussuomalaiset ovat kieltämättä onnistuneet, vaikka monessa muussa asiassa, kuten sosiaali- ja työvoimapolitiikassa, puolue onkin lyönyt päätään seinään yhdessä Kokoomuksen kanssa.

Nyt Helsingin suuret puolueet kärvistelevät pohtiessaan, mistä lämpöä asuntojen lämmönvaihtimiin. Ruskohiiltä olisi saatavilla Puolasta ja Saksasta helposti Kallio- ja Eira-nimisillä ja tarkoitusta varten olemassa olevilla laivoilla, ja hiiltä varten on varastotila Salmisaaressa.

Olen aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi päävastustajakseni. Vihreät ovat ryhmä, jota ei pitäisi päästää lainkaan sellaisten pöytien ympärille, joissa tehdään Suomen taloutta ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä.

Vihreät eivät ymmärrä eivätkä välitä taloudesta eivätkä tekniikasta kerrassaan mitään ja ovat myös moraaliltaan suomalaisen politiikan syöpä. Ydinvoima muuttui kuin taikaiskusta ”turvalliseksi” heti kun hiilenpoltto lopetettiin, mutta radioaktiivinen vuoto saattaa johtaa syövän katalysoitumiseen kaupungin asukkaisiin, jolloin kyse ei ole enää pelkästä vertauskuvasta vaan metaforan realisoitumisesta todellisuudeksi.

 

Ydinvoimaloiden kaupunkikäytöstä pitää päättää kuntalaisäänestyksessä

Viitisentoista vuotta sitten Helsingin kaukolämpöongelman ratkaisemista esitettiin niin, että Loviisan ydinvoimalasta johdettaisiin putkea pitkin lauhdevettä Helsingin asuntoihin. Tuolloinen pormestari Jussi Pajunen (kok.) torjui ajatuksen toteamalla, että asia kilpistyy yhteen sanaan, ja se on ”riski”.

Pienenkin ydinvoimalan vuotaessa tai räjähtäessä asuinalueella on katastrofi aina suuri. 

Nyt Helsingin energiayhtiö on tuomassa pienydinvoimalaa asutuskeskuksen kupeeseen tai jopa kaupungin keskelle, sillä ylimitoitettu ja ”kunnianhimoinen” (tosiasiassa kunniaton) ilmastopolitiikka sitä vaatii, ja sen taakse ovat asettuneet lähes kaikki Helsingin suuret poliittiset ryhmät.

Vihreä ideologia on saastuttanut kaikki merkittävät vanhat puolueet, jotka kilpailevat kiiluvin silmin siitä, kuka nopeimmin laittaa kuntalaisten päät pölkylle.

Olen aiemmin kirjoittanut laajasti siitä, kuinka Helsingin kaupungin surkea johto velkaannuttaa asukkaat samalla, kun kaupunki satsaa miljardeja euroja raideliikenteen kehittämiseen ja muuhun vihreään infrastruktuuriin. Päättipä kaupunki lopettaa Malmin lentokentänkin (jopa vihreiden luontoarvojen vastaisesti), vaikka kaupungissamme ei tarvita lisää asuntoalueita, kun kysyntää ei ole ja keskeneräisetkin kituvat rakentamattomina laman vuoksi.

Kaupungin johto pitää kysymystä pienydinvoimaloiden rakentamisesta poliittisen prosessin ulkopuolella. Se esittelee asian jonkinlaisena valmiiksi junailtuna firmatason veivaushankkeena, joka vain tiedotetaan kaupunkilaisille yksisuuntaisissa propagoimistilaisuuksissa, jollaisia järjestetään asukkaille 18.3., 25.3. ja 1.4. (ilmoittautuminen täällä).

Näin toimitaan lakisääteisten minimivaatimusten täyttämiseksi, jotta kukaan ei voisi sanoa, ettei asiasta ole kerrottu asianosaisille. Kuntalaisille suodaan mahdollisuus esittää kysymyksiä, koska viestintätoimistojen fiksuttelijat tietävät, että kysyminen on vallan luovuttamista niille, jotka ottavat oikeudekseen vastata (ja siis päättää). Asukkaiden vaikutusvalta koetetaan typistää taustasäteilyn tasolle samalla kun heitä taivutellaan polvistumaan asiantuntijavaltana esiintyvän epädemokraattisen vallankäytön edessä.

Ydinvoimaloiden rakentamisesta asuntoalueiden läheisyyteen ei pitäisi päättää ilman kuntalain 410/2025 24 ja 25 §:n mukaista neuvoa-antavaa kansanäänestystä, jonka toimeenpanosta päättää valtuusto. Aloitteen kunnallisen kansanäänestyksen järjestämisestä voi tehdä vähintään 3 % alueen 15 vuotta täyttäneistä asukkaista, ja sitä voi esittää kuntalaisaloitteessa.

Tämä asia jos mikä olisi alistettava demokraattiseen prosessiin ja annettava kaupunkilaisten itsensä päättää, mitä haluavat ja mitä eivät.

Muutoin kyseessä on samanlainen vihervasemmistolainen junttaus ja totalitarismin ilmentymä kuin pyörätien rakentaminen Eteläesplanadin ajoradalle, mistä eräs Eiranrannassa asuva juristi valitti viitaten asukkaiden oikeuksien sivuttamiseen prosessissa. Mittakaava on nyt tosin suurempi ja koskee kaikkia helsinkiläisiä.

Helenin ja Helsingin kaupungin pomojen kädet ovat liekeissä ajaessaan ydinvoimalaa Helsinkiin, sillä valtionhallitus on parhaillaan muokkaamassa ydinenergialakia, jolla aiotaan helpottaa pienydinvoimaloiden perustamiseen tarvittavaa prosessia ja lyhentää siihen kuluvaa aikaa.

Tässä maassa tarvitaan kyllä ydinvoimaa, ja kannatankin suurten ydinvoimaloiden lisärakentamista ja nykyisten korvaamista ajan myötä. Osa vanhoista reaktoreista on jo jatkoajalla. Niiden rakenteet eivät kestä ikuisesti, sillä ydinsäteily syö paineastioita.

Niinpä uusien suurten ydinvoimaloiden luvituksella on jo kiire. Ydinturvallisuuteen liittyvät käyttö- ja varastointiriskit eivät kasva, mikäli lisäydinvoimaa rakennetaan nykyisille ydinvoimalapaikkakunnille tai lähes asumattomille alueille, ja sähkön ajoittainen ylikapasiteetti voidaan tulevaisuudessa vedyttää.

Tosiasiassa myös Helsingin Salmisaareen tai muualle Helsinkiin suunnitteilla oleva ydinvoimala olisi suuri noin 500 megawatin laitos, jonka reaktoriteho vastaa lähes yhtä Loviisan yksikköä, joten puhe ”pienydinvoimalasta” on propagandakieleen liittyvää kikkailua. Jo pelkkä voimalarakennus olisi Kampin kauppakeskuksen kokoinen.

Härskiä on, että Helsingin ydinkeskustan tuntumaan on sovittu rakennettavaksi jo koereaktori ilman, että kuntalaisille olisi annettu mitään mahdollisuutta päättää asiasta tai vaikuttaa siihen. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Helenillä ja kaupunginkansliassa ajatellaan sotilaspolitiikasta. Ydinpannunhan ei tarvitse vikaantua itsestään katastrofin aiheuttaakseen. Riittää, että Moskovan suunnalta saapuu nootti, joka varoittaa harhautuneesta vahingonlaukauksesta, joka saattaa osua ydinvoimalan läheisyyteen... Tämä velvoittaa evakuoimaan koko kaupungin vihollisen vallattavaksi.

Ydinlaitoksen sijoittaminen asutuskeskukseen tai sen läheisyyteen olisi typeristä typerin teko.

Kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä ydinsähkön ja lämmön tuottaminen pienydinvoimaloissa lopulta maksaa ja millä valuutalla tai arvoilla maksu suoritetaan. Olkiluoto 3 viipyi ja hinta nousi nimenomaan siksi, että kyseinen reaktori on prototyyppi. Kokeiluasteella ovat nyt nuo pienet modulaariset reaktorit. Tšernobylissä meni pieleen epäonnistuneen kokeen vuoksi, ja Zaporižžjassa voimalat muodostavat räjähdysalttiin miinan, joka vain odottaa osumaa.  

Olemme jo pitkään olleet vaikutuksiltaan peruuttamattomassa maahanmuuttokokeessa, jossa panoksena ovat kielemme, kulttuurimme ja väestökoostumuksemme. Täytyykö meidän olla jatkossa myös ydinkokeessa, jonka tuloksena saattaa olla Fuskuhimaa Fukushimaa kohdannut tulevaisuus? Näyttö pienydinvoimaloiden onnistumisesta puuttuu.

---

Päivitys 26.3.2026: Ympäristö- ja asuntoministeri Sari Multala (kok.) esitteli MTV3:n uutisissa työ- ja elinkeinoministeriön tilaamaa selvitystä, jonka mukaan perinteiset ydinvoimalat eivät muka olisi taloudellisesti kannattavia ja pitäisi rakentaa pieniä ydinvoimaloita. Kyseinen selvitys on syntyessään vanhentunut. Datakeskukset ja liikenteen sähköistyminen haukkaavat sähköntuotannosta jatkossa erittäin suuren palan, joten Suomessa tarvitaan lisää tasaisesti sähköä tuottavia suuria ydinvoimayksiköitä. Korvaavia yksiköitä puolestaan tarvitaan, koska nykyisten tekohengittäminen kasvattaa käyttöriskejä.

 

Aiheista aiemmin

Sähköistävä klikinvastainen uutinen 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi 

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia

Suomen sisäpolitikkaa on kuohuttanut ulko- ja turvallisuuspoliittinen eripura, jonka syyt liittyvät symboliseen vallankäyttöön, ja ilmenemistapa koostuu poliittisesta teatterista.

Hallituksen aie poistaa ydinaseita koskevat erityisehdot ydinenergialaista närkästytti opposition riveissä etenkin SDP:tä, joka vaikutti kärsivän kovasti siitä, että asia tuotiin oppositiolle julki vasta päivää ennen julkaisua.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Antti Lindtmanin (sd.) paheksunta liittyy enemmän prosessiin kuin lainmuutoksen sisältöön, vaikka demarit pitävätkin itsepintaisesti kiinni näkemyksestään, että kiista koskee itse asiaa: ydinaserajoitusten poistamista.

Todellisuudessa kyse on muotoseikkoihin (”hallituksen sooloilu”) takertumisesta, sillä demareille ei kelpaa Petteri Orpon (kok.) vastaantulo, jonka mukaan ydinaseiden maahantuonti rauhanajan oloissa kiellettäisiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä tai erillisellä lausumalla, kuten eräissä muissa pohjoismaissa.

SDP:n takaa kajastelee ideologisesta vasemmistolaisuudesta tuttu uho, joka ei ole tässä maailmantilanteessa kovin viisasta, sillä se vesittää kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeän yksimielisyyden, jota demarit ovat muissa yhteyksissä kyllä tukeneet ja joskus vaatineetkin.

Lindtmanin ei kannattaisi tehdä symbolisista kiistoista arvovaltakiistoja, sillä pääministerin salkku ei ole vielä hänen kainalossaan. Entinen puolustusministeri ja Kepun puheenjohtaja Antti Kaikkonen on paremmilla linjoilla viestittäessään, että Keskustalle ydinenergialaki mutatis mutandis voisi kelvata.

Samoin Alexander Stubb fokusoi oikein tähdentäessään, että ydinaseita koskevista erityisehdoista luopuminen on tärkeää, jotta Suomi olisi NATOssa siellä missä pitääkin: keskiössä eikä missään marginaalissa tai vilttijoukkueessa.

Kyse on siinäkin pelkästä symboliikasta, mutta tärkeästä, sillä Venäjän pelikirjaan kuuluu Suomen painostaminen paitsioon NATOn sisällä. On syytä muistaa, että Kekkosen aloite ydinaseettomasta Pohjolasta motivoitui Moskovasta ja palveli Neuvostoliiton etuja kylmän sodan aikana, jolloin Ruotsin näennäisen puolueettomuuspolitiikan takeena oli kylläkin salainen yhteistoiminta Yhdysvaltain kanssa ja hanke kansallisen ydinaseen rakentamiseksi. 

Sellainen olisi sopinut tuohon aikaan nimenomaan Suomelle, jonka vieressä majaili eräänlainen totalitaristinen Saudi-Arabia ja majailee edelleen. Suomea varjosti pahaksi onneksi YYA-sopimuksen levittämä ydinasesateenvarjo, joka näyttää traumatisoivan suomalaisia jatkuvasti.

 

Ymmärretäänkö ydinaseita?

Entä mitä todellista merkitystä olisi nyt esitetyllä ydinenergialain muutoksella ja esimerkiksi ydinaseiden kauttakulun sallimisella? – Ei yhtään mitään. Yksikään NATO-valtio ei ole tuomassa eikä sijoittamassa kansallisia ydinaseitaan etulinjan maana pidettyyn Suomeen, jossa tarkoin varjellut asejärjestelmät olisivat alttiina vihollisen iskuille tai kaappauksille.

Edes Donald Trump ei uskaltaisi toimittaa ydinaseita Suomeen, sillä ilmi on tullut vaara, että täkäläiset puoluejohtajat käyttäisivät niitä toisiaan vastaan. 

Venäjän vastalauseet Suomen ydinase-ehtojen poistamisen johdosta puolestaan osoittavat, että kansallisesta poliittisesta kiistelystä hyötyy vain Venäjä, jolla itsellään on suuri määrä ydinasetukikohtia Suomen rajojen läheisyydessä Kuolan niemimaalla, Petsamossa ja Arkangelissa, Gremikassa, Olenegorskissa, Severodvinskissä ja Severomorskissa. Venäjän valitukset kärsivät pahasta kaksinaismoralismista, ja niistä hätääntyminen Suomessa on turhaa.

Ydinaseiden ympärille lavastettu teatteri on hullunkurisuutensa ohella myös paljastavaa, sillä se osoittaa, miten vähän poliitikot loppujenkin lopuksi ymmärtävät asiasta, josta he puhuvat.

Pohditaanpa hetken, mitä ydinaseet ovat. Ydinaseet ovat kaukovaikutteisia aseita, joita ei tarvitse juuri liikutella, sillä laukaistuina ne liikkuvat itse tuhansien kilometrin matkoja kantorakettien avulla sekä kiertyvät ballistista rataa pitkin avaruuden kautta mantereelta toiselle. Ydinaseita voidaan toki kuljettaa myös risteilyohjuksilla tai lentokoneilla, mutta ydinräjähdyksen tapahtuessa on syytä olla räjähdyspaikasta loitolla.

Ydinräjähteillä on tietty minimikoko, jota pienemmiksi kyseisiä energia-aseita ei voida tehdä, mutta jo kylmän sodan aikana kehitettiin eräänlaisia mikroydinaseita, jotka suunniteltiin jopa kranaatinheittimillä ammuttaviksi ja joilla ajateltiin voitavan sulattaa DDR:stä länteen vyöryvät neuvostopanssarit.

Yhtä kaikki, mikäli nykyaikainen noin 2 megatonnin strateginen ydinase räjähtäisi vaikkapa Helsingin yläpuolella, ikkunat menisivät rikki vielä Hyvinkäälläkin. Voima on valtava. Voidaan vain kuvitella sen aggression ja hulluuden määrää, joka olisi tuotakin purkausta motivoivan vihamielisyyden tai pelon taustalla.

Osa poliitikoista on ilmeisesti niin egomaanisia, että he spekuloivat kyseisillä aseilla. He pelaavat abstraktioilla, mutta heidän olisi syytä myös tietää ja ymmärtää pelaavansa pelkillä abstraktioilla, vaikka teoriassa ydinlataukset räjähtävätkin kuin Suomen eurovisioesitys tai nettiporno.

Tohtori Outolempi opetti rakastamaan ydinpommia, ja ydinaseet sinänsä näyttävät melko harmittomilta verrattuina siihen, millaista vahinkoa poliitikot saavat aikaan pelkästään spekuloimalla niiden käytöllä.

Nyt tullaankin jälleen tärkeään asiakohtaan.

 

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä konflikteissa ja sodissa

Tämä johtuu siitä, että suuret pommit tuhoavat valloitettavaksi aiotun omaisuuden, jäävät ihmisten mieliin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamaus, ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Joukkotuhoaseina ydinaseet tappavat suuria määriä ihmisiä ja tuhoavat luontoa ja elinympäristöä sekä uhkaavat koko elämän olemassaoloa. Lisäksi ydinlaskeumat satavat myös ydinaseita käyttävien omaan niskaan, joten puhe ydinsateenvarjosta on absurdia ja irvokasta.

Tästä puolestaan seuraa, että niin sanottu ydinpelote on pelkkä kupla.

Yhdenkään valtion turvallisuus ei voi oikeasti perustua ydinaseiden käyttämiseen eikä käyttämisellä uhkaamiseen. Päinvastoin: turvallisuus nimenomaan tuhotaan ydinaseilla, jotka muodostavat ihmiskunnalle jatkuvan ja totaalisen uhan ja vaarantavat oikeuden elämään koko planeetalla.

Voidaan kenties väittää, että kauhun tasapaino on estänyt ydinasevaltioiden väliset sodat. Mutta väite voidaan myös kiistää ja väittää, että suurvaltojen välttyminen keskinäisiltä sodilta on tosiasiassa perustunut tavanomaisten asevoimien pelotepreventioon. Kukaan ei ole tosiasiassa uskonut ydinaseilla tapahtuvaan ensi-iskuun eikä sen vuoksi myöskään kostoiskun tarpeeseen.

Toinenkin paradoksi ydinaseisiin liittyy kauhun tasapainon lisäksi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä selvemmin uhkauksen teho ja uskottavuus laimistuvat pois. Ydinpommit ovat aseita, joihin kenties halutaan vedota mutta joita nimenomaan ei haluta käyttää, ja niiden taakse juostaankin pelkästä pelosta. 

Käyttökelpoisia ydinaseet ovat vain terroristien käsissä tai eksistentiaaliseen kriisiin joutuneiden pienten valtioiden, kuten Pohjois-Korean, Iranin tai Israelin, hallinnassa. Näin kirkastuu elokuvarepliikki, jonka mukaan ei kannata olla huolissaan niistä, joilla on hallussaan tuhansia ydinlatauksia, vaan niistä, joilla on yksi.

Myös suuret valtiot voivat toki käyttää ydinaseita hädän hetkellä, ja suurvaltapoliittisten mannerlaattojen ajauduttua liikkeeseen kynnys onkin madaltunut, sillä eksistentiaalinen kriisi on lähentynyt myös monia uudesta vallanjaosta kilpailevia ydinasevaltioita. Ydinaseiden käyttäjät huomaisivat kuitenkin nopeasti, miten pienestä ihmisten ilo on kiinni – myös heidän omansa. 

Koska ydinaseet ovat sodankäynnin välineinä käyttökelvottomia eikä niillä voida päästä minkään järkevän ja tavoitteellisen sodan päämääriin, valtioiden tai liittokuntien puolustus ja sotilaallinen toimintakyky eivät voi nojata ydiniskun mahdollisuuteen. 

Myöskään Suomen puolustus ei voi olla muiden NATO-maiden kansallisen ydinpelotteen varassa, sillä sen enempää Yhdysvallat, Iso-Britannia kuin Ranska ei tosissaan suunnittele käyttävänsä ydinasetta Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen vuoksi.

Korkeintaan on ajateltavissa, että Venäjä tai Yhdysvallat käyttäisi keskinäisessä konfliktissaan Suomea jonkinlaisena ydinaseilla tehtävien varoituslaukausten maalitauluna tai koekenttänä. Niin asioita olisi luultavasti ratkottu kylmän sodan lopulla, jolloin Caspar Weinberger ja George Shultz innostuivat puhumaan rajoitetusta ydinsodasta...

Suomen poliitikkojen tapa taittaa peistä ydinenergialaista on pelkästään symbolista, eikä sillä ole todellista merkitystä, paitsi poliittisen teatterin ja arvovaltakiistelyn välineenä. Politiikan yleisöjä voitaisiin viihdyttää yhtä hyvin sillä, että meiltä puuttuu myös sukellusvenelaivasto ja Air Force One.

Ydinasekohun teatraalisen luonteen varmisti SDP:n spinnaus, jonka mukaisesti puolue meni kurviin kahva edellä, vaikka demarit olivat mielihyvin myöntyneet hallituksen esityksiin velkajarrusta, miinakiellosta ja rajalaista. Tp-utvassa oli jo märehditty ydinaseasiaa vuoden ajan, mutta nyt, tehdäkseen eroa Kokoomukseen, SDP aloitti vaalikampanjoinnin lavastaen ydinpommeista vaaliaseen ja ratsastaen rauhanliikkeellä perivasemmistolaiseen tapaan.

Tosiasia on, että toimintaa vaativia asioita ei voida jumiuttaa pitkiksi ajoiksi puolustuspoliittisiin parlamentaarisiin työryhmiin, sillä seminaarityöskentelystä poiketen valtionhallituksilla on eteen tulevista kysymyksistä ratkaisuvelvollisuus. 

 

Ydinenergialaissa päätetään myös ydinsähkön tuotantoedellytyksistä

Koska ydinaseilla pelotteleminen on joka tapauksessa spekulatiivista ja ydinaseiden käyttäminen täysin epärealistista, on samantekevää, voittaako asiassa SDP:n vai Kokoomuksen kanta. Militarismi ohjaa valtioita ja sotilasliittoja maalittamaan toisensa vihollisiksi, ja yleisen edun mukaista olisi irrottautua ydinasemilitarismista, eikä pyrkiä sitä kohti. Ydinenergialakiin sisältyy paljon tärkeämpiä asiakohtia, jotka ovat vähällä peittyä median nostamaan uutispommiin ydinaseista.

Kylmä ja tuuleton talvi osoitti taas, että Suomessa tarvitaan paitsi säätövoimaa, myös koko ajan lisää varmaa ja tasaista perusvoimaa, kun liikenteen sähköistyminen ja datakeskukset haukkaavat sähköntuotannon kakusta aina vain suurempia viipaleita. Kakkua täytyy leipoa lisää, tai sähkön hinta räjähtää ydinasettakin ekspansiivisemmin.

Puolueiden sopisi kiistellä ydinaseiden sijasta paremminkin siitä, onko järkevää tuottaa ydinvoimalla kaukolämpöä, kuten Helen on propagoinut lopetettuaan Helsingistä suuren määrän hiilivoimaa, jolla aiemmin tuotettiin sekä sähköä että kaukolämpöä, hyötysuhteen ollessa erinomainen.

Poliitikkojen kannattaisi lyödä päitään yhteen sen ratkomiseksi, mistä ylimitoitetun ilmastopolitiikan ja vihreän siirtymän toteuttamiseksi saadaan tarpeeksi sähköä, kun tuulivoimaa vaivaavat tuulivoimadilemmat, ja ydinvoiman tasainen tuotto puolestaan ei sovi heiluville sähkömarkkinoille sen enempää teknisesti kuin taloudellisestikaan.

Ydinenergialaki on osa energiapolitiikan kokonaisuutta, ja kaiken yläpuolella on tällöinkin kysymys turvallisuudesta ja riskeistä. Voisi olla viisainta lyödä nuija pöytään suurten ydinvoimalayksiköiden puolesta ja pienydinvoimaloita vastaan. Suurten ydinvoimaloiden tuotantokapasiteetin voinee jatkossa vedyttää, jolloin ydinenergialaki on osa myös vetytalouteen siirtymistä.

 

Aiheesta aiemmin 

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen 

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia

Medioista on jälleen kuultu vaikuttavaa ulinaa nuorison toivottomuuden vuoksi. Ylen uutiset raportoivat nuorisobarometrin lohduttomista tuloksista, ja MTV3:n uutiset valittelivat, että ”nuorten usko maailmaan horjuu, muttei omaan elämään”.

Yleisradion tiedostavainen toimittaja Miika Koskela koetti hakea tukea nuorisopessimismin lietsonnalleen hissituolitehtailijan perilliseltä Frank Martelalta, joka esiintyy ”onnellisuusprofessorina” Aalto-yliopistossa, mutta ei saanut kliseekeitosta kummempaa.

Sen sijaan Sitran eräältä nollatutkijalta Koskela sai todellisen jättipotin ja kirjoitti Ylen verkkosivuille otsikolla ”Sitra: Somekeskustelun taso on niin huono, että se on uhka demokratialle”.

Jutun kuvatekstissä syytettiin mediaa oikeistolaisuudesta ja valitettiin, että ”oikeistolaisen ja provosoivan sisällön dominointi somessa ei ollut yllätys suomalaisnuorille”.

Minulle ei ollut yllätys, että vasemmiston etäispääte Yleisradiossa pitää ongelmana ”oikeistolaisuutta” ja katsoo vapaan kansalaiskeskustelun horjuttavan demokratiaa.

Sitran ja Ylen valtiollisella rehulla ruokitut politrukit eivät näköjään ymmärrä, että somekeskustelut eivät ole demokratian uhka vaan demokratian ilmaus (aiheesta enemmän täällä).

Jotain toivoa näkyy kuitenkin horisontissa, sillä Ylen mukaan Saksassa nuoriso lakkoilee asevelvollisuuden vuoksi, vaikka aivan Baader-Meinhofin ja Punaisen armeijakunnan linjalle ei olekaan vielä päästy...

No niin. Minäpä kerron teille, mistä nuorison synkkämielisyys johtuu. Se ei johdu suinkaan ”oikeistolaisuudesta”, josta etenkin nuoret miehet hakevat toivoa.

Syy nuorison epätoivoon on ideologista alkuperää ja johtuu propagandastressistä.

Nuorten deprivaatio ei kumpua sosiaalisesta mediasta, joka aiheuttaa enintään harmitonta ulkonäköstressiä, vaan valtavirran uutismediasta, joka kohdistaa nuoriin voimakasta ideologista painostusta muun muassa ilmastoahdistuksella ja diversiopolitiikalla.

Normaali nuori syrjäytyy nyt työnhausta, mikäli ei ole neuroepätyypillinen eikä ole diagnoosia, jonka voisi laittaa ansioluettelon alkupäähän rekrytointiosastojen pissiksiä vakuuttamaan!

Musiikki on nuorille aivojen vaseliinia, mutta enää edes korvakuulokkeiden melulla ei voi tukkia aistejaan todellisuuden ankaruudelta. Musiikin mukana joutuu näet kuuntelemaan sanoituksiin inklusoituja antirasistisia ja dekolonialistisia kannanottoja, mikä puolestaan lisää hyvesignaloinnin ja moraalikarisman vaateita.

Nuori, joka jättää koulussa tarjotun kasviskiusauksen syömättä ja kauramaidon juomatta, ei voi tuntea hampurilaisbaariakaan turvalliseksi tilaksi, sillä siellä häntä uhkaa houkutus tyydyttää ruokahalunsa salaatinkastikkeella, jonka valmistuksessa ei ole käytetty vastuullista ja hiilikompensoitua tuotantomenetelmää. Ja vastuullistaminenhan kantaa aina mukanaan syyllistämistä.

Sitä ei sovita uskontokaan. Jos menee kirkkoon, päälle vyöryää monikulttuuri-ideologinen maahanmuutto- ja kehitysmaapolitiikka. Ilmastolahkoja puolestaan dominoivat synnintuntoa lietsovat ilmastopastorit.

Suomalaisnuorten täytyy osoittaa suvaitsevaisuutta ja toleranssikykyä ja sietää positiivista erityiskohtelua, jonka verukkeella maahanmuuttajat vievät heidän työ- ja opiskelupaikkansa ja syövät heidän sosiaaliturvansa.

Tasa-arvoevankeliumin hedelmänä myös väestö vaihdetaan kirkkaassa päivänvalossa, kun kantaväestön syntyvyys on romahtanut nälkävuosien tasolle, ja väitteet ”salaliittoteorioista” horjuvat tilastollisissa väestöennusteissa vaarantaen koko yleisvasemmistolaisen maailmankuvan (aiheesta täällä).

Myös julkisen talouden tila huolestuttaa. Sitä eivät tuhonneet leimallisesti ”boomerit” vaan vihervasemmisto ja EU-porvarit, jotka tuplasivat valtion menot 20 vuodessa haaskaten omat ja lainatut rahat toisarvoiseen kansainvälisyyshömpötykseen, vihreään siirtymään ja tukipakettipolitiikkaan.

Kognitiivista stressiä otsalohkoltaan vielä kehittymässä oleville nuorille tuottaa se, että identiteettipolitiikka velvoittaa heitä keuhkoamaan juuri sen saman vihervasemmistolaisen klusterin puolesta, joka on pilannut heidän taloutensa ja tulevaisuutensa. Kun maailma ei näytäkään lopulta mustavalkoiselta vaan harmaalta, pää ei pysty käsittelemään tiedollista moniselitteisyyttä, ja totuus on tuomittu katoamaan niin medioissa kuin yliopistoissakin.

Eipä siis ihme, että äärivasemmiston kiilusilmät kääntyvät äärioikeistolaisiksi samaan tapaan kuin Hitler nousi kommunismin vuoksi. En sano, että se parempaa olisi, mutta näin on tullut tämäkin ilmiö selitetyksi.

Seksikään ei tuo nuorille lohtua, sillä se on kielletty viranomaisviestinnällä, jonka kautta kaikenlaiset kanssakäymisen aloitteet on rikollistettu, vaarallistettu ja demonisoitu, eikä taida sanakirjasta löytyä enää yhtään kontaktin tavoittelua merkitsevää teonsanaa, jota ei olisi kriminalisoitu (”häirintä”, ”ahdistelu”, ”kajoaminen”...).

Feministien luomassa pelon kulttuurissa häirintäyhdyshenkilöiden ja esteettömien de-eskalaatiokouluttajien läsnäolo ei yksistään riitä rauhoittamaan, vaan tarvitaan sähköpamppuja ja miesten kahlimista lattiaan. Feministien harjoittama poikien ja miesten syyllistäminen käännetään medioiden jatkuvasti toistamassa aivopesussa väitteiksi, joiden mukaan pojat ja miehet ovat joko naisten katkeria vihaajia tai naisia vastaan suunnatun yleisvihan uhreja, vaikka tosiasiassa naisviha on vain vastareaktio siihen vihaisuuteen, jolla feministit itse kohtelevat poikia ja miehiä (aiheesta täällä ja täällä).

Herkimmät yksilöt myös alistetaan massamanipulaatiolle, joka ei ainoastaan sensuroi (canceloi) sopimattomina pitämiään mielipiteitä vaan pakottaa olemaan tiettyä mieltä. Jos tähän woke-aktivistien asennemuokkaukseen ei alistu, seuraa ankaria rangaistuksia, julkisen maineen töhrimistä ja passittaminen monimuotoisuussertifioituun DEI-koulutukseen.

Ristiriitainen informaatio koettelee nuoria, jotka ihmettelevät, miksi naisten päivän mielenosoituksissa ja pride-kulkueissa kannetaan Palestiinan lippuja, vaikka Hamasin patriarkaatti murhaa vääräuskoisia naisia ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja haluaa polttaa demokratian pois Lähi-idästä.

Yhteiskuntaamme vaivaa viisi ongelmaa: internationalistinen vasemmistolaisuus, vihreä maailmanparantaminen, militantti feminismi, maahanmuutto ja monikulttuuri-ideologia.

Niihin liittyvästä sokeasta idealismista, todellisuuspaosta, tekopyhyydestä ja realismin kieltämisestä sikiävät nuorison stressi, masennus ja ahdistus. 

Todellista syytä huoleen ei kuitenkaan ole niin kauan kuin pelkät ulkonäköpaineet ovat peräti toisella sijalla nuoriso-Angstin kärjen tuntumassa nauttien 55 prosentin kannatusta koulutukseen pääsyä koskevan tuskittelun edellä.

Aivan kaikki ei selity ideologialla, sillä nuorten epäluottamus työnsaantiin ja eläkejärjestelmään on varmasti aitoa olematta ennenaikaista. Suomen lakisääteiset eläkevastuut ovat noin 900 miljardia euroa, mutta eläkekassojen varallisuus kattaa vain noin 290 miljardia euroa, ja siitäkin suuri osa on syömävelkana valtiolla, joka joutuu pulittamaan varat eläkekassoille takaisin kiskomalla ne suomalaisilta toiseen kertaan veroina.

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole.