Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä

Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon, ja on mahdollista, että maaperään imeytyneet kemikaalit vaatisivat koko maa-aineksen vaihtamista.

Malmin kenttäalue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Malmin kenttä on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään. 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta kuvastaa Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan argumenteista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella.

Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Malmin lentoaseman säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja puolet kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe suojelemista kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.

Punakaartilaiset pahoinpitelivät dosentin

”Suomi Ensin” -kansanliike on EU-kriittinen ja maahanmuuttopolitiikkaa arvosteleva järjestö, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa ja pyrkii palauttamaan Suomen itsemääräämisoikeutta Euroopan unionista takaisin suomalaisille itselleen. Järjestön lailliset ja viranomaisille etukäteen ilmoittamat sekä kaikin puolin asialliset kansalaistilaisuudet ovat joutuneet useita kertoja poliittisen vasemmiston laittomien ja viranomaisille ilmoittamatta jättämien häirintäkampanjoiden kohteeksi, viimeksi Itäkeskuksessa 6.7.2016 ja toistamiseen 5.8.2016.

Poliittisen vihervasemmiston tapa rähinöidä, huutaa, mekastaa ja käyttää väkivaltaa ”Suomi Ensin” -tilaisuuden järjestäjiä ja poliisiviranomaisia vastaan antaa pöyristyttävän näytön vihervasemmiston menettelytavoista. Varoittavana esimerkkinä on nyt tapa, jolla eräs rabulisti kolhi paikalla ollutta dosentti Arto Luukkasta ja lavasti hänet päällekarkaajaksi siirtäen syyn omasta halveksuttavasta aggression ilmaisustaan tapahtumaa kuvanneelle Luukkaselle.

Julkisella paikalla on laillista kuvata. Tietosuojavaltuutetun päätöksen mukaan jokaisella on oikeus tallentaa keskustelut, joissa itse on mukana, joten en näe Luukkasen toiminnassa mitään väärää. Oman ilmoituksensa mukaan hän yritti keskustella ”vastamielenosoittajiksi” itseään kutsuvien rähinöitsijöiden kanssa, mutta siitä ei tullut mitään toisen osapuolen raivokkuuden vuoksi. On väärin, että viranomaisvalta sallii punikkifasistien saapumisen tapahtumien läheisyyteen tietäen, että anarkistien tarkoituksena on sabotoida sinänsä laillinen kansalaistapahtuma ja siellä esitettävät puheet täysin asiattomilla natseiksi huuteluilla.

Oheisilta videoilta voitte itse todeta, millaisen vihan kohteeksi Suomen kansallista etua tavoittelevat ihmiset on ajettu loukkaamalla suomalaismielisten ihmisten oikeutta ja mahdollisuutta perustuslaillisen sanan- ja kokoontumisvapautensa toteuttamiseen. Osa rähinöitsijöistä potee suorastaan psykoottista raivoa keskisormea heristellessään ja kiljuessaan herjauksia tilaisuuden puhujille ja osallistujille.

Mainittakoon, että en ollut Itäkeskuksessa paikalla, mutta Internetin ansiosta meidän ei tarvitse luottaa myöskään vanhan median kaunistelevaan ja vääristelevään tiedonvälitykseen, jossa vähätellään vihervasemmiston edesottamuksia ja lavastetaan kansallismielisten poliittinen toiminta provokatiiviseksi tai mielenosoitukselliseksi.

Ensin Arto Luukkasen video:



Ja sitten eräs toinen video samasta tapahtumasta:



Tästä puolestaan voi katsoa, miten vasemmistoanarkistit terrorisoivat ”Rajat Kiinni!” -tapahtumaa 4.10.2015, josta kirjoitin erikseen tässä.




Traagista suomalaisen vihervasemmiston asenteessa on, että hyökätessään maahanmuuttokriitikoita vastaan anarkistit tulevat vastustaneiksi juuri niitä ihmisiä, jotka haluaisivat, että sosiaaliturvaa, työpaikkoja ja asuntoja riittäisi myös vihervasemmistolaisille itselleen eikä heille kuuluvia asioita jaeltaisi muualta tuleville ilmaiseksi.

Kuka Helsingin rannoille saa rakentaa – ja millä keinoin?

Mattolaiturin julkisivu.

Vihreän liiton kansanedustaja Antero Vartia on siitä erikoinen henkilö, että hän saa rakennuslupia Helsingin keskustan tonteille kuin automaatista. Kaikki tietävät, että Helsingin rannoista vallitsee huomattava kysyntä. Pienimpienkin maapalojen rakentamisesta käydään vuosien vääntö, joka koskee niin arkkitehtuuria kuin taloudellisia ja sosiaalisiakin näkökohtia. Postimerkkikaavoitusta ei pidetä riittävänä, vaan vaaditaan alueiden suunnittelua kokonaisuuksina.

Mattolaiturin terassi.

Tässä valossa on kummallista, että kokoomuksen puisto-osaston mannekiinina toimiva yrittäjä-poliitikko saa Helsingin rakennushallinnossa läpi kaikki omat hankkeensa ilman viivytystä, julkista keskustelua ja vaatimusta alueen yhtenäisestä suunnittelusta. Aiheeseen liittyi alkuviikosta myös lupakohu, joka koski ”Löylyksi” nimetyn saunarakennuksen terassilupaa, mutta tässä ei ole kuitenkaan kummastusten ydin.

Antero Vartia sai rakentaa jo 2007 Kaivopuiston mattolaiturin kupeeseen hienostokahvilan. Viimeisimpänä näyttönä on Hernesaareen rakennettu saunakompleksi, jonka Vartia rakennutti yhdessä näyttelijä Jasper Pääkkösen kanssa.

Ei ole epäilystäkään, ettei Helsingin rannoille löytyisi halukkaita rakennuttajia, mutta miksi kaupunki antaa luvat nimenomaan Antero Vartialle? Siksikö, että poliittisen vihreytensä vuoksi hän saa aloitteensa hyväksytyksi kokoomuksen, vihreiden ja demarien välisessä hyväveliverkostossa ja julkiseen rakentamiseen liittyvän sosiaalisen korruption kautta?

Kompassin kioski.

Kompassin laiturilla toimiva kioski saa olla paikoillaan vain, koska se luovuttaa liikevoittonsa hyväntekeväisyyteen. Puhtaasti yksityistä liiketuottoa tavoittelevin motiivein tällä paikalla
ei saisi eikä voisi olla. Tässä valossa on sangen hämmentävää, että Antero Vartia saa rakentaa paikalle, jolla jo rakennusten arvokin nousee rakentamiskustannuksista huikeasti hyvän sijainnin vuoksi. Haluaako kaupunki lahjoittaa omaisuuden arvonnousua juuri hänelle?

Kaupunki on ilmoittanut rakentamistiedotteessaan, että ”Hernesaaren yleinen sauna sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin kaupungin osallistuttua Itämeren risteilymatkailua kehittävään selvityshankkeeseen”. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi sille, miksi luvat myönnetään nimenomaan Vartialle ja hänen firmoilleen.

Löylyn julkisivu.

Vastaukseksi ei myöskään riitä viranomaisten ihastelu, jonka mukaan ”[o]n todella hienoa, että meille syntyy Hernesaaren saunan kaltaisia hankkeita, jotka avaavat rannan kaupunkilaisten käyttöön, ilahduttavat matkailijoita ja ovat vieläpä arkkitehtuuriltaan korkeatasoisia.” Kyllä me tiedämme, että se on hienoa.

Kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Mikko Aho pohjustaa, että ”sauna- ja ravintolahanke on Hernesaaren rakentamisen pioneeriprojekti ja alueen sydän”, vaikka muun Hernesaaren rakentaminen pääsee käynnistymään vasta vuosikymmenen vaihteessa tonttien vapautuessa. Miksi juuri Vartian hankkeille myönnetään ohituskaista?

Löylyn kattoterassi.

Ehkä siksi, että vihreiden poliitikkojen määrittelemällä ekologispainotteisella arkkitehtuurilla pyritään määräämän alueen muun rakentamisen suunta. Vartian hankkeen kautta Helsingin vihreät pyrkivät kytkemään Hernesaaren rakentamisen omien ekologisten ihanteidensa, kuten autottomuuden, tehottomuuden, keskineliömetrimäärien sekä ihmisten kaihtamien yhteistilojen ympärille, aivan kuten Kalasatamassa on osittain tehty, tosin pahasti epäonnistuen.

Näkymä Eiran rantaan.

Vartia puolestaan korostaa kuuden miljoonan saunahankkeensa ”taloudellista tuskallisuutta” peittääkseen investointiin liittyvän arvonnousun, jonka se saa hyvän sijainnin vuoksi ja alueen kokonaisrakentamisen myötä. Näyttelijäkaveri tukenaan hän vetää siis roolinsa hyvin. Mikään pankki ei varmasti rahoittaisi hanketta, ellei voitaisi olla varmoja sen tuottavuudesta.

Kuusi miljoonaa on pikkuraha verrattuna esimerkiksi Kimi Räikkösen (paljon pienemmän) omakotitalon hintalappuun, johon kirjoitettiin Helsingin Kaskisaaressa muutama vuosi sitten 14 miljoonaa, tai verrattuna Eiranrannan kattohuoneistoon, josta pyydettiin pari vuotta sitten noin kymmenen miljoonaa euroa. Odotan mielenkiinnolla uutista, jossa kerrotaan, että ”kauppatieteen maisteri Antero Vartia on myynyt ainutlaatuisen saunakiinteistönsä kansainväliselle sijoitusyhtiölle 30 miljoonan hintaan...”

Kuva kultahammasrannikolta.

En tarkoita kritisoida rakennusten arkkitehtuuria. On selvää, ettei myöskään investoinnin päätuotto tule tilojen tuottavuudesta vaan arkkitehtuurin arvosta sijoituskohteena. Mutta olisi kiintoisaa tietää, miksi kaupungilta sataa sympatiaa nimenomaan Antero Vartian rakennusprojekteille, kun esimerkiksi Eteläsataman rakennushankkeet on jumiutettu paikoilleen ennalta määräämättömäksi ajaksi. Voisinko minä saada alueelta tontin ja rakennusluvan?

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimituksissa asia nähdään valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä, mutta samalla peitetään asiaan liittyvä vallankäytöllinen puoli.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen ”Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä”. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä ”liiketoimista” tai rikoksista.

Käteisvaroja tarkkailemalla halutaan kenties torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, tietosuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta. Hyödyt, jotka rikosten torjunnasta saataisiin, ovat vähäisiä verrattuina haittoihin.

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen rahan tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen. Euroopan unionin tuomioistuimesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta apua tuskin saisi, sillä tarkkailun vaatimukset ovat EU:sta lähtöisin ja korppi ei noki korpin silmää.

Kansalaisten poliittista toimintaa ei saa sanktioida eikä vaikeuttaa yksityistalouksien tarkkailulla, sillä se heikentäisi ihmisten halua osallistua poliittisesti, ja poliittisen aktiivisuuden ahdisteleminen olisi totalitarismin merkki. Vapaus käyttää käteistä ilman kyselyjä on myös ihmisoikeus, ja tässä kirjoituksessani pyrinkin osoittamaan, miksi käteisen rahan puolustaminen sinänsä on tärkeää poliittista toimintaa.

Kahdesta väärästä – joko verojenkierrosta tai yksityisyyden- ja omaisuudensuojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia verottajallekin vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään pankeille, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on vapaa päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteissäästäminen on myös hyvä keino ”palovakuuttaa” rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, viranomaiset ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittelevät käsiään todeten, että mitään ei ole antaa. Argentiinassa pankit suljettiin vuonna 2001, ja niiden avauduttua dollarit oli muutettu pesoiksi, jolloin talletusten arvosta hävisi kaksi kolmasosaa. Kyproksella taas talletuksista takavarikoitiin 50 prosenttia pankkien rahoittamiseksi.

Myös sähkökatkot, verkkorikollisuus ja sodan ajan kyberhyökkäykset voivat tuhota elektronisen rahan ja raunioittaa maksujärjestelmän niin, että yhteiskunnan toiminta halvaantuu. Käteinen on kätevämpää jopa ulkomailla, vaikka muuta väitetään. Korttien kanssa on nimittäin aina ongelmia, ne eivät kelpaa kaikkialla, ja käytöstä voidaan periä lisämaksuja.

Käteisen poistamisella tähdätään pankkitotalitarismiin ja sosialismiin

Jos pankit yhdessä julkisen vallan kanssa hävittävät käteisen rahan, pankeilla ja valtiolla on yliote varallisuuteemme ja kulutustottumuksiimme. Ne hyökkäävät käteistä vastaan juuri tästä syystä: pystyäkseen hallitsemaan sinua täydellisesti. Mikäli rahat on pakko pitää pankissa, joka puolestaan on keskuspankin kontrollissa, valtio voi säädellä kulutus- ja investointitoimintaa määräämällä nostoille tai talletuksille sakon tai muuttelemalla korkotasoa. Ne voivat väittää, että sinulla on rahaa pankissa, mutta tosiasiassa sinulla on enää vain luottoa pankista.

Kirjanpidollisesti pankkitalletukset eivät ole nytkään tallettajien omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille. Jos rahan nostaminen käyttöön ei olisi mahdollista käteisenä, myös asiakkaan käyttämät omat varat käännettäisiin tavallaan asiakkaan velaksi pankille. Niitähän voisi käyttää vain pankin omissa tili- ja maksujärjestelmissä pankin sanelemilla hinnoilla sekä välineillä ja pankin määräämin ehdoin.

Käteisen olemassaolo ei ole ongelma vaan suuri poliittinen oikeus. Ei siis ihme, että käteisen poistamista ajaa vasemmisto, jossa on aina ajateltu, että yksityisestä varallisuudesta pitää valtion päättää, kun taas oikeistossa on katsottu, että yksilöt itse tietävät, mikä on heille hyväksi. Käteinen raha on turvallista, sillä sen takavarikoiminen, jäädyttäminen ja periminen yksityishenkilöiltä on vaikeampaa kuin imuroiminen pankkitileiltä.

Käteisen rahan poistamisella ajetaan perimmältään sosialismin asiaa, eikä kyseessä ole mikään deluusio. Vasemmistolainen taloustieteilijä Thomas Piketty esitti teoksessaan Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (2016), että pankkitalletuksille pitäisi säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille ja 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia, joten mitään luulojen varaista ei käteisestä luopumisen vastustaminen ole.

Pankit itse kyllä suojaavat omat etunsa vaivautumatta pitämään kassoissaan enää juuri mitään, minkä voisi käydä hakemassa pois. Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Tarveharkintainen ja seurausvaikutuksiltaan sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta päivittäiseen elämiseen tarvittavat sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Suomen eduskunta mursi toimeentulotuen saajien pankkisalaisuuden perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti avaamalla sosiaaliviranomaisille pääsyn toimeentulotuen hakijoiden tileihin ja pankkitietoihin.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle.

Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. Pankkien tilannetta ei paranna, vaikka ne kriteereitä keksisivätkin, sillä pankeilla ei ole oikeutta talletusten käytön, kuten nostojen ja talletusten, syiden kontrolloimiseen. Lisäksi on muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit toimivat viranomaisten huomassa, mutta ne ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaidensa taloudellisesta käyttäytymisestä, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla ”itse oma pankkinsa” ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Syynä pankkien vallantavoittelu ja ahneus

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Jos käteistä ei olisi, sinulla olisi rahaa vain sikäli, kuin onnistuisit saamaan yksityisen pankin kanssa aikaan tili- ja asiakkuussopimuksen. Älä luule, että sopimus olisi sinulle edullinen, sillä ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli, eli pankki. Käteisen rahan olemassaolo on tärkeää siksi, että vaihtoehtona pankkiasiakkuudelle se estää pankkeja kytkemästä sinua täysin omaan talutusnuoraansa, kun taas käteisen rahan poistaminen romuttaisi rahan aseman ja olemuksen kokonaan sekä johtaisi ennennäkemättömään mullistukseen omaisuudensuojassa, investointitoiminnassa ja kulutustottumuksissa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

Käteisen ”käsittelykustannuksiin” viittaaminen on pankkien tekosyy käteisestä eroon pyrkimiselle. Todellinen syy on pankkien halu pidättää rahan käyttömahdollisuudet itselleen ja sitoa kaikki maksaminen omiin palvelumaksullisiin tileihinsä. Tosiasiassa rahan hallussapidon ja käyttämisen ei pitäisi edellyttää kansalaiselta pankkiasiakkuutta lainkaan.

Eräät ovat puolustaneet käteisen käytöstä kieltäytymistä vedoten ”sopimusvapauteen” ja siihen, että kaupan tai vaihdon osapuolet voivat sopia maksutavoista. On väitetty, että sopimusvapaus menee laillisen maksuvälineen edelle eikä velvoita käteisen vastaanottoon. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa, sillä sopimuksilla ei saa polkea ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Jos rahan käyttäminen vaatisi solmimaan pankin kanssa tili- ja asiakkuussopimuksen sekä käyttämään korttia, kyse ei olisi enää sopimusvapaudesta vaan pakottamisesta tiettyyn maksutapaan. On muistettava, että Euroopan unionin perussopimuksessa eurosetelit ja -kolikot on määritelty laillisiksi maksuvälineiksi, eikä yhdelläkään yksityisellä yrityksellä ole oikeutta päättää siitä, mikä kelpaa laillisena maksuvälineenä euroalueella.

Pankkien ahneus koettelee parodiahorisonttia, kun rahalaitoksena esiintyvien konttorien ovella on lappu, jonka mukaan ”me emme käsittele käteistä rahaa” tai että ”kassa on auki vain kolme tuntia päivässä”. Pankeissa pitäisi ymmärtää, että käteisen käsittelykulut ovat pankkien normaaleja liiketoimintakuluja, jotka yritystoiminnan harjoittajan tulisi itse kantaa eikä siirtää niitä asiakkaiden maksettaviksi erilaisina nosto- tai talletusmaksuina.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Jos näin ei olisi, raha menettäisi arvonsa. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa. Tästä syystä on myös kiellettyä vaikeuttaa käteisellä maksamista, ja EU:n komission mukaan käteismaksuihin ei saa lisätä mitään palvelumaksuja.

Sitomalla rahan käytön kortteihinsa ja elektronisiin maksujärjestelmiinsä pankit pyrkivät tekemään rahasta yksityistä pankkien rahaa. Tällöin raha lakkaisi olemasta yleispätevä vaihdon väline ja arvon säilyttäjä, ja se menettäisi asemansa valtion poliittisessa järjestelmässä.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

”Rikosten ehkäisytoimilla” ei saisi vetää mattoa oikeuksiaan puolustavien kansalaisten alta. Rikollisuushan lisääntyy kriminalisoimalla, ja nyt jo pelkkä käteisen rahan hallussapito ja käyttäminen ollaan saattamassa rikolliseksi, vaikka siten heikennetään kansalaisten omaisuudensuojaa ja oikeusvaltioperiaatetta.

Myös näyttö siitä, että käteisen kieltäminen vähentäisi olennaisesti rikollisuutta, puuttuu. Todellinen rikollisuus etsiytyy aina muihin vaihtoehtoihin, ja ”rikollisuuden torjunta” onkin vain pankkien tekosyy, jolla ne yrittävät tehdä omistusoikeudesta ja taloudellisesta vapaudesta rikollista. Eräs mahdollisuus kiertää valtioiden ja pankkien rahajärjestelmät on Internetissä protokollana toimiva bittiraha (esimerkiksi Bitcoin), jonka piiriin ongelmallisiksi koetut käteisen käyttäjät siirtyisivät, jos käteiset valuutat lopetettaisiin. Valtiot ja pankit eivät siis voittaisi käteisrahan poistamisella mitään, mutta tuhoa tuotettaisiin monille kansalaisille, rahajärjestelmille ja ihmisten oikeuksille.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.

Keskustelua säädetään maahanmuuttonapista

Niin sanottu ”yhteiskunnallinen keskustelu” kiehuu ja kuohuaa, sillä Euroopassa on murhattu tämän kesän aikana kymmeniä ihmisiä muslimiterroristien tekemissä iskuissa eikä edes rasisminvastaisia rakkausmielenosoituksia ehditä pitää. Terrorismi ja pakolaisten maahanmuutto-ongelma ovat luoneet länsimaihin hirveän luottamusongelman. Ne ovat jakaneet kansakunnat pahemmin kahtia kuin mikään sitten sosialismin vuosien. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan toistuu jokaisessa Euroopan maassa ja Pohjois-Amerikassa.

Luottamusongelma ei revi yhteiskuntaamme kahtia ensisijassa taloudellisesti vaan aatteellisesti. Aina, kun perussuomalaiset nuoret sanovat jotakin, mikä on totta, tai kun MV-lehti paljastaa jotakin, mikä ei varmasti ole totta, sekä vasemmistolainen että oikeistolainen porvaristo kiirehtivät pöyristymään ja vaatimaan rikostutkintaa.

Ammatikseen pahastujat ovat tehneet loukkaantumisesta kansanhuvin, jolla he koettavat kiusata kanssaan eri mieltä olevia. Tämä voi kertoa mielensä pahoittajien omastakin toiveesta sanoa maailman asioista jotain paikkaansa pitävää, mutta häveliäisyys ja heidän omat poliittiset sitoumuksensa rajoittavat järjen käyttöä.

Älymystön rooli on langennut viime vuosina PS-nuorten ja Teuvo Hakkaraisen tapaisille totuuden torville. Tämä ei välttämättä johdu heidän omasta erinomaisuudestaan vaan poliittisen yliherkkyyden ja sovinnaisuusvaatimusten aiheuttamasta lamaannuksesta.

Poliittisen korrektiuden kahleissa oleva tiede ja media eivät ole hävinneet taisteluaan kansallisen edun puolustajille siksi, että tieteenharjoittajat ja toimittajat olisivat muita olennaisesti tyhmempiä. He ovat hävinneet siksi, että he vaativat käymään keskustelua diskurssissa, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Filosofisesti katsoen totuutta ei voida kuitenkaan tavoitella eikä saavuttaa, jos keskustelua rajoitetaan valtamedian tai oikeuslaitoksen peräämillä juridisilla tuomioilla. Tällöin osapuolet eivät edes tavoittele totuutta vaan salaavat tai vääristelevät sitä omaksi edukseen. Yhteiskunnallinen totuus on mahdollinen vain vapaiden assosiaatioiden metodilla.

Älymystöksi itsensä julistanut menneen maailman poliittinen eliitti on ymmärrettävästi kauhuissaan vaikutusvaltansa menettämisestä. Esimerkiksi Mikael Jungner truuttasi pari päivää sitten, kuinka pahoja Brexit ja Trump ovat maailmalle. Hänenkään intellektuaalisuutensa ei yltänyt näkemään niitä sosiodynaamisia vaikutustekijöitä, jotka ovat saaneet aikaan Britannian eron EU:sta ja kiinteistömogulin todennäköisen päätymisen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Olisiko tähän asti harjoitetussa politiikassa ollut jotakin vikaa? Jungnerin viittaamat ”kollektiivinen tyhmyys”, ”tyhmän enemmistön tonttuilu” ja ”rasismi” (kuinka kovaa kieltä tämä onkaan) eivät ole äänestäjien vikoja vaan seurauksia siitä, että valtaa pitäneet poliittiset liiderit ovat ihan omin toimin saattaneet Euroopan ja Yhdysvallat velkaorjuuteen ja maahanmuuttokaaokseen. Vastuu on vallassa olleen sukupolven.

Toisen esimerkin keskustelun ylikiehumisesta tarjosi Iltalehteen kirjoittava Tommi Parkkonen, joka solvasi perussuomalaisia ”serkkujensa kanssa sikiäviksi analfabeeteiksi imbesilleiksi” viime viikkoisessa twiittauksessaan. Häntä säesti samaan lehteen kirjoittava Jyrki Vesikansa, joka leimasi ”vihervasemmistolaisten suvakkien” arvostelijat ”väärinymmärretyiksi neroiksi” (oikein ymmärretty nero onkin käsittääkseni paradoksi tai ontologinen harvinaisuus).

En ota kantaa näiden omasta mielestään viisaiden kiistelyyn sinänsä, sillä olen esittänyt sisältökantani jo tässä kirjoituksessani, mutta ilmeisesti perussuomalaisten näkökannat kestävät enemmän kritiikkiä kuin vihervasemmistolaisten, sillä niitä saa seurauksetta haukkua. Koetankin nyt jatkaa nousuani riitelyn yläpuolelle: tulkitsemaan sitä tieteellisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun raivokkuus tuo minulle mieleen Stanfordin kuuluisat vankilakokeet, jotka Philip Zimbardo suoritti yliopistonsa tiloissa. Opiskelijoista kerättiin tuolloin parinkymmenen henkilön koeryhmä, joka jaettiin vankien ja vartijoiden rooleihin, ja osapuolia pyydettiin pysymään asemissaan säntillisesti kahden viikon ajan.

Muutamassa päivässä symboliset pikkukiistat muuttuivat valtaviksi auktoriteettiriidoiksi, joissa uhattuna olivat osapuolten kunnia, itsetunto, ihmisarvo ja monet suuret asiat. Kuuden päivän kuluttua koe oli pakko keskeyttää, sillä entiset intellektuelliopiskelijat ja maailmanhalaajat hakkasivat toistensa päätä lattiaan ja olivat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni (aiheesta on valmistunut myös elokuvia).

Kokeen on katsottu paljastavan jotain olennaista ihmisluonnosta.

Myös maahanmuuttoilmiön seurauksena syntynyttä jakautumista voidaan pitää Stanfordin vankilakokeessa ilmi tulleena ongelmana. Ihmiset ovat jakautuneet omien ihmisoikeuksiensa puolustajiin sekä sananvapauden vartijoihin ja sen kahlitsijoihin. Ja kieli kovenee.

Samanaikaisesti ympäristössä räjähtelee, mutta toistaiseksi ei niinkään kantaväestöjen toimesta. Ilmiö on kuitenkin yleismaailmallinen ja mahdollisesti ”yleisinhimillinen”.

Miksi sitten ilmeisen älykkäät ja keskiluokkaiset ihmiset antautuvat sen kaltaiseen käytökseen? Kyse voi olla survival-strategisesta reviirikäyttäytymisestä, joka perustuu ihmisen naturalistiseen olemukseen. Sosiobiologinen selitystekijä onkin tässä yhteydessä erittäin uskottava.

Ihmisen luonnonvaraisen perusolemuksen kiistäminen on ehkä se seikka, joka tuottaa vaikutelman valheellisuudesta. Ihmisyhteisön selektiivisyys ja sen mukainen ”rasistisuus” sisältyvät ihmisyyden olemukseen, ja niiden pois jynssääminen voi olla tuhoisaa totuuden kannalta.

En väsy viittaamasta myöskään Harvard-professori Robert Putnamin vuonna 2000 julkaisemaan teokseen amerikkalaisen yhteiskunnan romahtamisesta ja sosiaalisen pääoman rapistumisesta. Hänen mukaansa monikulttuurisuus on vähentänyt yhteiskunnallista luottamusta yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa, joissa kantaväestöihin kuuluvat enemmistötkään eivät enää luota toisiinsa.

Ilmiö toistuu melko samanlaisena Suomessa, jossa historiallista taustaa monikulttuurisuudelle ei ole senkään vertaa kuin Yhdysvalloissa. Kiistely leimahtaa heti.

Tutkimuksissa on myös laajalti todettu, että valtion noudattama maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa erittäin vahvasti siihen, miten kansalaiset asennoituvat poliittisiin vallankäyttäjiin ja taloudelliseen eliittiin, aivan niin kuin tutkija Riikka Purra sanoi Suomen Perusta -ajatuspajalle tekemässään tutkimuksessa.

Filosofisesti katsoen tämä ei ole mikään ihme, sillä vaikutusyhteys on kehämäinen. Edellisen valossa onkin kai selvää, että kansalaisten enemmistö suuttuu, jos maahanmuuttoa janoava poliittinen ja taloudellinen eliitti ajavat omia etujaan periaatteella ”hei, me tienataan tällä”, ja polkevat samalla kantaväestöjen työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia intressejä. Keitä neropatteja on silloin kiittäminen ”rasismin kasvusta”?

Niinpä toivoisin, että myös akateemiseksi älymystöksi julistautuneet ymmärtäisivät jotakin sosiodynamiikasta eivätkä kiirehtisi pelkästään tuomitsemaan ongelmia, sillä normatiivinen eetos on se kaikkein ohuin.

Yhteiskunnallisen keskustelun kojetaulussa on luonnollisesti monta erilaista säätönappulaa, aivan niin kuin 1970-luvun skandaalinkäryisten Salora-stereoiden käyttöpaneeleissa. Aina ei tiedä, mitä nappia painaisi. On kuitenkin kohtalokasta, mikäli valtamedia, poliittiset vallankäyttäjät, oikeuslaitos ja taantumuksellinen älymystö menevät sillä tavalla sekaisin, että ne pyrkivät ratkaisemaan kokemiaan ongelmia painamalla switch off -nappia, aivan niin kuin vallan vahtikoirana toimivan MV-lehden kanssa uhataan nyt tehdä.

Tällöin sammuu helposti virta myös valtamedian omasta masiinasta. En tarkoita, ettei kyseisessä julkaisussa olisi arvostelun sijaa (niinhän kaikessa on), mutta hyödyt informaatiotyhjiön täyttäjänä painavat kuitenkin enemmän kuin ne vähäiset moitteet, jotka lehteen voidaan kohdistaa.

”Tekijänoikeuksiin” vetoamalla yritettiin aikoinaan jarruttaa jopa seksuaalivähemmistöliikkeen vapautumista, kun eräät papit ja psykiatrit koettivat estää omien virheidensä siteeraamisen ja julkisen jäljentämisen copyright-säädöksiin tukeutuen. Mikäli tekijänoikeudet kiinnostavat, valtamedian kannattaisi pohtia tarkemmin, mitä se oikeastaan tekee. On myös syytä muistaa, että kaikki mediat toimivat yleisöjensä ehdoilla, ja niiden välittämä aines on toisten ihmisten tuottamaa: ihan joka ikinen todellisuudesta peräisin oleva uutinen.

En ota kantaa siihen, mitä kukin omasta puolestaan sanoo, mutta pidän tärkeänä, että kaikki voisivat tuoda esille sen, mitä he asioista ajattelevat. Ei kukaan voi eikä kenenkään pidä päättää toisten puolesta siitä, mitä toiset voivat asioista ajatella ja niistä sanoa. Sanomisen idea on itsemääräämisoikeuden varainen, ja keskustelun vapaus on itseisarvo.

Yhteiskunnallista keskustelua säädetään nykyään maahanmuuttonapista. Tieteellisesti analysoituna tilanne on seuraava. Jos halutaan keskustelun ja toiminnan edelleenkin radikalisoituvan, on syytä lisätä etenkin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahanmuuttoa. Jos taas halutaan keskustelun rauhoittuvan, on syytä säätää maahanmuuttajien virtaa pienemmälle ja kääntää se toiseen suuntaan. Nämä ovat poliittisen toiminnan yhteiskunnalliset ehdot.

Entä ongelmien ydin? Sosiaalipsykologisesti katsoen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laaja vastaanottaminen ei loppujen lopuksi lisää sen enempää vastaanottajamaiden turvallisuutta kuin tulijoiden omaakaan turvallisuuden tunnetta. Suuret joukot voivat löytää turvallisuuden tunteen nimenomaan omasta yhteisöstään ja sen sisäisestä yhteenkuuluvuudesta sekä identiteetistä eivätkä suinkaan vieraiden yhteiskuntien sylistä. Tämä politiikka on epäonnistunutta, ja paljon parempi olisi ohjata pakolaisuutta lähtömaiden sisäisille turvallisille alueille, joilla vallitsee kansakunnalle soveltuva oma kulttuuri.

Terrorisirkus on hyökkäys länsimaalaisten kansanryhmää vastaan

Mistä tietää, että maahantunkeutujien hyökkäys on ollut todellakin hyökkäys länsimaita vastaan? Siitä, että jos länsimaat eivät hyväksy laittomasti maahan tunkeutuneiden turvapaikkahakemuksia, Lähi-idästä länsimaihin rynnäköineet partavauvat ryhtyvät aseelliseen taisteluun ja räjäyttävät itsensä sekä suuren määrän muita ihmisiä kappaleiksi kaduilla ja kujilla, ostoskeskuksissa ja ravintoloissa, turuilla ja toreilla.

Saksan eilinen terrori-isku oli jo kolmas ”yksittäistapaus” tässä kuussa. Median kaunopuheiset selitykset muslimiterroristien mielisairauksista ja muista kärsimyksistä kumosin jo edellisessä kirjoituksessani.

Annan täyden tukeni Sebastian Tynkkysen ja perussuomalaisten nuorten vaatimukselle, jonka mukaan Lähi-idästä ja Afrikasta maahan tunkeutuneet kehitysmaalaiset haittamaahanmuuttajat, turvapaikanhakijat ja eritoten muslimit pitäisi palauttaa takaisin lähtömaihinsa: välittömästi ja ilman kallista lentolippua.

Kannatan myös perussuomalaisten nuorten vetoomusta, että kansanryhmää vastaan kiihottaminen ja uskonrauhan rikkominen poistettaisiin rikoslaista. Pahimmillaan nämä ideologiset lainkohdat estävät kansanryhmien perustellun arvostelemisen ja kaiken uskontoihin kohdistuvan kritiikin. Ne estävät myös maanpuolustuksen. Filosofisesti katsoen ”uskonrauhaa” pitääkin rikkoa, ja kunnolla, sillä uskonnot ovat hurjia vallankäyttäjiä, joiden kahleista vapautuminen voi olla uskontojen uhreille itselleen hyväksi.

Ei ole ihme, että perussuomalaisten aloitteita haukkuvat muun muassa kokoomusnuoret, kun johtoportaansa näyttää olevan maahanmuuttajataustaisen hallussa. Moitteita on kuultu muun muassa siitä, ettei muslimiterroristien tekoja pitäisi kostaa toisille muslimeille ja että ”ei pitäisi yleistää”. Mutta huomataanko, että muslimit nimenomaan itse kostavat vääriksi kokemiaan asioita kaikille länsimaalaisille ihmisille? Hehän tässä tekevät todellisen yleistysten yleistyksen.

Miksi sitten terroriteot pitäisi maksaa kuin potut pottuina koko hyökkääjäporukalle? Siksi, että terrori-iskuista hyötyjät ovat heidän hengenheimolaisiaan. Aina, kun muslimiterroristi iskee jossakin Euroopan kolkassa, heidän kaverinsa kävelevät omahyväinen ilme naamallaan meidän kaduillamme, kirkkain silmin ja sädekehä päänsä päällä loistaen sekä ajatuskuplassaan seuraava lause: ”Hä hä hää, ettepä uskalla karkottaa meitä, koska muuten joku veljistämme pakottaa teidät maksamaan verellään!”

Niinpä länsimaalaiset nynnypoliitikot Angela Merkelistä Petteri Orpoon ovat pitäneet ovia avoimina tälle pyhää sotaa käyvälle terroristijengille (mistä viimeksi mainittu palkittiin sotilasansiomitalilla). Heidän kaltaisensa poliitikot ovat syyllisiä aina, kun veri valuu länsimaissa terroritekojen vuoksi.

Nämä tyhmyripoliitikot ovat tuottaneet tilanteen, jossa kotimaidemme kansalaiset joutuvat itkemään ja suremaan ihmishenkien menetyksiä, terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin tuhoamista ja elintason kertakaikkista rappeutumista omissa maissamme. Ex-sisäministeri Orvon sotilasansiomitali pitäisi lunastaa Matti Nykäsen mäkihyppymitalien tavoin valtiolle ja upottaa ilman juhlallisuuksia Suomenlahteen.

Tämän kaiken keskellä suvaitsevaiston kärsivällisyys venyy kuin kuminauha. Ulkopoliittisten harrastelijoiden sormiharjoituksissa terroriteot nähdään tyypillisesti ”hintana länsimaiden tekemistä pakkopalautuksista”, vaikka todellisuudessa terrori-iskut ovat hinta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvattamisesta ja muslimilaumojen virtaamisesta länsimaihin. Tämähän se on se juurisyy ja ydinongelma.

Länsimaiden hyväuskoiset hölmöt ovat ilmeisesti aivan liian heikkoälyisiä ymmärtämään edes sitä yksinkertaista vaikutusyhteyttä, joka sisältyy siihen, että pyrkimys liennytellä muslimien raivoa rajoja avaamalla tosiasiassa kasvattaa muslimien määrää ja tuo sitä kautta länsimaihin entistä enemmän potentiaalisia terroristeja.

Eikö sitten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden palauttaminen ole vastoin YK:n pakolaissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, kitisevät kukkahattuämmät. Olkoon niin, mikäli ihmisoikeuksien saattaminen takaisin voimaan länsimaissa sitä vaatii. Myös länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha on vastoin kaikkia ihmisoikeuksia, etiikkaa ja moraalia.

Typerimpienkin tunaripoliitikkojen pitäisi ymmärtää, että terrori-iskut ovat kiristyksen väline koko maahan tunkeutuneelle siirtolaisporukalle, joka terrorin uhkaa tehosteenaan käyttäen pitää länsimaita kuristusotteessaan sekä pakottaa meidät elättämään heitä verovaroillamme. Islam on syöpä, joka mädättää koko länsimaisen kulttuurimme, hyvinvointimme, oikeusjärjestyksemme ja väestörakenteemme, ja terrorin tuloksista nauttii koko maahan tunkeutuva jengi.

Oliko Nizzan terroristi hullu?

Sosiaalisessa ja muussa valheellisessa mediassa on esitetty useita arvailuja siitä, oliko Nizzan terroristi, tunisialaistaustainen muslimi Mohamed Lahouaiej-Bouhlel, mielisairas tai kansanomaisemmin sanottuna hullu.
Näin käy aina, kun terroristi on muslimi: vikaa etsitään kaikesta muusta, paitsi taustalla vaikuttavasta uskonnosta. Kysymykseen on helppo vastata arkiajattelun näkökulmasta, että totta kai tekijä oli vakavasti sairas, sillä eihän kukaan järjissään oleva ihminen käytä kuorma-autoa niittokoneena ja aja sitä aseellisesti tulittaen väkijoukkoon.

Mielenterveystutkimuksessa on jouduttu kuitenkin pohtimaan terveyden ja sairauden eroa tarkemmin. Ihminen, jota yhdessä ympäristössä pidetään hulluna, onkin toisessa ympäristössä kunnioitettu ja arvostettu kansalainen. Ja ihmistä, jota tietyn yhteisön piirissä pidetään korkeassa arvossa, paljastuukin toiseen yhteisöön siirrettynä täysin epärationaaliseksi tai jopa hulluksi. Mielenterveyden määritteleminen on suhteellista ja riippuu järkevyyskäsityksistä, jotka ovat sidoksissa maailmankuviin.

Entä miten on Nizzan terroristin tapauksessa? Se, mikä on meidän mielestämme sairasta, julmaa ja rikollista käyttäytymistä, voi hänen oman ääri-islamistisen taustansa näkökulmasta olla tervettä, arvostettua ja suositeltavaa toimintaa, josta radikalisoitunut papisto ja uskontokunnan oma moraalikoodi jakelevat palkintoja.

Uskontonsa näkökulmasta muslimiterroristin toiminnassa ei ole välttämättä mitään moittimista, eikä hän ollut varmaankaan omasta mielestään hullu. Enintään hänen uskontonsa on, mutta siihen nähden hän toteuttaa vain määräyksiä. Hulluksi paljastuu tätä kautta uskonto sinänsä.

Onko sitten meidän länsimainen kulttuurimme sen järkevämpi, terveempi tai viisaampi? Ainakin se toimii erilaisen logiikan varassa. Länsimaista järkevyyttä on varjostanut ydintuhon uhka, ja ehkä juuri siinä näkyy järkevyyden suhteellisuus. Mutta nuo pommit eivät ala itsestään paukkua, eivätkä varmasti kenenkään yksittäisen ihmisen tai ryhmän päätöksellä. Tässäkin asiakysymyksessä suurin riski on, että jokin äärimuslimien ryhmittymä saa käsiinsä ydinpommin...

Hullun tietää hulluksi siitä, ettei hän tunnista olevansa hullu. Tähän voivat vaikuttaa monet seikat, jotka pimentävät ihmisen pään, kuten köyhyys, kurjuus ja epätoivo. Nizzan terroristi ei ollut kuitenkaan rasismin uhri vaan hyvin toimeentuleva, ja hän näyttää olleen rahoissaan.

On myös kysyttävä, miksi länsimaalaiset köyhät, kurjat ja mielisairaat eivät ylläpidä terroritekojen systemaattista sarjaa. Miksi noin 98,9 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekosia?

Nizzan terrori-iskun motiiveja ei selitä edes tekijän rikollinen historia. Rikoshistoriaahan on useilla länsimaisilla ei-muslimeillakin, mutta silti länsimaiden rikollisliigat eivät harjoita systemaattista terroria, jota voitaisiin sanoa jihadiksi, eli pyhäksi sodaksi.

Vastaus löytyy uskonnosta. Terrorismin oikeutus tulee islamista. Vertailukohtaa asialle voidaan hakea 1970-luvulta, jolloin Eurooppaa kauhistuttivat Punaisen armeijakunnan ja Baaderin sekä Meinhofin kaltaiset terroristit. Myös heidän taustamotivaationsa oli ideologinen.

Aivan samoin on laita islamilaisessa terrorismissa. Terrorismin ilmiötä ja aaltoa ei synny ilman aatteellisia tekijöitä. Islam on poliittinen ideologia, joka antaa ratkaisevan motiivin, näennäisoikeutuksen ja toimintamallin terroritekoihin ryhtymiseksi. Ilman islamia ei olisi islamilaista terroritekojen jatkumoa vaan ainoastaan sinänsä harvinaisia yksittäisten hullujen vihanpurkauksia.

Lopuksi voidaan kysyä, miksi terroristit moukaroivat nimenomaan Ranskaa. Tähän on kaksi pääasiallista syytä.

Ensinnäkin (1), Ranskassa on suuri muslimivähemmistö siirtomaa-ajalta, jolloin Ranska hallitsi muun muassa Algeriaa. Vaikka Ranskan valtio nauttiikin luottamusta monissa Afrikan maissa ja on avokätisesti pyrkinyt auttamaan kehitysmaita, monet muslimit kokevat avustussuhteen negatiivisena riippuvuutena ja haluavat rikkoa välinsä ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Myös valhemedian Suomessa haastattelema näennäisasiantuntija Hussein al-Taee pyrkii selittelemään asiaa muslimien kannalta parhain päin pitämällä terrori-iskuja seurauksena siitä, että länsimaat koettavat pommittaa Lähi-itää demokratiaksi. (Martti Ahtisaaren perustamassa CMI:ssä toimivaa al-Taeeta on pidettävä epäluotettavana ja epätieteellisenä lähteenä, sillä hän ei ole puolueeton vaan taustansa vuoksi intressiryhmän jäsen.)

Toiseksi (2), Ranskasta on tietoisesti ja tarkoituksellisesti tehty ”monikulttuurista” (eli islamisoitua) yhteiskuntaa, jossa toisen ja myöhempien sukupolvien muslimit ovat radikalisoituneet. Ääri-islamin lisääntyminen ei ole kuitenkaan ollut ranskalaisen kantaväestön syytä vaan on johtunut suurimmalta osaltaan siitä, että islamin käytännöt eivät ole sopineet nykyaikaiseen länsimaiseen elämänmenoon. Niinpä Ranskassa asuvista muslimeista noin 35 prosenttia on sitä mieltä, että itsemurhapommitus on silloin tällöin oikein.

Pariisissa, jossa ghettoblaster soi Pompidou-keskuksessa ja tuhat autoa kärähtää toistuvasti jokaisena uudenvuodenyönä, ei ole enää vuosiin voitu tehdä mitään islamistisen barbarian ja muslimiterrorismin ennalta ehkäisemiseksi tai lopettamiseksi. Muslimeja on niin paljon, ettei potentiaalisia terroristeja voida mitenkään profiloida eikä saada kiinni. Tuloksena on eräänlainen ”Jerusalem”, jossa konepistoolimiesten pitää vartioida elokuvateatterien ovilla, mikäli niissä nyt sensuurin vuoksi voi mitään enää esittääkään.

Mitä enemmän maassa on muslimeja, sitä todennäköisemmin ja sitä enemmän on myös muslimiterroristeja. Jos Suomessa halutaan ennalta eliminoida terrorismia, on syytä estää muslimiväestön kasvu lopettamalla Lähi-idästä virtaava maahanmuutto ja palauttamalla epäperäiset ja laittomat tulijat mahdollisimman nopeasti takaisin kotikonnuilleen.

Ainoa poliittisesti toimiva ratkaisu on muslimien määrän, vaikutusvallan ja edustuksen rajoittaminen valtionpoliittisella makrososiologisella toimintatasolla. Tämän ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse merkitä muslimien syrjintää henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen liittyvällä mikrososiologisella tasolla.

Turkin sulttaani kumousuhan kohteena

Recep Tayyip Erdoğan on hallinnut Turkkia AKP-puolueensa vaalivoitosta 2002 asti. Toissapäiväisen vallankaappausyrityksen tapaiset keikaukset eivät ole Turkin tapaisessa islamilaisessa maassa tosin harvinaisia. Edelliset sattuivat vuosina 1980 ja 1997.

Myös tämänviikkoisilla tapahtumilla on islamiin liittyvä tausta. Erdoğan oli nuoruudessaan islamisti, mutta nykyään häntä sanotaan konservatiiviksi. Oikeudenmukaisin ilmaus olisi ”sunnalainen konservatiivi”, sillä hän on toisaalta kannattanut EU-jäsenyyttä ja vastustanut Natosta eroamista, mutta toisaalta hän vastustaa sukupuolten tasa-arvoa ja on halunnut rajoittaa aborttia sekä vaatinut, että jokaisen naisen pitäisi synnyttää vähintään kolme lasta.

Alun perin Erdoğan vaikutti kansallisessa pelastuspuolueessa ”Milli Selämet Partisi”, joka kiellettiin vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa. Vuodesta 1983 hän toimi ”Refat Partisi” -hyvinvointipuolueessa, joka puolestaan kiellettiin 1997 perustuslainvastaisena sen uhattua Turkin maallista luonnetta. Nykyisen ”Adalet ve Kalima Partisi” (suom. ”Oikeus ja kehitys”) -puolueen Erdoğan perusti edellisen raunioille 2001. Seuraavan vuoden vaalivoiton jälkeen hänestä tuli Turkin pääministeri ja sittemmin vuonna 2014 presidentti.

Erdoğanin ristiriitainen olemus ja asema juontavat juurensa hänen henkilöhistoriastaan. Hän toimi alun perin yhteistyössä imaami Fetullah Gülenin kanssa, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Yhteistyön menetelmänä oli värvätä koulutuksen ja propagandan kautta islamisteja Turkin oikeuslaitokseen, poliisiin ja hallintoon. (Metodi oli siis samanlainen, jolla vasemmistolaiset Demla ja Toimittajaliitto puolestaan valloittivat Suomen julkishallinnon virat ja tiedotusvälineiden toimitukset, toisin sanoen soluttautuminen.)

Erdoğan ja Gülen saivatkin kellokkailleen huomattavan edustuksen merkittäviin virkoihin, mikä teki hallitsemisesta helpompaa. Poliittista valtaa saatuaan Erdoğanin oli kuitenkin peräännyttävä islamistisista tavoitteistaan ulkopoliittisen realismin vuoksi. Niinpä hänen välinsä Güleniin katkesivat, ja islamistit muuttuivat hänen kannaltaan terroristeiksi. Nykyisin Erdoğan väittää Gülenin olevan vallankaappaushankkeen takana.

Suomen Julkisen sanan neuvosto, valtakunnansyyttäjän virasto ja vähemmistövaltuutetun toimisto voisivat itkeä saavillisen saunavettä Turkin sananvapaustilanteen vuoksi, sillä Turkissa on viime vuosina nostettu syytteitä ja langetettu tuomioita sananvapauden käyttämisestä ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta enemmän kuin länsimaissa yhteensä. Esimerkiksi Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon nimenomaisena reaktiona siihen, että hänet oli vedetty edellisenä vuonna Turkissa oikeuteen lausunnosta, jonka hän oli antanut Armenian kansamurhasta ja Kaakkois-Turkin kurdikysymyksestä. Pamuk tuomittiin tuolloin sakkoon ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Erdoğan hyödyntää turkkilaisten enemmistön kannatusta ja edustaa islamilaista nationalismia. Häntä voi siis sanoa ”populistiksi” sikäli, että hän tasapainoilee kansan mielipiteen, uskonnollisten tunteiden ja jihadistisen islamismin välillä. Erdoğanin populismi pyrkii olemaan myös demokraattista, sillä hän esiintyy ääri-islamismin ja terrorismin vastustajana. Demokratian edistäminen on nyt niin kovaa, että sakot tai seitsemän vuotta vankeutta voivat rapsahtaa siitäkin, jos erehtyy nimittämään tiettyjä kilpailevia puolueita vallankumouksellisiksi eikä ainoan sallitun tulkinnan mukaan terroristisiksi!

Vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta oli ehtinyt luoda vahvan sekularistisen perinteen, johon nähden viime vuosien tapahtumat merkitsevät huomattavaa taantumista. Erdoğanin näennäinen tuki demokratialle näkyy siinä, että hän on yhtynyt Syyrian kansannousun mielipiteisiin ja vaatinut arabikevään kokemuksiin viitaten Syyrian presidentin Bašar al-Assadin eroa. Lisäksi hän arvosteli ankarasti Egyptin vuoden 2013 sotilasvallankaappausta, joka syrjäytti hänen tukemansa Muslimiveljeskunnan. Nämä kansanvaltaisilta kuulostavat julistukset voidaan kuitenkin kuitata pelkiksi yrityksiksi miellyttää länsimaita ja haalia kannatusta.

Joka tapauksessa yhdestä olen tämänviikkoisen näytöksen perustella varma. Turkin tie Euroopan unioniin on pysyvästi poikki. Ei jatkoon. Maa on selvästikin epäkypsä demokratioiden joukkoon. Turkki ei ole oikeusvaltio, sillä Erdoğanin valtakaudella islamilaisia perinteitä on palautettu voimaan. Maan 79-miljoonainen kansa on lisäksi aivan liian kuohahteleva tullakseen unionin toiseksi suurimmaksi jäseneksi. Suuret poliittiset virheet tuottavat nyt Erdoğanin kaltaisia suuria johtajia, jollaisia nousee kuin sieniä sateen jälkeen.

Erdoğan on syyllistynyt Euroopan unionin kiristämiseen uhkaamalla avata rajansa ulospäin ja kääntää maahansa tulvineet pakolaisvirrat EU:n suuntaan, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta. Jopa pakolaispolitiikassaan lepsua linjaa vetäneet Angela Merkel, Nicolas Sarkozy ja François Hollande ovat asettuneet vastustamaan Turkin EU-jäsenyyttä. Tämä osoittaa, kuinka löyhälatvaista laajentumiskomissaarina toimineen Olli Rehnin ajama Turkin liittäminen Euroopan unioniin aikoinaan oli.

Tupakkaterrorismi lopetettava

Uusi tupakkalaki hyväksyttiin viime kuussa, ja se astuu voimaan elokuun puolivälissä. Oikeustieteen emeritusprofessori Erkki Aurejärvi kirjoitti blogissaan lasten oikeudesta savuttomaan elämään.

Hän onkin aivan oikeassa näkemyksessään, että tupakoitsijat eivät voisi vedota yksityiselämän suojaan savustaakseen muita ihmisiä julkisissa tiloissa ja asuinrakennuksissa. Tupakoitsijan oikeus polttaa on luettavissa pelkäksi mukavuustekijäksi, kun taas tupakointi loukkaa sivullisten oikeutta paljon tärkeämpään arvoon, eli terveyteen. Luonnollisesti tupakointi loukkaa myös muiden ihmisten yksityisyyttä ja omaisuudensuojaa sekä kaventaa tupakoimattomien asukkaiden oikeuksia taloyhtiöissä. Se heikentää yleistä viihtyvyyttä ja lisää tulipalojen vaaraa.

Virolaista kansanvalistusta

Filosofisesti katsoen tupakointi on työväenluokan ja sosiaalisesti heikompiosaisen tai -tasoisen väestönosan välinpitämättömyyden ilmaus. Se on yhteiskunnallinen mielenosoitus, jolla he yrittävät hallita julkista tilaa. Välineenään tupakoitsijat käyttävät sivullisten kiusaamista, jota he perustelevat omahyväisellä nautinnon tavoittelullaan. Protestoimisen kokemista tärkeäksi osoittaa se, että tosiasiassa he maksattavat ilkeilynsä myös omalla terveydellään.

Tupakointi korreloi sosiaalisen aseman kanssa ja liittyy syrjäytyneisyyteen. On vaikea sanoa, kumpi on kumman syy ja seuraus, mutta huolestuttavaa on, että Rööki-Roopen roolia opettelevat nykyisin nuoret naiset. Hermostuttaako heitä?

Jo Platon lähti yhteiskuntafilosofiassaan siitä, että kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta edistää omia (etenkään näennäisiä) etujaan aiheuttamalla haittaa muille ihmisille.

Siksi myöskään tupakkalain säätämisessä ei olisi pitänyt antaa mitään painoa sellaisille puolusteluille, joilla tupakoitsijan oikeus savuttaa nähdään vertailukelpoisena yleisten oikeuksien (kuten oikeus terveyteen ja puhtaaseen elinympäristöön) kanssa. Kyse ei ole siis vain ”lasten oikeuksista”, kuten professori varovaisesti näkee, vaan kaikkien ihmisten oikeuksista.

Suurimpia ongelmia tuottaa parveketupakointi. Korkein oikeus legitimoi yksityisillä parvekkeilla tupakoimisen (Dnr  2007/13), mutta tämä koskee vain yksityisiä – ei taloyhtiöiden yleisiä – parvekkeita.

Tällöinkin KKO totesi ratkaisunsa perusteluissa (momentti 8), että  ”[t]ietyissä olosuhteissa, esimerkiksi poikkeuksellisen runsaan tupakoinnin ollessa kysymyksessä, parveketupakointi voi kuitenkin muodostua muiden osakkaiden asumisviihtyisyyttä olennaisesti heikentäväksi ja mahdollisesti myös terveyttä uhkaavaksi tekijäksi, joka tosiasiallisesti kaventaa tupakansavusta kärsivien osakkaiden hallintaoikeutta. Naapuruussuhteissa ja nykyisin ympäristöoikeudessa kehittyneiden periaatteiden mukaan kukaan ei ole velvollinen sietämään asuinympäristössään kohtuutonta ympäristöhaittaa, olipa kysymys tupakansavusta, melusta tai muista päästöistä.”

Yleisissä tiloissa tupakointi on kiellettyä, ja esimerkiksi mattojen tuuletusparvekkeet ovat yleisiä tiloja. Vaikka kyseessä onkin ulkotila, tupakointi on niissä lain mukaan kiellettyä.

Laintulkinnassa on määrätty edelleenkin jopa tietty etäisyys, jossa tupakkapaikan pitää sijaita rakennuksen seinästä. Kuitenkin kieltoa rikotaan taloyhtiöissä tavan takaa. Röyhkeimmät asukkaat ravaavat yötä päivää tupakoimassa yleisillä parvekkeilla, joista savu leviää avoimien ikkunoiden tai tuuletuskanavien kautta muiden asukkaiden koteihin. Tai polttavat sitten sisällä.

Eduskunta on asettanut tavoitteekseen savuttoman Suomen vuoteen 2040 mennessä. Aikataulu on liian hidas, ja sitä olisi nopeutettava jo kansanterveydellisistä ja taloudellisistakin syistä. Luulisi, että muutamien julkkisten (kuten Riki Sorsan) syöpäkuolemat ohjaisivat ihmisiä pohtimaan tupakoinnin kannattavuutta. Tupakan aiheuttamat haitat eivät rajoitu vain syöpiin, vaan merkittävimpiä muita haittoja ovat sydän- ja verenkiertoelimistön sairaudet ja seksuaalisen potenssin heikentymiset.

Tupakoinnista ei ole myöskään mitään hyötyä kenellekään, paitsi tupakkateollisuudelle. Nikotiini aiheuttaa voimakkaamman riippuvuuden kuin heroiini vaikka ei olekaan välittömästi yhtä vaarallista. Tupakointia harrastaa sosioekonomisesti heikkotasoisempi porukka, jonka ei pitäisi antaa terrorisoida muiden ihmisten elämää. Nähdäkseni tupakkatuotteiden hallussapito, myynti ja välitys pitäisi kokonaan kriminalisoida, eli käytännössä kieltää. Näin voitaisiin estää välinpitämättömiä äitejä savustamasta sikiöitään ja lapsiaan.

Työterveyslaitoksen tutkija Kari Reijola laski vuonna 2004, että tupakkataukojen vuoksi yksi työntekijä lusmuilee vuoden aikana 17 työpäivää eli määrän, joka vastaa noin yhtä kesälomaa. Samalla tupakoitsija tuottaa työnantajalleen keskimäärin 2890 euron tappiot, joten tupakoinnilla on symbolisen mielenosoituksen lisäksi myös taloudellista ja eriarvoistavaa merkitystä. Vanhan tupakkalain aikana maassamme kuoli noin 250 ihmistä vuodessa altistuessaan tupakansavulle työpaikoilla, mutta vieläkään ongelmaa ei ole saatu kitkettyä ihmisten koteina toimivista asuinrakennuksista!

Taloyhtiöiden yleisissä tiloissa tupakoimisen kieltävät tupakkalaki ja järjestyssäännöt, mutta yhtiöistä voitaisiin tehdä myös kokonaan savuttomia yhtiöjärjestykseen otettavalla määräyksellä. Yhtiöjärjestykset rinnastetaan yksityisiin sopimuksiin, joten niillä voidaan asettaa tupakkalakia tiukempia ehtoja tupakoinnille. Esimerkiksi Espoon kaupungin uusista taloyhtiöistä on tehty kokonaan savuttomia yhtiöjärjestysten kautta.

Parempi olisi kuitenkin antaa asiasta lain tasoinen säädös. Tässä mielessä nyt voimaan astuva uusi tupakkalaki on jälkijättöinen ja laahaa yhteiskunnallisen kehityksen perässä.

Kuinka väärässä olen ollut?

 
Kun kuukausi sitten antauduin kirjoittamaan islaminuskon ja terroristisen väkivallan yhteyksistä, Uusi Suomi sensuroi kirjoitukseni ja poisti kirjoitusoikeuteni Puheenvuoro-palstalta. Olin silloin arvioinut Orlandossa tapahtuneen terrori-iskun vaikutuksia ja yhteyksiä muun muassa seksuaalivähemmistöjä koskevaan vihaan. Tuo isku osui tavallaan myös minuun. Kirjoitukseni löytyy edelleen tästä. Sen sijaan Uuden Suomen ylläpito arvosteli minua ”valheellisen tai perättömän tiedon” levittämisestä näin: 

Olet saanut varoituksen asiattomasta sisällöstä Uuden Suomen blogipalveluissa.

Otteet tekstistä: ”Ei ole erikseen myöskään ’uskontoa’ ja ’terroristien värväystä’.” ”Koska islamin olemus on joukkosuggestio, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta.” ”Itse en tiedä islamin lisäksi mitään muuta suurta uskontoa, joka edistäisi tavoitteitaan terrorin keinoin.” 

Keskusteluohjeen (https://oma.uusisuomi.fi/keskusteluohje) kohdat: ”Valheellisen tai perättömän tiedon levittäminen on kiellettyä.” ”Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä.”

On yhteiskunnallinen tosiasia, että muslimit ovat jatkuvasti syyllistyneet hirvittäviin terroritekoihin viattomia ihmisiä vastaan, viimeksi myöhään eilen illalla Nizzassa, kun terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon. Kausaaliyhteyksistä ja ilmiön systemaattisuudesta voi lukea kansainvälisistä julkaisuista esimerkiksi tästä ja tästä. Tilastodataa terroritekojen sidoksista islamiin tässä.

On mielenkiintoista, kuinka kauan Suomen niin sanottu valtamedia aikoo jatkaa ongelman poisselittelemistä. Niiden kirjoittajien näkemykset, joissa kiistetään uskonnon ja väkivallan yhteydet, nostetaan esille, vaikka ideologiset selitystekijät sivuuttava suhtautumistapa on filosofisesti kaikkein mitättömin ja vähäarvoisin. Jopa Uuden Suomen kustantaja Niklas Herlin pyrkii suhtautumaan Nizzassa tehtyyn terroritekoon tunnepohjaisen tyynesti, vaikka isku liippasi läheltä myös paikan päällä oleskellutta kustantajaa itseään.

Mielestäni tässä on jotain todella kummallista. Huvittavaa ja kohtalonomaista on se, että kun Uusi Suomi äskettäin palautti kirjoitusoikeuteni, ensimmäisenä minua tervehtii uutinen, jonka mukaan muslimit ovat jälleen tehneet terrori-iskun – aihe, jonka kritisoimisen vuoksi lehti vei minulta kynän kädestä moneksi viikoksi.

Koska en saa enää Uudessa Suomessa tuoda julki sitä tietoa, joka minulla asioista on filosofina ja valtiotieteilijänä, lukijani joutuvat päättelemään näkemykseni ”rivien väleistä” ja ikään kuin ”aavistellen arvaamaan” ajatukseni. Ja koska varsinaisesta ongelmasta ei saa myöskään puhua, kirjoitan sitten vain mahdollisimman varovaisesti ja kautta rantain median suhtautumisesta siihen.

Ennusteeni itse ilmiön jatkumisesta on (ja on ollut jo useita vuosia) se, että ongelma jatkuu. Sitä niittää, mitä kylvää.

[Lisäys 16.7.2016: Myös tämä kirjoitus poistettiin Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalta muutaman tunnin kuluttua julkaisemisesta, tällä kerralla syytä ilmoittamatta. Ikäväkseni on todettava, että Uuden Suomen harjoittama sensuuri luo valheellisen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.]

[Lisäys 22.7.2016: Tällä päivämäärällä Uuden Suomen ylläpito lähetti minulle seuraavan selityksen: ”Keskusteluohjeessamme lukee muun muassa: Älä laita viestiisi linkkejä laittomaan tai epäasialliseen materiaaliin, älä jankkaa, älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä. Kirjoitus on poistettu.”

Totean, että kirjoituksessani ei ollut mitään laitonta, epäasiallista eikä sukupuoleen, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyvää asiatonta. Sen sijaan Uuden Suomen toimitus itse jankuttaa, sensuroi ja esittää omaan asemaani liittyvää jatkuvaa painostusta, joka loukkaa sekä kirjoittajan että lukijoiden sananvapautta, on asiatonta ja useasti kohdistuu sensuroitujen ihmisten omaan syntyperään, kieleen, uskontoon tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen.

Olen päätellyt, että Uuden Suomen foorumille ei voi kerta kaikkiaan enää kirjoittaa mitään älyllistä eikä perusteltua. Siksi neuvon jokaista lukijaani seuraamaan ensisijaisesti tätä blogiani ja lopettamaan Uuden Suomen lukemisen kokonaan.]

Sateenkaarilippu on punavihreä

Osallistuin päivällä Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n järjestämään gay pride -kulkueeseen, joka lähti liikkeelle Senaatintorilta ja eteni Pohjoisesplanadia sekä Mannerheimintietä pitkin Kansalaistorille. Ilma oli ihana ja kesäinen. Aurinko loi säteitään tuulessa havisevien lehmusten takaa, ja onnellisuus kukoisti kaikkialla. Oli mukavaa nähdä ja tavata vapautuneen oloisia ihmisiä.

Kansalaistorilla alkoi valitettavasti muutamien järjestöaktivistien harjoittama poliittinen junttaus. Puhujalavalla kävi useitakin esiintyjiä. Lorujen esittäminen alkoi edetä arveluttavaan suuntaan erityisesti silloin, kun eräs venäläisen naiskosmonautti Raisa Irina Gulakovan näköinen lesbotar kävi mäikkäämässä mikrofoniin, että ”suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa” ja että ”seksuaalivähemmistöjen hyväksyminen ja maahanmuuton kannattaminen ovat sama asia sekä vaativat toinen toisiaan”.

On kysyttävä, kuinka epälooginen saa olla. Kyseessä olivat hirveät ajatusvirheet. Nuo asennesolmut kertoivat kammottavista mielipideklustereista, joilla yritettiin edistää – mitäpäs muuta kuin – maahanmuuttoa.

Totuus asiassa on, että kaikki suvaitsevuus on valikoivaa – sekä suvaitsevuuden käsitteen aprioristen ominaisuuksien vuoksi että itse ilmiön olemuksen vuoksi. Jo suvaitsevuuden valitseminen omaksi asenteeksi on valinta, ja valinnanvaraista on myös päättäminen siitä, ketä tai mitä suvaitsee. Valikointia vaatii suvaitsevuuden oma idea.

Olisiko syytä suvaita yhtä hyvin huumeiden käyttöä, murhia, raiskauksia, sananvapauden kuohintaa ja muita rikoksia sekä kauheuksia vain siksi, että ”suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa”? Valikoiminen ja siihen liittyvä hyvän ja huonon erottaminen muodostavat koko etiikan ja moraalijärjestelmän perustan. Suvaitsevuus itse asiassa vaatii valitsemista. Vastuun perusta on kykymme ja velvollisuutemme valita.

Kantilainen eettinen universalismi tarkoittaa vain moraalin kategorista eli muodollista velvoittavuutta. Se ei tarkoita, että valintojen kohteina olevat asiat olisivat samanarvoisia tai että ne pitäisi asettaa samalle viivalle.

En tosin kannusta ketään myöskään suvaitsevuuteen sinänsä, sillä se on vain sietämistä eli vastentahtoista hyväksymistä nyrkki taskussa. Se sisältää siis valheellisuutta. Parempi olisi hyväksyminen.

Loogisesti ajatellen vaihtoehtoja on kolme: (1) suvaitseminen, (2) rekognitionismi (eli asian oikeutuksen tunnustaminen) ja (3) hyväksyminen.

Homoseksuaalien suvaitseminen, rekognitio ja hyväksyminen eivät edellytä samojen asenteiden ulottamista maahanmuuttoon, sillä kyse on aivan eri asioista. Homot kuuluvat kantaväestöön ja siksi yleisten oikeuksien piiriin. Sen sijaan maahanmuutossa on kyse väestöpoliittisesta mullistuksesta, jolla ei ole oikeutusta varsinkaan, kun se tapahtuu laittomasti ja kantaväestöjen suostumuksen vastaisesti.

Rakastumista rajojen yli käytetään usein verukkeena rajattomuusihanteiden ulottamiseksi valtionpolitiikkaan. Tietämättömille tiedoksi, että mikrotasolla (eli henkilökohtaisen kohtaamisen tasolla) saavutetuista onnellisistakaan tuloksista ei voida johdella makrotasolle (eli valtionpolitiikkaan) sellaista yleistystä, joka vaatisi avaamaan rajat maahanmuutolle.

Tällainen ajatusvirhe on helppo tehdä, mutta seuraukset ovat dramaattiset. Kaikki virheet, jotka tehdään makrotasolla valtionpolitiikassa, vaikuttavat suoraan ja välittömästi ihmisten henkilökohtaiseen elämään mikrotasolla. Sitä paitsi näyttö maahanmuuton onnistumisesta mikrotasolla puuttuu. Silloin kun näyttöä on saatu, se on usein ollut kielteistä.

Kuitenkin Setan feministiset aktivistit ovat käyttäneet aikaa, vaivaa, energiaa ja järjestön rahoja maahanmuuttajien etujen edistämiseen. He ovat kiljuneet parempia asuntoja maahanmuuttajille, vaikka niitä ei ole tarjolla edes suomalaisille seksipakolaisille, jotka hakeutuvat Suomen maaseudulta Helsinkiin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma etu vaatisi maahanmuuton rajoittamista. Setan pitäisi olla suomalaisen jäsenkuntansa etujärjestö eikä mikään monikansallinen ihmisoikeusorganisaatio, jonka tehtävänä on haalia huolekseen kaiken maailman onnenonkijoita. Meidän suomalaisten tehtävä on pyörittää Suomea eikä koko maailmaa.

Olen sanonut kompensoivaksi suvaitsemiseksi sellaista politikointia, jossa homot suostuvat sitoutumaan maahanmuuton edistämisen hintana siitä, että vasemmistopuolueet ja vihreät näyttelevät ajavansa homojen asioita. Tämä on kuitenkin huonoa kauppaa, sillä homoja vedetään tällöin kuin pulkkaa pitkin pihoja, samastetaan vieraisiin kansanryhmiin ja vaaditaan luopumaan järjen ja suomalaisten ihmisten edun mukaisesta ajattelusta.

Kannatan toki kansojen ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa, joista tällä viikolla Helsingissä järjestetyt EuroGamesit antoivat loistavan esimerkin. Ihmisluonnon peruslaki kuitenkin on, että väestöt, maat ja kansakunnat suojelevat reviirejään, ja niillä on myös itsesuojeluun liittyvä oikeus siihen. Liikaväestön myötä se rasismi vasta lentoon lähtee. Olen aiemmin kirjoittanut Setan kommunistisuudesta muun muassa tässä.

Setan järjestöjyrät ovat puhuneet jyrkin sanoin kristinuskosta ja kristityistä, jotka ovat vastustelleet muutamia Setan tavoitteita poliittisin keinoin. Mutta kun muslimiterroristi räjäytti Yhdysvalloissa homoravintolan, järjestö julisti, että ”rakkaus voittaa”! Olisiko niin, että islam pelottaa oikeasti mutta kristinusko ei? Tämänpäiväiset palopuheet antoivat esimerkin täysin epärealistisesta politikoinnista, jossa ei ole järjen eikä vastuun häivää, ja ne tulivat suoraan punavihreästä kuplasta.

Tämän kuplan pinnalla väreilee epäilemättä myös sateenkaaren värejä, mutta ikävä sanoa: sateenkaarilippu ei ole aidosti monivärinen vaan täysin punavihreä. Kupla ei onneksi kuitenkaan räjähdä. Se vain poksahtaa.