28. helmikuuta 2007

Kalevalan päivä


Kalevalan päivää vietetään perinteisesti suomalaisen kulttuurin juhlapäivänä. Suomen Kulttuurirahasto avaa silloin uksensa jakaakseen apurahoja ja palkintoja. Suurin osa varoista myönnetään kuitenkin aivan muunlaisen toiminnan kuin suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Valtaosa tieteen apurahoista luovutetaan kansainvälisenä pidettyyn toimintaan, jossa julkaisut tuotetaan jollakin vieraalla kielellä. Suomeksi kirjoittamista pidetään ilmeisesti rikoksena. Siitä pitävät huolen ne internationalistisesti orientoituneet professorit, jotka ovat ristiinnimittäneet toisensa kaikkien säätiöitten johtoon, hallituksiin ja asiantuntijaelimiin.

Suomen Kulttuurirahaston apurahat ovat kiertäneet myös minut kaukaa. Tämä johtuu siitä, että lausunnon antaneina asiantuntijoina ovat olleet oman filosofiakäsitykseni viholliset. Sen sijaan professorien kummipoikina ja piikoina toimivat millamallat ja ninninellit saavat aina muutaman apurahan omien väitöskirjojensa ja muiden harjoitustehtäviensä tekoon, edellyttäen tietysti, että he sopertavat ne valmiiksi englannin kielellä.

Minulla ei ole Suomen Kulttuurirahastossa hakemuksia pitkään aikaan ollutkaan. Kysymys kuuluu, miksi kerjätä oikeutusta sellaisilta tyypeiltä, joiden näkemys filosofiasta sekä tiede- ja kulttuuripolitiikasta on kokonaan oman näkemyksen vastainen. Ja toisella tavalla lausuttuna: miksi yliopistojen laitokset ja tutkimustukea jakavat säätiöt täytetään internationalismin puolestapuhujilla? Pakkokansainvälistämistä edustavan yliopistomaailman ei pitäisi ratsastaa kansallisen ajattelun suosimisella, kun se näyttää johtavan vain säätiön omien periaatteiden kiertämiseen.

Tieteen ulkopuolella Suomen Kulttuurirahasto tukeekin sitten sentyyppisiä patakonservatiivisia hankkeita, kuten kanteleen soiton harjoittelua Japanissa tai pianonviritystä Yhdysvalloissa. Yleisen kulttuurin tukeminen on ollut immanenttien ja yltiökonkreettisten hankkeiden rahoittamista, jolloin keskeistä on ollut osoittaa, että hakijalla on jokin ihmeellinen erityiskyky, lahjakkuus tai taito, jonka kautta hän voi osoittaa kehittyvänsä apurahan aikana. Kyseinen konstruktivistispainotteinen ajattelutapa on ideologinen ja liittyy lintukotomaiseen Suomi-kuvaan. Se sulkee pois avoimen kulttuurikritiikin, poleemisen kirjallisuuden, osallistuvan filosofian ja kaikki ne ajankohtaisaiheet, joille Suomen Kulttuurirahastosta ei ole koskaan herunut mitään.

27. helmikuuta 2007

Poliittista huijausta


Mielenkiintoisiksi menevät nämä vaalit ainakin mainoskampanjoiden osalta. Propagandakoneisto on näköjään voideltu, kun kokkarit pyrkivät esiintymään työväenluokan asialla ja demarit pelottelevat sinisellä vaaralla sekä oikeiston leimaamisella minäpuolueiksi. On vaikea ajatella, että demarien omakaan politiikka perustuisi mihinkään muuhun kuin etujärjestöjen jatkuvaan itsekkyyteen ja ahneuteen. Nämä piirteet ovat kai raadollinen osa kaikkea politiikkaa. Keskarit puolestaan uskottelevat, että kepun kannattaminen on kuin itseään äänestäisi (missä politiikan itsekeskeisyys on tunnustettu suoraan).

Ideologiset erot taitavat sittenkin nousta pintaan juuri siksi, että mainostoimistot pyrkivät peittelemään niitä lainailemalla kilpailijoidensa teesejä tai kohdistamalla piikkinsä niihin. Kyse on lopulta siitä, minkä verran kukin puolue onnistuu ääniä huijaamaan. Äänestäjä puolestaan pohtii, minkälaisia lakeja hänen kannattaa ostaa, ja edustajan asema riippuu siitä, kuinka suureen määrään ääniä hänellä on kampanjassaan varaa. Mitä mainostoimistoa sinä äänestät?

24. helmikuuta 2007

Uusi vaalikone


”Valta kuuluu kansalle, mutta kansa väin äänestää”, lausui Pelle Miljoona aikoinaan. Edustuksellinen demokratia on vallan luovuttamista vieraisiin käsiin. Ja kas, taas ovat vaalit!

Kenelle siis antaisin oikeuden käyttää valtaa puolestani? Mieluiten en luovuttaisi sitä kenellekään. Helsingin vaalipiirissä on nyt vain huonoja tai erittäin huonoja ehdokkaita. Harmi, että en ole itse minkään puolueen ehdokkaana.


Miksi en äänestä?

Katsotaanpa, miltä puolueet näyttävät, ja aloitetaan oikealta. Kokoomus pyrkii mainostoimisto Bob Helsingin ideoimana näyttäytymään keski- ja työväenluokan etuja edistävänä liikkeenä. Tosiasiassa puolue pyrkii ajamaan superrikkaiden etuja. Esimerkin tarjoaa Leena Harkimo, joka viime eduskuntakaudella tinki alhaisempia ylinopeussakkoja rytsölöille. Saman sarjaan kuuluvat vaatimukset ”yksityisistä eläkevakuutuksista” ja ”omaishoidon tuen” lisäämisestä. Kokoomus on aina hävinnyt kannatusluvuissa demareille, sillä kokoomus on pyrkinyt tekemään rikkaista ihmisistä entistäkin rikkaampia ja samalla harvinaisempia, kun taas demarit ovat halunneet Suomeen entistä enemmän keskirikkaita ihmisiä ja entistä vähemmän rutiköyhiä.

Kansallinen Sekoomus on alkanut edustaa myös täysin kritiikitöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Tukemalla ”työperäistä maahanmuuttoa” puolue on työnantajien asialla. Halvaksi koettu tuontityövoima on kuitenkin kansantaloudelle kallista, sillä samanaikaisesti maassamme on 200 000 suomalaista työtöntä, joiden työllistymistä pitäisi ensisijaisesti tukea. Kokoomus polkee pahoin suomalaisten etuja, joita kansanedustuslaitoksen pitäisi edistää eikä heikentää.

Keskusta taas ei saa Helsingissä kannatusta, sillä täällä ei ole yhtään maanviljelijää, ja ehdokkaana on vakoilusta epäilty Alpo Rusi. Keskusta koettaa kokoomuksen tavoin saalistaa ääniä urheilijoilla. Sekä Markku Uusipaavalniemi (Uusimaa) että Juha Väätäinen (Helsinki) menevät varmaan läpi – mutta vain siksi, että kilpailevat ehdokkaat ovat niin tuntemattomia.

Vihreitä voisi äänestää, sillä minulla ei ole heitä kohtaan ”kielteistä heterokantaa”, ja puolueella puolestaan on eduskunnan myönteisin homokanta. Mutta vihreät jarruttavat jokaista hyvää yleispoliittista hanketta panemalla valitusprosessit päälle heti, kun joku keksii jotain järkevää. Onko muka ympäristöystävällistä, että Helsingin keskustassa toimii vanhanaikainen satama kaupungin parhailla tonteilla? Vuosaaren satama olisi jo valmis, jos vihreät eivät olisi aloittaneet jarrutusprosessia, kun satamaa alettiin rakentaa. Koko Jätkäsaaren alue (joka on noin neljä kertaa Ruoholahtea suurempi), olisi voitu rakentaa jo valmiiksi ja asuntopula poistaa Helsingistä.

Entä sitten ydinvoima? Ydinenergian käyttöönotto oli kenties ihmiskunnan suurin virhe, mutta periaatteellinen ratkaisu on tehty myös Suomessa. Kaksinkertainen määrä ydinjätteitä ei aiheuta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Siksi ydinenergia ja uraanivarat kannattaisi käyttää loppuun. Vihreiden irrationaalinen ydinvoimakanta on erityisen ajattelematon, koska samanaikaisesti vihreät vaativat hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tämä osoittaa, ettei puolue tee vastuullista politiikkaa vaan jää edelleen pelkäksi protestiliikkeeksi.

Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan asettui vastustamaan perustulojärjestelmää, koska perustulo turvaisi työntekijän aseman liian hyvin ja veisi perusteen ammattiyhdistyksiin liittymiseltä. Niiden jäsenyys taas on ehto nykyisten työttömyysetuuksien saamiselle. En voi äänestää demareita siksikään, että siellä on ehdokkaana Thomas Wallgren, joka mainostaa itseään SDP:n vaalijulisteessa ”filosofianlaitoksen johtajaksi” (huomaa yhdyssanavirhe) ja jonka ruotsinkielinen kollega Kristian Klockars suositti taannoisen dosentuurihakemukseni hylkäämistä ”ottaen huomioon Hankamäen filosofian poliittisen luonteen” (aivan kuten hän kehtasi lausuntoonsa kirjoittaa).

Eikö muka dosentti Wallgren ole poliittinen taho? Myös Klockarsin kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun ja julkaista itsekin jotain. Niin demareita kuin Vasemmistoliittoakin rasittaa lisäksi sosialismin painolasti. Sen mukaisesti yksityisomaisuus yritetään imuroida vähin äänin pois verotuksellisin keinoin, ja ihmisyksilöä kohdellaan kollektiivisesti. Puolueista viimeksi mainittu on liukumassa takaisin kommunismin suuntaan, kun sitä hallitsevat änkyräsiivestä tunnetut kämäiset äijät.

Edellä mainituista syistä en voi äänestää yhtäkään suurta enkä keskisuurta puoluetta, ja pieniä taas on turha kannattaa, koska ne eivät saa näkemyksiään toteutettua. Perussuomalaiset pyrkivät irti EU:sta ja eurosta, vaikka molemmat ovat poliittisia realiteetteja, RKP on puudelirouville, kristilliset moralisteille ja muita eduskunnassa ei ole.


Politiikan latteus

Vaalirumban filosofisia perusongelmia on kolme. (1) Kaikki ehdokkaat ja puolueet näyttäytyvät pelkkinä eturyhmien käsikassaroina: yhdet vaativat ja tinkivät köyhien eduksi ja toiset tekevät samaa rikkaiden eduksi. Tavoitteena on, että kaikki olisi mahdollisimman halpaa. Minä puolestani kannattaisin sellaista puoluetta, joka lupaisi minulle jotain ihanan kallista. (2) Toinen ongelma on edelliseen liittyvä keskiluokkaistuminen sekä asenteiden tylsistyminen tavallisuuden ihanteen tasolle. Poliittinen keskustelu asetetaan aina alimman ymmärtämiskynnyksen mukaan mahdollisimman suuren kannatuksen varmistamiseksi. Niinpä kukaan ehdokas ei tunnusta olevansa ainakaan nietzscheläinen yli-ihminen. Häntä pidettäisiin vain ylimielisenä, ja siksi myös intellektuaalinen keskustelu puuttuu. Suuripiirteisyyden hyvettä ei tämän tinkimisen keskellä tunneta. Tosiasiassa politiikassa tarvittaisiin tyyppejä, jotka puhuisivat asiat halki, mutta Jörn Donner ja Veltto-Virtanen ovat siihen liian vanhoja.

Itse haluaisin perustettavaksi erityisen homovaltion, jossa meidän arvomme ratkaisisivat, eikä tarvitsisi keskittyä heteroseksuaalisesta symboli- ja arvouniversumista juurensa juontavaan etukäräjöintiin. Päämääränä ei olisi naturalistinen selviytyminen vaan kansalaisten aito onnellisuus: se, että esimerkiksi työtä olisi mahdollisimman vähän ja nautintoa paljon. Tämä olisi mahdollista, kun poliittisia arvoja ei uhrattaisi lajinsäilytykselle. (3) Kolmas ongelma on, ettei (hetero)politiikassa keskustella periaatteellisista kysymyksistä. Myöskään sellaisista eduskunnan toimivallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoimasta tai Natosta, ei puhuta, vaikka juuri niihin eduskunta joutuu ottamaan kantaa. Sen sijaan poliitikot spekuloivat sillä, miten jakaa kakku, jota ei ole vielä edes leivottu.


J. Hankamäen vaalikone

Sinulle, joka aiot vielä äänestää, avaan oman vaalikoneeni. Se toimii näin: Pohdi ensin, löydätkö ehdokkaiden lepikosta sellaisen seipään, joka voisi äänestää Sinua itseäsi, mikäli olisit ehdokkaana. Se voi olla vaikeaa. Jos sellaisen löydät, mene tapaamaan häntä: käske, opasta ja neuvo. Kansanedustajan tehtävä on välittää kansan mielipiteet poliittisiksi päätöksiksi eikä suinkaan se, että poliitikot yrittävät perustella kansalaisille, miksi ihmisten muka pitäisi totella heitä itseään. Totuus on, että näidenkin vaalien ainoa merkitys on sama kuin työnhakutilanteen: parisataa pulliaista saa työpaikan ja pääsee landelta Helsinkiin edistämään omia etujaan.

23. helmikuuta 2007

Puhdistava MM-kulta


Hiihtäjä Virpi Kuitusen ja Riitta-Liisa Roposen tämänpäiväinen MM-kulta hälventää Lahden vuoden 2001 kisojen skandaalinkäryä. Kuitunen joutui muiden suomalaishiihtäjien tavoin kärsimään dopingista, joka oli valmennustoiminnassa tuolloin organisoitua ja yleistä. Se teki urheilijoista valmennuskoneiston uhreja. Kysymykseen, kauanko kestää, että suomalaishiihto on jälleen raiteillaan, vastailtiin kisojen jälkiselvityksissä, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee. Siksi on hienoa, että urheilija pystyy selviytymään dopingiin liittyvän nolaamisen ja häpäisemisen yli ja nousemaan arvokisavoittoon puhtain paperein. Se todistaa, ettei menestys ole valmennusportaan eikä organisaation (jo sinänsä kyseenalaisen) tuen varassa vaan oman tahdonvoiman käyttämisessä sekä kilpailijoita että epäluotettavaksi osoittautunutta omaa valmennusjohtoa vastaan.

Myös arvokisojen Hannu-Hanheksi sanotun maanisen Mannisen taika murtui. Tai sitten kyseessä oli pelkkä sattuma, joka lopulta toi voiton pelkän sinnikkään yrittämisen tuloksena.

21. helmikuuta 2007

Kartellisakkojen pöyristyttävyys


Euroopan unioni läimäytti suomalaista Konetta määräämällä yhtiölle 142 miljoonan euron kartellisakot. Arvatkaapa, miksi yritykset turvautuvat kartelleihin. Se on yhtiöiden ainoa keino puolustautua julkisen sektorin ja toisten yritysten harjoittamaa jatkuvaa kilpailuttamista vastaan. Jos Euroopan unionissa tavoitteeksi asetettu vapaa kilpailu toteutuisi, yritykset söisivät itsensä ja toisensa hintakilpailulla pois. Lopulta jäljellä olisi vain kaksi kilpailijaa tai monopoli, johon jokainen taloudellinen toimija tietysti pyrkii mutta jota kilpailuviranomaiset eivät salli.

Filosofian kielellä lausuttuna kilpailuviranomaisten toiminta on intentionaalisesti ristiriitaista. Kilpailuviranomainen pyrkii itse luomaan kilpailua, vaikka sen toiminta tosiasiassa on omiaan vähentämään kilpailua tuottaessaan fuusioita ja keskittymistä. Lisäksi se merkitsee julkisen viranomaisen sekaantumista yksityisten toimijoiden välisiin suhteisiin tavalla, jonka tarkoituksena on tuottaa hyötyä vain julkiselle sektorille itselleen. Vastaavanlaisilla kymmenien miljoonien kartellisakoilla on kiusattu myös suomalaisia Outokumpua ja Metsoa. Tapaus antaa jälleen kerran näyttöä siitä, miten internatsismilla vahingoitetaan kansallisten toimijoiden etua. Kartellien kartellihan on EU itse.

20. helmikuuta 2007

Uutissoppaa


Lehdissä on tällä viikolla vallinnut eräänlainen uutistyhjiö. Lienevätkö toimittajat talvilomilla? Ehkä hiljaisuus johtuu vaalikoneista, joita tiedotusvälineet ovat avanneet internetsivuilleen. Mikä onkaan mukavampaa kuin ohjelmoida äänestäjiä oraakkelilla, joka kertoo, ketä pitää äänestää. Koneen antama lopputulos voidaan päättää jo ehdokkaille suunnattuja kysymyksiä painottamalla, ja äänestäjiä viedään kuin pässiä narusta. Vaalikoneet voitaisiin kytkeä myös suoraan eduskunnan sähköäänestyskoneeseen, joka siirtäisi kansalaisten valinnat poliittisiksi päätöksiksi ilman puolueiden tai median vaikutusta.

Vaalien toinen ominaispiirre on se, että nämä ovat ensimmäiset blogivaalit. Blogeista kansalaiset voivat lukea, mitä mieltä muut kansalaiset ovat, ja ”kansalaisiksi” useimmat ehdokkaat jäävätkin. Vain muutamat muuttuvat ”poliitikoiksi” ja siirtyvät pois kansalaisyhteiskunnasta jonnekin poliittiseen universumiin, josta he tulevat tuomitsemaan meitä. Siten heidän mielipiteensä muuttuvat vihdoin todellisuudeksi. – Kauheaa, mikä voima sisältyykään blogeihin! Tarkkailkaa siis naapureidenne blogeja.


Apua ja Seuraa

Myös perinteisellä medialla menee lujaa. Suvi-Anne Siimeksen kuva on sekä Avun että Seuran kannessa. Mielestäni Seuran kuva on parempi. Tyttö tuli järkiinsä, lähti puolueesta ja palkittiin viralla, jonka residenssi on työnantajien palatsissa Etelärannassa. Luopumalla politiikasta saa siis poliittista julkisuutta, mutta missä oli juttujen pihvi? Sillä, kuinka paljon uranaiselle annetaan sivutilaa naistenlehdessä, ei ole tietenkään mitään rajaa.

Sen sijaan Hanna Pakarinen muistuttaa liiaksi Paula Koivuniemeä pärjätäkseen nyt käynnistyvissä euroviisuissa. Se, mikä on suosittua Suomessa, ei välttämättä menesty ulkomailla. Ulkomaalaisille pitää esittää ulkomaalaisten tykkäämää musiikkia. Valinta oli siis huono. Jos esiintyjän täytyy räimentää rockia, asialle olisi pitänyt panna Lovex, jolla on jo kansainvälistä nostetta ja iskevämpi nimi (kaikki kunnia Pakariselle silti siitä, että hän esiintyy omalla nimellään). Toinen varteenotettava menestyjä olisi ollut glamrockia soittava Jann Wayne bändinsä kanssa, sillä hänen englannin kielen artikulaationsa oli ylivoimaisesti paras, eikä esitystä voinut erottaa brittibändistä. Mutta mikäpä minä olen arvostelemaan rokettirollia? Rock oli heteroiden kapinaa, joka on jälleen jyräämässä alleen hienostuneemman konemusiikin eli teknon ja trancen. Trancen tuominen euroviisuihin voisikin olla tapahtuman The Next Step.


Poliittisia pökäleitä

Sen, että Erkki Tuomiojan blogi kuuluu tämän maan luetuimpiin, voi käsittää, kun katselee hänen kannanottojaan. Sivuilla käyvät luultavasti myös vieraiden valtioiden agentit. Viimeisin pökäle oli se, kun Tuomioja meni sanomaan, että hän ”ymmärtää” Venäjää, joka uhkaa rikkoa keskimatkan ohjukset kieltävää sopimusta ja asettaa ohjuksensa osoittamaan kohti läntistä Eurooppaa. Tuomioja oli itse vastustamassa Naton euro-ohjuksia 1980-luvulla, ja hänelle todellakin sopii kysymys ”kenen joukoissa seisot?” Tällaisista syistä Yhdysvallat ei myy uusia ohjuksiaan suomalaisiin Horneteihin edes rahasta.

Venäjän toimet saattavat olla osa presidentinvaalien alla harjoitettavaa pullistelua, mutta honteloa on, jos moisella paisuttelulla yritetään tehdä uskottavaa sisäpolitiikkaa. Toisen huonon esimerkin Venäjän asenteesta tarjoaa uutinen, jonka mukaan Venäjä rikkoi ilmoitusvelvollisuuttaan olemalla kertomatta ydinkäyttöisen jäänmurtajansa kelluttamisesta Suomenlahdella. Juuri tuon tapainen ylimielisyys on eräs syy siihen, miksi Suomen kannattaisi livahtaa Natoon johtavasta ovesta, kun ovi vielä on auki.

Venäjä ilmoitti myös tuontiautojensa kuljetuksen siirtyvän maanteiltä kiskoille, mikä on hyväksi suomalaiselle liikenneturvallisuudelle. Maanteiden sijasta kuluvat enää vain kiskot, ja ihmishenkiä säästyy, kun venäläisrekat vähentävät kaahaamistaan Hangontiellä. Kun raja-asemien jonot kestävät monta päivää, ei ole ihme, että niillä on ollut kiire hankkimaan paikkansa jonossa.

Kreikkalais-filippiiniläisellä miehistöllä varustetun suurtankkerin karilleajosta Suomenlahdella ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun filippiiniläismiehistöllä varustettu laiva kolaroi samoilla seuduin. Mainiota merenkulkijakansaa nuo kreikkalaiset ja filippiiniläiset! Lienevätkö sardiinien ja makrillien seassa pulikoimaan tottuneet laivapojat vetäneet tähystystehtävissä huurteeseen? Mikäli heidän purkkinsa uppoaa, lohtuna on, ettei näillä seuduin uiskentele haita.

Haveri tuo mieleen vakuutuspetoksilla rikastuneen Aristoteles Onassiksen tavan määrätä laivansa merelle aina kun myrskysi. Merimiesten suureksi hämmästykseksi miljonääri komensi ruosteiset ja katkeamaisillaan olevat aluksensa myrskynsilmään vain kuitatakseen korvausrahat taskuihin. Samoista syistä myös Suomenlahdella kelluu niin sanottuja mukavuuslippulaivoja, joilla seilaa halvin mahdollinen miehistö, ja öljyonnettomuus on vain ajan kysymys. Mukavuudesta näissä laivoissa muistuttavatkin vain rekisteröintimaidensa trooppiset ilmasto-olosuhteet.


Kulttuuripoliittisia pökäleitä

Kulttuurikanat saivat oopperaskandaalinsa, kun Mikko Franck päätti irtisanoutua ylikapellimestarin virasta. Päätös oli huono, koska hän joutuu sopimuksensa nojalla olemaan talossa vielä vuoden. Konflikti joko kytee pitkään, jolloin ooppera halvaantuu, tai se sovitaan nopeasti jollakin tavoin.

Oopperan ainoa ongelma on se, että sitä johtavat ukkoutuneet miehet. Minkä vuoksi kuusikymppisten äijien pitää laittautua joka ikiseen luottamusvirkaan? Eduskunnan pääsihteerinviran pitäisi riittää Seppo Tiitiselle. Entinen suojelupoliisin päällikkö ymmärtää taidelaitoksesta saman kuin jänis Jumalasta. Oopperan hallituksen puheenjohtajana toimiva Tiitinen voisi tehdä Suomelle palveluksen paljastamalla DDR:n vakoojia sisältävän niin sanotun Tiitisen listan, mutta mitä hän tekee? Tämän aamun lehti uutisoi, että Tiitinen ehdottaa tasavallan presidentin valinnan siirtämistä eduskunnalle! Johtuuko kannanotto Tarja Halosen sisältymisestä Tiitisen listalle? Lisääkö tämä jollakin tavoin demokratiaa? Haluaako pääsihteeri itse valita myös presidentin? Ehkä hän haluaa siirtää kannanotollaan vain huomion Kansallisoopperasta omaan oopperaansa.


Korkeakoulujen harvennus

Viime viikon paras uutinen kertoi korkeakouluverkon harventamisesta. Vihdoinkin! Milloin päästään purkamaan sitä? Tästä savotasta löytyisi minullekin varmasti työtä. Suomessa korkeakoulutusta nauttii 70 prosenttia ikäluokasta. Oikea määrä olisi 2 prosenttia, sillä vain sen verran kansakunnasta osaa kirjoittaa, laskea, lukea tai tehdä jotain muuta kohtalaisen virheettömästi.

Korkeakouluverkon paisuttaminen oli tulos löyhäkätisyydestä, jonka tuloksena maisterin- ja tohtorinpaperit toimitetaan nykyään jokaiseen kotiin. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että alalle kuin alalle on saatu todellista kilpailua. Vasta julkaisu- ja muun toiminnan tuloksena nähdään, kuka on kuka. Pelkkä ”koulutus” kun ei ole enää mitään eikä anna sen enempää motiivia kuin taitojakaan tehdä mitään merkityksellistä. Myöskään UPJ ei ole huono alku, kun entisiä sivistysyliopistoja tuhotaan. Ennen ihmiset olivat sivistyneitä yliopistojen ansiosta; nykyään he ovat sitä niistä huolimatta. Luultavasti oikeat yliopistot ovat tulevaisuudessa yksityisiä – myös Suomessa.

18. helmikuuta 2007

Älyllistä laiskiaista


Rajumyrskyjä Ruotsissa – ruoho vihertää tammikuussa – vuosisadan lämpimin talvi... Kun Helsingissä menee pulkkamäkeen, saa mäkeä liukua nurmikko ahtereidensa alla. Heikoille jäille ei kannata mennä ollenkaan. Yliopistolla joku analyytikko pohtii vielä tosissaan, johtuuko tämä kaikki varmasti ihmisen toiminnasta, kunnes nousuvesi kastelee hänen pöksyjensä lahkeet. Olisi aika erikoista, jos ihmisen tuottama hiilidioksidin paljous ei olisi aiheuttanut mitään muutoksia ilmakehään. Luulen, että tämä on vasta alkua. Odottakaapa vielä hieman, ja Suomen pääkaupungissa syödään mustaa makkaraa. Älyllistä laiskiaista kaikille!

17. helmikuuta 2007

Vaalikampanjoista


Puolueet ovat avanneet vaalikampanjansa. Järkevämmin ne tekisivät, jos ne tiedottaisivat, ettei mitään kampanjaa ole. Oman ohjelman nimeäminen ”kampanjaksi” kertoo, että puolue avoimesti tunnustaa pyrkimystensä olevan propagandaa. Kampanjan käsite sinänsä on tendenssimäinen. Siksi on kummallista, että ihmiset hyväksyvät ajatuksen ”kampanjoinnista”. Se on yhtä ihmeellistä kuin Idols-laulukilpailun suosio. Myös siinä yleisölle myönnetään, että ”tässä nyt valitaan teille idolia”.

Kun jonkin ilmiön, kuten kampanjoinnin tai idolien palvonnan, olemus on paljastettu, voisi olettaa, että itse ilmiön teho vähenisi. Mutta se vain näyttää kasvavan, mikä kertoo massakulttuurin älyttömyydestä. Minua kampanjointi ja idolien rakentaminen etovat.


Kukkarolla kampanjointi

Entä sitten politiikan sisällöt? Viime viikolla alkaneissa TV-väittelyissä päädyttiin jo alkumetreillä penninvenytykseen. Politiikka näyttää palautuvan rahasta kiistelemiseen. Yhdet tinkivät ylöspäin, toiset alaspäin. Oletus on, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä ja että politiikan tehtävänä on vain rahan kerääminen ja jakaminen. Tosiasiassa se, miten paljon jaettavaa on, riippuu politiikan arvoista ja päämääristä, siitä, mihin politiikassa pyritään. Arvoista ja päämääristä ei olekaan juuri keskusteltu, sillä puolueet koettavat välttää ideologisten erojen esille tuomista. Kaikki puolueet yrittävät miellyttää kaikkia, mikä johtaa keskiluokan ja enemmistöjen kosiskeluun. Tätäkin kautta politiikka päätyy massakulttuurin suohon: enemmistöjen ja laumojen mielipiteet ratkaisevat.

Arvoista puhuminen tarkoittaisi sitä, että puolueet kertoisivat, kenen hyväksi ne tosiasiassa toimivat: rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten, suomalaisten vai ulkomaalaisten ja niin edelleen. Politiikassa on myös ideologisia eroja, joiden esiinnousu voisi piristää poliittista keskustelua ja tuoda esille myös pinnan alla kyteviä riitoja. Se olisi vain hyväksi, koska silloin päästäisiin puhumaan siitä, mitä niin sanottu hyvinvointi on: kenen onnellisuutta esimerkiksi, ja millä ehdoilla. Tämän vuoksi toivoisin vaaleissa keskityttävän yhteen asiaan: tosiasioissa pysymiseen.


”Jakovaraa ei ole”

Poliittisen väittelyn keskittyminen rahaan on tosin turhaa siksi, että taloudelliset ratkaisut tehdään muualla kuin politiikan piirissä. Ne riippuvat taloudellisesta tilasta ja tuotantoehdoista, joihin nykytilanteessa ei voida paljoakaan vaikuttaa. Globaalin mittakaavan ehdot ja kapitalismin toteutumismuodot ratkaisevat; sitä paitsi valtiovarainministeriön virkamies Jukka Pekkarinen totesi viime viikolla poliitikkojen lupauksista huolestuneena, ettei kansantaloudessamme ole ylimääräistä jaettavaa.

Mainio mies muuten tuo kokoomuksen Sauli Niinistö, joka presidentinvaalien aikaan totesi, että ”vatsakkain asettelun aika on ohi”. Nyt hän julisti, että ”jakovaraa ei ole”. Objektiivinen tosiasia onkin se, että valtio ei selviä tulevaisuuden eläkepommista, verokertymän vähenemisestä eikä valtionvelan takaisinmaksusta. Sitä olisi jo nyt kiireen kaupalla lyhennettävä. Jos velkaa ei lyhennetä noususuhdanteen aikana, niin milloin sitten? Laskusuhdanteen aikana korkomenojen kasvu entisestään pienentää kansantalouden liikkumavaraa. Valtionvelkaa ei syö myöskään inflaatio, sillä lama-aikana rahan arvo nousee ja hinnat laskevat deflatorisesti. Tässä mielessä Antti Kalliomäen tänään esittämä mielipide, että tulevaisuuden talouspolitiikkaa ei saisi tehdä laskusuhdanteella pelottelemalla, on moraalisesti vastuuton.

Nyt pitäisikin keskustella kansallisen poliittisen vaikutusvallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta ja Natoon liittymisestä, sillä ne ovat keskeisiä ensi vaalikauden aiheita, joihin poliittinen valta voi vaikuttaa. Myöskään jatkuva verojen alentaminen ei ole perusteltua, sillä veroja tarvitaan valtion velan lyhentämiseen ja palvelujen turvaamiseen. Työtä on verotettava tuntuvammin kuin tähän asti, sillä kiinteistö- ja omaisuusverojen lisääminen merkitsee yksityisen omaisuuden imuroimista valtion pohjattomaan kirstuun, eikä myöskään perintöveroa voida poistaa, jos työn verottamista jatkuvasti alennetaan. Sille, joka haluaa lukea analyysejäni politiikanteon nykytilasta, rohkenen suositella teostani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (Like 2005).

Veronalennukset johtavat väistämättä säästötoimiin, mutta yltiöpäisten kululeikkausten tuloksena ne voivat koitua pikavoittoja kalliimmiksi. Jos esimerkiksi koulujen kuluista koko ajan tingitään, luokkakoot joudutaan kasvattamaan niin suuriksi, etteivät oppilaat mahdu luokkiin sisään, ja ennen pitkää on rakennettava uudet koulurakennukset. Säästämisessä on siis piste, jonka jälkeen kulut alkavat nousta. Toisaalta en kannata myöskään ehdottomien kattojen säätämistä koululuokkien koolle, sillä se johtaisi kohtuuttoman kalliiden uusien opetusryhmien perustamiseen vain lievien ylitysten vuoksi. Sen sijaan suosittelen järjen käyttöä. Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, kunhan he voisivat luottaa saavansa sitä kautta laadukkaita palveluja.

Ongelmana nykyisessä veropolitiikassa on myös se, että tuloverojen alentaminen on kasvattanut eniten suurituloisten pottia. Tuloverojen alennukset nimittäin kerätään pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset joutuvat maksamaan suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla maksatetaan osa suurituloisten veroalesta, vaikka vähän ansaitsevien veroprosenttia alennettaisiinkin näennäisesti saman verran kuin paljon tienaavien. Sen vuoksi olisi parempi, että julkiset palvelut rahoitettaisiin mieluummin veroprogression sisältävällä finanssipolitiikalla kuin maksujen kautta.


Valinnat on tehty

Itse johtelen politiikan arvot yhdestä peruslähtökohdasta: Suomen valtion tehtävä on suomalaisten ihmisten kansallisen edun turvaaminen. Mitään muuta tehtävää kuin kansallisen edun edistäminen, valtiolla ei ole. Jos asiat olisivat toisin, maailmassa ei olisi yhtään valtiota. Myös keskeiset poliittiset kysymykset on tavallaan jo ratkaistu, eikä keskusteluvaraa juuri ole. Mikäli esimerkiksi sähkönkulutus pysyy nykytasolla, eduskunnan ainoa tehtävä on lyödä nuija pöytään uuden ydinvoimalan puolesta mahdollisimman pian. Asia on tekniset ja ympäristökysymykset huomioon ottaen juuri näin yksinkertainen.

Myös Natossa Suomi on jo sisällä, vaikka periaatteellinen päätös puuttuu. Ulkopuolelle sulkeutumalla altistumme Venäjän komenneltavaksi, mikä näkyy jo nyt energiariippuvuutena ja Venäjän taipumuksena vaikeuttaa asioiden käsittelyä sekä rajamuodollisuuksia aina, kun maiden suhteissa ilmenee erimielisyyksiä. Viimeksi niin kävi Suomen kieltäydyttyä merikaapelin rakentamisesta.

9. helmikuuta 2007

Kiina-ilmiöstä


Aina kun Suomessa toteutetaan irtisanomisia, voidaan onnitella kiinalaisia, sillä joku heistä saa työpaikan. Mutta asiat eivät ole auvoisesti hilpeässä Kiinassakaan. Esimerkiksi Nokian suomalainen alihankkija Perlos hyödynsi heitä vuokratyövoimana. Sitten se avasi tehtaan Kiinaan. Lopulta kiinalaiset ostivat koko Perloksen.

”Työvoiman vuokraaminen” on kaunisteleva kiertoilmaus, ja onkin kysyttävä, miksi ihmisiä ei sanota suoraan orjiksi. Minulle pitäisi ehkä olla samantekevää, miten duunareille käy. Ei minullakaan ole vakituista työpaikkaa, kuten ei kulttuurialalla toimivilla yleensä. Tervetuloa siis toimettomien joukkoon myös IT-insinöörit: olette sivistyneessä seurassa.

Mutta mistä kenkä oikeastaan puristaa, kun työpaikat ja firmat valuvat Kiinaan? Minkälainen maa on Kiina? Vastaus: Kiina on sosialistinen maa, jossa vapaita ammattiyhdistyksiä ei sallita. Syynä siihen, miksi työpaikat kaikkoavat Euroopasta, on siis sosialismi, jossa ei sallita vapaata kilpailua ja työvoiman kilpailuttamista. Myös ammattiyhdistysliike voi tällöin pohtia ideologisia alkuehtojaan. Sosialismi, kommunismi ja marxismi ovat aiheuttaneet sen, että ihmiset joutuvat työskentelemään Kiinassa ja Vietnamissa 2 dollarin päiväpalkalla. Kansainvälinen kapitalismi puolestaan paiskaa kommunistijohdon kanssa kättä, ja näin molemmat hyötyvät. Kiina voittaa, koska aito kapitalismi voi toteutua kommunismin takaamassa kurissa.

8. helmikuuta 2007

Virtapiikkejä vai varavoimaa?


Virtapiikit ovat vaarallisia, jos ne osuvat esimerkiksi tietokoneisiin. Tällä hetkellä Suomessa ei ole ylijännitteen vaaraa, sillä sähkövirta on loppumassa kaapeleista. Eilen tehtiin sähkönkäytön uusi kulutusennätys: 14,808 GW. Lehtien palstat ja blogit ovat repeilleet mielipiteistä, mitä asialle pitäisi tehdä: pitäisikö lisätä ydinvoimaa, vai tuulestako sitä virtaa pitäisi saada?

Säästäminen tuntuu olevan monille ihmisille uutta ja vaikeaa. Poliittiselle vallalle näyttää kohtuuttomalta puuttua ihmisten kulutustottumuksiin. – Mikä säästämisessä voi olla niin vaikeaa? Kukaan tuskin kuolisi, vaikka puolet koko energiantuotannosta lopetettaisiin heti. Ihmisten pitäisi suostua sähkönsäästötalkoisiin vapaaehtoisesti. Energiantuhlausta joudutaan rajoittamaan tulevaisuudessa myös ympäristösyistä.

Sähkönkulutus kuitenkin vain kasvaa. Yksi kotiteatterivahvistin kuluttaa 150 wattia, vaikka sitä kuunneltaisiin paljon vähemmällä teholla. Laitteen tarkoitus on tuottaa nautintoa, joten asian varjopuolia ei pysähdytä ajattelemaan. Sen sijaan hyötykäyttöön tarkoitettujen kylmälaitteiden ja kodinkoneiden kanssa osataan kyllä olla tarkkana, ja ne onkin jaettu energialuokkiin kulutuksen mukaan. Pihtaaminen yksissä asioissa ja piittaamattomuus toisissa kertoo siitä, miten ideologisia energian säästämiseen liittyvät asenteet ovat. Tässä maassa palaa sähköä hukkaan aika paljon myös mainosvalojen ja katuvalaistuksen muodossa. Ja kotitalouksissa käytetään edelleen hehkulamppuja, vaikka loistelamput kuluttaisivat vain viidenneksen niiden tarvitsemasta sähköstä. Suomessa ja Euroopan unionissa kannattaisikin tehdä sama kuin Australiassa ja nopeuttaa siirtymistä loistelamppuhin kieltämällä hehkulamput lailla.

Energiaa pitäisi säästämisen ohella myös käyttää tehokkaammin. Poliitikot eivät kuitenkaan suosita energian säästämistä, koska he kuvittelevat antavansa viestin, että energiapolitiikka on ollut epäonnistunutta. Tosiasiassa energian säästäminen olisi järkevintä energiapolitiikkaa ja kaiken lisäksi helppoa. Kytkemällä laitteet stand by -asentoon aina, kun niitä ei käytetä, ja korvaamalla hehkulamput loistelampuilla voitaisiin säästää noin 5 prosenttia nykykulutuksesta. Se on nykyisen voimalakapasiteetin kannalta ratkaiseva määrä, eikä sähkön kokonaistuotantoa tarvitsisi lisätä. Nyt ihmiset maksavat tuhlailustaan yhden uuden ydinvoimalan verran. Toisaalta suomalaisilla olisi myös tilaisuus osoittaa, että voimme yhteistuumin vähentää sähkönkulutusta esimerkiksi huippupakkasten aikana. Hallitukset pelkäävät kertoa kansalaisille säästämisen tarpeellisuudesta, vaikka juuri se kertoisi myös poliitikkojen ajattelevan järkiperäisesti. Nyt sähköä yritetään säästää salaa, ajamalla alas ”prosessiteollisuutta”, mikäli sähkönsäästöön joudutaan.

Entä tarvitaanko Suomessa lisää voimaloita ja minkälaisia? Kun sähkötuotannon kokonaistilanne on se, että hiili- ja öljylauhdevoimalat ajetaan alas ja nykyiset ydinvoimalat vanhenevat vuoteen 2035 mennessä, vastaus on selvä. Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan kaikenlaista energiaa. Kysymys ei ole siitä, pitääkö rakentaa ydinvoimaa vai tuulivoimaa. Suomessa tarvitaan kaikenlaista voimaa: sekä ydin- että tuulivoimaa, maakaasua, turvetta, bioenergiaa, öljyä, kivihiiltä ja vesivoimaa. Poliittisesti tilanne on helppo, sillä lisäämällä mitä tahansa voimaa hallitus tekee aina oikean ratkaisun. Mitä pikemmin uusia voimaloita aletaan rakentaa, sitä epätodennäköisemmin soihdut tulevaisuudessa sammuvat. Kun sekä Venäjän että Ruotsin ydinvoimalat ovat osoittautuneet reistaileviksi, on parempi tuottaa myös vastaava osuus ydinsähköstä täällä.

7. helmikuuta 2007

Turhat julkkikset


Kuka on Susan Kuronen? Hän on ”nykyisen pääministerin entinen tyttöystävä”. Siinä hänen julkisuudessa paistattelunsa ainoa syy. Entä kuka on Marika Fingerroos? Hän puolestaan on ”kyläkauppias Vesa Keskisen ex-rakastettu”. Mutta olisiko yhdessäkään mainitussa ominaisuudessa syytä siihen, että tiedotusvälineitten kannattaisi kiinnostua heistä. Oma vastaukseni on ehdoton ”ei”.

Kuronen ilmoitti tällä viikolla julkaisevansa pääministeriromanssiaan käsittelevän kirjan. Median huomio oli valtava, ja kustantaja suunnitteli kasvattavansa painoksen määrää. Tämä kertoo suomalaisen median ja ihmisten yksinkertaisuudesta. Mutta jos joku kunnon filosofi tai kirjailija julkaisee loisteliaan teoksen, se vaietaan lehdissä ja televisiossa. Seuraus on, että kirjaa myydään muutama sata kappaletta, kun taas jossain Ranskan tapaisessa maassa kyseinen kulttuuritapahtuma olisi otsikoiden aihe niin lehdissä kuin televisiossakin.

En usko, että ihmiset itse ovat niin pöljiä, että he kiinnostuisivat tavallisten ihmisten tavallisista kokemuksista. Syy on median. Ihmiset pakotetaan ottamaan kantaa siihen, mitä media heille tarjoaa. Media repii otsikoita sellaisista aiheista, joista se luulee ihmisten kiinnostuvan. Omasta mielestäni Kurosen ja Fingerroosin voisi poistaa otsikoista, sillä heidän toimissaan ei ole mitään uutisoimisen arvoista.

Kyse onkin ilmiöstä. Ehkä muutamat ihmiset haluavat peilailla omaa elämäänsä jonkun taviksesta julkkikseksi nostetun henkilön kautta. Mutta epä-älyllistymistä se joka tapauksessa merkitsee, kun media käyttää heihin sivutilaa ja ohjelma-aikaa. Minun mielestäni on eräänlaista ihmisten aliarvioimista se, että lähes kaikki puolueet pyysivät curling-urheilija Markku Uusipaavalniemeä kansanedustajaehdokkaaksi heti olympiamitalin varmistuttua. Suostumuksensa Keskustalle hän antoi myöhemmin. Totuus on, ettei Uusipaavalniemellä ole lainkaan poliittista kokemusta, hän ei ole julkaissut mitään, kansalaisilla ei ole tietoa hänen näkemyksistään, eikä hän todennäköisesti itse tunne puolueiden ideologisia sitoumuksia. Nyt Keskusta laskee saavansa hänen kauttaan ainakin muutamia tuhansia ääniä. Se, että osaa viskata kiveä pitkin jäätä, ei tee ihmisestä taitavaa poliitikkoa. Harhakuva siitä luodaankin mediassa, ja yleensä vieläpä tietoisesti.

Kiss and tell -tyyppinen hehkuttelu on yleistynyt politiikassa. Mediasta elävät paitsi julkkikset, myös media itse. Ne käsittävät kuitenkin tehtävänsä väärin luullessaan, että julkisuuteen pitää nostaa kaikki, mikä herättää mielenkiintoa. Omasta mielestäni jo pelkkä aikomus ratsastaa julkisuuteen esimerkiksi toisen ihmisen lähettämiä tekstiviestejä julkaisemalla on huonon maun huippu. Keräilikö Kuronen niitä julkaistakseen ne myöhemmin? Ainoa, mitä Fingerroosista puolestaan on jäänyt julkisuuteen, on uudissana ”salarakas”, ja senkin keksivät juorulehtien toimittajat.

5. helmikuuta 2007

Runeberg ja suolamainen kirjallisuus


Tänään vietettiin J. L. Runebergin päivää. Fazerin leipomat tortut olivat rasvaisia (20 %) mutta hyviä. Runebergia on juhlittu jonkinlaisena suomalaisen kirjallisuuden ja runouden keulahahmona. Huvittava totuus on, että Suomen kansallisrunoilijana kunnioitettu Runeberg kirjoitti kaikki säkeensä ruotsiksi, ja Ruotsissa häntä pidetään edelleen yhtenä ruotsinkielisen kirjallisuuden keskeisenä nimenä.

Suomen ja Ruotsin ei nähdäkseni kannattaisi kilpailla Runebergin arvostamisessa. Ei hän mikään suomalaisuusmies ollut. Tämän kilpailun Suomi voisi vaikka hävitä. Monet muutkin kalenterissa mainitut liputuspäivät ovat aivan toisesta todellisuudesta kuin tästä ajasta. Suomen puolesta olisi tärkeämpää ja ajankohtaisempaakin liputettavaa: yhtenäiskulttuurisen Suomen muistopäivä, nettisensuurin juhlapäivä, sananvapauden muistopäivä ja valtion velanmaksun muistutuspäivä.

Runoraatien jakaessa palkintoja on syytä huomata, että sananvapaus on tässä maassa entistä enemmän ruotsinkielisen pääoman, kuten Söderströmien ja Bonnierien hanskassa, joten suomenkielisen sanankäytön puolesta voisi liputtaa lakanaa aivan muissa yhteyksissä. Suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden erosta kertoo se, että suomalaisen kirjallisuuden päivänä juhlitaan Aleksis Kiven päivää. Suomalaisuuden päivää puolestaan vietetään J. V. Snellmanin päivänä, ja hän taas oli ruotsinkielinen.

31. tammikuuta 2007

Seksit selviksi! – Uusi verkkokirja


Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Osallistun aiheesta käytävään keskusteluun uudella verkkokirjallani Seksit selviksi (2007), joka löytyy muun muassa tämän linkin takaa. Suurin osa tekstistä sisältyy myös painettuun teokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007).

Uusi julkaisuni liittyy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon viimesyksyisen pamflettiteoksen nostamaan kohuun. Keisarinnan uudet (v)aatteet (2006) onnistui puhkaisemaan naistutkimuksen ja feminismin ympärille puhalletun tiedepoliittisen kuplan. Olin itse kritisoinut samoja asioita jo Niin & Näin -lehden 4/2004 artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” ja Tiedepolitiikka-lehden 2/2006 artikkelissani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvon käsitteellä diskriminoidaan?”

Jutuista ensin mainittu herätti vastalauseita muun muassa sellaisten minulle tuntemattomien naistutkijoiden kuin Mikko Tuhkanen ja Pia Livia Hekanaho taholta (Niin & Näin 2/2005). Minut vedettiin mukaan myös Niemelän ja Tammisalon kirjaa koskevaan polemisointiin Anita Seppä -nimisen henkilön erehdyttyä pitämään minua, Niemelää ja Tammisaloa ”pseudotieteilijöinä” Niin & Näin -lehden numerossa 3/2006. Vastasinkin kyseisten pseudofilosofien hyökkäyksiin kirjoituksillani ”Erään paradigman ehtookellot – Hekonaurut queer-teorian hakoteille” (Niin & Näin 3/2005) ja ”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan – Puheenvuoro keskusteluun naistutkimuksesta” (Niin & Näin 4/2006), jonka toimitus julkaisi lyhennettynä. Ohessa on nyt aiheesta kirjoittamani kokonainen kirja (ISBN 978–951–98538–2–6): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia?

Vaikka en kannatakaan Niemelän ja Tammisalon metodologisia lähtökohtia enkä heidän naturalismiaan, olen samaa mieltä heidän tekemistään tiedepoliittisista johtopäätöksistä, mutta he olisivat voineet päätyä niihin fenomenologisen filosofian kautta. – Miksi? Sen voi lukea kirjastani. Kritiikkiteokseni puolivälin paikkeilla esittelen filosofisesti perustellun näkökulman siihen, millä tavoin sukupuolieron olemassaolo tulisi ottaa huomioon nykyisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Muistakaa toki myös aiempi verkkokirjani Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta (2005, ISBN 978–951–98538–3–3).

30. tammikuuta 2007

Vaaleihin sammutetuin lyhdyin


Puolueet menevät näköjään eduskuntavaaleihin sammutetuin lyhdyin. Ne luottavat siihen, että vaalit muodostuvat pelkäksi pääministerin valintatapahtumaksi ja muutamien julkkisehdokkaiden henkilökohtaiseksi show’ksi. Ehkä juuri tämän vaikutelman välttämiseksi keskusta esitteli oman yksityiskohtaisen ohjelmansa pari viikkoa sitten ja vetosi äänestäjiin koettamalla lieventää politiikan ja kansalaisuuden kuilua: ”Se on vähän kuin itseään äänestäisi.”

Luvatessaan korotuksia opintotukeen Matti Vanhanen tuskin muisti, että vuoden 2004 keväällä hän kehotti opiskelijoita tekemään ”rohkeasti lainaa” ja asettui vastustamaan lainapainotteisuudesta luopumista. Hallituksella olisi siis ollut mainio tilaisuus toteuttaa unelmiaan jo tällä vaalikaudella.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan profiloitui ”oikeasti vasemmalle”, minne se menee? Ehkä reunan yli. Suvi-Anne Siimeksen oman komedian loputtua siirto oli arvattavissa. Muuten näyttää aika hiljaiselta.

29. tammikuuta 2007

Nokia-mokia?


Työpaikkojen kaikkoaminen Suomesta on kielteinen asia. Sen joutuivat taas monet kokemaan, kun ennätystuloksen tehneen Nokian alihankkijat ilmoittivat siirtävänsä tuotantoaan halpamaihin. Tämä on kapitalismiin liittyvää evoluutiota, sanotaan. Työpaikkoja ei voida pitää Suomessa pakolla, sillä länsimailla ei ole keinoja kilpailla esimerkiksi kiinalaisen halpatyövoiman kanssa. Kapitalismi ja kommunismi paiskaavat nyt ironisesti kättä, sillä ammattiyhdistysliikettä ei sallita Kiinassa.

Mutta myös monet Suomeen perinteisesti sidotut alat, kuten paperiteollisuus, ovat alkaneet siirtää tuotantoaan ulkomaille. Osa Suomeen jäävistä työntekijöistä saa tällöin pitää korkeat palkkansa, osa jää täysin työttömiksi. Syynä tilanteeseen on eurooppalaisittain liian korkea palkkaustaso. Suomalainen työvoima voisi kilpailla työpaikoista, jos palkkoja alennettaisiin eurooppalaiselle tasolle. Alan työttömyys on osittain liian korkeiden palkkojen ja ay-liikkeen uppiniskaisuuden syytä.

Sen sijaan akateemisilla aloilla tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi suomalainen diplomi-insinööri on kansainvälisesti vertaillen halpa, enkä myöskään minä saavuta akateemisella urallani koskaan sellaista noin 4000 euron palkkaustasoa, joka on paperityöntekijöiden keskuudessa aivan yleinen. Viimeisimpien tutkimusten mukaan lääkärikin pääsee ammattikoululaisen kokonaisansiotasolle vasta noin 50-vuotiaana, ja akateemisesti koulutetuista kirjastonhoitajat ja peruskoulun luokanopettajat ovat tunnetusti palkkakuopassa. Akateemisten palkkaus onkin SAK:laisiin liittoihin verrattuna aivan nurinkurista, ja myös SAK:n sisällä kannattaisi miettiä, onko oikein, että tietyt ay-liikkeen aateliset leventävät lompsaansa häikäilemättömästi samalla, kun toiset joutuvat työttömiksi vain siksi, että kustannustaso on liian korkea. Ay-liike ei ole kovin solidaarinen sen enempää omia alipalkattujaan kuin työttömiksi ajautuneitakaan kohtaan, kun eräillä toisilla saman keskusjärjestön aloilla, esimerkiksi Pamissa, palkat ovat 1500 euron tasolla.


Eettinen Ollila

Pulmallista Suomessa on se, että samalla, kun vanhoja yrityksiä ajautuu ulkomaiseen omistukseen tai ne karkaavat kokonaan maasta, uusia ei synny. Luultavasti myös monet kansainväliset suuryritykset ajautuvat ennen pitkää vaikeuksiin. Syynä on raaka-aineiden riittämättömyys. Raaka-aineiden hinnat ovatkin nousseet huimasti tällä vuosituhannella.

Shellin johtokunnan uudella puheenjohtajalla, Jorma Ollilalla, on edessään vaikea sarka. Öljyn hinta nousee ja raaka-ainelähteet hupenevat, vaikka yritys etsii uusia lähteitä kissojen ja koirien kanssa. Siksi Ollilakin nyt toteaa, että öljyvarojen jatkamiseksi on parannettava energian käytön tehokkuutta. Syyksi hän mainitsee ilmastonsuojelun.

Hiilidioksidipäästöjen ehkäiseminen onkin tehokas motiivi energiavarojen parempaan hyödyntämiseen. Siksi Ollilan viime viikonloppuna esittämä vaatimus Yhdysvaltojen liittymisestä Kioton sopimukseen näyttää hyvin eettiseltä, vaikka sen taustalla lienee pelkkä liiketaloudellinen tosiasia, tietoisuus liiketoimintatilaisuuksien vähenemisestä, kun luonnonvarat ehtyvät. Onkin säälittävää, että ihmiskunta joutuu tulevaisuudessa kiskomaan entistä enemmän energiaa yhä huonolaatuisemmista öljyvaroista. Kun pahat on tehty, on helppo moralisoida säästämisen tähdellisyydellä.


Skootterilla kuuhun?

Eräs suuri energiasyöppö ovat turhat kuljetukset. Kiinastakin tuodaan Suomeen mitä vain, esimerkiksi skoottereita. Skoottereiden valmistus sopii globalisaation varjopuolien havainnollistamiseen loistavasti. Jos skoottereita tehtäisiin Suomessa, ne maksaisivat kaupassa noin 3000 euroa. Koska ihmisillä olisi kuitenkin työtä, heillä olisi varaa maksaa ajoneuvostaan tuo summa. Nykyään skootterit tuodaan Kiinasta, ja halvimmat maksavat suunnilleen 700 euroa. Suomalaiset pakotetaan olemaan työttöminä, ja siksi he joutuvat ajamaan tuon hintaisilla halpisskoottereilla.

Ensin mainitussa vaihtoehdossa suomalaisella on duuni, omanarvontunto kunnossa, ja hän ajaa parempilaatuisella mopolla. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisparka on toimeton, hänen itsekunnioituksensa on hukassa, ja ajoneuvona on reistaileva romu. Kumpi vaihtoehto on parempi? Jälkimmäisessä voittavat vain kiinalaiset, ja häviäjiin kuuluu eurooppalaisten lisäksi myös luonto, kun tavanomaisia käyttötavaroita joudutaan rahtaamaan maailman toiselta puolelta. Sen vuoksi teollisuuteen liittyvissä asioissa on syytä painottaa kansallista etua. Nokia ei näytä asiassa kovin edustavaa esimerkkiä lopettamalla alihankintatilauksiaan Suomesta ja rakentamalla uusia tehtaita Romaniaan ja Intiaan.

18. tammikuuta 2007

Kun Z-lehti sanoi "Z, Z, Z..."


Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n julkaisema Seta-lehti koettiin tärkeäksi tiedotus- ja seuranhakujulkaisuksi ollessani parikymppinen nuori noin kaksikymmentä vuotta sitten. Homoilla ja lesboilla ei ollut muuta, paitsi porno – ja tietysti toisensa. Sen jälkeen tuli City-lehden deittipalsta, ja nykyään kaikki mouruavat toistensa perään ravintoloissa ja internetin keskustelupalstoilla.

Seta-lehti koostui 1970- ja 1980-luvuilla niin sanotusta asiallisesta tiedosta. Nykyään sekin herättää jo tervejärkistä hilpeyttä ja kertoo noiden aikojen kurjista oloista: valistaa täytyi. Niinpä myös lehti oli ankea kaksivärinen järjestöjulkaisu. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa 1990-luvulla. Lehden päätoimittajaksi tulivat Kalle-Ville Lahtinen ja Jaakko Kangosjärvi. He tekivät aiemmasta läpyskästä värikkään aikakauslehden. Kirjoituksissa oli munaa. Varsinkin Pasi Risbergin jutut olivat svengaavia, ja Ari Saukkosen kolumneja saattoi kutsua esseiksi. Myös Pauli Löija toimitti lehteä kohtalaisesti. Lehden nimeksi muutettiin jämäkästi ”Z”. Sanoin jo tuolloin, että lehteä ei voi enää tehdä paremmaksi, joten alamäki on luvassa. Ja se tuli.

Vuodesta 2001 lehti on ollut naispäätoimittajan ja naistoimittajien hallussa. He tekivät siitä naistenlehden. Vaikka tilauskanta kasvoi feministien aktiivisuuden vuoksi, lehti alkoi olla järjestölle riippa. Taitto muutettiin vähemmän tiukaksi ja erotiikan joskus paheellinenkin esittäminen karsittiin pois. Miehet kritisoivat sitä mitäänsanomattomaksi. Jutut laadittiin populaarikulttuurin yleisaiheista eikä seksuaalisuudesta, ja pääjutut olivat pelkkiä henkilöjuttuja. Silti lehti ei onnistunut olemaan sen enempää ”Suosikki” kuin ”Soundikaan”. Neliväripainatuksesta huolimatta se palasi takaisin järjestöjulkaisun tasolle alettuaan muistuttaa Eläketieto-lehteä.

Tällä viikolla ilmestyi Z-lehden toistaiseksi viimeinen numero 1/2007. Se voi jäädä lehden kuolinkorahdukseksi, sillä Seta ei julkaisua enää rahoita. Aiemminkin Setan jäsenmaksuilla pystyttiin kattamaan jäsenlehtenä leviävän julkaisun kustannuksista vain painokulut. Siinä, missä Seta-lehteä lukeva saattoi ennen vanhaan selittää lapsille, että ”Setä lukee nyt Setä-lehteä”, nykyisen Z-lehden takaa kuuluu nukahtamisesta kertova ”Z, Z, Z” – aivan niin kuin toimituksestakin. Feministit ja muutamat aktivistit yrittänevät pelastaa ”omaksi” julkaisukseen muodostuneen lehden tekemällä sitä omin voimin. Ilman rahaa se tuskin onnistuu, ja ehtookellot ovat soineet paperijulkaisulle lukijoiden siirryttyä nettiin.

Seta ja Z ovat osa seksuaalivähemmistöliikkeen historiaa. Ne olivat välineitä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisenkin identiteetin rakentamiseen. Ajat ovat nyt toiset, ja elämä on muualla. Tavallaan kaipaan, tavallaan en.

14. tammikuuta 2007

Symbolisia kieltoja


Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.

6. tammikuuta 2007

Loppumetrejä ja alkometrejä


Tänään on loppiainen eli perinteinen joulun ajan lopettajaispäivä. Ennenkin osattiin näköjään bilettää, kun juhlimiseen varattiin peräti kaksitoista päivää.

Kaikenlaiset loput ovat tärkeitä. Ei ole samantekevää, miten biisi päättyy. Nykyaikana kuolema on usein raadollinen ja väkivaltainen tapahtuma. Ihmisiä menehtyy esimerkiksi liikenteessä yhtä brutaalilla tavalla kuin sodissa. Liikenne onkin lihamylly, jonka näennäisesti sivistyneessä ja arkipäiväisessä koneistossa ihmisiä jauhautuu jatkuvasti palasiksi. Sen sijaan Sokrates sanoi, että kuoleman tullessa pitää olla hiljaista, ja kehotti viemään naiset ja lapset ulos huoneesta. Ehkä kulttuurimme pitäisi opetella kunnioittamaan erilaisia loppuja ja fade outeja.


Uhkakuvien lietsontaa ja torjuntaa

Loppiaisen Helsingin Sanomat (6.1.2007) välitti jälleen kerran juuri sellaisen kummallisen uutisen, joita koko ajattelemattomuutta ja ahdistuneisuutta poteva maamme on pullollaan. Lehti raportoi tiedon, että koulukyyteihin on tulossa alkolukot! Lehdessä ei tosin ollut alkeellisintakaan analyysia siitä, mitä kyseinen seikka kertoo yhteiskunnasta, jossa tällainen uudistus koetaan tarpeelliseksi.

Alkolukko varmaan helpottaa joidenkin ihmisten omaatuntoa, mutta miksi? Vastaus on: siksi, että se suo ihmisille mahdollisuuden jatkaa kaksinaismoralismiaan ja valheellisuuttaan. Taksikuskien ja muiden koulukyytijöiden juopottelu ei kai ole koskaan ollut suuri ongelma, joten uusi viranomaissuositus on turha. Sen merkitys onkin symbolinen. Se mahdollistaa perheen sisäisten uhkien siirtämisen ulkoiseen kohteeseen: juopottelevaan autokuskiin.

Todellinen ongelma on nuorison oma juopottelu, joka on heidän vanhempiensa opettama pahe. Esimerkiksi Helsingin keskustassa niin köyhien kuin rikkaidenkin perheiden nuoret hakeutuvat juopottelemaan Esplanadille ja Kaivopuistoon, aivan kuten heidän vanhempansa ja opettajansakin. On lohdutonta katsella, kun kolmetoistavuotiaat raahautuvat kaljakassit maanpintaa laahaten Tähtitorninmäelle dokailemaan. Parikymppisinä he ovat jo pultsareita ja valmiita katkaisuhoitoon. Autossa oleva alkolukko voisi pahimmillaan estää takapenkillä olevan juopponuoren toimittamisen kouluun, kun auto ei käynnisty oppilaan viinankatkuisen hengityksen vuoksi – vaikka ikkunat tietysti pysyvätkin huurteesta kirkkaina.

Tädit hysterisoivat taas vääristä asioista, mutta heiltä näyttää löytyvän sinänsä kyseenalaista suhteellisuudentajuakin: ”Eihän me voida pakottaa, kun tämä on vain suositus”, totesi jutun mukaan eräskin kunnan virassa oleva naisihminen. Hän siis varaa mahdollisuuden juopotella ainakin vähän. Autokuskeille absolutismin pitäisi olla itsestään selvää ja vallitsevan lainsäädännön puitteissa jo varmistettua niin, ettei moisesta täytyisi antaa erillistä normia.

Ja lakihan kieltää päihtyneenä ajamisen ylipäänsä, vaikka se paradoksaalisesti salliikin humaltumisen puolen promillen rajaan asti. Jokaisen ihmisen täytyisi itse ymmärtää pitää raittiudestaan huoli, mikäli toimii liikenteen parissa. Uusi normi palvelee näköjään vain poikkeuksellisen ahdistuneiden ja kaksinaismoralististen ihmisten omaatuntoa. Mikäli sitä tarvitaan ongelmien korjaamiseen, on yksilöiden vastuu ja arvomaailma päässyt rappeutumaan niin pitkälle, ettei asia parane pelkällä normittamisella, vaan tarvitaan päiden katkojaa.


Nollatoleranssi

Julkisten kulkuneuvojen matkustajat ovat tunnetusti kuljettajiensa vastuulla. Asiassa kytkeytyivät yhteen lapsiarvot ja juopottelu. Näitä kysymyksiä koskeva ahdistus siirretään autoilua ja kuolonkolareita koskevaan merkitysyhteyteen. Vakavia asioita siis – ja tarpeeksi ideologisia, jotta niiden takaa voidaan löytää myös asioiden filosofinen ydin: uusi normi heijastelee kollektiivisesta piilotajunnasta nousevaa syyllisyyden tunnetta ja sen asettamista näytteille poliittisella foorumilla. Onko asialla sitten jotain yleistä merkitystä? On toki: se kertoo siitä, että viranomaisvalta ei kykene käsittelemään todellisia ongelmia vaan aina vain irrallisia yksityiskohtia. Moraalin lähtökohdasta eli yksilön oman vastuun velvoittavuudesta sen sijaan ei puhuta, koska se voisi vaatia ihmisiltä itseltään jotain.

Asia sinänsä on selvä: raivoraittiina henkilönä olen aina vaatinut nollatoleranssia niin autoilijoilta kuin veneilijöiltäkin. Sittenpähän nähtäisiin, minkälainen poru alkaisi siitä, eivätkö nämä kiltit poliitikkotädit ja -sedät saakaan itse ajaa ketään humalassa kuoliaaksi.

1. tammikuuta 2007

Ajan Angst


Uuden vuoden alkaessa on tapana juhlia ja toivottaa Hyvää Uutta Vuotta, mutta kuka omistaa uuden vuoden tekijänoikeudet? Kuka omistaa ajan? Jokainen päättää elämänsä kulusta itse, vaikka juuri kukaan ei vanhene tai kuole ajan myötä vapaaehtoisesti vaan välttämättömyydestä. Filosofinen kuolema on aina tietenkin mahdollinen, mutta eläminen on korkeasta hinnastaan huolimatta myös erittäin suosittua. Aika on ihmisen kalleinta omaisuutta, niin kuin vanheneminen on osa elämää. Varokaamme suhtautumasta kevytmielisesti ajallisuuteen!

Toivotan kaikille ystävilleni Onnellista Uutta Vuotta. Niille akateemisille vihollisilleni, jotka ovat kuluneiden vuosien aikana tuottaneet minulle paljon vahinkoa ja harmia epäoikeudenmukaisilla päätöksillään – ja tiedätte kyllä keitä olette – en toivo mitään. Heille minulle on vain yksi viesti, mutta sitä ei voi sanoa tässä.

31. joulukuuta 2006

Blogin pitämisestä


Olen pitänyt blogia ja lukenut muiden kirjoituksia kuluneen syksyn ja talven ajan. Niinpä on aika antaa ensimmäinen osavuosikatsaus. – Tulos on masentava. Bloggaamisen idea täyttää filosofi Martin Heideggerin kritisoiman ”lörpöttelyn” (Gerede) tunnusmerkit. Blogeihin kirjoittaminen on tuottanut kokonaan uudenlaisen tyylin – tai sen puutteen – ongelman. Blogikirjoitukset ovat yleensä sekä muodollisesti että sisällöllisesti huonoja. Niissä puhutaan vain pinnallisista asioista. Tämän aavistaen ilmoitin jo heti alkuun, että omana aikomuksenani on pelkkien päivänpoliittisten asioiden kommentointi ja että paremmat aiheet säästän kirjoihini. Mutta politiikkaakin voisi lähestyä filosofisesti, kuten olen yrittänyt.

Sen sijaan useimmille blogeille ovat tyypillisiä kielioppivirheet ja ruuvien löysyys. Teksteistä pursuaa pietistinen ja tuomitseva eetos: valittelu, tinkiminen, herraviha, alamaisuus, tuomiopäivän ennuskuvat, asioiden näkeminen pessimistisempinä kuin ne ovat, uho, taivastelu, tosikkomaisuus ja kokemus jatkuvan uhan alla elämisestä. Ihmiset tinkivät kaikesta – hinnoista, digisovittimista, veroista ja työajasta – ja vaativat kaikkea, kuten koulutusta, palkkaa, eläkkeitä ja parempia televisio-ohjelmia. Tämä on massakulttuurin olemus (josta teen sivumennen sanottuna selvää pikapuoliin ilmestyvässä uudessa kirjassani). Ehkä kyseinen kulttuurikuva on myös totuus nyky-Suomesta.

Entä miten on ratkaisujen laita? Blogeissa kommentoidaan ja moralisoidaan vain ilmiöiden pintapuolta ja tunnustetaan ainoastaan immanentit ja materialistiset seikat vaikuttaviksi. Sen sijaan ilmiöiden sisältöä ja olemusta ei ymmärretä eikä kyetä tulkitsemaan. Vaikeahkoja kysymyksiä, kuten väkivaltaa, ei pystytä selittämään pintaa syvemmältä, esimerkiksi kulttuuri- tai ideologiakriittisesti, vaan ne yksinkertaisesti tuomitaan. Kirjoittamisen normina näyttää olevan, että jokaisella ihmisellä pitää olla käsitys jokaisesta asiasta, vaikka hän ei tietäisi puheena olevasta kysymyksestä mitään. Suhteellisuudentajua osoittavaa huumoria esiintyy vain irrallisissa muodoissa, ja sekin koostuu ennalta arvattavista sanaleikeistä, jotka ovat älyllisen elämän alkeellisin muoto. Vitsit eivät ole kovin valaisevia eivätkä sisällä uusia näkökulmia. Blogit ovat siis todellinen mitäänsanomattomuuden varasto riippumatta siitä, onko kyse yksityishenkilöiden vai poliitikkojen blogeista vai esimerkiksi lehtien tai muiden tiedotusvälineiden keskustelupalstoista.

Julkaisukynnyksen internetpohjainen aleneminen taitaakin olla vahinko, sillä näppäimistöt suoltavat nykyään selvää paskaa. Hupaisaa blogikirjoittelussa on se, että sanan ollessa vapaa kuka tahansa umpihullu voi lukea kenen tahansa toisen umpihullun tarinoita pitäen niitä täysin järkevinä ja mielenkiintoisina sekä kirjallisesti korkeatasoisina. Toisaalta juuri tässä piilee blogien rikastuttava vaikutus kirjallisuuteen. Kenties juuri kyseisten blogien piiristä löytyy myös todellisia helmiä, kirjoituksia, ajatuksia, inhimillisiä ääniä ja elämänkohtaloita, jotka muuten eivät pääsisi esiin.

Hyvää loppuvuotta!

28. joulukuuta 2006

Vuoden kuplat


Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.

27. joulukuuta 2006

Bond ja poliittinen korrektius


Pokerin pelaamisesta on tullut viime vuosina kansanhuvi: sitä pelataan niin televisiossa kuin kapakoiden nurkissakin. Asiantila saattaa heijastella uuden kasinotalouden olemusta. Ihmisten rikastuminen tai köyhtyminen mielletään entistä useammin pelkäksi onnenpyörän pyörähdykseksi, kun syy–seuraus-ketju ansioiden ja niihin johtavan työn väliltä on pantu globalisaation ja internationalismin keinoin poikki: rikastu siis pokerilla.

Myös uuden James Bond -elokuvan tekijät ovat tiedostaneet ajan merkit nimetessään tuotoksensa Casino Royaliksi. Pokerin peluun kohottaminen elokuvan keskeiseksi teemaksi puhuttelee ilmeisesti työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia ihmisiä, sillä raina oli vielä kuukausi ensi-iltansa jälkeen Suomen katsotuin.

Minulla on ollut tapana käydä katsomassa James Bond joulunpyhinä, mikäli uusi elokuva vain on ollut tarjolla. Casino Royalia on kehuttu parhaimmaksi kautta aikojen, mutta omasta mielestäni Bond-elokuvat ovat vuosi vuodelta huonontuneet. James Bond tunnetaan tietenkin naistenmiehenä, ja kaikki Bondit ovatkin olleet korostetun heteroseksistisiä. Lisäksi 1980-luvun ja 1990-luvun Bondeissa konnat esitettiin usein tyypiteltyinä homoseksuaaleina, mikä heitti seksuaalivähemmistöjen vihat Bondin tekijöiden niskoille. Koska Bond oli myös huumoripitoinen, saattoi lievää rasismia katsoa kuitenkin läpi sormien.


Feministinen Bond

Bondeihin tuli jo 1990-luvulla uutuutena mukaan feminismi, joka pahensi asiaa. Casino Royalissakin kehitellään feministisvoittoista nais–mies-dialogia, joka ei omasta mielestäni toimi lainkaan. Bondia haukutaan muun muassa hänen egostaan, ja miestä potkitaan munille. (Miten ihmisen olisi mahdollista muuta ollakaan kuin ”egokeskeinen”, sillä minuushan on kaiken havaitsemisen ja todellisuussuhteen välttämätön ehto?) Bondin esimiehenä on ollut nainen jo Kultaisesta silmästä lähtien eli vuosikymmenen ajan. Miss Moneypenny puolestaan alettiin esittää tietoisena feministinä. Kun Bond-elokuvien naiset eivät ole enää hänen rakastajiaan vaan dominoijiaan, tästä ratkaisusta on seurannut useita ongelmia toimintaelokuvaksi tarkoitetulle produktiolle.

Poliittisesti korrektista Bondista huumori on kuihdutettu pois. Jäljellä on pelkkää rymistelyä, erikoistehosteita, feminismiä ja väkivaltaa. Huumorittomuus johtuu Bondin miehisen suverentiteetin kyseenalaistamisesta. Kun uros ei saa olla enää ehdoton, toimintaan ei saada mukaan sankaruutta kohottavaa karismaa. Se, että varhaisemmissa Bondeissa onnistuttiin yhdistämään toiminta ja seikkailu huumoriin, johtui Bond-hahmon suvereeniudesta: ollessaan hetero hän oli sitä avoimesti, ja hän hallitsi naisia. Sen sijaan nyky-Bond on alistuva raato. Casino Royalissa huumori on korvattu väkivallalla ja kovuudella. Uusi Bond-näyttelijä Daniel Craig on melko väritön tyyppi, joka ei häikäise sen enempää huumorilla kuin lihaksilla tai charmillakaan. Sitä paitsi hän muistuttaa riittävästi Vladimir Putinia sopiakseen paremmin kenraali Gogolin rooliin.


Roger Moore – Paras Bond

Kaikkien aikojen paras Bond oli minun mielestäni Roger Moore, sillä hän onnistui olemaan samanaikaisesti sekä toiminnallinen, humoristinen että todellinen gentlemanni. Niinpä parhaat Bond-elokuvat tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, ja niissä onnistuttiin yhdistämään actionia ja komediaa.

Uudesta Bondista puuttuvat Bond-elokuvien tavaramerkeiksi muodostuneet tekniset innovaatiot kokonaan, eikä elokuva hyödynnä myöskään ideologisia eikä poliittisia jännitteitä, jotka vielä kylmän sodan aikana tarjosivat viitekehyksen juonen punonnalle. Uudessa Bondissa asia on koetettu ratkaista amerikkalaiseen tapaan, toisin sanoen vetämällä esiin elokuvan alussa matkalaukullinen pätäkkää, josta lopun aikaa taistellaan.

Pelkän mammonan käyttäminen motiivina on kuitenkin alkeellista, ja elokuvassa häiritseekin sarjafilmeistä tuttu peittelemätön suhtautuminen rahaan. Tekijät ovat varoneet astumasta juonen rakentamisessa politiikan kentälle, vaikka esimerkiksi terrorismi olisi tarjonnut luontevan ympäristön tarinalle, kuten ennenkin. Näistä perinteistä aineksista voi enää vain haaveilla, kun poliittisen korrektiuden tavoittelu on tappanut niin huumorin kuin älyllisyydenkin elokuvien käsikirjoituksista.

26. joulukuuta 2006

Tsunamista kaksi vuotta


Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.

24. joulukuuta 2006

Joulukarnevaali


Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!