Että saattoi taas maahanmuutto yllättää

Ylläripylläri! Nyt on maahanmuuttoa palvovilla, rakastavilla ja alati lisää halajavilla hyvä tilaisuus pympsähtää hämmästyksestä pepulleen, sillä eilen julkaistun tutkimuksen mukaan suurin osa EU-kansalaisista ei halua enää maahanmuuttoa muslimimaista.

Professori Matthew Goodwinin ja työryhmän tekemän tutkimuksen mukaan väitettä ’kaikki maahanmuutto muslimienemmistöisistä maista pitäisi lopettaa’ kannattaa Keski-Euroopan suurimmissa maissa noin 50–70 prosenttia vastaajista. Esimerkiksi Itävallassa, Belgiassa, Ranskassa ja Unkarissa väitteen kannatus on yli 60 % ja Puolassa yli 70 %.

Keskimäärin 55 prosenttia EU-kansalaisista haluaa lopettaa kokonaan maahanmuuton muslimimaista, noin viidennes on väitteen kanssa eri mieltä, ja neljäsosalla ei ole selkeää kantaa (ks. pylväsdiagrammi tämän linkin takaa).

Tutkimus perustuu kyselymetodiin, ja siinä haastateltiin yli 10 000 ihmistä kymmenestä EU-maasta. Tutkimus on tuotettu brittiläisessä Chatham Housessa, joka on riippumaton ja voittoa tuottamaton ajatuspaja.

Tutkijaryhmä kommentoi tutkimuksensa tulosta pitäen sitä shokeeravana: ”Our results are striking and sobering. They suggest that public opposition to any further migration from predominantly Muslim states is by no means confined to Trump’s electorate in the US but is fairly widespread. [Tuloksemme ovat hätkähdyttäviä, ja ne vetävät vakavaksi. Ne osoittavat, että muslimimaista tulevan maahanmuuton vastustus ei suinkaan rajoitu Trumpin äänestäjäkuntaan Yhdysvalloissa, vaan se on levinnyt paljon laajemmalle.]”

Silmiin pistävää on tutkijoiden pyrkimys nähdä maahanmuuton vastustus ”yllättävänä” ja heidän halunsa tulkita tilannetta Donald Trumpin saavuttaman suosion oheis- tai seurausilmiöksi. Koska tutkimus tehtiin noin kuukauden aikana joulukuusta 2016 tammikuuhun 2017, tulosta ei voida selittää ainakaan Trumpin määräämällä maahantulokiellolla.

Myös tutkijoiden oma hämmästely on turhaa poliittisen korrektiuden tavoittelua. Voidaan epäillä, kuinka informatiivinen tai yllättävä kyseinen tutkimustulos lopulta on. Näyttää pikemminkin siltä, että se vain vahvistaa jo pitkään jatkuneen kehityskulun eikä johdu sen enempää Trumpin kuin brexitinkään esimerkistä. Kausaalisuhde voidaan nähdä pikemminkin käänteisenä: Trumpin suosio ja brexit ovat seurauksia maahanmuuttovastaisuudesta ja maahanmuuttovastaisuus liiallisesta maahanmuutosta.

Näyttöä tästä antaa se, että maahanmuuttovastaisuus on ollut erittäin korkealla tasolla jo toista kymmentä vuotta. Osallistuessani itse Suomen Akatemian aihetta käsittelevään hankkeeseen sain käsiini muun muassa tilaston, jonka mukaan ”resistance to immigrants” (maahanmuuttajavastaisuus) oli varsin korkealla tasolla jo 2000-luvun alkuvuosina.

”Euroopan rasismin ja muukalaisfobian havainnointikeskuksen” (European Monitoring Centre on Racism and Xenofobia, EUMC) tuottaman tutkimuksen (2005, s. 35) mukaan maahanmuuttajavastaisuus oli vuonna 2003 Kreikassa 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Suomessa 59,24 %, Luxemburgissa 52,74 %, Britanniassa 51,04 %, Tanskassa 50,45 %, Espanjassa 50,24 %, Tsekeissä, 49,76 %, Saksan itäisissä osissa 47,54 %, Belgiassa 44,16 %, Puolassa 43,77 %, Sloveniassa 43,2 %, Hollanissa 42,95 %, Saksan läntisissä osissa 37,8 %, Italiassa 36,5 %, Irlannissa 35,27 % ja Ruotsissa 14,64 %.

Varsin korkeita lukemia siis. ”Monikulttuurisen yhteiskunnan rajoittamista” (limits to multicultural society) kyseisen eurobarometritutkimuksen (s. 32) mukaan halusi niin ikään varsin suuri osa EU-kansalaisista jo vuonna 2003.

Rajoja monikulttuurisuudelle vaati tuolloin kreikkalaisista 80,6 %, entisistä itäsaksalaisista 74,6 %, irlantilaisista 72,1 %, entisistä länsisaksalaisista 71,5 %, belgialaisista 69,2 %, briteistä 68,1 %, hollantilaisista 67,5 %, virolaisista 64,3 %, ranskalaisista 64,1 %, luxemburgilaisista 63 %, itävaltalaisista 61,3 %, portugalilaisista 59,2 %, maltalaisista 58,9 %, latvialaisista 58,2 %, tsekkiläisistä 56,4 %, tanskalaisista 55,4 %, kyproslaisista 52,3 %, espanjalaisista 49,3 %, unkarilaisista 48,5 %, pohjoisirlantilaisista 48,4 %, italialaisista 45,5 %, slovenialaisista 42,8 %, ruotsalaisista 40,7 %, turkkilaisista 39 %, bulgarialaisista 34,4 %, liettualaisista 31,1 %, puolalaisista 30,1 %, romanialaisista 22,6 %, suomalaisista 21,6 % ja slovakialaisista 17,1 %.

Eilen julkaistua tilastoa on kommentoitu lähinnä sen herättämien tulevaisuudenkuvien valossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa hätäiltiin, enteileekö tulos vaalivoittoa Geert Wildersin vapauspuolueelle Hollannin maaliskuisissa parlamenttivaaleissa tai auttaako se Ranskan kansallisrintamaa johtavan Marine Le Penin voittoon ensi huhtikuisissa presidentinvaaleissa.

Tässä ei ole kuitenkaan tutkimuksen ydin. Mikäli Goodwinin (et al.) tutkimusta syvennetään historiallisella vertailulla, huomataan nopeasti, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurista yhteiskuntaa koskeva kriittisyys ovat vakiintuneet korkealle tasolle pitkän ajan kuluessa. Keskeinen johtopäätös on tällöin se, että Euroopan johtavat poliitikot ovat tehneet kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa pyrkiessään edistämään maahanmuuttoa ja tavoitellessaan monikulttuurista yhteiskuntaa.

Juuri tässä on tehty poliittinen erehdys ja suuri virhe.

Koska monikulttuurisuuden haaste on seurannut länsimaille etupäässä islamista ja johtunut muslimien laajasta maahanmuutosta, myös monikulttuurisuuden kritisoiminen on ollut lähinnä muslimien maahanmuuton ja vaikutusvallan kasvun vastustamista. Eilen julkaistu tutkimus vahvistaa pitkään jatkuneen trendin.

Merkille pantavaa on, että maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurisen yhteiskunnan vastustus olivat korkealla Kaakkois-Euroopan maissa jo 2000-luvun alussa, sillä nämä maat joutuivat kärsimään maahanmuutosta, jota tulvi esimerkiksi Kreikkaan verisen Bosnian-Hertsegovinan sodan jäljiltä. Tähän päivään tultaessa maahanmuuttovastaisuus on lähtenyt lentoon myös pohjoisemman Euroopan maissa, kuten Belgiassa ja Britanniassa, joten maahanmuuttovastaisuus on levinnyt maahanmuuton mukana.

Tästä on pääteltävä, että maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole mikään propaganda vaan maahanmuutto itse, ja kansakunnat ovat oikeutetusti nousseet puolustamaan asemiaan, suvereniteettiaan ja itsemäärämisoikeuttaan.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, miten asenteet ovat muuttuneet Suomessa ja Ruotsissa, joista Goodwinin (et al.) tutkimus ei kerro. Oletettavaa on, että suomalaisten varsin alhainen vastustus (21,6 %) monikulttuurisuutta kohtaan vuonna 2003 johtui siitä, että monikulttuurisuuden hedelmiä ei ollut tuolloin sadellut maahamme, eivätkä tulokset olleet ehtineet kypsyä kukkaansa myöskään naapurissamme Ruotsissa, jossa monikulttuurisuuden vastustus oli tosin ehtinyt pompsahtaa jo 40,7 prosenttiin.

On muistettava, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole itseisarvoja, joita pitää ilman muuta edistää (kuten EU:ssa on erehdytty ajattelemaan), vaan niiden oikeutusta pitää arvioida käytännöllisten seurausten perusteella. Ongelmista kertoo ruotsalaisen poliisin Peter Springaren viime viikonloppuinen avautuminen. Hänen mukaansa muslimimaista tulleet maahanmuuttajat ovat syyllisiä suurimpaan osaan vakavista rikoksista ja noin viidenkymmenen no-go-vyöhykkeen syntymiseen Ruotsissa.

Et ehkä omista geenejäsi - Asiaa abortista

Aborttiin liittyvällä argumentaatiolla valitaan presidenttejä Yhdysvalloissa. Presidentti pitelee hyppysissään, paitsi ydinaseiden laukaisukoodeja, myös lisääntymiseen ja seksuaalimoraalin liittyviä ratkaisuja. Presidentti nimittää korkeimpien oikeuksien jäsenet, jotka puolestaan ratkovat oikeustapauksia omien poliittisten mieltymystensä ja päähänpistojensa mukaisesti. Vallan kolmijako-oppi ei toteudu Yhdysvalloissa kovin hyvin.

Viime viikolla kiinnostusta herätti Donald Trumpin päätös nimittää korkeimman oikeuden jäseneksi abortin vastustajana tunnettu konservatiivi Neil Gorsuch. Korkeimman oikeuden tuomarit voivat lähettää tuomittuja sähkötuoliin, ja he voivat tehdä periaatteellisia päätöksiä myös aborttioikeuden puolesta tai vastaan. Molemmissa tapauksissa surmataan ihminen. Syntymättömän alkion tai sikiön tappamista ei paheksuta kuitenkaan yhtä laajasti kuin rikoksesta tuomitun poistamista elävien kirjoista. – Miksi?

Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille.

Ihmisarvo aborttikeskustelussa ja rasismikeskustelussa

Kysymys, joka muistetaan esittää rasismia paheksuttaessa mutta jota entistä harvemmin esitetään aborttikysymyksen yhteydessä, koskee ihmisarvoa. Jos ajatellaan – kuten rasismin vastustajat laajasti ja hyvää hyvyyttään ajattelevat – että ihmisellä on kiistämätön ja luovuttamaton ihmisarvo, joka ilmenee muun muassa oikeutena elämään, olisi pääteltävä, että raskauden keskeytykset olisivat lähtökohtaisesti väärin ja moraalittomia. Aborttien yhteydessä kun ihmiseltä riistetään koko hänen elämänsä.

Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää.

Vaikeuksiin ajautuukin tätä kautta vihervasemmistolainen liberalismi. Yhtäältä vasemmistoliberaalit pitävät ihmisarvoisuutta ehdottomana vastustaessaan rasismia, mutta toisaalta he kannattavat mahdollisimman laajaa aborttioikeutta ja katsovat siten ihmisarvon loukkauksia läpi sormien. Vapautta tehdä abortteja puolustetaan ihmisarvolla, vaikka aborteilla ihmisarvo kiistetään sikiöiltä.

Feministinaiset puolustelevat aborttioikeutta väitteellä, että koska he ovat naisia, heillä on oikeus määrätä omasta kehostaan (palaan asiaan pian). Heteroseksuaaliset profeministimiehet puolestaan ovat menneet naisten tueksi ja kannattaneet aborttioikeutta helpottaakseen seksin saantia ja luodakseen itselleen vaihtoarvoa seksuaalisilla markkinoilla.

Feministinaisten ja heiltä suosiota kerjäävien mekkoeinarien välisessä vispilänkaupassa on syntymättömien sikiöiden ihmisarvo ollut heikkoa valuuttaa. Aborttien karu todellisuus onkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin moraalinen kipukohta.

Häveliäisyyssyistä ongelma lakaistaan maton alle, mikä ei tosin käy aivan huomaamattomasti, sillä Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 raskauden keskeytystä, joista tulee melkoista teurastusta. Tähän ongelmaan verrattuna esimerkiksi homoseksuaalisuuteen ei ole liittynyt minkäänlaisia moraalisia pulmia, ja homoseksuaalisuutta paheksumalla heteroseksuaalinen valtakulttuuri onkin luullakseni vain peitellyt omaa kaksinaismoralismiaan.

Syntymätön ihminen elämäsubjektina

Abortteihin liittyvä perusongelma on joka tapauksessa se, että jos ihmisellä on ihmisarvo, se täytyy olla myös syntymättömällä sikiöllä, sillä ihmisarvo on olemukseltaan absoluuttinen ja siihen sisältyvät kaikki ihmisenä olemisen potentiaalit. Elävää ihmistähän ei olisi olemassa, ellei sitä edeltäisi kehityksessä myös sikiövaihe. Koska sikiövaihe on aikuisen ihmisen olemassaolon välttämätön ehto, aikuisen ihmisen ihmisarvo riippuu siitä ihmisarvosta, jonka katsotaan olevan myös sikiöllä.

Jos syntyneellä ja elävällä ihmisellä on ihmisarvo, sen täytyy katsoa olevan samanlaisena myös sikiöllä. Jos sikiöllä ei katsota olevan ihmisarvoa, sitä ei voida katsoa olevan myöskään aikuisella ihmisellä. Mikäli hyväksytään ihmisarvon riistäminen sikiöltä abortin muodossa, riistetään samalla ihmisarvo myös kaikilta eläviltä ihmisiltä, jolloin kolauksen kokee ihmisarvo sinänsä.

Paha sanoa, mutta näihin päätelmiin tullaan, jos ihmisarvo hyväksytään peruslähtökohdaksi. Pulassa on tällöin vihervasemmistolainen ja liberaali teorianmuodostus ja politikointi, joiden piirissä huudetaan ihmisarvon perään, mutta toisesta suupielestä se ollaan valmiita hylkäämään.

Relativistit voivat tietenkin vedota siihen, että sikiö ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin sitä paljon täydellisempi lapsi tai aikuinen. Mutta myös huomauttajilta itseltään voidaan kysyä, mitä he näin jälkeen päin ajattelisivat omasta ihmisarvoisuudestaan, mikäli heidän elämänsä olisi lopetettu jo sikiönä, eivätkä he voisi huonoina hetkinään päivitellä, ”Voi äitini, miksi minut synnytit?”

Todellisuudessa sikiö ja päivänvalon nähnyt ihminen eivät ole kovin erilaisessa asemassa myöskään etiikan ja moraalifilosofian kannalta. Aborttien puolustamisessahan pääongelma on, että mikäli raskauden keskeytykset hyväksytään, abortoitavalla sikiöllä ei ole kerrassaan mitään oikeuksia – ei ihmisoikeuksia eikä muita. – Voiko näin olla? Saako näin olla? Asiaa voidaan lähestyä vertaamalla kysymystä eläinten oikeuksiin, joista on puhuttu filosofian piirissä melko paljon yliopistojen naisistumisen vuoksi (lemmikkieläimet kun palvelevat tyttöjen siirtymäobjekteina, ja ne kiinnostavat opiskelijoita siksi).

Yhdysvaltalaisprofessori Tom Regan on nimittänyt eläimiä  ”elämäsubjekteiksi” (subjects-of-a-life) tunnetussa teoksessaan The Case of Animal Rights (University of California Press, 1983, 2. ed. 2004). Hänen mukaansa eläimillä voi olla oikeuksia, sillä elämällä sinänsä voidaan katsoa olevan itseisarvoa. Omasta mielestäni Reganin kanta on summittainen ja karkea. Moraalisia oikeuksia voi olla vain olennolla, joka kykenee tekemään valintoja, mikä puolestaan edellyttää tietoisuutta, jota eläimillä ei ole varmuudella voitu osoittaa olevan.

Mutta abortteja ja sikiön ihmisarvoa koskevaan keskusteluun Reganin näkemys elämäsubjektista sopii hyvin. Vaikka sikiölläkään ei olisi oikeuksia, jotka perustuvat kykyyn tehdä tietoisia valintoja, on sikiöllä joka tapauksessa niihin potentiaali, jota voidaan pitää myös tietoisen ihmisen välttämättömänä edellytyksenä. Käsite ’elämäsubjekti’ viittaa siis elämän itseisarvoon ja tarkemmin fokusoituna ihmisen ihmisarvoon.

”Nainen saa tehdä keholleen mitä haluaa”

Nykyisenä voluntarismin läpäisemänä aikana on ajateltu, että ihmiset omistavat itsensä ja geeninsä. Liberaalissa etiikassa on vedottu tavan takaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen, joka onkin monessa asiassa luonteva lähtökohta esimerkiksi viranomaisvallan rajoittamiselle ja ihmisarvon mukaiselle etiikalle.

Naisten rajoittamattoman aborttioikeuden kannattajat ja puolustelijat ovat tarttuneet juuri tähän voluntarismia eli ihmisten vapaata tahtoa, itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista korostavaan teoriointiin. Kyseinen teoriaperinne osoittautuu kuitenkin ohueksi etenkin aborttia ja lisääntymistä koskevan argumentaation kohdalla.

Kuten jo edellä viittasin, naisten pääväitteenä on ollut, että ’naisella on oikeus päättää omasta kehostaan’. On hämmästyttävää, miten pitkälle tämä feministinen argumentti on hyväksytty myös yliopistoissa. Miespuoliset naisista tykkäävät filosofit ovat ilmeisesti pelänneet naisten seksilakkoa, mikäli he asettuisivat vastustamaan noinkin huteraa perusaksioomaa.

Nainenhan ei missään tapauksessa omista kehonsa lisäksi sen sisällä olevaa sikiötä. Sitä ei omista myöskään toista sukupuolta oleva vanhempi, joka aina tarvitaan raskauden alkamiseen. Nimenomaan liberalismiin ja itsensä omistamisen lähtökohtaan, eli itsemääräämisoikeuteen, perustuvan etiikan kannalta myös syntymätön sikiö voidaan nähdä potentiaalisena ihmisenä, jolla voidaan ajatella olevan oikeuksia ennen syntymää.

Aborttia ei voida puolustella naisten itsemääräämisoikeudella, sillä naisen itsemääräämisoikeus vastustaisi tai loukkaisi sikiön ja syntymättömän ihmisen itsemääräämisoikeutta. Jo Platon ja Kant lähtivät etiikassaan siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta edistää omia oikeuksiaan toisten ihmisten kustannuksella.

Tässä mielessä muutamien teologienkin harjoittama paheksunta, jonka mukaan liberaalin aborttinäkemyksen vastustajat edustavat ”hirveän individualistista suhtautumistapaa”, jää pinnalliseksi ja pelkäksi moitteeksi. Asiahan on aivan päinvastoin: abortteja puolustaessaan feministit itse syyllistyvät – eivät vain individualismiin (eli yksilöllisyyden korostamiseen) – vaan myös egoismiin (eli itsekkyyteen).

Ne, jotka arvostelevat laajan aborttioikeuden vastustajia ”sikiön pitämisestä täysivaltaisena yksilönä”, eivät lainkaan huomaa, että abortin vastustajien pääargumentti ei olekaan väite, jonka mukaan sikiö olisi aikuisen kaltainen. Sen sijaan se on väite, että sikiöllä pitää katsoa olevan samanlainen ihmisarvo kuin aikuisella, jotta ihmisyyden yleinen arvo ja potentiaalit voitaisiin pitää voimassa (kantilainen etiikka).

Psykologisesti tulkittuna naisten pyrkimys vedota ”täydelliseen itsemääräämiseensä”, jota mikään ei saa rajoittaa, saattaa sisältää torjuntaa, jonka kohteena ovat aavistukset raskauden mukanaan tuomista suurista velvoitteista. Vaikka napanuora äidin ja lapsen välillä voi muodostua monin tavoin ongelmalliseksi ja sitovaksi, haasteiden vaikeus ei saisi kuitenkaan johtaa moraalisesti kestämättömien keinojen käyttöönottoon oman vapauden suojelun välineenä. Joskus vaikuttaa siltä, että feministien argumentit ovat myös yliopistoissa niin puolueellisia, että on kysyttävä, voidaanko mitään näkökantaa ottaa vakavasti, jos sen lausujana on feministinainen.

Abortit, ehkäisy ja yhteiskunta

Löysä ja varsin pitkälle rajoittamaton aborttioikeus on hyväksytty länsimaissa lähinnä poliittisen välinpitämättömyyden seurauksena ja käytännöllisistä syistä, kun on haluttu helpottaa ehkäisyn laiminlyömisestä johtuvia ongelmia. Aborttia käytetään jälkikäteen vaikuttavana ehkäisynä, ja helppo saatavuus rohkaisee siihen. Tätä kautta tuotetaan, paitsi epäoikeudenmukaisuutta, myös kärsimystä ja mahdollisesti myös lapsensaantiongelmia jatkossa.

Rajoittamaton aborttioikeus voidaan ampua alas jo edellä mainitsemistani syistä. Abortti tulisi sallia vain lääketieteellisistä syistä, eli jos synnytys vaarantaisi vanhemman tai lapsen terveyden tai hengen. Vaakakupissa painaa tällöin myös syntymässä olevan osapuolen elämä.

Konservatiivisena pidetty aborttinäkemys on perusteltu nimenomaan ihmisarvon ja elämän itseisarvoja korostavan etiikan näkökulmasta. Tämän mukaan menetellään esimerkiksi Saksassa, jossa abortit sallitaan lääketieteellisesti perustelluista syistä. Koska Saksa on kehittynyt ja edistynyt maa, aborttien rajoittamista ei voida pitää taantumuksellisena. Kursorisesti voidaan huomauttaa, että Euroopan maista ensimmäisenä abortit laillistettiin Neuvostoliitossa, joka tunnetaan ihmisarvoa polkevasta yhteiskuntakäytännöstään.

Aborttikysymys on liittynyt viime aikoina väestöpoliittisiin ongelmiin. Länsimaissa ehkäisypillerin käyttöönoton ja raskauden keskeytysten laillistamisen myötä väestödiagrammeihin on syntynyt kuhmuja, jotka eivät ole enteilleet hyvää huoltosuhteen kannalta. Tätä seikkaa on käytetty sittemmin maahanmuuton verukkeena, vaikka väestön vähenemistä olisi voitu hoitaa muillakin tavoin kuin ihmisten maahantuonnilla.

Joskus sanotaan, että ihmisten henkilökohtaisia ratkaisuja – jollaisiksi abortit mielletään – ei pitäisi ohjailla valtion väestöpoliittisilla tai makrotason sosiologisilla tavoitteilla. Kuitenkin on huomattava, että länsimaiden väestödiagrammeista puuttuu juuri tuo abortoitujen sikiöiden määrä. Tässä mielessä on väestöpoliittinen ongelma, että abortin saa liian helposti. Aborttien liian helppo saatavuus on johtanut ehkäisyn laiminlyömiseen, ja tämä on lähettänyt myös sukupuolitautien tartunnat lentoon. Jos aborttien saatavuutta vaikeutettaisiin, se todennäköisesti ohjaisi ihmisiä vastullisempaan käyttäytymiseen ja huolehtimaan ehkäisystä paremmin, jolloin myös tarve abortteihin vähenisi.

Jos länsimaissa ongelma onkin aborttien liian helppo saatavuus, kehitysmaissa abortti koetaan ongelmaksi siksi, että sitä ei saa. Sama pätee ehkäisyyn, ja voidaankin sanoa, että väestön liikakasvun vuoksi ”maailma ei lopu räjähtäen vaan kitisten”. Vahva argumentti abortin puolesta on väestönkasvun hillitseminen, joka tosin johtaa kysymään, miten käy ihmisarvon. Olisiko ihmiskunnan ihmisarvoisuus pelastettava rajoittamalla ihmisten ihmisarvoista oikeutta lisääntyä? Nähdäkseni lisääntymisoikeuden rajoittaminen ennakolta ei koettele ihmisarvoa yhtä paljon kuin abortin käyttäminen ehkäisykeinona jälkikäteen, joten tietoista yhden lapsen politiikkaa ja ehkäisypakkoa voidaan pitää perusteltuna kehitysmaissa.

Kansa, kansakunta ja valtio perustuvat geenien valikoitumiseen

Lopuksi voidaan pohtia ihmisen itsemääräämisoikeuden alaa ja rajoja. Kuten edellä viittasin, seksuaalimoraalin, väestöpolitiikan ja lisääntymisen perustana on pidetty yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista (self-ownership), jotka liittyvät liberaaliin etiikkaan.

Mutta omistaako ihminen todella itsensä ja rakennetekijänsä, kuten geeninsä? Eihän kukaan ole päätynyt tähän maailmaan omien päätöstensä tuloksena!

Sosiobiologian näkökulmasta jokainen yksilö on elämänsä velkaa edeltäjilleen. Jokainen yksilö on myös tietyn geneettisen perimän ja sen ominaisuuksien varaan rakennetun yhteiskunnan jäsen.

Evoluutioajattelun kannalta yksilöiden geneettiset ominaisuudet ovat valikoituneet ympäristöön sopiviksi pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, ja siksi yksilön geeniperimä on luonnonoloissa ja parinvalinnassa muokkautuneen evoluution timanttinen tulos. Voidaan siis sanoa, että yksilö ei itse omista omaa geneettistä perimäänsä, sillä hän ei ole itse luonut sitä. Mutta hän on vastuussa siitä, koska siitä osaltaan riippuu myös koko yhteisön tulevaisuus ja muiden yksilöiden sekä hänen itsensä asema yhteisössä.

Asian tekee yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi geeniperimän ja ympäristön keskinäinen symbioosi. Karl Popperin klassikkoteoksessaan Objective Knowledge (Oxford, Clarendon Press, 1972) esittämän evolutiivisen tietoteorian perusajatusten mukaan ihmislajin tietokyvyn edellytykset ovat kehittyneet evolutiivisesti niin, että tapamme hankkia tietoa ympäristöstä ovat seurausta kyvyistämme sopeutua ja mukautua luonnonoloihin sekä kamppailla niukoista resursseista luonnonvalinnassa.

Popperin ajatus koskee ihmislajia, mutta näkemys voidaan tarkentaa koskemaan myös lajin sisäpuolella vallitsevia eroja. Evolutiivisessa kehityksessä karsiutunut ja karaistunut kansan geeniperimä voidaan tällöin nähdä sosiaalisesti jäsentyneen ryhmän, eli kansakunnan, välttämättömänä alkeistekijänä, joka puolestaan korkeammalle tasolle emergoituessaan saa aikaan yhteiskunnan ja edelleen valtioluomuksen. Valtiolla on siis olemassaolonsa ihmisyhteisön järjestyneenä muotona, ja yhteisöllä tai yhteiskunnalla on perustansa kansassa, joka puolestaan on toimintakykyinen geneettisen perimänsä yksiaineksisuuden vuoksi.

Evolutiivisen tietoteorian ja emergentin materialismin näkökulmasta valtio ei ole ensisijaisesti sosiaalinen konstruktio, vaan se on kulttuurievoluutiossa syntynyt luomus, jolla on juurensa tietyllä alueella asuvan kansan geneettisessä perustassa.

Tietyllä alueella asuvien ihmisten geneettinen koodi on muotoutunut yhteisön menestystä tukevaksi niin, että ihmisyhteisöstä on muodostunut kansa, jolla on yhteisiä menestymistä tukevia ominaispiirteitä, kuten suomalaisilla konsensushakuisuus. Kansa (etninen käsite) puolestaan on muodostanut kansakunnan (poliittinen käsite) ja kansakunta on edelleen organisoitunut valtioksi.

Kansallisvaltioiden olemassaoloa ja itsemääräämisoikeutta voidaan näin ollen perustella evolutiivisella tietoteorialla ja emergentillä materialismilla. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus ei ole tässä valossa yhtään vähäpätöisempi kuin yksilöiden itsemääräämisoikeus.

Itse asiassa yksilöiden itsemääräämisoikeus voidaan nähdä riippuvaisena kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeudesta ja mahdollisuudesta rajoittaa esimerkiksi maahanmuuttoa sekä taata sitä kautta yhteisön geneettiseen koodiin ankkuroitu toimintakyky myös jatkossa, sillä vain yhteisön menestyessä myös yksilöillä voi olla menestymisen mahdollisuuksia.

Asian voi sanoa käänteisesti niin, että jos evolutiivisen selektion tuloksena jalostunut geeniaines rappeutuu tai tuhoutuu, menetetään  myös yhteisölliselle, yhteiskunnalliselle ja valtiolliselle tasolle emergoituneet kulttuuriluomukset. Myöskään kulttuurit eivät ole vain pesujauhemerkkien tapaisia sosiaalisia konstruktioita, vaan niillä on kausaaliset syytekijänsä biologisella ja geneettisellä tasolla. Eräällä tavalla asian voisi sanoa niin, että jos halutaan tuhota jokin kulttuuri, pitää romuttaa sen geneettinen perusta, joka on syntynyt oloihin sopivaksi pitkän evolutiivisen selektion tuloksena. Jos taas kulttuuri halutaan säästää ja sitä kehittää, on suojeltava sen geneettistä perustaa.

Aborttien ja lisääntymisen kannalta tämä merkitsee, että olisi väärin väittää yksilöiden omistavan geeninsä. Sinä olet osa geenivirtaa, ja siksi jokaiselle yksilölle kuuluu myös vastuu geneettisen aineksen käyttämisestä. Palveleeko se yhteiskunnan menestymisen vai taantumisen tarkoitusperiä, on sitten poliittinen kysymys.

Ei ole totalitarismin merkki sanoa, että geenisi kuuluvat osittain myös yhteiskunnalle ja valtiolle. Tämä on sosiobiologisesti, emergentin materialismin ja evolutiivisen tietoteorian näkökulmasta perusteltu ajatusmalli.

Nyt on vihapuhe lähellä, ihan kielen päällä

Yleisradion toissapäiväinen Vihapuhe-ilta antoi näyttöä ainoastaan siitä, millaiseksi maahanmuutto-ongelmia koskeva keskustelu ajautuu ilman meitä. – Kyllä, nimenomaan ilman meitä: tieteellisiä ja kriittisiä asiantuntijoita. Keskustelussa tehtiin kaikki mahdolliset argumentaatiovirheet.

Mikrotason kasvokkaisiin kohtaamisiin liittyviltä ja tunteisiin vetoavilta tasoilta koetettiin johdella argumentteja makrotason valtionpolitiikkaan maahanmuuton oikeuttamiseksi ja sananvapauden suitsimiseksi.

Vihapuhe sekoitettiin rasismiin ja rasismi maahanmuuton järkiperäiseen vastustamiseen ennalta arvattavalla tavalla.

Vihapuheen käsite otettiin ”annettuna”, ja se määriteltiin käyttäjiensä kautta. Epäsuoraksi määritelmäksi hyväksyttiin, että vihapuhetta on per definitionem se, kun perussuomalainen sanoo jotakin kriittistä maahanmuutosta rauhallisella, hiljaisella ja miltei anteeksi pyytelevällä äänellä, kuten nyt esimerkiksi tuo sylikissaksi kehräämään kesytetty Sampo Terho, joka lipoi kerman muiden kiertelemältä lautaselta.

Sen sijaan vihapuhetta ei ole Ylen vihapuhepapitarten mielestä se, kun vihervasemmistolainen ituhippi raivoaa Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla ”natsit ulos” ja haukkuu vesikauhuiset vaahdot suupielissään kaikki eri mieltä olevat ”kaljupäisiksi fasistihomoiksi”!

Sitten heiteltiin myös henkilöön viittaavia ad hominem -argumentteja, jotka ovat argumenteista alkeellisimpia. Epäiltiin muun muassa, että maahanmuuton arvostelijoilla ja kansallisen edun puolustajilla olisi ”huono itsetunto”. Paljon paremmin voitaisiin väittää, että huono itsetunto on niillä, jotka itkusta kiittäen avaavat sydämensä, kukkaronsa ja ehkä jonkin muunkin paikkansa maahanmuuttajien mennä ja tulla.

Eipä silti. Tällaista keskustelu on myös asiantuntijaorganisaationa esiintyvässä yliopistolaitoksessa. Myös siellä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden suosijat toteuttavat omaa vasemmistolais-velmuilevaa puliveivausparadigmaansa, jossa maaleja siirrellään kesken otteluiden vihervasemmistolaisten hyväksi määrittelemällä työpaikkojen ja tutkimusresurssien jakoperiaatteet internatseja suosiviksi.

Tiedän kolme pahaa maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja internatsismin suosijaa, ja ne ovat Yleisradio, Sanoman mediat ja yliopistojen yhteiskuntatieteelliset yksiköt. Niissä kaikissa levitetään kritiikitöntä, asenteiden muokkaukseen tähtäävää monikulttuurisuusideologiaa, jossa kaunistellaan maahanmuuton ongelmia ja palkitaan kyseisen tendenssin edistämisestä.

Koska yliopistojen aiemmin täysin harmiton tärähtäneistö on tyhmistynyt ja aktivoitunut viime vuosina tyrmistyttävällä tavalla, niissä ei pystytä ymmärtämään edes sitä, että mikään palvotuista ihanteista (kuten tuo jo sinänsä kovin kyseenalainen monikulttuurisuus) ei voi toteutua koskaan sellaisenaan, vaan aina vain yhteiskunnan prosessissa muuntuneena. Tämä prosessi koostuu sosiodynamiikasta, psykodynamiikasta ja taloudellisesta dynamiikasta.

Yleisradion, Sanomien ja yliopistojen profeetat voivat laittaa yhteiskunnan koneeseen sen toisesta päästä toivomuksia ja rukouslappuja koskien monikulttuurisen yhteiskunnan toteutumista. Mutta he eivät kykene ymmärtämään, miksi toisesta päästä ei satelekaan ulos heidän anomuksiensa mukaisia tosiasioita, joiden mukaisesti monikulttuurisuus ja moniarvoisuus toteutuvat onnekkaasti ja auvoisesti.

Sen sijaan nämä puoliksi oppineet kehtaavat olla julkisesti ihmeissään kuin pönttöönsä tömähtäneet täpläpöllöt, kun monikulttuurisuus johtaakin vastakohtaansa: monokulttuuriin.

Selitys olisi kuitenkin käden ulottuvilla, kunhan siihen maltettaisiin tarttua. He eivät ole ymmärtäneet tuota edellä jo ratakiskosta vääntämääni mekanismia, jonka mukaisesti mikään tavoite ei yhteiskunnassa koskaan toteudu an sich vaan aina vain sosio-, psyko- ja talousdynaamisen niittosilppurin läpi kulkeneena ja monin tavoin muuntuneena. Koneen parametrit ovat nyt sellaiset, että toisesta päästä tulee ulos yksiaineksista monokulttuuria, vaikka sisään laitetaankin monikulttuurisuuden toiveita, sillä monikulttuurisuuden normatiiviset ristiriidat ja arvo- sekä etukonfliktit ovat johtaneet sopeuttamisen ja mukauttamisen paineisiin ja sitä kautta pyöristelemään särmät pois erilaisista kulttuureista.

Koska suuri osa keskustelijoista ei kykene ymmärtämään yhteiskunnan spontaaneja mekanismeja, he eivät pysty käsittämään myöskään sitä, miksi maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vaatiminen luo levottomuutta, normiruuvien kiristelyä ja sitä kauheaa natsismin nousua. He eivät pysty ymmärtämään, miksi maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustaminen edustaa todellista rauhantyötä ja halua säilyttää yhteiskunnallinen luottamus sekä hyvinvointiyhteiskunnan turvaava yhteiskunnallinen tehokkuus. Rajat luovat rauhaa.

Koska media pitää yleisöjään luonnollisesti yhtä tyhmänä kuin se itse on, se sivuuttaa tieteelliset argumentit ”liian abstrakteina” ja pyrkii havainnollistamaan aihettaan muka persoonallisella ja ”elämänläheisellä” tavalla.

Niinpä Yleisradio etsi jostakin nuorehkon Antti Palola -nimisen miehen, jota toimittajat käyttivät hyväkseen uskotellakseen yleisölle, että hän eräiden maahanmuuttajataustaisten toimittajien juontaman propagandaohjelman seurauksena kuin taikaiskusta käänsi selkänsä aiemmalle kiinnostukselleen kansallismielistä ajattelua kohtaan ja tuli Yleisradion monikulttuurisuusideologian tavoittelemalla tavalla ”hyväksi”. Näitä Henrik Holapan tapaisia aatteensa pettäneitä ja maansa myyneitä luopioita Yleisradion toimittajat silittävät myötäkarvaan ja kiitollisuudesta hyristen.

Tällä tavoin Yleisradio pyrki lavastamaan sinänsä järkiperäisen maahanmuuttokriittisyyden ”yksilön sisäsyntyiseksi” ja epävarmuudesta johtuvaksi muukalaisvihaksi. Myös Helsingin Sanomat tarttui tapaukseen ja kertoi siitä kuin uskoon tulosta jutussa ”Tämä tapahtui Ylen A-illassa: Antti, 19, hylkäsi vihan, koska asiat olivatkin ’oma syy’”. Näin suomalaista ihmistä nolattiin ja häväistiin lavastamalla hänestä syyllisyyttä tunnustava ja kehitysmaiden kulttuuris-etniselle valloitushankkeelle myötämielinen suomalaisuuden piloille nakertaja, joka vain löysi vihalleen uuden, viranomaisten hyväksymän kohteen ja joka tuntee nyt häpeää omasta identiteetistään ja juuristaan.

Asian voisi sanoa niin, että todellisuudessa kyseinen nuori suomalaismies halusi identifioitua perustellulla ja kehityspsykologian vahvistamalla tavalla suomalaisuuteen mutta epäonnistui vaihtoehtojen vähyyden vuoksi. Sitten hän ajautui monikultturistien uhriksi ja pyörsi aiemmat mielipiteensä kuin pyhä Paavali Damaskon tiellä eikä voinut enää kannattaa mitään siitä, mihin oli aiemmin laittanut kaiken toivonsa. Tulos oli, että media vesi kielen päältä heruen onnistui käyttämään tätä näkemyksissään horjuvaa lillukanvartta monikulttuurisuuden mannekiinina niin, että hän päätyi Ylen iltalypsyjutun kuvitukseen puhaltamaan röökin savua ilmaan symbolisena merkkinä kuulumisesta yhteiskunnalliseen yläluokkaan ja epäilemättä sen älylliseen parhaimmistoon.

Kun eritaustaiset lopulta halasivat studiossa, näin koetettiin osoittaa, että monikulttuurisuus muka toimii ja että mikrotasolla saavutetun aivopesun seurauksesta voidaan johdella makrotason valtionpolitiikkaan tulos, jonka mukaan rajat on pidettävä auki, vaikka se maksaisi kansakuntamme koko tulevaisuuden sekä taloudellisessa että väestöpoliittisessa mielessä.

Tämän kaiken tapahtuessa Helsingin Sanomat kaivoi esiin myös SKDL:n entisen kansanedustajan ja ministerin, Seta-veteraani Jorma Hentilän, joka valitti Hesarin eilisessä henkilöjutussa, että Itä-Helsingissä homot eivät uskalla kulkea avoimesti julkisilla paikoilla, kun äärioikeisto ahdistelee. ”Silloin tulee helposti turpaan”, vaari varoitti, ja jatkoi: ”Kun yhteiskunta ei kunnolla suitsi äärioikeiston ilmentymiä, tilanne on paikoin jopa huonontunut.”

Mikäli omat vaatimattomat havaintoni pitävät paikkaansa, en ole etsimälläkään onnistunut löytämään Hentilän kuvailemia merkkejä koskaan yhtään mistään. Kukaan ei käsittääkseni estä vaikka kymmentä tuhatta homopoikaa ”kävelemästä käsi kädessä” esimerkiksi Kaivopuiston pihanurmikolla, mutta jostakin syystä juuri kukaan ei niin tee. Sen kyllä panin merkille, että äärivasemmisto yritti pahoinpidellä erään dosentin viime kesänä. Myös minä pelkään äärivasemmistoa, joka tuhoaa ei-sosialistien elämää harjoittaessaan koulukiusaamista ja maineen mustaamista yliopistoissa. Kyseinen velmuudessaan epäreilu ja puolueellisuudessaan nilkkimäinen punaviherjengi lienee löytänyt tiensä akateemiseen sosialistiseuraan tultuaan reputetuksi ammattikouluista käden taitojen puuttumisen vuoksi.

Kaviaarikommunisti Hentilä on ilmeisesti puolueideologisen dogmatiikan niin syvään horrokseen vaivuttama, että vuosikymmenten aikana kertyneiden uskonvaraisten sedimenttien alta hän ei kykene enää näkemään yhteiskunnallista todellisuutta vaan ihan oikeasti luulee, että ilmapiirin kiristyminen on ”äärioikeiston” syytä. – Ei ole.

Myös ”äärioikeiston” eli tavallisen keskiluokan kapinominen elinolojensa huonontamista vastaan on maahanmuuton syytä, sillä kantaväestöt ovat nousseet puolustamaan etujaan ja oikeuksiaan – ja aiheellisesti. Tyhmästä maahanmuuttopolitiikasta joutuvat sitten kärsimään aikaa myöten myös kotimaiset vähemmistöt, joten myös suomalaisten vähemmistöjen kannattaisi miettiä tarkoin, keiden asioita ne menevät edistämään.

Eipä siis kannattaisi suomalaisten seksuaalivähemmistöjenkään kyynelehtiä maahanmuuttajien puolesta varsinkaan, kun kehitysmaista tulvivan maahanmuuton mukana on tullut homoseksuaalisuuteen vihamielisesti suhtautuvaa islamia. Sen sijaan Hentilä haluaa samalle lankulle maahanmuuttajaväestöjen kanssa, niin kuin on aina halunnut, ja saa osoittaa solidaarisuuttaan haikaloille.

Niin kauan kuin Helsingin Sanomilla ei ole asioista parempaa näyttöä kuin Jorma Hentilän henkilökohtaiset narinat, se voi työntää kurajuttunsa sinne minne valo ei paista. Myös muslimien kannattaisi halata sitä lihaa, niin heidän ei tarvitsisi vihata, raivota ja räjäytellä paikkoja ihan koko aikaa.

Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät

Tämä viikko on ollut oikea syrjintäviikko.

Ensin Yhdysvallat kielsi maahan pääsyn eräiden terrorismia tukevien valtioiden kansalaisilta mutta päästi kuitenkin kaksoiskansalaiset kuin koirat veräjästä. Kyse ei ollut tosin uskonnollisesta syrjinnästä, kuten mediassa ehdittiin vaahdota, vaan rajoitusten alaiset valtiot ja niiden kansalaiset määräytyivät Barack Obaman joulukuussa 2015 allekirjoittaman säädöksen ja siihen helmikuussa 2016 tehdyn lisäyksen pohjalta.

Yhdysvaltain kansa alkoi kuitenkin syrjiä Donald Trumpia ja syytti häntä kaikesta, vaikka suurin osa syrjintäsyytöksistä olisi kuulunut Obamalle. – Miksei Obama saanut osakseen syrjintää? Yhyy.

Yleisradiossa oltiin jälleen kerran olevinaan nokkelia ja keksittiin, että myös Suomesta pitää osoittaa syrjintätapaus, jotta emme syrjäytyisi syrjäytymiskeskustelun valtavirrasta. Täystasa-arvoiseksi tykitetystä maastamme voi syrjintää löytää enää vain armeijasta, sillä siellä hierarkian tikapuista voi olla vielä jotakin jäljellä.

Niinpä Yleisradion oikeustoimittajaksi tituleerattu punahilkka Päivi Happonen kirjoitti jutun, jonka mukaan Puolustusvoimat rajoittaa Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten pääsyä salaisia tietoja sisältäviin tehtäviin. Sitten hän iloitsi itse laatimassaan ”analyysissa”, että hä hä hää: ”Puolustusvoimien ja puolustusministerin on pakko kiistää Ylen uutinen”.

Oikeustoimittaja Happonen ei näköjään ymmärrä, että epäilyt kansalaisuuslain rikkomisesta ovat pelkkää muodollista pykäläkoreografiaa verrattuna siihen, että Puolustusvoimat tällä tavoin suojelee sekä kansallista turvallisuutta että omia sotilaitaan houkutukselta syyllistyä maanpetokseen. Siihen kahden maan kansalaiset saattavat tuntea viehätystä varsinkin, kun Venäjän lakien mukaan Suomen kansalaisten on avustettava Venäjän turvallisuusviranomaisia kaksoiskansalaisuudestaan riippumatta.

Happosen tueksi asettui myös Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Riikka Venäläinen [sic!] ja pari muuta toimittajaa, joiden mukaan ”Yle seisoo uutisen takana”, vaikka se sotaministeri Jussi Niinistön mukaan haittasikin Suomen julkisuuskuvaa. Ylen mukaan uutinen perustui Puolustusvoimien sisällä toimiviin ”luotettaviin lähteisiin”.

Lapsellisimmankin toimittelijan pitäisi ymmärtää, että jos ”Puolustusvoimien sisäinen luotettava lähde” kertoo salassa pidettäviä tietoja ulkopuolisille, hän lakkaa olemasta luotettava – ainakin työnantajalleen. Puolustusvoimien työntekijän päämies, jolle palveluksessa oleva on vastuussa ja jolle hänellä on velvollisuus osoittaa lojaaliutta, on Puolustusvoimat – ei Venäjä eikä Yle.

Tiedän kyllä, että rikosta koskevan tiedon hankinnan laillisuus käsitellään eri kysymyksenä kuin puheena oleva rikos. Juuri siksi muistutankin, että myös Yleisradion tapa hankkia haltuunsa ja vuotaa eteenpäin salassa pidettävää tietoa voi antaa aihetta rikosepäilyyn.

Puolustusvoimien koko organisaatio sisältää tehtäviä, joihin ei varmasti ole pääsyä muilla kuin tietyt luottamuskriteerit täyttävillä henkilöillä. Armeija ei siis syrji ketään vaan valikoi. Kun armeija harjoittaa syrjintää, se tekee sen konekiväärillä.

Joten missä oli uutinen?  – Ei missään. Yleisradion daamit luulivat, että armeijaa johdetaan virkkuukoukulla, ja alkoivat kelluttaa muoviankkaa omassa tekoaltaassaan. Ja tekivät tämän kaiken tietysti Suomen vahingoksi niellen Venäjän heille syöttämän syrjintäjutun, joka kesti kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Ylessä ilmeisesti katsotaan, että armeijan pitäisi osoittaa luottamusta Yleisradiota kohtaan sen informaatiosodassa Venäjän rinnalla.

Muuan kenraali kiisti kohteliaan vaivautuneesti tietävänsä minkäänlaista syrjintää esiintyvän, paitsi tietysti sitä, joka sisältyy armeijan intentionaaliseen rakenteeseen. Lopuksi Yle tilasi itkijänaiset Matti Vanhasen ja Ilkka Kanervan valittelemaan syrjintää ja esittämään pahoitteluja Venäjän suuntaan. Naapurin informaatio-operaatio siis onnistui.

Myös Mikael Jungnerin päiväunia häirittiin. Viestintätoimistoa nykyään pitävä Jungner valisti entistä työnantajaansa johtopäätöksellä, jonka oivaltaminen ei paljon vaadi : ”Tämä luo isoa tarinaa, jossa Suomi ei ole Venäjän ystävä. Se on vähän harmi, koska se tapahtuu turhaan.”

Tosiasiassa Venäjä on tässä tapauksessa itse luonut isoa tarinaa, jonka mukaan se ei ole Suomen ystävä. Mutta se ei tee sitä turhaan, vaan tahallisena tarkoituksenaan luoda sotilaallista jännitettä ja eripuraa Suomen suuntaan.

Jungner puolestaan analysoi: ”Tässä on se vaihtoehto, että paljastuu, että Puolustusvoimissa on ollut tällaista kaksoisstandardia varusmiesten suhteen, mikä tosi ikävä viesti.” ”Sitten tässä paljastuu, että Yle on vedätettävissä, joka sekin on kova viesti”, hän jatkoi.

Itse uskon, että molemmat vaihtoehdot pitävät paikkaansa. Puolustusvoimat valikoi, harjoittaa selektiota, tutkii, koettelee, mittaa, arvottaa ja jopa syrjii aina, kun siihen on aihetta. Mutta pointti onkin siinä, että tässä kaikessa ei ole mitään vikaa, vaan juuri silloin organisaatio toimii, kuten sen pitää.

Uskon myös siihen, että Yle on vedätettävissä ja vedättää itse. Toimittajat luulivat luovansa kansalaisia kuumottavan skuupin, jonka he arvelivat kohottavan Ylen kurjaa asemaa ja kiehuttavan ihmisiä syrjintäteemalla juuri ennen ”Vihapuhe”-iltaa. Kansankiihotus kuitenkin epäonnistui karvaasti. Ylen mielestä Venäjän agentit pitäisi näköjään ilman muuta päästää penkomaan Suomen Puolustusvoimien tiedostoja kaksoiskansalaisuuden verukkeella.

Aivan niin kuin kiinteistönomistusasioissa, myöskään kaksoiskansalaisuuksissa ei ole vastavuoroisuutta, joka takaisi suomalaisille samat oikeudet kuin venäläisille. Tässä mielessä on nurjaa, että oikeusoppineet tulkitsevat kaksoiskansalaisten kohtelua Suomessa itsetarkoituksellisen legalismin valossa. Oikeusvaltion laillisuusperiaate on toki tärkeä, mutta keskustelun päähuomion pitäisi silti kohdistua yhdenvertaisuuden toteutumisen sijasta kaksoiskansalaisuuksien mielekkyyteen sinänsä. Tätä tukee sekin, että vaakakupeissa ovat toisaalta pelkkä yhdenvertaisuus, jolla ei armeijassa ole muutenkaan kovin merkittävää roolia, ja toisaalta valtakunnan turvallisuus. Armeijat eivät harjoita demokratiaa, vaan ne suojelevat sitä.

Tapaus osoittaa, että kaksoiskansalaisuudet johtavat ristiriitoihin, jolloin ongelmien ydin on maahanmuutto sekä kaksoiskansalaisuuksien myöntäminen sinänsä. Ne voisi lopettaa ja passit ottaa pois. Selvempää näyttöä kaksoiskansalaisuuksien ongelmallisuudesta ei voisi saada kuin riitojen syntyminen Venäjän hyväksi. Toiseksi tapaus osoittaa, että ainoa vihapuhe, jonka Puolustusvoimat tunnustaa syrjinnäksi on se, jota sanelee suustaan Kalašnikov AK-47.

On syytä muistaa, että elämän olemus on syrjintä. Se alkaa parinmuodostuksesta ja päättyy yhteiskunnan sofistikoutuneisiin rakenteisiin. Evoluution periaate ei ole suvaitsevuus vaan kyky arvottaa asioita paremmiksi tai huonommiksi. Todellisuuden johtava rakennetekijä ei ole tasa-arvoisuus vaan eriarvoisuus, sillä jos arvot olisivat tasan, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, vaan eläisimme yksiarvoisuudessa.

Kun viha ei jää vain puheeksi

Valtakunnansyyttäjänviraston tavassa ahdistella suomalaisia toisinajattelijoita vihapuhe ei jää vain puheeksi vaan muuttuu kansallista etua puolustavia ihmisiä ja heidän ihmisarvoaan kohtaan suunnatuiksi teoiksi. Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen näyttää nyt julistaneen sodan suomalaisia ihmisiä vastaan vaatimalla ”ankarampia rangaistuksia” mielipiteensä sanojille.

Yleisradion TV1:ssä tänään kello 21.05 nähtävän ”Vihapuhe”-ohjelman ennakkomainostamista varten laaditussa jutussa ”Valtakunnansyyttääjä haluaa jatkossa jopa vankeutta vihapuheesta” Matti Nissinen ilmaisee tyytymättömyyttään tuomioihin, joita tuomioistuimet ovat langettaneet perussuomalaisille poliitikoille. Ami Assulin -niminen toimittaja hehkuttaa valtakunnansyyttäjän ja Ylen yhteistä agendaa näin:

”Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen on tyytymätön rangaistustasoon. Hän haluaa jatkossa kovempia rangaistuksia esimerkiksi rasistisesta vihapuheesta.”

Nissinen puolestaan muotoilee oman näkemyksensä passiivisesti:

”Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan halutaan jatkossa tuntuvia sakkorangaistuksia, ääritapauksissa vankeuttakin. Tässä ei saa käydä niin, että esimerkiksi 20 päiväsakosta tulee uusi normaali.”

Hän ei kuitenkaan kerro, kuka tätä oikeastaan haluaa. Sen sijaan hän vetoaa kahteen asiaan: ihmisarvoon ja Euroopan neuvoston ministerikomitean suositukseen vihapuheen kieltämisestä. Sen mukaan ”vihapuhetta ovat ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen”.

Nissinen näyttää olevan tietoinen siitä, että vihapuheen (hate speech) käsite ei sisälly Suomen lainsäädäntöön, eikä sille ole olemassa myöskään kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää. Siten siihen ei voitaisi vedota, mutta jatkuvasti niin tehdään. Esimerkiksi Nissisen apulainen Raija Toiviainen on vedonnut vihapuheeseen toistuvasti syyttämispäätöksiä tehdessään.

Kyse ei ole kuitenkaan vain syytösten perustumattomuudesta lakiin. Vihapuheen käsitteen sisältö ja ala ovat täysin määrittelemättä sekä Euroopan neuvoston suosituksessa että käsitteen käyttäjien omassa retoriikassa. Tarkastelenkin asiaa seuraavassa yksityiskohtaisesti.

Vihapuheen käsitteen kompleksisuus

Jos vihapuheena voidaan pitää ”ulkomaalaisvastaisuutta” tai ”muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen”, ei ole ymmärretty, että yhteiskuntamoraalin kannalta voi olla myös eettistä ja velvoittavaa harjoittaa ulkomaalaisvastaisuutta ja olla ”suvaitsematon”.

Esimerkiksi laittoman maahanmuuton vastustaminen ja maahan tunkeutuvien sotajoukkojen pois karkottaminen on oikeutettua puolustussodan näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa esivalta voi suorastaan vaatia sitä ja langettaa rangaistuksia, mikäli kansalaiset eivät tottele ja suostu vastustamaan ulkomaalaisten maahan tunkeutumista.

Suvaitsevuuden käsite taas on sinänsä täysin ristiriitainen. Kaiken etiikan idea on, että sen puitteissa tehdään arvovalintoja, joiden mukaisesti yksiä asioita pidetään parempina kuin toisia. Olisi epäeettistä suvaita eli sietää ilmiöitä, jotka ovat huomattavan vahingollisia, kuten vaikkapa huumeiden käyttöä tai maahanmuuttoa.

Näin ollen kaiken suvaitsevuuden pitää olla valikoivaa. Valikoimattoman suvaitsevuuden vastakohtana voidaankin pitää kykyä tehdä arvovalintoja ja lausua arvoarvostelmia yhteiskunnallisten ilmiöiden oikeutuksesta, aivan niin kuin maahanmuuton arvostelijat ja vastustajat ovat tehneet.

Valtio-opillisesti katsoen valtion ideaan sisältyy, että valtion kautta kansakunta käyttää alueellaan suvereenia valtaa. Valtio on luonnonoikeudellisesti syntynyt ja kansakunnan spontaaniin itsejärjestymiseen perustuva etujärjestö. Mikäli ette sattuneet tietämään, valtion tehtäviin kuuluu rajojen valvominen ja pyrkimys rajoittaa kansanryhmien väliset etniset, arvo- ja intressikonfliktit valtioiden rajoille sekä hallita ne siellä eikä päästää niitä leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntaa.

Mikäli valtio ei niin tee, tässä tehtävässään epäonnistuu tai luovuttaa kyseisen säätelytehtävän pois kansanvaltaisesta kontrollista, valtio joko menettää legitimiteettinsä ja kuolee pois tai tulee palauttaneeksi säätelytehtävän takaisin kansalaisten omiin käsiin. Valtiofilosofisesti katsoen kansalaisilla on täysi oikeus vaatia, että valtiovallan pitäisi karkottaa vieraat laittomasti maassa olevat kansakunnat alueensa ulkopuolelle. Myöskään vaatimukset lainsäädännön uudistamiseksi tätä tavoitetta vastaamaan eivät ole vihapuhetta vaan poliittista järkipuhetta.
 

Ihmisarvon ongelmallisuus

Toinen näkökohta, johon ”vihapuheen” rangaistavuuden kannattajat usein viittaavat, on ihmisarvo. Juuri tämän merkiksi lakimies Nissinen sättii kansalaisia kuin Mikki Hiiri: ”Tällainen ihmisarvon loukkaaminen sietää tulla vakavammin rangaistuksi. Ihmisarvo on loukkaamaton ja jos sitä loukkaa, niin pitää varautua tuntuvaan sakkoon.”

Ihmisarvon käsitteen merkitys ja ala jäävät kuitenkin täysin määrittelemättä. Usein kysymys sivuutetaan toteamalla ihmisarvon olevan itseisarvo, jota ei tarvitsekaan määritellä. Tässä piilee kuitenkin sudenkuoppa. On muistettava, mikä asema ihmisarvon käsitteellä on moraalisessa retoriikassa.

Ihmisarvo on otettu käyttöön etiikan teorioissa funktionalistisesta syystä. Se on järjen postulaatti ja käytännön presuppositio, joka on edellytettävä, jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollinen. Ihmisarvo on muodollinen käsite, joka on edellytettävä myös etiikan universaaliuden eli yleispätevyyden takaamiseksi. Näin asioista ajatteli Immanuel Kant.

Koska ihmisarvo on tätä kautta mielletty puhtaasti formaaliseksi käsitteeksi, sen sisältö on jätetty avoimeksi, ja juuri tämän vuoksi siihen voidaan vedota myös mielivaltaisesti: puolustettaessa melkein mitä tahansa asiaa. Myös etiikan yleispätevyyden vaatimus on pelkkä toivomus, josta on tehty normi. Kaikki kuitenkin tietävät, että eilen ei ole sama kuin tänään, Pekka ei ole sama kuin Matti, eikä Suomi ole sama kuin Saudi-Arabia.

Koska moraalin tilanteet ovat yksittäistapauksellisia, niitä ei voida arvioida samoin kriteerein. Siksi etiikan universalisoitavuudelta katoaa pohja yksittäistapauksellisuutta painottavan konteksti- ja situaatioetiikan hyväksi. Käytännössä tämä näkyy lainkäytön ongelmana: samojen lakien mukaan pitäisi tuomita eri asemassa olevia ihmisiä, ja ihmisten pitäisi noudattaa samoja lakeja, vaikka heidän tilanteensa ovat erilaisia. Filosofisen etiikan valossa suuri osa hallinto- ja tuomioistuinlainkäytöstä onkin peräti hullua.

Ihmisarvo on sisältä ontto – Tai sille tulee hinta

Kun ihmisarvoa on pidetty itseisarvoisena itsestäänselvyytenä (jota se ei ole), sen kautta on artikuloitunut vallankäyttäjien oma mielipide. Tämä puolestaan on johtanut siihen lopputulokseen, jonka monet kansalaiset kokevat kiusallisena tietämättä oikein itsekään, miksi. Vedotaan ”ihmisarvoon”, vaikka kukaan ei tunnu pystyvän määrittelemään, mikä tuo arvo oikeastaan on.

Käytännössä ihmisarvo määritelläänkin yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa viranomaisvalta voi vaatia ihmiseltä jopa hengen uhraamista sodassa unohtaen täysin yksilön ihmisarvon! Sama viranomaisvalta maksaa myös sananvapautta rajoittamaan pyrkivien valtakunnansyyttäjien ja valtionsyyttäjien palkan.

Jussi Halla-aho oli tavallaan oikeassa aavistellessaan eräässä taannoisessa kirjoituksessaan, että ihmisarvo ei kelpaa perusaksioomaksi, koska sitä ei ole mitenkään perusteltu vaan otetaan ”annettuna”. Hänen artikuloimansa ongelma indikoi juuri sitä edellä kuvailemaani seikkaa, että ihmisarvon käsite on sisältä ontto.

Ihmisarvon käsitteelle voidaan antaa merkitystä vain materialisoimalla sitä: määrittelemällä se oikeuksiksi johonkin, esimerkiksi oikeudeksi sosiaaliturvaan. Tällöin ihmisarvolle tulee kuitenkin myös hinta, ja herää kysymys, kenen tuo hinta pitäisi maksaa. Yksien oikeuden kääntyvät velvoitteiksi toisia kohtaan. Halukkaista maksajista esiintyy lopulta pulaa.

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuusideologian trendinä on ollut, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat sekä muut nettohaitalliset maahanmuuttajat ovat maksattaneet elatuksensa länsimaisilla ihmisillä omaan ihmisarvoonsa vedoten. Ihmisarvon käsite on tällöin kuin katteeton shekki tai luottokortti.

Tosiasiassa oikeuksien käänteispuoli eli velvollisuus ja vastuu elatuksesta kuuluisivat ensisijaisesti jokaiselle täysivaltaiselle ihmiselle itselleen. Länsimaalaisia ihmisiä ei pitäisi syyllistää Afrikasta ja Lähi-idästä saapuneiden ihmisten perhe- ja väestöpoliittisista virheistä, jotka ovat johtaneet väestöräjähdykseen, liialliseen runsastumiseen ja populaation liikakasvuun. Varsinkaan länsimaalaisia ihmisiä ei pitäisi rangaista siitä, että he eivät halua tähän orjuuteen suostua ja sanovat mielipiteensä julki.

Ihmisarvo sosiaalisena konstruktiona ja pragmatismina

Ihmisarvon käsitteen eräs ominaispiirre on, että nykyisessä käytössä se on mielletty sosiaaliseksi konstruktioksi. Se on peili, jonka kautta yhteisö määrittelee itseään. Ihmisarvo on koettu pragmaattisesti tarpeelliseksi yhteisön omien kasvojen säilyttämisen kannalta.

Tämä kasvojen säilyttämisen pyrkimys on häveliäisyyden tunteen leimaamaa. Vihervasemmistolaisessa ja kulttuurimarxilaisessa yhteiskuntateoriassa ihmisarvon käsite onkin sulautettu osaksi poliittisen korrektiuden ideologiaa, johon sisältyvät myös suvaitsevuuden sinänsä ristiriitainen käsite ja retorisena näennäisoikeutuksena käytettävä rasismin käsite.

Tuloksena on ollut repressiivistä toleranssia, eli mielipiteitä tukahduttavaa suvaitsevaisuutta. Samanlainen on myös tasa-arvon käsite, jolla kiistetään ansioon perustuva meritokraattinen oikeudenmukaisuus. Meritokraattisen oikeudenmukaisuuden mukaan yhteiskunnalliset oikeudet ja etuudet kuuluvat niiden tuottajille ja yhteiskunnallisen vallanperimyksen mukaisesti heidän omille jälkeläisilleen, eivät ulkopuolisille.

Näin ollen myös Suomen perustuslain tulee suojata ja taata ensisijaisesti suomalaisten ihmisten oikeuksia, eikä siihen vedoten pidä jaella vastaavia asioita esimerkiksi irakilaisille. Tämän merkiksi jokaisessa maassa onkin oma perustuslakinsa. Irakissa on voimassa Irakin perustuslaki, eikä ole olemassa mitään yleismaailmallista perustuslakia.

Leimallista on, että edellä kritisoimassani käytännössä myös ihmisarvo sinänsä on joutunut ristiriitaan itsensä kanssa. Ihmisarvoon vedoten poljetaan sananvapautta, vaikka myös se kuuluisi ihmisarvon piiriin. Taustalla taistelevat keskenään poliittisen korrektiuden vaatima häveliäisyyden tunne ja kansallisen edun mukainen järki. Ihmisarvolla ratsastamisesta ja vihapuheretoriikan sokeista pisteistä on kirjoittanut oivallisesti ranskalaisfilosofi Alain de Benoist teoksessaan Beyond Human Rights – Defending Freedoms (Arktos 2011).

Pahimmassa tapauksessa ihmisarvoon vetoamalla ja vihapuhetta paheksumalla koetetaan lavastaa myös ihmisarvon filosofinen kyseenalaistaminen ihmisarvon loukkaukseksi. Tosiasiassa ihmisarvon, poliittisen korrektiuden, rasismin ynnä muiden ideologisesti varautuneiden käsitteiden ja ilmiöiden koko olemuksen kyseenalaistaminen on etiikan ehto ja siten ihmisarvon mukaista. Kritisoimisen kieltäminen ja sananvapauden polkeminen taas ovat varmasti ihmisarvon vastaisia.

Oman kansakunnan priorisoiminen on oikeutettua

Eräs, joka on julkisuudessa raivonnut globaalin ihmisoikeusteollisuuden puolesta, on SKP:n keskuskomitean entinen jäsen ja Demlan entinen puheenjohtaja, professori Martin Scheinin. Yleisradion viime viikonloppuna julkaiseman jutun mukaan hän piti Yhdysvaltain asettamaa maahantulokieltoa ”syrjivänä” peittäen näkyvistä, että maahantulon oikeus ei ole subjektiivinen oikeus.

Tosiasiassa kenenkään ihmisoikeuksia ei rikota sillä, että jokin maa kieltää päästämästä maahan jonkin toisen valtion kansalaisia. Kuten tästä voitte lukea, Yhdysvaltain päätös ei myöskään rajoittanut perusoikeutena pidettyä uskonnonvapautta, sillä valikoinnin peruste ei ollut alkuunkaan uskonnollinen (toisin kun valtamedia Yle mukaan lukien alun perin valehteli).

Ihmisoikeus- ja syrjintäargumentteihin tukeutuva tasa-arvotykitys johtaa väistämättä harhaan, sillä eri maiden kansalaiset eivät ole eikä heidän pidäkään olla samalla viivalla eri valtioissa. Syrjinnän kieltoa ei voida asettaa koskemaan toisissa maissa asuvia ulkomaalaisia, joten YK:n pakolaissopimusta tai YK:n yleissopimusta kansalaisoikeuksista ja poliittisista oikeuksista ei voida soveltaa tavalla, jolla ylikansallista ja kosmopoliittista valtaa edustava YK saisi luvan kävellä kansallisvaltioiden omien kansalaisten yli. Se olisi todellinen ihmisoikeusrikos: ihmisoikeusrikos kantaväestöjä vastaan.

Scheinin on vaatinut rikosoikeudellista vastuuta ”syrjinnästä” myös tapauksissa, joissa viestintä on ”luonteeltaan symbolista”. Hänen mielestään Suomeen pitäisi kehittää ”tieteellisesti perusteltu rasististen asenteiden kyselylomake ja lähettää se kaikille kansanedustajille”.

Profeetta Scheinin ei näytä ymmärtävän, kuinka pahasti jo nämä vaatimukset ovat keskenään ristiriidassa. Asenteiden merkityksiä eri yksittäistapauksissa ei voida arvioida survey-tyyppisellä lomakeselvityksellä, sillä jo vastausvaihtoehto ”vastustan syrjintää” merkitsisi aivan eri asiaa eri ihmisille ja eri ihmisten ymmärtämänä ja arvioimana. Täysin mahdotonta yksiselitteisyyden saavuttaminen vastausten merkityksistä olisi silloin, kun tutkittavat asenteet ovat symbolisia.

Scheninin ilmaan heittämä ehdotus on naurettava tutkimuksellisesti, mutta se on myös poliittisia mielipiteitä kriminalisoiva ja sitä kautta ihmisoikeuksia loukkaava. Scheinin haluaisi asiaa selvitettävän ”vaalikoneissa”, joista hän toivoisi hiirenloukun tapaisia mekanismeja hälyttämään ”rasistisesta asenteesta” aina, kun joku toteuttaa poliittista oikeuttaan ja ilmoittaa avoimesti vastustavansa esimerkiksi ulkomaalaisten invaasiota maahamme.

”Ihmisoikeuksista” ja ”monikulttuurisuudesta” on tullut synonyymejä kommunismin ideologialle, jonka tavoitteena on rajaton maailma maasta toiseen vyöryvine heinäsirkkalaumoineen. Tässä mielessä ihmisoikeustehtailu ja syrjinnän keppihevosella ratsastaminen toteuttavat erästä eskatologista visiota marxilais-apokalyptisine mullistuksineen.

”Ihmisoikeuksista” on tehty maahanmuuton veruke, jolla yritetään nyt oikeuttaa kehitysmaiden asukkaiden tulvimista länsimaihin. Paljastavaa onkin, että aina kun jokin kehitysmaa asettaa maahantulokiellon, vihervasemmisto on asiasta hiljaa. Tiedetään, että kielto on merkityksetön, sillä noihin maihin ei juuri kukaan halua mennä. Sen sijaan länsimaiden rajoittaessa kehitysmaalaisten maahanmuuttoa vihervasemmisto aloittaa asiasta äänekkään rääkymisen, jonka mukaan kulttuurimme, taloutemme ja sivistysyhteiskuntamme suojeleminen islamilaiselta despotialta ja sosiaaliturvan hyväksikäytöltä on muka väärin.

Globaali ja kosmopoliittinen virkamiestärähtäneistö, puolikoulutettu media ja hullujen karnevaaleissa tanssahtelevat poliitikot pitävät ihmisoikeussopimuksia kehitysmaiden kansoille suunnattuina oikeuksina, joiden käänteispuolina lankeavat velvoitteet yritetään sälyttää Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansakunnille ja siten varmistaa länsimaiden kulttuuris-etninen tuho. Kommunistiprofessori Scheinin tarjoaakin tyypillisen esimerkin pseudoasiantuntijasta, joka käyttää poliittista valtaa näennäisesti puolueettoman mutta läpikotaisin punaisen yliopiston nimissä.

Ihmisoikeuksista tuli ase hallintovallan käsiin

Mitä tämä merkitsee lain soveltamisen ja käytön sekä oikeudenmukaisuuden kannalta? Oikeusfilosofisesti katsoen syyttäjien ja tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia ”vihapuheelta” on täysin nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet jonkin ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä ja tuomareista on tullut poliittisia virkamiehiä, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa enää kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseet kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Viranomaisvalta on siis kääntänyt asetelman päälaelleen ja näkee itsensä suvereenina määrittelemään yhteiskunnan oikeusperustuksen, vaikka todellisuudessa tuo legitimaatio voi tulla vain kansalaisilta ja pohjautua kansalaisten luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen, jonka tärkein tulos on kansallisvaltio.

Euroopan unionin aiheuttaman kansallisvaltioiden purkutyön vuoksi viranomaisvalta katsoo voivansa käyttää privilegio-oikeutta kansalaisten kurittamiseen silloinkin, kun kansalaiset pyrkivät puolustamaan omia oikeuksiaan ja asemaansa. Tässä valossa suomalaisten ihmisten halulla vastustaa avoimesti maahanmuuttoa on sekä sananvapauteen että yleisiin ihmisoikeuksiin perustuva oikeutus.

Kansalaisten oikeuksien, kuten sananvapauden, murentaminen ja kansallisvaltiomme suojelemiseen tähtäävän argumentaation kriminalisoiminen ovat seurauksia Euroopan unionin puuttumisesta kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin. Isänmaallisten kansalaisten tuomitseminen ”vihapuheesta” ja EU-eliitin halu kävellä kansallisvaltioiden ja niissä asuvien ihmisten oman tahdonmuodostuksen yli ovat samaa totalitaristista prosessia.

Viranomaisvalta, joka käyttää rangaistustoimia valtiollista itsemääräämisoikeutta puolustavia kansalaisia vastaan menettää kuitenkin legitimiteettinsä ja alkaa horjua. Juuri tästä syystä Euroopan unioni koetaan läpimädäksi ja byrokratian lahottamaksi luomukseksi, ja siitä pyritään eroon.

Sananvapauden rajoittaminen on huonoa politiikkaa

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuuteen” viitaten tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Kunnianloukkauksia koskevilla ilmoituksilla ja tutkintapyynnöillä myös rasitetaan kohtuuttomasti poliisia ja syyttäjälaitosta, sillä niitä satelee virastoihin ja kanslioihin yli kolme tuhatta vuodessa. Vanha sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja jokainen kunniallinen ihminen pitää itse huolta maineestaan. Jokainen ihminen saa tässä maailmassa yleensä sellaista palautetta, jota ansaitsee. Mikäli saa osakseen kritiikkiä, on syytä korjata käytöstään eikä alkaa sättiä arvostelijoita syytekirjelmillä.

Syyttämiskynnyksen voisi rajata väitteisiin, joissa esitetään jotakin perätöntä ja selvästi haitallista tai joissa suorin käskylausein kehotetaan joihinkin rikollisiin tekoihin.

Sananvapauden rajoittaminen sinänsä on käytännössä mahdotonta, koska mikään oikeuslaitos ei voi työntää kurpitsaa laajojen kansalaisryhmien suuhun, ja tukahdutettuina mielipiteet ja niiden esittäminen vain vahvistuvat. Tukahduttaminen ei siis toimi myöskään sensuuria vaativien omien tavoitteiden kannalta. Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu.

”Sananvapauden rajoittaminen” on myös sinänsä paradoksaalista, sillä rajoittamiselle ei ole eikä voida kehittää yleisesti hyväksyttäviä kriteerejä. Kriteerien keksiskelystä tulee väistämättä vallan käyttöä, ja sananvapauden määritteleminen vallalla puolestaan johtaa siihen, että sananvapautta ei käytännössä ole. Juuri siksi sananvapaus onkin jouduttu säätämään useiden maiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Myös jälkikäteissensuuri kiertyy yleensä ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelotetaan kuohimaan käsityksiään itsesensuurin muodossa, ja siksi sananvapauden rikoslaillinen rajoittaminen on lähtökohtaisesti väärin. Yhteiskunnallista totuutta on mahdollista lähestyä vain ilmapiirissä, jota ei leimaa rangaistusten uhka, joten oikeussalit ovat täysin vääriä foorumeja esimerkiksi maahanmuuton oikeutusta koskevien asioiden käsittelyyn. ”Vihapuheesta” syyttäminen onkin loogisesti ajatellen yritystä kieltää politiikka. Tässä mielessä syyttäjien argumentit uppoavat kuin saappaat suohon.

Normeilla ei voida ohjailla ihmisten arvoja

Myös juristien pitäisi ymmärtää, että yhteiskuntamoraalia ei voida luoda eikä ohjailla tuomioilla, niin kuin arvojakaan ei voida johdella normeista. Päinvastoin: arvoista voidaan johtaa normeja ja niistä edelleen moraalikannanottoja, kuten tuomioita. Nyt näyttää siltä, että kansalaisten arvot ovat täysin erilaiset kuin hallintobyrokraattien haaveet, ja siksi yhteiskunnassa kiehuu.

Nähdäkseni rikoslain ideologiset lainkohdat, jotka koskevat kiihottamista kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomista, voitaisiin kumota ja poistaa. Kansalaisten oikeusturvan takeeksi riittää yleinen kehottamispykälä, jonka mukaan rikokseen (esimerkiksi väkivallantekoon) kehottaminen määritellään yhtäläisesti rangaistavaksi kuin tekokin. Tällöin syyttämisen kriteeriksi tulisi se, onko epäilty antanut jonkin selvän imperatiivin, jossa suorastaan käsketään johonkin konkreettisesti osoitettavissa olevaan väkivallantekoon.

Tässä valossa esimerkiksi imaamien antamat kuolemanfatwat kuuluisivat mitä suurimman juridisen epäilyn, syyttämisen ja tuomitsemisen kohteiksi, mutta jostakin syystä syyttäjät eivät ole lähestyneet islamin papistoa. Pelkkä mielipiteen, toivomuksen tai yhteiskunnallisen tavoitteen ilmaiseminen taas sisältyy poliittiseen toimintaan, eikä sitä pidä kieltää.

Surkuhupaisimman esimerkin viranomaisvallan skitsofreniasta tarjoaa tapa, jonka mukaisesti myös juutalainen pasifisti Robert Allen Zimmerman (Bob Dylan) uhattiin haastaa oikeuteen ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” vuonna 2013 – tapaus, josta ei enää kehdattu pitää kovin paljon meteliä silloin, kun Nobel-komitea myönsi hänelle vuoden 2016 kirjallisuuspalkinnon.

Tämä ei tarkoita, että jokaiselle syytetylle pitäisi myöntää Nobel-palkinto, mutta kylläkin sitä, että useampi palkitsematonkin voitaisiin jättää haastamatta. Vai tarvitaanko tuomion välttämiseen Nobel-plakaati?

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat repäisseet suomalaiset kahtia

Palaan vielä A-Teeman ”Vihapuhe”-ohjelmaa mainostavaan juttuun. Olen käsitellyt aihetta tähän asti pelkästään oikeusfilosofian näkökulmasta, kuten olisi tehtävä aina, sillä keskeiset käsitteet on kyettävä määrittelemään ennen kuin voidaan siirtyä sanoista juridisiin kannanottoihin tai varsinkaan tekoihin.

Sen sijaan ”Vihapuhe”-ohjelman tekijät lähestyvät kysymyksiä sekoittaen mikrotason ilmiöt makrotason valtionpolitiikkaan ja johtelemalla mikrotasolla sattuneista onnettomista tapauksista makrotason yleistyksiä, joiden mukaan vihapuheesta on ”ankarammin tuomittava”.

Heidän ajatuskulkunsa on ollut pääpiirteissään seuraava: Jos mikrotason kohtaaminen ”toimii” käytännön arkipäiväisessä vuorovaikutuksessa ja eritaustaiset tulevat keskenään toimeen, on rajat avattava maahanmuutolle makrotasolla ja vastustajat tuomittava rangaistukseen. Heidän argumenttinsa on ollut samanaikaisesti myös seuraava: Jos mikrotason kohtaaminen ei toimi ja eritaustaiset ajautuvat konflikteihin, on rajat tässäkin tapauksessa avattava maahanmuutolle, jotta monikulttuurisuus alkaisi toimia, ja vastustajat on laitettava koppiin.

Kaikki varmaan muistavat Helsingin asema-aukiolla viime syksynä sattuneen ikävän tapahtuman, kun muuan päihdeongelmainen huumeidenkäyttäjä hyökkäsi jotakuta toista Suomen kansalaista vastaan, sylkäisi tätä kasvoille, joutui tonäistyksi maahan ja kuoli myöhemmin sairaalasta päästyään komplikaatioihin, joiden aiheuttajana ja kuoleman ratkaisevana tekijänä oli saattanut olla myös päihteiden käyttö.

En ota tässä yhteydessä kantaa itse tapahtumaan tai siitä langetettuun tuomioon, koska tapauksen yksityiskohdat eivät ole tiedossani. Viittaan vain kahden lääkärin kuolinsyystä antamien lausuntojen puhuneen toisiaan vastaan, ja selvittämistä vaikeuttaa, että ne on julistettu salaisiksi. Asian ydin on siinä ikävässä tosiasiassa, että maahanmuuton vuoksi suomalaiset ihmiset ovat ajautuneet toinen toisiaan vastaan.

Repeäminen osoittaa oikeaksi Harvardin yliopiston sosiologian professorin Robert Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämän johtopäätöksen, että monikulttuuristuvissa yhteiskunnissa vastatusten eivät ajaudu vain erilaiset ihmisryhmät, vaan lopulta myös kantaväestöön kuuluvat ihmiset ovat toinen toistensa kurkussa ja tukassa kiinni yhteiskunnallisen luottamuspääoman sulaessa pois. Tässä mielessä monikulttuurisuus sinänsä on todettu vahingolliseksi, koska se johtaa suuriin riitoihin tai sopeutumisvaatimuksiin, heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta ja rapauttaa yhteiskuntamoraalia.

Mikrotason onnistumisista tai epäonnistumisista ei voida johdella ohjenuoraa valtiontason makropoliittisten päätösten perustaksi, koska sellainen ajatuskulku perustuisi hurjaan yleistykseen. Mutta makrotason päätökset vaikuttavat suoraan mikrotason elämään. Joka tapauksessa maahanmuuton edistäminen on ollut huonoa makrotason politiikkaa, sillä mikrotason konfliktit ovat lisääntyneet sen seurauksena. Lisäksi näyttö mikrotason onnistumisista puuttuu lähes täysin.

Kansa näyttää tämän tiedostavan, ja makrotason politiikkaa olisikin tehtävä periaatteellisten arvovalintojen pohjalta ja kansalaisten enemmistömielipidettä noudattaen, sillä vain kansalaiset ovat suvereeneja päättämään makrotason suuntaviivoista. Niinpä maahanmuuton oikeutus tai oikeuttamattomuus pitäisi ratkaista valtakunnallisella makrotasolla esimerkiksi kansanäänestyksessä. Muussa tapauksessa suomalaisen yhteiskunnan kurjistaminen todennäköisesti jatkuu.

Vihapuheesta valittaminen oirehtii monikultturistien omista ongelmista

On selvää, että Yleisradio ritualisoi asema-aukion kurjasta sattumasta monikulttuurisuuden ja maahanmuuton agendaa edistämään pyrkivän tapahtuman peittäen sen, että lääkärien hoitamana sairaalasta lähtenyt sekä myöhemmin mahdollisesti muista syistä kuollut Jimi Karttunen ilmaisi suoraa vihaa kansallista etua puolustavia ihmisiä vastaan.

Häntä edustaa nyt Yleisradion lähetyksessä ”ihmisoikeustaistelijaksi” ja ”soturiksi” tituleerattu suomalainen Hanna Ruax, josta tuli median lempilapsi hänen oltuaan perustamassa kynttiläalttaria Elielinaukiolle Karttusen muistoksi. – Tai edustaisi, sillä Hannakaan ei pahaksi onnekseen ole enää täällä, vaan menehtyi ulkomaalaisperäisen kihlattunsa Alex Ghassanin kanssa Yhdysvaltain Oaklandissa järjestetyissä laittomissa teknobileissä varastorakennuksen roihahdettua tuleen viime joulukuussa.

”Vihapuhetta” vastustavien vihervasemmistolaisten oman onnettomuusalttiuden valossa heidän valittelunsa kansallismielisten ihmisten pahuudesta kääntyvät heitä itseään vastaan.

Kun monikultturistien oman toiminnan taustan näyttävät muodostavan rähinöinti, mellakointi, huumeet ja vastuuton elämä, menee pohja myös Yleisradion mainostamalta monikulttuurisuuden ideologialta, jota on markkinoinut erityisesti Ylen palkittu toimittaja Jessikka Aro – huumeista tuomittu hänkin. Hienointa esimerkkiä monikulttuurisen kasvatuksen tuloksesta antaa rap-artisti Mercedes Bentso tukijanaan Vasemmistoliitto, ja tällä Mersulla mennään kohti alamaailmaa niin että vinkuu.

Niinpä myös Hanna Ruaxin isän Yrjö Timosen paheksunta siitä, että hänelle on tullut tyttärensä toiminnan vuoksi paljon negatiivista palautetta ja että ”vihapuhe” sen vuoksi pitäisi saada kuriin, tuntuu säälittävältä. Timosen katkeruus on ymmärrettävää, mutta hänen kaunansa syy ja kohde ovat vääriä. Sen asemasta, että hän vaatii ankarampia rangaistuksia suomalaismielisille, hänen kannattaisi olla pettynyt oman tyttärensä tekemiin elämänvalintoihin ja siihen, että hän päätyi hämärille ja huonoille poluille, jotka koituivat hänen kohtalokseen.

Ongelmien ydin on taaskin aivan muualla kuin Ylen toimittajat pyrkivät osoittamaan. Yksittäisten ihmisten mikrotasolla kokemista tuntemuksista ja heidän kohtaamistaan konflikteista ei voida johdella valtionpolitiikkaa makrotasolle.

Ei siis voida päätellä, kuten Ylen toimittajat haluaisivat, että maahanmuuton kannattajien kurjien kuolemien vuoksi maahanmuuttoa olisi entisestään helpotettava, vihapuheeksi väitetty järkipuhe kiellettävä ja Vastarintaliikkeen kaltaiset äärimmäistä sovinnaisuutta vaativat kultaisen keskitien järjestöt lakkautettava laittomina. Tällaista aasinsiltaa koko ohjelma ja sen tunteisiin vetoava argumentaatio on kuitenkin perustettu palvelemaan.

Asian voi sanoa niin, että makrotason ratkaisut, kuten maahanmuuton rajoittaminen, rajavalvonnan palauttaminen ja oman kulttuurimme säilyttäminen ovat arvoratkaisuja, jotka voidaan ja pitää tehdä kokonaan omalla tapahtumatasollaan: poliittisen päätöksenteon ja mielipiteiden muodostuksen piirissä, jossa Suomen kansalaiset ovat ylimpiä ratkaisijoita.

Tätä tapahtumatasoa ei pidä pyrkiä ohjailemaan syyttäjien eikä tuomioistuinten uhkauksilla tai pakkovallalla, joiden tukena käytetään mikrotasolta valikoidusti poimittuja henkilökohtaiseen palvontakulttiin perustuvia yksittäistapauksia.

Kuka sitä paitsi antautuisi puhumaan suomalaisten ihmisten joutumisesta maahanmuuttajien vihan kohteeksi yhtään mitään, vaikka muuan somali surmasi suomalaisen kadettiupseerin Elielinaukion taksijonossa vuonna 2003, ja Kainuussa kaksi irakilaistaustaista ”turvapaikanhakijaa” kuristivat hengiltä suomalaisen ihmisparan, jonka ei olisi voinut kuvitella tekevän pahaa kärpäsellekään? Entä näyttääkö Yleisradio niitä äitejä ja isiä, jotka kyynelehtivät maahanmuuttajien Suomessa tekemien seksuaalirikosten vuoksi? Asioiden käsittely viranomaisissa ja Yleisradiossa on, paitsi sinänsä puolueellista, myös täysin epätasapainossa.

Syyttäjien pettymys: kun tuomitseminen ei toimi

On kummallista, miksi korkeimpien oikeusviranomaisten on pitänyt mennä kansallista tuhoa edistävien tahojen taakse poliittista valtaa käyttäessään. Matti Nissisen näkemys paremmasta yhteiskuntakäytännöstä on naiivi ja kouluainemainen: ”Valtakunnansyyttäjän mielestä vihapuhetta voidaan vähentää lisäämällä sivistystä ja lisäämällä valvontaa ja moderointia keskustelualustoilla. Hän arvelee, että vihapuheen taustalla on usein erilaisuuden pelkoa.”

Koska oikeusviranomaiset eivät ilmeisesti pysty erottamaan tunteita (kuten pelko) järkiperäisestä ajattelusta omassa argumentaatiossaan, he eivät pysty tunnistamaan näiden asioiden eroa myöskään tieteenharjoittajien tavassa tehdä johtopäätöksiä. Maahanmuuton vastustaminen ei perustu välttämättä mihinkään pelkoon eikä vihaan, vaan järkiperäiseen analyysiin siitä, mikä on kansallisvaltioillemme hyväksi ja mikä ei. Tiedän kyllä, että juristin peruskoulutukseen kuuluu myös yksi kurssi filosofiaa, mutta ilmeisesti se ei riitä.

Kun myös uusi apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen vaati Yleisradion parin viikon takaisessa haastattelussaan vihapuheesta langetettavien rangaistusten koventamista, hän veti maton altaan. Puolen vuoden virassa olonsa aikana hän on kirjoittanut liudan syytteitä perussuomalaisille poliitikoille ja osoittanut, että hänestä on kehittymässä Mika Illmanin ja Mikko Puumalaisen tapainen drakonisti.

Syytteitä ja oikeudenkäyntejä on vakavasti moitittava siitä, että niissä ei ole noudatettu tasapuolisuusvaatimusta, ja siksi oikeudella ei ole ollut mahdollisuuttakaan toteutua. Syyttäjät ovat muistaneet kyllä syyttämispakkonsa mutta unohtaneet pro et contra -vaatimuksen. Oikeudenkäynneissä ei ole kuultu sellaisia todistajia, joiden kertomus ei olisi tukenut syytteitä, vaikka mielipiteidenvaraisissa asioissa poikkeavilla asiantuntijalausunnoilla olisi voinut olla ratkaiseva merkitys. Oikeudenkäyntien vesittyminen johtuu osittain syytettyjen omasta valmistumattomuudesta ja kyvyttömyydestä palkata palvelukseensa kunnon asianajajia. Tilanteen ymmärtäen tuomioistuimet ovat nähtävästi ”tulleet avuksi” ja jaelleet pienehköjä tuomioita, jotka tosin olisi ollut mahdollista välttää kokonaan oikeusfilosofian ytimeen kaivautuvalla puolustautumisella.

Syyttäjälaitoksen pääkyttiksellä, valtakunnansyyttäjänvirastossa, kiemurrellaan nyt tuskissaan, kun tuomioistuimet ovat langettaneet perussuomalaisille muutaman satasen ja enintään noin tuhannen euron rangaistuksia. Syyttäjien mielestä nämä tuomiot eivät haavoita ihmisten elämää tarpeeksi edes maineen kolhiintumisen sivuvaikutuksilla. Tosiasiassa juuri nämä sosiaaliset seuraukset voivat tulla ihmisille pöyristyttävän kalliiksi työelämän alkaessa vältellä sinänsä oikeudenmukaisia ja kansalaiskuntoisia ihmisiä pelkän häveliäisyyden vuoksi.

Todellisuudessa moni syyte onkin täyttänyt kunnianloukkauksen tunnusmerkit, kun julkisella häväistyskampanjalla on vahingoitettu ihmisten mahdollisuuksia harjoittaa ammattiaan tai elinkeinoaan. Onkin oletettavaa, että tuomioistuimet ovat jaelleet rangaistuksia vain suojellakseen syyttäjälaitosta, toisin sanoen siksi, ettei syyttämisen lihamylly kääntyisi oikeudessa toisin päin. Mikäli oikeus hylkäisi syytteet, saattaisi syytettynä olla seuraavaksi valtakunnansyyttäjä itse ja vaatimusten kohteena valtio.

Mikä on Demla?

Vaikuttaa siltä kuin koko oikeuslaitos olisi läpikotaisin irrationalistien hallussa. Tästä myös Demla-juristien edustus sekä syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa että viranomaiselimissä antaa vahvan näytön. Demla tunnettiin aiemmin nimellä Suomen Demokraattiset Lakimiehet ry, kunnes se vuonna 2002 vaihtoi nimekseen Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry. – Mutta mikä tuo usein mainittu Demla oikeastaan on?

Nimi on kuvaava: kyseinen yhdistys ja sen piirissä toimivat eivät muodosta tieteellistä eivätkä puolueetonta lakimiesjärjestöä vaan nimenomaan poliittisen yhdistyksen, jonka tavoitteena on lain soveltamisen kautta vaikuttaa yhteiskuntaan poliittisesti.

Tästä antoi aikoinaan kuvaa jo lakitieteen nimen vaihtaminen oikeustieteeksi tiedekunnissa ja tutkintonimikkeissä. Näin luotiin mielikuvaa, että lainkäytössä ei tarvitse pysyä laissa, vaan sen sijaan sovelletaan laajempaa tulkintaa, jonka tuloksena harjoitetaan oikeuden käyttöä. Kun lain tulkinnallinen viitekehys oli tätä kautta laajennettu, voitiin alkaa käyttää poliittista valtaa virkamiehen tai -naisen asemassa lain käytön verukkeella.

Juuri tästä Demla-juridiikan periaatteesta on kyse yhteiskuntaamme syntyneessä ongelmassa, jonka mukaisesti ihmisiä tuomitaan ”vihapuheesta” tai ”ihmisoikeuksien” sinänsä määrittelemättömistä rikkomuksista, joita ei ole voitu osoittaa. Myös syyllisten löytäminen on ollut vaikeaa, kun syynä ovat olleet kansallisen itsemääräämisoikeuden rapautuminen ja vastuuton maahanmuuttopolitiikka, jotka eivät kuitenkaan ole haastettaviksi kelpaavia oikeussubjekteja. Niinpä tuomittaviksi raahatuista yksityishenkilöistä tulee väistämättä sijaiskärsijöitä ja marttyyreja.

Se, että Demla-juristeja on laajalti syyttäjälaitoksessa, tuomioistumissa ja julkishallinnon viroissa, johtuu siitä, että useimmat kansalaisten perusoikeuksia, kuten sananvapautta, puolustavat oikeistolaiset juristit hakeutuvat yksityiselle sektorille, kun taas vasemmistolaisten yliyksilöllinen ja sosialistis-totalitaristinen maailmankuva tukee yhteiskunnallista pakkovaltaa käyttävien viranomaistahojen tarkoitusperiä. Niinpä heitä päätyy paljon kansalaisia kurittavan DDR:läisen keskushallinnon palvelukseen.

Mihin mediasta katosi todellinen filosofia?

Huomionarvoista on, että TV-kanavat eivät ole löytäneet yhteiskuntamoraalisia ongelmia käsitteleviin ohjelmiinsa yhtäkään kovan luokan filosofia, jonka voisi sanoa olevan etiikan ja yhteiskuntafilosofian asiantuntija. Ylen juttua varten haastateltu Jarkko Tontti ei ole sellainen. Hän on Vihreän Liiton entinen aktivisti.

Kovan luokan asiantuntijalla en tarkoita pullon pohjat silmillään kirjastojen kellareissa viihtyvää aiheasiantuntijaa, joka olisi erikoistunut käsittelemään vain jotakin tiettyä asia-aluetta, kuten ”ihmisoikeuksia” ymmärtämättä, mihin ne liittyvät ja mikä niiden elinympäristö on. Sen sijaan tarkoitan kovan luokan asiantuntijalla metodiasiantuntijaa, jolla on hallussaan menetelmäopilliset ja teoreettiset avaimet kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyyn, onpa kyse sitten sitten ihmisoikeuksista, vihapuheesta, islamista, seksuaalimoraalista tai vaikkapa journalismin etiikasta.

Julkisessa sanassa tehdään usein se vahvistusharhasta johtuva virhe, että aktiivisia ja mediassa esille nostettuja ihmisiä erehdytään pitämään asiantuntijoina. Tämä on koskenut etenkin islamia käsittelevää keskustelua. ”Asiantuntijuutena” on pidetty islamin tarkastelemista sisältä päin, sen itsensä sanelemilla ehdoilla, kun todellinen asiantuntija-asema vaatisi ilmiön näkemistä uskonnosta riippumatta ulkoa päin. Asiantuntemuksen saavuttamiseen myös vihapuhetta koskien tarvitaan ja riittää loogisen päättelyn, rationaalisen ajattelun, kriittisen tieteellisen metodikaluston, kontekstualisoinnin ja tarvittavan fakta-aineksen hallitseminen.

Kun lisäksi huomautetaan, että tosiasioihin perustuvien mielipiteiden ja toimintasuositusten ei pitäisi missään tapauksessa ylittää syyttämiskynnystä sikäli kuin ne ovat (a) tosia ja (b) kantaväestön valtiollisten ja poliittisten etujen mukaisia, syyttäjien korttitalo lakoaa täysin. Tosiasioita ja todellisuutta ei pidä ryhtyä kieltämään juristien nuijalla, vaikka lausuttujen näkemysten esittäminen tuntuisi kuinka loukkaavalta tai haitalliselta. Mikäli todellisuus ja normittaminen ajautuvat ristiriitaan, lailla pamputtajilla ei ole pitkällä tähtäimellä muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Aiheesta lisää:

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?

Syyttäjät makutuomareina

Sensuurin viikate niittää taas

Mitä on narsismi?

”Narsismiin” viitataan silloin tällöin poliittisessa retoriikassa. Viimeksi ”narsismilla” pöhäytti Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja ja psykiatri Claes Andersson, joka julisti ruotsinkielisen Yleisradion säestämänä, että Donald Trump on ”narstistinen psykopaatti ”(narcissistisk psykopat).

En ota kantaa Trumpin terveydentilaan, mutta siitä olen varma, että Claes Andersson rikkoi lääkärin etiikkaa antaessaan julkisen lausunnon ihmisen terveydentilasta tapaamatta potilasta ja perustelematta kannanottoaan millään tieteellisellä kokeella tai tutkimuksella.

Hänen näkemystään voidaan pitää yhtä vakavasti otettavana kuin toisen poliitikkolääkärin, Päivi Räsäsen, mielipiteitä. Räsänen tosin ei ole esittänyt poliittisia mielipiteitään diagnooseina. Sen sijaan Anderssonin tapauksesta tekee raskauttavan se, että hän esitti poliittisen mielipiteensä diagnoosina pyrkien ehkä suojautumaan sen taakse, että hän on jo eläkkeellä, eikä lääkärin oikeuksien pidättämisellä häneltä itseltään olisi enää merkitystä.

Anderssonin kannanotot voivat kuitenkin olla vahingollisia siksi, että ne heikentävät luottamusta psykiatrikuntaan laajemmin. On muistettava, että lääkärit, psykologit ja vastaavilla aloilla toimivat ovat asemassa, jossa ei pitäisi eikä voisi huitoa kovin mielivaltaisesti, sillä se alentaa koko ammattikunnan uskottavuutta ja vie pohjaa työssä onnistumiselta jatkossa.

Täysin koulutettuna filosofina ja sosiaalipsykologina toteankin, että ”narsismiin” viittaavaa argumenttia käytetään aivan liikaa, huolimattomasti ja panettelevasti arkielämässä. Tosiasiassa narsismille ovat ominaisia tietyt kriteerit.

 

Yhdysvalloissa narsissivallankumous?

Narsismi ei ole vain yksilön itseihailua, omahyväisyyttä tai Narkissos-nimisen nuorukaisen onnetonta pulahtamista lampeen (voi kurjuutta!). Narsistisen persoonallisuushäiriön esiintymät voidaan paikantaa myös sosiaalipsykologisesti: ihmisten ihmissuhteisiin ja narsismin esiintymiseen niissä.

Tyypillistä narsismille on ihmisten jakaminen hyviin ja pahoihin sekä heidän taivuttelunsa toisiaan vastaan. Narsistit ehdollistavat ja suostuttelevat ihmisiä jakautumaan joukkueisiin pidättämällä tai myöntämällä omia huomionosoituksiaan. Tätä narsismin tunnusmerkkiä sanotaan halkomiseksi.

Anderssonin kannanotto Donald Trumpista näyttää kovin puolueelliselta, ja edellä mainitut tunnusmerkit sopivatkin vihervasemmiston toimintatapoihin. Trumpin päätyminen presidentiksi ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, jolloin vihervasemmistolaiset jakavat koko kansakuntaa joukkueisiin voimatta hyväksyä kansanvaltaista äänestystulosta.

Esimerkkinä vasemmiston kätyrimäisyydestä mainittakoon myös ”dokumenttiohjaajaksi ja vasemmistoaktivistiksi” Ilta-Sanomissa tituleeratun Michael Mooren mielipide, jonka mukaan ”Yhdysvalloissa on meneillään Donald Trumpin johtama vallankaappaus”!

Kummallisia nuo demokraatit, jotka eivät kunnioita demokraattisesti valittua presidenttiä, mikäli hänen puoluekantansa on republikaani. Sangen omituisia ovat myös  ”dokumentaristit”, joiden todellisuustaju hipoo fiktioiden rajoja muistuttaen deluusioista.

Narsismin tunnusmerkit täyttyvät vasemmistolaisten omalla kohdalla usein myös siksi, että he pitävät yksinoikeutenaan haukkua kanssaan eri mieltä olevia anteliaasti ”natseiksi” ja ”fasisteiksi” mielenosoituksissaan. Mutta jos heistä itsestään esittää vähäistäkin arvostelua, he aloittavat valtavan julkisen vyörytyksen ja herjaamisen sinänsä järkeviä ihmisiä vastaan. Tämä jos mikä on omahyväisyyden ja narsismin tunnusmerkki, aivan kuten jatkuva raivoaminenkin.

 

Voiko nainen olla narsisti?

”Narsismiin” ovat viitanneet usein myös feministit, jolloin he ovat arvostelleet ”narsismista” yleensä miehiä. Jos mies osoittaa huomiota naiselle nais–mies-suhteissa, feministit voivat väittää, että mies pyrkii tyydyttämään naista vain toteuttaakseen narsistisia yllykkeitään ja omia intohimojaan sekä vakuutellakseen sitä kautta olevansa todella hyvä ja suorituskykyinen! Jos taas mies vetäytyy kuin hiiri koloonsa ja muuttuu lapatossuksi, feministit syyttävät häntä siitä, että hän on itsekäs ja ajattelee vain omaa tyydytystään!

Tästä huomataan, että psykologiset argumentit ovat hyvin tulkinnanvaraisia, ja siksi ne voidaan kääntää kuin kaleidoskoopeissa päälaelleen, aivan niin kuin monet muutkin psykoanalyyttisen teorian viisastelut, joiden piiristä myös narsismin käsitteen tieteellinen käyttö on lähtöisin (muistattehan Sigmund Freudin, joka lanseerasi termin esseessään Johdatus narsismiin, 1914). Juuri siksi tätä käsitettä pitäisi käyttää hyvin harkitusti – myös Anderssonin. Voidaan vain kuvitella, minkälaisen jupakan media olisi aloittanut Anderssonin hiillostamiseksi, mikäli hänen takataskussaan olisi ollut Perussuomalaisten jäsenkirja, mutta nyt Vasemmistoliiton jäsenyys näyttää pelastaneen hänet median arvostelulta.

Narsismin merkkinä pidetään usein myös ”mustasukkaisuutta”, kuten tässä Kotilieden keittiöpsykologiaa edustavassa artikkelissa. Todellisuudessa kyseiset voimakkaita tuntemuksia ja sitoumuksia koskevat asiat ovat juuri sellaisia, joissa selvänäkijän tai meedion lahjoista ei ole apua. ”Mustasukkaisuudeksi” ja ”sairaalloiseksi narsismiksi” voidaan leimata mikä tahansa luottamuksen tai sitoutumisen kaipuu, kun taas mustasukkaisuudesta arvostelijan oma sohvasurffaus saattaa täyttää narsistisen omahyväisyyden ja toisten ihmisten mitätöinnin tunnusmerkit.

Näistä syistä narsismia ei olekaan määritelty WHO:n kansainvälisessä ICD-10-tautiluokituksessa, vaan se sijoitetaan ”muiden persoonallisuushäiriöiden” (F60.8) pirtaan. Psykiatrisessa DSM-IV-luokituksessa narsismi kyllä on, mutta sen kriteerit ovat melko laveat ja sopivat muuhunkin kuin psykopatologiseen käyttäytymiseen. Huhut, joiden mukaan narsismi oltaisiin sisällyttämässä ensi vuonna voimaan astuvaan ICD-11 -luokitukseen, saattavat kertoa yhtä hyvin narsismin yleistymisestä kuin halusta rajoittaa tämän käsitteen käyttöä.

 

Narsismi ja oikeus

Asianajaja ja Narsistien uhrien tuki ry:n varapuheenjohtaja Markku Salo kirjoitti narsismista perheoikeuden ja huoltajuuskiistojen kannalta teokset nimeltä Varo narsistia! (WSOY 2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurissa ja oikeussalissa (Minerva 2011). Hänen kirjoistaan selviää, että noin 90 prosenttia huoltajuusriitojen ”vieraannuttamisoireyhtymistä” (PAS) on esiintynyt oikeudenkäynneissä miehillä ja vain 10 prosenttia naisilla.

Professori Svenn Torgersenin tutkimuksen Personlighet og personlighetsforstyrrelser (useita painoksia) mukaan persoonallisuushäiriöitä esiintyy kuitenkin naisilla ja miehillä suunnilleen saman verran, naisilla hieman enemmän. Tämä indikoi, että oikeudessa miehiä lavastetaan persoonallisuushäiriöisiksi enemmän kuin naisia tai että narsistiset naiset onnistuvat välttämään oikeuskäsittelyt.

Salo tilittää kirjassaan naisten tapaa vyöryttää puolelleen huoltajuuskiistoissa sekä tuomarit että sosiaaliviranomaiset, jotka naisvaltaisena ammattikuntana usein antavat tukea naisille solidaarisuutensa merkiksi. Kieroimpien poliitikkojen tavoin narsistinaiset pyrkivät luomaan jo etukäteen ilmapiirin, jonka mukaan kaikesta vallitsee täysi selvyys ja yksimielisyys ja että mies on aivan ehdottomasti syyllinen ja rikollinen, ja nyt vain pitäisi saada tuomioistuimet tottelemaan narsistinaisten tahtoa.

Eikö tämä tuokin elävästi mieleen myös sananvapaudesta käydyt sensuurikäräjät ja muut poliittiset oikeudenkäynnit? Narsismi on yhteiskunnassamme laajalle levinnyt ilmiö, joka on niin yleistä, että sitä on jopa vaikeaa tunnistaa.

 

Onko Donald Trump narsisti?

Entä sitten Donald Trumpin väitetty narsismi? Onko hän narsisti? Nähdäkseni hänen toimintaansa ei voida luonnehtia millään persoonallisuustypologialla, koska poliitikot työskentelevät niin laajassa viitekehyksessä, että olisi mahdotonta sanoa, mitkä hänen motiivinsa ovat johdeltavissa persoonallisuudesta ja mitkä ovat vain poliittisia tavoitteita, jotka määräytyvät olosuhteiden tai järjen sanelemina.

Voidaankin sanoa, että Trump ainoastaan jättää taka-alalle politiikan yhden modus operandin. Tämä instrumentti on ennakolta vaikuttavuuden suhde. Sekä politiikassa että juridiikassa operoidaan paljon mahdollisilla ajatuskuluilla ja seurausvaikutuksilla. Niiden huomiotta jättäminen ei välttämättä kerro narsismille tyypillisestä välinpitämättömyydestä vaan ainoastaan tietoisesta linjanmuutoksesta, jonka tuloksena kansakunnan omaa tulevaisuutta ei ainakaan pariin seuraavaan kuukauteen haluta uhrata jatkuvalle maahanmuuttovirralle.

Ennakolta vaikuttavuus on tärkeä ajatussuhde, mutta se myös liisteröi ihmiset elämään pelossa ja uhkausten alla. Linjanmuutosta ei koskaan tule ilman tekoja ja päätöksiä. Olen myös itse sitä mieltä, että kehitysmaiden väestöjen liikehdintää Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan tulisi yleismaailmallisesti vähentää, hidastaa ja vaikeuttaa, koska siitä johtuvat haitat ovat osoittautuneet tuhoisiksi sekä hyvinvointiyhteiskunnillemme että kansalaisten luottamuspääomalle länsimaissa. Tämä linjanmuutos ei ole narsismia tai omahyväisyyteen käpertymistä, mutta vieraiden kansakuntien asteleminen rajojen yli ilman kantaväestöjen suostumusta saattaa sitä olla.

On myös syytä palauttaa mieleen tärkeä factum. Donald Trumpin paljon poruttaneessa maahantulokiellossa ei mainita lainkaan muslimeja, kristittyjä eikä muitakaan uskontoja, joten eurooppalaisen valhemedian, ulkoministerimme, ulkomaankauppaministerimme ja jopa presidenttimme parkuminen ”uskonnollisesta syrjinnästä” on silkkaa palturia.

Tietyt seitsemän Lähi-idän maata valikoituivat listalle Barack Obaman joulukuussa 2015 allekirjoittaman ja siihen helmikuussa 2016 tehdyn lisäyksen pohjalta. Maahantulokieltoja ovat asettaneet yhtä hyvin Obama (vuonna 2011 irakilaisille) kuin Jimmy Carterkin (iranilaisille 1981), eikä vasemmisto protestoinut niitä vastaan. Mutta kun kiellon asetti republikaaninen Trump, myös eurooppalaiset poliitikot hurahtivat läpikotaisin valheellisen kommunistimedian kelkkaan ja alkoivat rääkyä ”ihmisoikeuksista”. Maahantulokieltoja ovat omasta puolestaan asettaneet vuosikymmenten kuluessa esimerkiksi Israel ja Iran.

Totuus asiassa on seuraava: Trumpin asettama Executive order nimeltään Protecting the Nation from Foreign Terrorist Entry into the United States asettaa uskonnollisista syistä vainotut etusijalle, jos heidän uskontonsa kotimaassaan on vähemmistönä, kuten kristinusko Irakissa. Täten Trump suojelee länsimaisten kristittyjen ja muiden maltillisten tahojen oikeuksia Yhdysvaltain kädellä. Tapa, jolla eurooppalainen media ja ihmisoikeusteollisuus puolestaan suojelevat terrorismia ja tukevat Lähi-idän maiden etnovaltiopolitiikkaa, ei ole narsistista. Se on masokistisella tavalla sairasta.