Haiderin homoseksuaalisuus

Hesarin tämänpäiväisen jutun mukaan Itävallan oikeiston johtaja Jörg Haider on paljastumassa kuolemansa jälkeen homoksi tai vähintään biseksuaaliksi. Asiaa on edistänyt Haiderin seuraajaksi Bündnis Zukunft Österreich -puolueeseen valitun Stefan Petznerin tunnustautuminen Haiderin elämänkumppaniksi. Lehti ennustaa Itävallan tiedotusvälineiden tekevän aiheesta suuria juttuja. Mutta mitä oikeastaan on paljastunut? – Haider oli homo. Entä sitten? Suhtautuvatko Haiderin seksuaalisuudella politikoivat lehdet niin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, että ne luulevat voivansa repiä aiheesta isoja otsikoita?

Juttu kelpaa korkeintaan poliittiseksi aseeksi kilpailevien ryhmien, kuten laitavasemmiston käsiin. Sille, aivan kuten myös keskustaliberaaleille ryhmille ja vihreille, saattaa olla vaikea kääntää Haiderin homoseksuaalisuutta häntä itseään vastaan, sillä nämä puolueet ovat perinteisesti pyrkineet esiintymään homojen puolestapuhujina. Järkytystä koituu korkeintaan Haiderin oman puolueen BZÖ:n niille kannattajille, jotka ovat suhtautuneet kaikkiin ihmisiin homofoobisesti.

Poliittisen oikeiston ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuus ei ole sinänsä mikään uusi eikä outo asia. Olen myös itse tehnyt aihetta koskevaa analyysia. Oikeisto on perinteisesti puhunut yksilöllisten arvojen ja elämäntapojen puolesta. Sen sijaan vasemmiston edustama kollektivismi on ollut tuota kaikkea vastaan, vaikka vasemmistopuolueet ovatkin pyrkineet näyttäytymään homojen oikeuksien edistäjinä. Sen ne ovat kuitenkin tehneet vain osana yleistä tasa-arvopolitiikkaansa ilman, että vasemmiston omalla arvomaailmalla olisi paljoakaan yhteistä homojen arvomaailman kanssa. Monet homot ovatkin yleensä oikeistolaisia konservatiiveja eivätkä sellaisia hihhuleita, kuin muutamien äänekkäiden tahojen aktiivisuudesta voisi päätellä.

Minua itseäni Haiderin homoseksuaalisuus kiinnostaa siksi, että se tukee äskettäin julkaisemani teoksen Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) väitteitä. Todistelin kirjassani, että homojen arvouniversumi on lähtökohtaisesti erilainen kuin heteroiden. Poliittisesti sitä vastaavat parhaiten juuri oikeistolle tyypillinen individualismi, liberalismi ja identifioituminen isänmaahaan. Isähän ei ole homopojalle sellainen kilpailija kuin oidipaalisuudesta kärsivälle heterolle, joten estettä homojen isänmaanrakkaudelle ei ole. Tässä mielessä eräiden oikeistopoliitikkojen homovastaisuus on ollut epäjohdonmukaista ja merkki salailusta ja torjunnasta.

Maailma tuntee useita homoseksuaalisia oikeistopoliitikkoja. Äärimmäisiä esimerkkejä tarjoavat tarjoavat tunnetusti Ernst Röhm ja Saksan äärioikeiston edesmennyt johtaja Michael Kühnen. Väittipä myös saksalainen historian professori Lothar Machtan vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan Hitlers Geheimnis (”Hitlerin salaisuus”), että Hitler oli homoseksuaali. Väitettä tukee CIA:n entisen psykologin Walter C. Langerin aikalaisanalyysi (tarkempia tietoja voitte lukea kirjani sivulta 390 alkaen). Tuoreen esimerkin avoimesta homoseksuaalisesta oikeistopoliitikosta tarjosi puolestaan hollantilainen sosiologian professori Pim Fortuyn, joka murhattiin raa’asti kadulle erään naturalistin ja eläinaktivistin toimesta vuonna 2002. Motiivinaan hänellä oli Fortuynin esittämä islamkritiikki.

Se, että monet homot suhtautuvat maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti, on hyvin ymmärrettävää. Se on osa meidän aitoa ja sisäsyntyistä huoltamme islamistumisen johdosta – toisin sanoen siitä, että islamin varjolla poljetaan niin homojen kuin muidenkin ryhmien, esimerkiksi vapaan tieteen ja lehdistön, oikeuksia. Monet homot ovat pohjimmiltaan kansallismielisiä, koska me tiedämme, että parhaiten kansallisten vähemmistöjen oikeuksia on voitu edistää järjen keskeisen työkalun eli itsenäisen, demokraattisen ja rationaalisen kansallisvaltion kautta. Kansallisvaltio on juuri se modernin ajan keksintö, jonka piirissä työväenluokka ja säädyt saattoivat löytää yhteiset etunsa ja työskennellä paremman huomisen puolesta. Monikulttuuristumisen myötä seuraa vaara, että Eurooppa hajaantuu takaisin eri säädyistä ja kulttuureista koostuviin yhteiskuntaluokkiin, jotka taistelevat keskenään.

Edellä lausuttu ei merkitse, että olisin Haider-fani. Biseksuaali ei oikeastaan koskaan tule kaapista. Sen sijaan hän ”kärähtää”. Haider kärähti sekä homoseksuaalisuudestaan että rattijuoppoudesta, ja siksi hänen kohtalonsa lähinnä säälittää minua. Minne hän oli kaiken lisäksi lisäksi matkalla? Vastaus: äitinsä 90-vuotispäiville, eli homobaarista pois kiirehtivä puoluejohtaja taisi elää traagisesti puun ja kuoren välissä.

Olen itse lausunut kirjani kuudennessa käskyssä homopojille, että käräytä bi-ukkomies. Se tekisi lopun tympeästä kaksoiselämästä ja puskaseksin perinteestä, johon heterot pakottivat homot homoseksuaalisuuden ollessa vielä kielletyssä ja laittomassa tilassa. Niin homojen kuin heteroidenkin pitäisi ymmärtää, että kansallisten arvojen puolustaminen on eduksi molemmille. Siksi myös oikeistolaisten pitäisi hyväksyä isänmaalliset homot omassa piirissään paremmin.


P. S.

Ei mennyt kauaa, kun netin chateissa alkoivat kiertää huhut siitä, että ehkäpä Jörg Haider murhattiin. Teoria on tämä: EU:n agentit juottivat tai huumasivat hänet hämäräbaarissa, istuttivat uhrinsa auton rattiin ja kädestä pitäen ajattivat hänellä näytösluonteisen kolarin sekä lopuksi tainnuttivat hänet ikuiseen uneen. Operaatio onnistuttiin salaamaan käyttämällä hyväksi Haiderin yöllistä retkeä, sillä homoseksuaalisuuden yllä leijuu edelleenkin häveliäisyyden haamu. Outoa onkin, että puoluejohtaja kuoli vain näin vähän vaalien jälkeen – ajallisesti yhtä vähän, kuin Pim Fortuynilta olisi kestänyt nähdä oma vaalivoittonsa.

Haideria koskeva tarina on samanlainen, joita kerrotaan Dianan kuolemasta. Erikoista on, että kiisteltyjen politiikan henkilöiden tavaksi on tullut kadota näyttämöltä tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman kautta. Haideriahan painostettiin poliittisesti jo vuonna 2000, kun EU aloitti boikottinsa koko Itävaltaa kohtaan pyrkien siten savustamaan demokraattisesti valitun puolueen pois hallituksesta.