Miten saa tieteellistä pätevyyttä?

Mediassa on jälleen jankuteltu tieteellisestä pätevyydestä ja tulosten arvioinnista. Julkinen sana tuntuu asennoituvan tieteeseen odottaen siltä jonkinlaista absoluuttisuutta. Tällainen tiedekäsitys on luonnollisesti kovin auktoriteettiuskoinen ja sellaisena vaarallinen.

Muutamat ovat pitäneet tieteellisen pätevyyden tärkeimpänä arviointiperusteena kansainvälisyyttä ja sitä, että on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä lehdissä. Kerronpa nyt, millaista kansainvälisessä tiedeyhteisössä julkaiseminen todellisuudessa on.

Yhdysvaltalainen fyysikko Alan Sokal päätti huvin ja harrastuksen vuoksi kokeilla, miten tieteelliset kriteerit toimivat. Niinpä hän tarjosi erääseen tieteelliseen lehteen täysin näennäistieteelliseksi kirjoittamaansa artikkelia nimeltä ”Transgressing the boundaries –Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity”, joka käsitteli ”kvantti-gravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”.

Myös Sokal oli alun perin aikonut laatia julkaisupolitiikan puolueellisuudesta pelkän pamfletin, mutta lopulta hän oli päätynyt pitämään suorasukaista artikkelia latteana keinona tarttua asiaan. Niinpä hän päätti kirjoittaa pähkähullun esseen, johon hän omien sanojensa mukaan ”keräsi postmodernistien tavanomaisimpia kliseitä” ja lähestyi sillä tietyn lehden toimitusta. Juttu kelpuutettiin muitta mutkitta Duke University Pressin arvovaltaisena pidettyyn Social Text ‑lehteen. Se ilmestyi numerossa 46–47/1996 (s. 217–252).

Paljastaessaan samanaikaisesti Lingua Franca ‑aikakauslehdessä (May/June 1996), että hänen artikkelinsa olikin täyttä puppua, Sokal onnistui aiheuttamaan suuren kohun, sillä hän pystyi osoittamaan, että tietyn kuppikunnan ja paradigman kannattajat hyväksyvät painettavaksi kaiken, mikä myötäilee heidän mielipiteitään, kunhan vain kirjoittajan asenne on oikea. Vaikka myös Sokalin omaa tiedekäsitystä leimasi objektivistinen usko tieteen pyhyyteen, hänen metodinsa oli etevä.

Tiedätte varmaan, mitä on trollaus. Joku saattaa kirjoittaa myös internetin keskustelupalstoille täysin poskettomia mielipiteitä pelkästään härnäystarkoituksessa: kerätäkseen kommentteja ja kiusatakseen tosikkoja. Tieteellisissä lehdissä julkaiseminen ei poikkea olennaisesti tästä.

Tieteellistä pätevyyttä arvoidaan usein sitaatti-indeksien perusteella. Pätevänä pidetään tieteenharjoittajaa, johon on viitattu paljon tieteellisissä lehdissä. Mainintoja ja mainetta kerätään. Arvaatte varmaan jo loput.

Pätevyyden arvioimiseen viittausten määrä on kelvoton kriteeri. Kaikki tietävät, että kommentteja saa paljon juuri silloin, kun lausahtaa jotakin päätöntä. Sitaatti-indeksiluku nousee ja pätevyys kasvaa kuin Neuvostoliiton teräs- ja koneteollisuudessa.

Luonnontieteistä ihmis-, yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin siirretyt arviointiperusteet eivät sovellukaan sellaisinaan näihin tulkintatieteisiin, joita ovat esimerkiksi taiteiden tutkimus, historia, filosofia ja psykologia. Filosofiassa huomattavimpia henkilöitä ovat ne, jotka ovat julkaisseet omaperäisiä kirjoja kysymättä lupaa keneltäkään, kun taas artikkelijulkaisijat ovat yleensä sarjoittuneet oman aikansa standarditieteen edustajiksi. Sen enempää Heidegger, Wittgenstein kuin Sartrekaan eivät julkaisseet monen montaa kansainvälistä artikkelia. Kukaan oikea filosofi ei käsittääkseni tarvitse lapsenvahteja neuvomaan, mitä saa sanoa.

Kansainvälisyys on muutoinkin eräs tapa vetää matto alta kotimaiselta politiikka- ja kulttuurikritiikiltä. Englanniksi julkaisemisen ihanne kuolettaa kotimaista filosofiaa ja alistaa ajattelun angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Tämä ei tarkoita, että filosofian pitäisi olla mielivaltaista. Mutta tutkimusresurssit pitäisi jakaa nykyistä oikeudenmukaisemmin. Koska mitään yleispäteviä arviointiperusteita ei ole, resurssit voisi jakaa jopa tasan, jolloin erilaiset näkemykset pääsisivät paremmin esiin. Tämä tukisi aitoa dialogia ja totuuden etsintää.

Myös tiede on pitkälti näytelmä, jossa jonkin teorian tai esityksen laatija kutsuu muita tieteenharjoittajia olemaan kanssaan samaa tai eri mieltä ja tukemaan omia ideoitaan joko arvostelun tai myötäilyn kautta. Se, joka ei ymmärrä, että myös kritiikki tukee usein itse esitystä, ei ole ymmärtänyt tieteellisen vuorovaikutuksen luonnetta. Jos joku henkilö leimataan pelkän omaperäisyyden vuoksi epätieteelliseksi ja vaaditaan ehdottomia totuuksia, ilmaistaan lähinnä pahaa tahtoa. Jokaisen pitää ymmärtää, että tieteessä melkein kaikki on voimassa vain hyvän tahdon ja suopeuden turvin.

Itse en siis kuulu tuohon ”tieteellisyyden” penääjien laumaan, sillä tieteellisen totuuden määritteleminen on pitkälti mielipidevallan käyttöä. Mitään vertaisarviointiakaan ei ole olemassa, sillä arviointiprosessien osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan referéet ovat selkeässä valta-asemassa. Sen sijaan siitä lähden kyllä, että tutkimusvarat pitäisi jakaa reilusti.

Jos haluatte vielä lisää ”pätevyyttä”, sitä saa esimerkiksi hankkimalla paksummat silmälasit tai olemalla samaa mieltä edeltävän professorin ja muiden vallanpitäjien kanssa. Varsinkin viimeksi mainittu on tehokasta.

Aiheesta lisää tässä: Suomalaisen nykyfilosofian historia.