Miksi EU ei ole arvoyhteisö?

Politiikassa, tieteessä ja julkisessa sanassa kohtaa usein väitteen, että Euroopan unioni on arvoyhteisö. Entinen pääministeri Jyrki Katainen käytti argumenttia ahkerasti puolustellakseen Etelä-Euroopan maiden taloudellista tukemista. ’Arvoyhteisöllä’ tarkoitettaneen tällöin useiden maiden yhteenliittymää, joka jakaa samat ainutlaatuiset arvot.

Todellisuudessa EU:lla ei ole mitään sellaisia yhteisiä arvoja, jotka eivät olisi yleismaailmallisia ja myös Yhdistyneiden kansakuntien hyväksymiä. Ne eivät ole uniikkeja tavalla, jotka erottaisivat Euroopan unionin omaksi arvojen tai arvostusten kokonaisuudekseen. Toiseksi, EU:n yhteiset arvot eivät myöskään yhdistä Euroopan maita. Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen: aidosti monikulttuurinen.

Tällöin puhun todellisesta Euroopasta, joka koostuu kansallisvaltioista – en siitä byrokraattien Euroopasta, joka tuntee nimen ”Euroopan unioni” ja joka on puhtaasti taloudellinen yhteenliittymä ja keinotekoinen luomus. Kun Euroopan rahaunioni hajoaa, jäljelle ei jää oikeastaan mitään, paitsi itsenäisten ja kulttuurisesti erilaisten valtioiden, kansojen ja kansakuntien Eurooppa.

Euroopan unioni luotiin ensisijaisesti rauhan projektiksi, mutta käytännössä se on osoittautunut pelkästään taloudelliseksi, kapitalistien ja sosialistien yhdessä hallitsemaksi hankkeeksi, jossa valtaa pitävät isänmaansa myyneet opportunistiset kosmopoliitit. EU:n loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet saksalaiset ja ranskalaiset poliitikot, joiden mielessä oli ”ei koskaan enää”.

Saksalaiset kristillis-konservatiivit ja sosiaalidemokraatit halusivat yhdessä varmistaa, ettei Saksasta tulisi ”liian voimakas” taloudellinen tekijä Eurooppaan – ja tämä kaikki armeliaisuus haluttiin osoittaa vain vuosikymmen sen jälkeen, kun liittoutuneiden pommikonearmadat olivat moukaroineet Saksan teollisuuslaitokset ja asutuskeskukset harmaiksi tuhkakasoiksi.

Mutta Saksan talousihmeen tekijät jaksoivat kantaa huolta menestyksensä haitoista muille valtioille, vaikka maa oli edelleen jaettuna kahtia, ja kommunistinen totalitarismi hallitsi kolmasosaa sen pinta-alasta. DDR oli luonnollisestikin täysin väkinäinen luomus, joka lakkasi olemasta heti kun piikkilanka kerättiin ympäriltä pois.

Hämmästyttävää on se hekumallinen ja masokistinen into, jolla Saksan johtavat poliitikot halusivat ripustautua löysään hirteen välittömästi sen jälkeen, kun maan taloudellisesta menestyksestä alkoi näkyä merkkejä. Ajatuksena oli, että hyvinvointia jaettaisiin hieman myös naapurimaille, että Saksan markasta ei tulisi liian vahva ja että myös naapureiden taloudellista vaikutusvaltaa lisättäisiin ottamalla heidät yhteiseen päätöksentekoon, jonka areenaksi luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö.

Euroopan unionin ja sen edeltäjien perustamisasiakirjoihin sisällytettiin maininta yhteisestä valuutasta, jota kohti EU:ta sittemmin kehitettiin systemaattisesti. EMU:n ensimmäinen vaihe saateltiin voimaan jo ennen Berliinin muurin murtumista, jolloin pienen tiedekunnan verran saksalaisia taloustieteen professoreita laativat Saksan hallitukselle kirjelmän, että moinen hanke ei voisi toimia eikä siihen pitäisi ryhtyä. Kannanotto haudattiin hallinnossa ja julkisessa sanassa täysin.

Yhteisön toisessa suuressa perustajamaassa, Ranskassa, kuultiin korahduksia Saksan ja Ranskan taloudellista liittoa vastaan, kun sosialistinen presidentti François Mitterrand Saksojen yhdistymisen ennustaen huolestui naapurinsa vaikutusvallan kasvusta ja alkoi vaatia entisten ideologisten vihollisten, Britannian ja Neuvostoliiton, yhteistyötä Saksan pysäyttämiseksi. Eräänä keinona Saksan hillitsemiseen nähtiin rahaliiton perustaminen, joten myös sosialisteilla oli vahva panos yhteisen rahan luomisessa rauhaa tuomaan.

Nyt kun taloudellista päätösvaltaa ei ole vain ”hieman” siirretty EU:n suuntaan vaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus on kokonaisuudessaan riistetty Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin, myös EU:n rooli rauhanhankkeena on kumoutunut täysin. Vasemmistolle pyhä rauhantila on vaarantunut vasemmiston oman holtittomuuden vuoksi, ja nationalismi on jälleen noussut esiin siksi, ettei vasemmisto ole voinut estää globaalin kapitalismin voittokulkua omalla työläisten maailmanlaajuiseen yhdistymiseen perustuvalla uskonnollaan.

Lisänäyttöä nationalismin ruokkimisesta antaa vasemmistoliberaalien harjoittama torventoitotus kehitysmaista vyöryvän massamaahanmuuton puolesta. Nationalismi on tuonut pelastuksen eurooppalaisten ihmisten ulottuville, juuri sen, jonka EU on kadottanut näköpiiristään.

Euroopan unioniin liitettyjen pasifististen teemojen kumoutuminen ja muuttuminen vastakohdikseen ei ole johtunut vain natsismin vastaisuudesta, joka suostutteli saksalaiset uskomaan omaan hyvyyteensä ja toimimaan Angela Merkelin tavoin. Hän on tyypillinen esimerkki idealistista, joka uskoo, että avaamalla rajat kehitysmaista tulvivalle haittamaahanmuutolle ja kansakuntien etniselle sekoittumiselle voidaan muka torjua ”rasismia”.

Tämä perusteeton oletus on täysin katteeton omassa optimismissaan ja ihanteellisuudessaan ja yliarvioi kantaväestöjen kyvyn ja halun sietää arvo- ja intressikonflikteja. Se laiminlyö historian opetukset ja johtaa suvaitsevuuden tuputtamiseen, mikä puolestaan herättää vastarintaa kaikkea pakottamista kohtaan. Väestöllisten ristiriitojen aktualisoituessa ja konfliktien eskaloituessa EU:sta tulviva lähetystyö, jolla suvaitsevuuden toiveita ja oletuksia yritetään muuntaa yhteiskunnallisiksi tosiasioiksi, johtaa vain pitkien puukkojen esiin nousemiseen ja uuteen kristalliyöhön.

Halu vastustaa saksalaista natsismia ei ole ollut EU:n ainoa syntymotiivi. EU:n ideologia on kotoisin myös Ranskan suuresta vallankumouksesta. Arvo- ja sosiaaliliberaali vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ihanne on sukua ikivanhalle kristilliselle ideologialle, joka on Euroopan unionissa liitetty myös marxilaiseen ajatteluun.

Liberalismia, sekularisoitunutta kristinuskoa ja sosialistis-kommunistisia tarkoitusperiä yhdistää näkemys ihmiskunnan historiasta suurenmoisena kertomuksena. Ne ovatkin modernin yhteiskunnan maallistuneita uskontoja, jotka nojaavat kehityksen ja edistyksen periaatteisiin ja näkemykseen messianismista. Diplomaatti ja filosofi Gottfried Leibnizin (1646–1716) teorioissaan vaalima ja tieteiden piiriin ulottama ”pelastaja” ei ole kuitenkaan mikään hengellinen messias. Tämä ”riittävän syyn ja perusteen periaatteena” (principium reddendae rationis) tunnettu oletus on rationalisoitu; se on teknistä edistyksellisyyttä, laskettavuutta ja kaiken asian paikalleen pantavuutta vaativa Järki, jonka tunnemme myös René Descartesin (1596–1650) kirjoituksista.

Euroopan unionin virallinen uskonto ei ole kristinusko eikä islam, josta byrokraatit ilmeisestikin etsivät hengellisyyden ja uskonnollisen perustan aineksia, vaan se on teknis-taloudellinen ajattelu, joka toimii sekä liberalismin, kapitalismin että nykyisen vasemmistolaisuuden kulmakivenä. Nämä ideologiat näkevät tulevaisuudentoivonsa teknisessä ja taloudellisessa evoluutiossa, jolloin myös EU:n julistamat ihmisoikeudet ja arvot toimivat pelkkinä humanistisperäisinä kuorrutuksina ihmisessä paljon syvemmällä vaikuttaville voimille. Niitä ovat naturalistiset ja utilitaristiset, kilpailuun, lajinsäilytykseen, ahneuteen ja hyödyn tavoitteluun liittyvät motiivit.

Tämä ajattelutapa on kuitenkin pinnallinen ja ontto, sillä siihen liittyy oletus, että kaikki ihmisten tärkeinä pitämät asiat, inhimillinen kulttuuri ja sosiaalinen käyttäytyminen mukaan lukien, voidaan johdella talouden ja tekniikan kehityksestä. Ahneus, joka aiemmin motivoi ihmisiä, kalvaa heitä nyt sisältä päin, sillä menestymisestä on tullut velvoittava ideologia. Ehkä Euroopan unionin piirissä esiintyvä islamin leviämisen suosinta kertoo juuri EU:n omasta hengettömyydestä ja byrokraattien alitajuisesta halusta antaa tilaa uskonnolle, joka koetaan voimakkaammaksi kuin EU:n omien opinkappaleiden taustalla vaikuttava maallisten arvojen ja humanismin hyminä. Muutamien tahojen kääntymistä takaisin taikauskon piiriin voidaan siis selittää EU:n oman uskonnon osoittautumisella pelkästään immanentteja arvoja palvovaksi luomukseksi.

Entä sitten Hegelin käsitys historian kulusta? Eikö se ollut uskomuksenvarainen kehityskertomus? Kyllä oli, mutta sen suunta oli aivan toinen. Hengen korkeimmaksi ja ylväimmäksi todellistumaksi nähtiin kansallisvaltio eikä mikään ylikansallinen, globaali tai kosmopoliittinen yhteisö. Kansalla ja kansanhengellä oli tehtävänsä kansallisvaltiossa, samoin yksilöllä, jonka olemassaolo tunnustettiin. Siksi myös hegeliläis-snellmanilainen järki on perimmältään aivan erilaista kuin laskimella kalkyloitavissa oleva leibnizilainen tai kartesiolainen järkevyys. Kansallismielinen filosofia on jälleen nousemassa uuteen kukoistukseen samalla, kun liberalismin, sosialismin ja kapitalismin aatteet muistuttavat paikoilleen jähmettynyttä koiraa, joka istuu vain gramofonin vieressä ja jonka korvissa soivat levylautasella pyörivän sinfonian beethovenilaiset haaveet.

Usko talouden ja tekniikan edistykseen ja edistyksen vääjäämättömyyteen on tietenkin yhdistänyt EU:ta voimakkaasti. Mitään poliittisia ilmiöitä ei synny ilman joukkoliikkeitä. EU:n arvo- ja sosiaaliliberalismi on vedonnut keskiluokkaan ja sen vasemmistolaiset tavoitteet työväenluokkaan.

Liberaalit ovat uskoneet, että maailman väestön keskiluokkaistuminen lakaisee tieltään kolonialismin ja nationalismin hämähäkinseitit ja että siten päästään edistystä rajoittavista menneisyyden haamuista, jolloin myös historian kehityskertomus katkeaa ja ihmiskunta purjehtii onnensa satamaan. Vasemmistolaiset puolestaan ovat laskeneet, että teollisuustuotannon siirtyminen kehitysmaihin luo maailmanlaajuisen teollisuustyöläisten luokan, joka on kommunistisen vallankumouksen ehto.

Sosialistit ja kommunistit ovat tahallaan vauhdittaneet maahanmuuttoa länsimaihin, sillä he ovat toivoneet, että se edistäisi kapitalistisen yhteiskunnan tuhoa ja pikaista kukistumista. He ovat iloinneet työn siirtymisestä länsimaista kehitysmaihin, sillä heidän oma taakkansa on keventynyt ja he ovat voineet kellotella työttöminä samalla kun he ovat katsoneet länsimaiden tällä tavoin maksavan moraalista velkaansa kehitysmaille. Ja mikä heidän mielestään parasta: myös länsimaiden huikea velkaantuminen massatyöttömyyden vuoksi on vauhdittanut kapitalismin ja markkinatalouden itsetuhoa.

Koska jokaisella valtiolla ja kansakunnalla on oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso, vasemmistolaisten oletukset työläisten maailmanlaajuisesta ja rajat ylittävästä yhteen liittymisestä on osunut pahasti harhaan. Ne suuret kansanjoukot, joista kommunismin teoreetikot visioivat ja jotka oikean hetken tullen saapuisivat ja ottaisivat vallan johtaen proletariaatin vallankumoukseen, ovat jääneet ilmaantumatta.

Tilannetta on kommunistien ja sosialistien kannalta pahentanut tekniikan kehitys. Kun pääomat ja tieto virtaavat valokaapeleita myöten maailman ympäri salamannopeasti, ihmisillä ei ole ollut tarvetta järjestyä paikallisiksi joukkoliikkeiksi, joita poliittiseen kumoukseen tarvitaan. Tämä kehitys ei ole tukenut joukkoliikehdintää vaan ihmisten yksilöllistymistä ympäri maailman. Marx ja Engels loivat teoriansa savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, joten heidän näkemyksensä eivät voi päteä nykyisessä yhteiskunnassa.

Liberaalit ja vasemmistolaiset ovat tulleet edistäneiksi maahanmuuttopolitiikallaan yhtä asiaa: globaalin kapitalismin kukoistusta. Kaiken tämän ideologisen humpuukin päällä on tanssinut Euroopan kosmopoliittinen yläluokka, joka on omassa oveluudessaan pahempaa kuin 1930-luvulla haukutut juutalaiset pankkiirit ja myyttisistä varjoista politiikan estradeille astuneet ylimysmäiset natsit.

Euroopan unionin komissio on omassa totalitarismissaan Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistöön verrattava luomus. Sen jäsenistä eivät voi kansalaiset äänestää, vaan ne valitsee pääkomissaari yksin. Pääkomissaarin puolestaan valitsevat EU:maiden hallitukset sopimalla, mikä muistuttaa paavin valitsemiseen kokoontuvaa konklaavia.

Tämä ihmisten silmien edessä tapahtuva kansanvallan riisto on keskittänyt lähes kaiken vallan epädemokraattisen ja itse itsensä täydentävän oligarkin käsiin. Rauhanhankkeena ja valistusfilosofian hedelmänä markkinoitu EU ei ole ollut mitään muuta kuin teknis-taloudellinen liittomuodostelma, jota johtavat elämästä vieraantuneet kosmopoliittiset byrokraatit kapitalistisen maailmanvallan, globalisaation ja kasvottomien suuryritysten hyväksi.

Ironian sietokykyä koettelee se, että EU:lle myönnettiin jopa Nobelin rauhanpalkinto, vaikka EU ei ole onnistunut lopettamaan yhtäkään sotaa. Se ei ole onnistunut todistettavasti myöskään estämään yhtään sotaa syttymästä, mutta maahanmuuttoa ja terrorismin leviämistä edistäessään sekä valtioita velkaannuttaessaan se on kylläkin virittänyt Eurooppaan uuden ruututynnyrin, jonka mitkä tahansa uudet Sarajevon laukaukset voivat räjäyttää.

Uhkailla EU on kyllä osannut. Se on uhannut sekä ulkopuolisia maita että omia jäsenmaitaan. Pääasiallinen uhkaus on, että jos EU:ta ei olisi ja mikäli jäsenmaat eivät tottele komission määräyksiä, Euroopassa syttyy heti paikalla sota. Toinen uhka on kohdistunut EU:n naapureihin. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka ja sotilaallinen varustautuminen ovat nähtävissä EU:n vaikutusvallan vastareaktioina. EU uhkaili jopa puolueetonta Sveitsiä vakavilla seurauksilla, jos Sveitsi panee kansanäänestyksessä saavuttamansa maahanmuuttorajoitukset toimeen täydessä mitassa. Valtioiden ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta takavarikoidessaan EU ei ole ollut maanosallemme onneksi.

EU on lisännyt jännitteitä Euroopassa ja luonut sotien riskejä. Tämä traaginen tulos on hinta hienoissa lasiseinäisissä rakennuksissa parveilevien byrokraattien ja komissaarien idealismista. Rauhantilaa ei ole toisen maailmansodan jälkeen pitänyt yllä EU vaan supervaltojen ydinpelotteeseen perustuva kylmä sota ja Nato, joka on kyllä onnistunut lopettamaan sotia ja diktatuureja sekä turvannut rauhaa eri puolella maailmaa.

Ajatus Euroopan maiden taloudellisesta yhteistyöstä oli alun perin vain pragmaattinen ja tähtäsi vapaakauppa-alueeseen. Sellaiseksi kanssakäyminen olisi saanut jäädä. Mikään taloudellinen teoria tai käytäntö ei ole pystynyt osoittamaan, että vapaakaupan toimivuus edellyttäisi yhteisen rahapolitiikan ja valuuttaunionin olemassaoloa. Myös Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko muodostavat vapaakauppa-alueen, mutta niillä ei ole yhteistä rahapolitiikkaa eikä valuuttaa.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisönä aloittaneen muodostelman päälle luotiin kuitenkin valuuttaunioni, yhteinen ulkopolitiikka, yhteinen perustuslaki (Lissabonin sopimus) ja rajaton liikkumisvapaus (Schengenin sopimus). Tähtäimessä on vielä liittovaltio, joka kumoaisi kansallisen lainsäädännön rippeet ja loisi yhteisen verotuksen, jonka kautta Etelä-Euroopan ongelmavaltiot maksattaisivat jättiläismäiset valtionvelkansa meillä pohjoisemman Euroopan asukkailla.

Tämä sairas politikointi on kylvänyt kansalaisten välille enemmän eripuraa kuin mikään poliittinen tekijä kapitalismin ja kommunismin välisen kahtiajaon jälkeen. Kaunan ja epäluulon leviämisestä on syytelty nationalismin nousua, mutta tällöin on sekoitettu syyt ja seuraukset keskenään. Nationalismin syy ei ole nationalismi vaan haittamaahanmuutto ja monikulttuurisuuden tuputtaminen, jotka ovat merkkejä EU:n pyrkimyksestä tukahduttaa kansalliset erityispiirteet ja halusta valaa kaikki kansakunnat samaan muottiin. Ei ole ihme, että tällaista monokulttuuria vastaan nousee reaktioita.

Etelä-Euroopan valtioiden hävittyä teknis-taloudellisessa suhteessa niitä edistyneemmille valtioille nuo eteläiset valtiot ovat velkaantuneet peruuttamattomasti, ja niiden kansallisvarallisuus on valunut pankkien ja muiden rahoittajien haltuun. Näin rahalaitokset ja niiden pankkiirit käyttävät huomattavaa poliittista valtaa. Tämä on pankkitoiminnan idea: sen tehtävä on saattaa ihmiset riippuvaisiksi, jotta kapitalistit voisivat määrätä ihmisten elämästä ja päättää heidän tekemisistään. Pankkien johtajat ovat uusia kirkkoruhtinaita, jotka pyrkivät tekemään asiakkaistaan omia orjiaan.

Häikäilemätöntä on, että kansallisvaltioiden varallisuuden tultua hävitetyksi EU syyttää ja komentelee niiden maiden kansalaisia, joissa nähdään EU:n takia nälkää ja ihmiset kuolevat kaduille, kun valtiot eivät pysty maksamaan lääkelaskujaan. Esimerkiksi sopii Kreikan kansa, jota häväistään vain siksi, että näin voidaan hämätä Pohjois-Euroopan veronmaksajia uskomaan heidän avun tarpeeseensa ja pelastaa EU:n oligarkit kasvojen menetykseltä. Samalla EU on kieltäytynyt myöntämästä virheitään ja reagoinut protesteihin keskittämällä itselleen entistä enemmän valtaa sekä suostuttelemalla kansakuntia etenemään yhä syvemmälle pimeän ytimen sysimustaan syleilyyn. On selvää, että kärsivällisyyden ruuvin katketessa sen kanta lentää pingotuksen vaikutuksesta Kuuhun.

Palaan jälleen pääaiheeseeni: miksi EU ei ole arvoyhteisö? Arvoyhteisöksi väitetty EU on onnistunut palauttamaan kansallisvaltioiden sota-aikaisen eripuran ja ihmisten väliset varallisuuserot voimaan, mutta se on syönyt pois ne humanistiset arvot, jotka Euroopan kansallisvaltioissa olivat voimassa ennen EU:n vaikutusvallan kasvua. Yksi niistä on sananvapaus. Sananvapauden kahlitsemisesta ei tarvitse esittää esimerkkejä, sillä niin näyttävästi kriitikoiden suut on kapuloitu oikeuksien tuomioilla ja mediassa, tieteessä sekä työelämässä tapahtuvalla vaientamisella, joka on yksi poliittisen murhan muoto.

Toinen EU:n kumoama humaani arvo on tasa-arvoisuuden periaate. Jo tasa-arvon käsite on kompleksinen, sillä tasa-arvoisuus merkitsee itse asiassa yksiarvoisuutta. Mikäli arvot ovat ”tasan”, mitään arvostuseroja ei voida tehdä, ja silloin ei ole moraaliakaan. Etiikka ja moraali vaativat muutamien asioiden tunnustamista toisia paremmiksi. Tasa-arvon vaatiminen voi olla myös täysin epäoikeudenmukaista, sillä se kumoaa ansioon perustuvan eriarvoisuuden, kuten oppiarvot ja sotilasarvot, joiden varassa järjestäytynyt yhteiskunta toimii ja joita yhteiskunta sen vuoksi myös luo.

EU on kuitenkin tehnyt tasa-arvon julistamisesta tendenssin. Tasa-arvoa EU on pyrkinyt edistämään samanlaisuuden oletuksellaan ja samanlaisiksi tekemisen hankkeillaan. Tätä politiikkaa sanotaan standardisoimiseksi, ja sen tueksi on jaeltu direktiivejä ja sertifikaatteja. EU pyrkii uskottelemaan, että ihmisyksilöt ovat samanlaisia ja kansakunnat yhdenmukaisia. Ihmisyksilöiden tasavertaisuus, tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus rajoittuvat kuitenkin vain ihmisarvoon, joka on toki absoluuttinen ja luovuttamaton. Mutta muissa suhteissa ihmiset ovat eriarvoisia niin arjessa, työelämässä kuin koulussakin. Sama pätee kansoihin ja kansakuntiin.

Myöskään kulttuurit ja rodut eivät ole samanlaisia eivätkä niiden ominaisuudet samanarvoisia niissä monissa suhteissa, joissa ihmiset elämäänsä elävät. Ihmisten ominaisuuksilla on erilaista hyöty- ja käyttöarvoa esimerkiksi työelämässä. On myös olemassa parempia ja huonompia sekä kehittyneempiä ja kehittymättömämpiä kulttuureita.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät kansojen ja kansakuntien väliset eroavuudet olisi ainakin tietyiltä perustavilta osin biologisperäisiä. Ilman biologiaa ei olisi elämääkään. Myös kulttuurien kehittyneisyys nojaa pitkälti sen jäsenten biologisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin, joista yksi on älykkyys.

Esimerkiksi Saksan talousihmettä tai Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja koillisessa Kaukoidässä asuvien kansakuntien menestystä ei voida selittää pelkästään kartesiolaisella rationalismilla, utilitarismilla tai protestanttisella työetiikalla. Sen sijaan näiden järkiperäisten kulttuuristen ajatusmallien valikoitumista hallitseviksi voidaan selittää kansojen ja kansakuntien älykkyydellä. Älykkyyden lisääntymistä voidaan puolestaan selittää ankarista luonnonoloista johtuvalla evoluutiolla, jonka tuloksena pohjoisia seutuja asuttaa muita älykkäämpi rotu. Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat riittävästi näyttöä tästä.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Ihmisrodut ovat kehittyneet miljoonia vuosia kestäneen evoluution tuloksena, joten niiden puhtautta tulisi suojella ja varjella. Näin on erityisesti siksi, että muutamat nykyiset vähemmistörodut ovat osoittautuneet muita henkisesti kyvykkäämmiksi. Sen vuoksi on väärin, jos ihmisrodut sekoittuvat maahanmuuton, väestöjen siirtojen ja niihin liittyvän pariutumisen seurauksena. Evoluutio ei tällöin etene myönteiseen suuntaan, vaan voi tapahtua myös dramaattista taantumista.

Pahimmassa tapauksessa taantumiseen riittää muutama sukupolvi, ja tulos on käytännöllisesti katsoen peruuttamaton. Maahanmuuttoa on siis vastustettava myös rodullisen monipuolisuuden takaamiseksi. Taustalla ei ole monikulttuurisuuden ajatus vaan sen biologisen lähtökohdan, eli monirotuisuuden, varmistaminen. Monirotuisuus puolestaan on itseisarvo, aivan niin kuin luonnon suojelemisen kohteena oleva luonto ja sen uhanalaiset eläimetkin ovat julistetut itseisarvoisiksi suojelun kohteiksi.

Länsimaisten ihmisten pyrkimys suojella omaa valkoista ja älykkääksi sekä kokeellisesti että käytännön kulttuurinäyttöjensä kautta osoittautunutta rotuaan perustuu viime kädessä ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon. Vähemmistönä maapallolla olevaa valkoista rotua ei saisi syrjiä rasistisin motiivein, mutta vähemmistörodun puolustaminen voi olla kylläkin oikeutettua niin sanotun ”positiivisen syrjinnän”, ”käänteisen syrjinnän” tai etuoikeuttamisen kautta, aivan niin kuin vähemmistöjen suojeleminen yleensäkin on. Myös ”rasismiksi” moitittu valikointi populaation tuottoalueella voi olla oikeutettua geeniperimän ja sen pohjalta emergoituneen kulttuurin suojelemiseksi, kun taas kielteisenä on pidettävä geeniaineksen sekoittumista, joka voi johtaa taantumiseen ja rotujen häviämiseen.

Tästä syystä on suuri vahinko, mikäli vuosituhantisen kehityksen tuloksena syntyneet rodut pääsevät sekoittumaan – eivät vain alueellisesti – vaan myös geneettisen yhtymisen kautta, jolloin saavutettu älykkyys saattaa alentua, ja lopulta myös länsimaiden asukkaat ovat savimajoissa asuvien aborginaalien tasolla.

Pienetkin erot väestön keskimääräisessä älykkyydessä saavat aikaan suuria muutoksia kulttuurissa, sillä keskimääräisen älykkyyden taantuessa muutamankin pisteen verran Gaussin kellokäyrä siirtyy älykkyyttä kuvaavalla vaaka-akselilla niin, että huippuälykkäiden yksilöiden määrä käyrän ääripäässä vähenee dramaattisesti. Vaikutukset kulttuuriin ovat suuria, sillä juuri älykkäimmät ihmiset ovat taanneet länsimaisen kulttuurin ja sivilisaation kehityksen.

Olennaista tulevaisuuden kannalta on myös se, missä väestöryhmässä ihmiset lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä. Nyt näyttää siltä, että eniten lisääntyvät niin euripidisen, nekroidisen kuin mongoloidisenkin väestön sisällä sosiaalisesti heikoimmin menestyneet, vähävaraisimmat ja huonoiten koulutetut ryhmät, jotka ovat myös vähiten älykkäitä. Tämä merkitsee, että taantumista ei tapahdu välttämättä vain rotujen sekoittuessa vaan myös kunkin rodun sisällä, jossa koulutetuimmat ja älykkäimmät naiset eivät hanki lapsia vaan hakeutuvat työuralle. Yksilöiden älykkyydellä sinänsä on joka tapauksessa rodusta ja biologiasta johtuva perusta.

Koska väestöjen keskimääräiseen älykkyyteen vaikuttaa myös ihmisten käyttäytyminen, voivat yksilöt vaikuttaa siihen, millaiseksi älykkyys heidän populaatiossaan muodostuu. Tuntuu vääristyneeltä, että Euroopan unioni ei pyri suojelemaan rotuamme, kulttuuriamme ja sivilisaatiotamme vaan on kohottanut ylimmäksi tavoitteekseen monikulttuurisen yhteiskunnan luomisen rajoja avaamalla.

Kohtalokasta on, että kerran tapahduttuaan taantumista ei voida perua, vaan sen tulokset jäävät voimaan. Nyt olisi viimeinkin aika analysoida maahanmuuton järjettömyyttä ja siihen liittyviä uhkia myös rodulliselta kannalta, ilman ideologista ja uskomustenvaraista marxilaista syyllistämistä, ilman liberalismiin liittyvää katteetonta optimismia ja ilman poliittista julistusta rotuargumentin näennäisesti kielteisestä ”rasistisuudesta”.

Rodullisten erojen tunnustaminen ei merkitse ihmisarvon kieltämistä. Se pikemminkin vahvistaa ihmisten oikeuden olla omaa rotuaan kaikkine ominaisuuksineen. Tämän tuloksena voitaisiin katsoa, että kansojen ja kansallisuuksien ominaispiirteet ja erot heijastelevat biologisperäisiä rodullisia eroja. Toisaalta voitaisiin myöntää, että kulttuurit ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat yhtä merkityksellisiä sivilisaatioiden ja yksilöiden menestyksen kannalta kuin rodulliset ominaisuudetkin. Tämä ajattelutapa tunnustaisi sekä biologisen, yksilötajunnallisen että sosiaalisen selitystason ihmisyyden kokonaisuutta arvioitaessa.

Tätä kautta myös eurooppalaiset voisivat arvostaa omia erityispiirteitään, eikä meitä taivuteltaisi ihastelemaan afrikkalaisten värikkäitä vaatteita, taivastelemaan mesopotamialaisten runoilijoiden korulauseita tai arabialaisen arkkitehtuurin ornamentteja. Voisimme hyvin omintunnoin arvostaa omaa länsimaista kulttuuriamme, joka ainakin minun tietojeni mukaan on maailmankaikkeudessa vallitsevan älyllisen elämän korkein luomus alkaen avaruustekniikasta ja päätyen mikrobiologiaan sekä hiukkasfysiikkaan, jollaista ei tunneta minkään muun kuin länsimaisen kulttuurin piirissä.

On käynyt ilmi, että länsimaista kulttuuria ei voida kovin helposti siirtää alueille, joissa jokin toinen rotu on hallitsevana. Tämä ei johdu välttämättä vain kulttuurisista rajoituksista, esimerkiksi islamilaisen despotian määräyksistä. Keskeinen kysymyshän on, miksi uskonnollinen despotia jatkuu keskiaikaisella tasolla, vaikka arabialaisella kulttuurilla on ollut vuosisatojen verran aikaa muokata asennoitumistaan vastaanottavaisemmaksi järkiperäiselle ajattelulle.

Luontevin vastaus on, että tiettyjen kehitysmaiden kansat eivät suoriudu intellektuaalisista haasteista eivätkä kykene käsittelemään sellaista kognitiivista moniselitteisyyttä, jonka ymmärtäminen mahdollistaisi irrottautumisen erityisesti muslimimaille tyypillisestä väkivallan kierteestä ja joka edistäisi heidän elintasonsa kehittämistä länsimaiden tasolle. Näyttönä tästä on, että islamilaisissa kehitysmaissa ei ole juuri minkäänlaista tiedettä, eikä niiden oppilaitoksista tule ulos kerrassaan mitään tieteellistä tutkimusta, vaikka öljyvarat mahdollistaisivat myös tieteen kehittämisen. Mikäli tiedettä jostakin löytyy, on opinahjona jokin Kairon amerikkalaisen yliopiston tapainen laitos.

Toisen näytön muodostaa Afrikan maiden jatkuva kurjuus. Siirtomaavallan väistyttyä ja Afrikan maiden itsenäistyttyä olisi niissä asuvilla kansoilla ollut mahdollisuus rakentaa itselleen kehittyvä kansallisvaltio, mutta sen asemasta maat ovat suistuneet sotilasdiktatuureiksi, joissa käydään raakoja heimosotia ja harjoitetaan barbariaa. Eurooppalaisperäisen sivistyksen ja siirtomaavallan vetäydyttyä eräät afrikkalaiset kansat ovat vajonneet entistä huonompaan tilaan, eikä kehittyneen yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen ole onnistunut.

On käynyt selväksi, että eurooppalaista sivistystä, kulttuuria ja älyllistä perinnettämme ei voida noin vain siirtää paikasta toiseen. Länsimaisen miekkalähetyksen edustajat ovat epäonnistuneet kulttuurimme ja arvojemme levitystyössä karvaasti, kun maailmanpoliisina toimivan Yhdysvaltain sinänsä hyväntahtoinen demokratian ja valistusliberalismin juurrutustyö on kariutunut kaikissa maailman kolkissa ja lietsonut esiin voimakkaita vastareaktioita.

Niinpä länsimaalaisuuden perusolemusta ei voida kopioida eikä toistaa vain säätämällä lakeja tai perustamalla kouluja. Kulttuuriarvomme eivät välity pukemalla päälle eurooppalaistyylisiä vaatteita tai opettelemalla eurooppalaisia tapoja. Eurooppalaisen tieteen ja maailmankuvan omaksumisongelma ei ole myöskään sellainen, kuin juutalainen filosofi Edmund Husserl (1859–1938) kuvitteli teoksessaan Die Krisis der europäeischen Wissenschaften (1936), eli ajattelutapojen ja kulttuurin pintakerroksessa vallitseva uskomusten ja oletusten metafyysinen pulma.

Myös hänen dissidentti oppilaansa, natsiksi arvosteltu Martin Heidegger (1889–1976), kaunisteli ja sievisteli asioita keskittyessään kritisoimaan ”kartesiolaisuutta” ja arvostellessaan länsimaista metafysiikkaa heittäytymisestä teknologian vietäväksi. Kulttuurierojen synnyssä ei ole kyse vain aatteellisista tai ideologisista eroista vaan paljon syvemmälle ulottuvista seikoista. Niitä ovat kansojen, kansakuntien ja rotujen väliset biologiset eroavaisuudet. Heideggerin viittaus ”olemisen unohtamiseen” sisälsi ehkä peitellyn viittauksen tähän ”todella olevaisen maailman” laiminlyömiseen.

”Varsinaiseen maailmassa olemiseen” sisältyvät omasta mielestäni myös biologiset erot ja olemuspiirteet, jotka eurooppalaisen filosofian ja tieteen pitäisi jälleen myöntää. Rotuajattelun torjuminen on yksi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia tiedepoliittisia erehdyksiä, ja se johtuu vain poliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Entä sitten Euroopan kansojen omat erot? EU ei muodosta yhtenäistä arvoyhteisöä siksikään, että myös Euroopan kansojen välillä vallitsee huomattavia eroja. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miksi romanialaiset maahanmuuttajat katsovat parhaaksi heittäytyä kontalleen Helsingin kävelykaduille kerjätäkseen elantonsa, kun taas saksalaiset hakeutuvat suoraan johonkin työhön – ellei tätä kansojen välillä vallitsevaa asennoitumiseroa selitetä biologisperäisillä taipumus- ja kyvykkyyseroilla.

EU kuitenkin opettaa ja julistaa Euroopan kansalaisille samanlaisuuteen perustuvaa tasa-arvonäkemystä. Ei riitä, että tuotantorakenteeltaan erilaiset maat saatettiin taloudellisesti samalle viivalle. Nyt myös väestöt ja eri maiden kansalaiset yritetään sotkea toisiinsa julistamalla heidät samanlaisiksi, tasa-arvoisiksi ja yhtä oikeutetuiksi toimimaan ja nauttimaan sosiaaliturvasta riippumatta siitä, missä maassa ollaan.

Virallisissa liturgioissa ja koulujen opetuksissa tämä tasa-arvonäkemys on banalisoitu tasavertaisuudeksi pelata jalkapalloa, joka vanhan sanonnan mukaan on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Ruotsissa eräästä bosniakki- ja kroaattitaustaisesta jalkapalloilijasta on leivottu suorastaan kansallissankari, jota EU-fanaatikot käyttävät mallinukkena luodakseen esikuvia nuorisolle ja puolustellakseen maahanmuuttoa.

Tasa-arvon typistäminen urheiluksi, jota George Orwell piti vain aseettomana sotana, on ihmisten ja ihmisryhmien todellisten erojen hautaamista urheilumaailmasta tutulla fair play -ideologialla. Peliteoria näyttää toimivan populistisena argumenttina politiikassa ja tieteessä aina, kun laadullisten erojen arviointia vaativat asiat halutaan alistaa tasalaatuistaville normeille. Urheilusankaruutta rakentamalla ihmisryhmien laadulliset erot voidaan yrittää häivyttää, ja kaikki ihmiset erehdytään näkemään vain urheilun kannalta merkityksellisten ominaisuuksien näkökulmasta.

Mitä merkitystä jonkun yksilön satunnaisella menestyksellä sinänsä epä-älyllisessä pallon potkimisen taidossa onkaan siltä kannalta, onko maahanmuutto hyväksi valtioillemme ja kansakunnillemme? Urheilumaailman tasa-arvoisuutta ja muita ideologisia mittapuita hehkuttaessaan sekä sankariyksilöitä glorifioidessaan maahanmuuton suosijat ovat tehneet jälleen hurjan yleistyksen.

Urheilumenestyksen käyttäminen sopeutumisen kriteerinä ja sopeuttamisen välineenä ei ole ollut myöskään kansanvaltaisesti perusteltua. Vierasperäisten maahanmuuttajien sopeutuminen ei ole ollut yhtään sen parempi vaihtoehto kuin heidän sopeutumattomuutensakaan, sillä molemmissa tapauksissa he ovat täällä. Sopeutuminen voi olla jopa huonompi vaihtoehto, sillä siten he soluttautuvat osaksi väestöämme ja geeniperimäämme eivätkä lähde omasta aloitteestaan pois. Sopeutumisesta puhuttaessa pidetään julkisen keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella se suuri kysymys, mihin me heitä oikeastaan tarvitsemme ja haluavatko kantaväestöt lisää maahanmuuttajia työttömyydestä kärsiviin Euroopan valtioihin.

Merkille pantavaa on myös EU:n yritys tarjoilla nuorisolle laulukilpailuja ja ihmisten spontaani innostus viihteeseen. On selvää, että maissa, joissa nuorisotyöttömyys hipoo viittäkymmentä prosenttia, ihmisillä on paljon joutilasta vapaa-aikaa, ja syntyy pitkästymistä. Pitkästymistä hillitsemään valmistetaan viihdettä. Mutta entä sitten, kun viihde itsessään alkaa pitkästyttää?

Korkean elintason, korkean työttömyyden ja korkean velkaantumisasteen maissa työttömänä olevalle nuorisolle tyrkytetään erilaisia kyky-, laulu-, tanssi- ja tosi-TV-kilpailuja antaen toiveita maailmantähdeksi nousemisesta ja sen mukaisesta äkkirikastumisesta. Todellisuudessa tämän toiveikkuuden takana asuu pohjaton toivottomuus, joka on samanlaista kuin slummien miljonäärin valheellisuus hänen voittaessaan tietokilpailuja.

Entisten rikkaiden maiden tarjoilema humpuuki on madaltanut nuorisomme osaksi kehitysmaiden kurjalistoa, joka makaa fakiirin tavoin piikkimaton päällä. Ei siis ihme, että Euroopan vasemmistolainen nykynuoriso on identifioitunut voimakkaasti pakolaisiin, muslimeihin ja ihannoi jopa terroristeja; tosin mikään heidän vääristyneistä samastumisen pyrkimyksistään ei tee heistä 1960-luvun vasemmistolaisten tapaisia intellektuelleja. Vasemmiston protesteihin yhtyessään tämä nykyinen massatyöttömyydestä, globalisaatiosta ja työpaikkojen karkaamisesta kärsivä nuoriso on aivan hakoteillä.

Sosialistien harhaan johtama työläisnuoriso ei voi pelastaa työpaikkojaan rääkymällä lisää maahanmuuttoa. Eurooppalaisuuden itseinhoa levittämällä se ei pysäytä kapitalismin voittokulkua, eikä se tee mitään edes omaksi hyväkseen. Sen sijaan vasemmistolaisesta nuorisosta on tullut median lemmikki ja järjestelmän turvallinen osa, joka toimii ennustettavasti ja hallittavasti sekä vastustaa henkeen ja vereen ainoaa vaihtoehtoa, joka voisi heidät ja länsimaat pelastaa: kansallismielisyyttä. Näin tehdessään tämä EU-ideologian pilaama nuorison osa palvelee kapitalismin tarpeita väsymättömästi.

On tietenkin varottava yleistyksiä. EU ei ole yhteisten arvojen muodostelma edes nuorison keskuudessa, jonka muutoin katsotaan olevan yhdenvertaisessa asemassa ollessaan elämänsä alkuvaiheessa.

Samalla kun työttömyydestä, köyhyydestä ja kurjuudesta kärsiville nuorille tarjoillaan tyhmistymisen porkkanoita ja heitä manipuloidaan äkkirikastuneiden sekä itsensä kultakoruilla mauttomasti koristelleiden rap-artistien esikuvilla, porvarillinen osa nuorisosta menestyy vanhempiensa takaamien turvamuurien takana.

Myös Suomessa on nuorisoidoleiksi ja sosiaalisen median suosikeiksi päätynyt rahakkaiden perheiden tyhjäntoimittajanuoria, jotka ajelevat mauttomilla kromivanteilla koristelluilla limusiineilla. He ovat muiden nuorten ihastelun kohteina vain siksi, että internetin yksiulotteisuus saattaa heidät muodollisesti samalle viivalle. Tämä näennäisesti tasavertainen läpinäkyvyys helpottaa kateuden tuntemusten ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten sivuuttamista. Se ohjaa myös normaaleja ja tervejärkisiä nuoria samastumaan ja ihastumaan blingivaatteisiin pukeutuviin persoonallisuushäiriöisiin ikätovereihinsa, vaikka oikeasti heitä ei yhdistä noihin narsistisiin nuoriin mikään muu kuin biologisperäinen halu pariutua vahvemmiksi ja varakkaammiksi koettujen yksilöiden kanssa.

Lopulta noista varakkaiden perheiden piloille hemmotteluista nulikoista tulee opintiensä ylimielisyydellä laiminlyöneitä huumeidenkäyttäjiä, rappioaikuisia ja perijöitä, jotka toimivat luonnon kostoina omille vanhemmilleen kuluttaen heidän vääryydellä ja viekkaudella hankkimansa varallisuuden omaan arvottomaan elämäänsä. Yhdessä työttömän ja itsensä epäonnistuneeksi kokevan nuorison kanssa nämä onnistuneiden rälssisäädyssä kasvatetut sohvavihannekset muodostavat Euroopan unionin tulevaisuuden samalla, kun Euroopan todellista älymystöä, kansallismielistä nuorisoa, pidellään henkisesti pahoin torjumalla heidän pyyteetön halunsa ottaa vastuuta Euroopan tulevaisuudesta.