Pikkusieluisuudesta

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin häpeän tunnetta ja sitä, miten häpeää käytetään yhteiskunnallisena motiivina. Viranomaisvalta, poliitikot ja media pyrkivät häpäisemällä ruokkimaan ihmisten kuuliaisuutta ja tekemään meistä tottelevaisia esivallalle. Häpeä perustuu sosiaaliseen ehdollistamiseen. Sen kautta harjoitetaan tarkkailua ja valvontaa sekä jaetaan ihmiset vallan käyttäjiin ja kohteisiin. Valtaa otetaan haltuun häpäisemisen ja häpeällä uhkaamisen kautta, ja valtaa luovutetaan vallan käyttäjille häpeilemisen hedelmänä. Tässä kirjoituksessani käsittelen, mitä häpeästä, häveliäisyydestä ja häpäisemisestä seuraa.

Häpeän seuraus on pikkusieluisuus. Vaikka häpeä perustuukin sosiaaliseen riippuvuuteen, sen seuraukset koettelevat ihmisten minuutta, persoonaa tai, uskonnollisperäistä käsitettä käyttääkseni, sielua. Viranomaiset, poliitikot ja media toivovat, että ihmisten häpeän tunteet katalysoisivat normeja ja että ne jäykistyisivät osaksi ihmisten persoonaa. Vallan käyttäjien edun mukaista olisi, että häpeän generoimat normit menisivät ihmisten ihon alle ja että ihmiset alkaisivat itse tarkkailla ja valvoa sekä itsensä että toistensa toimintaa. Tällä tavoin häpäisyn uhasta syntyneet sosiaaliset normit ottavat vallan ihmisen sisimmästä.

Häveliäisyys pienentää ihmistä. Suuri osa yhteiskunnassamme esiintyvästä pikkusieluisuudesta johtuu nimenomaan häpeän tunteista, toisin sanoen siitä, että ihmiset on opetettu peittelemään tiettyjä ominaisuuksiaan ja pyrkimyksiään. Häveliäisyyteen liittyy taka-ajatuksia. Niiden olemassaoloa voidaan pitää myös välttämättömänä yhteiskunnalle, jossa menestyminen vaatii teeskentelyä, juonittelua ja tarkoitusperien salaamista. Siksi onkin niin antoisaa arvioida historian kulkua taaksepäin ja todeta se valheellisuus, joka kaiken häveliäisyyden taustalla vallitsee ja jonka aika yleensä paljastaa.

Häveliäisyyden koulu on perhe. Keskiluokkaiset vanhemmat opettavat jälkeläisensä häpeämään itseään ja tyydyttämään omaa kunnianhimoaan toivoen jälkeläistensä olevan sellaisia kuin heidän omat tuttavansa, ystävänsä ja sukulaisensa toivovat. Mutta laajemmin koko yhteiskunta voidaan nähdä yhtenä häveliäisyydestä koostuvana perheenä, jossa ihmisen odotetaan myyvän itsensä ja ajatuksensa aivosolujaan, synapsejaan ja hermoverkkojaan myöten. Pahimmat häveliäisyyden karikot liittyvät työelämään, joka muistuttaa mielipidevankilaa siinä, että useimmiten työelämän normit velvoittavat ihmistä edustamaan ammattinsa, työnantajansa tai oman liiketoimintansa vuoksi aivan muita asioita kuin ihmisen itsensä tekisi mieli tai joita hän oikeasti pitää tärkeinä.

Tästä johtuva pikkusieluisuus ulottuu aivan kaikkialle, ja sen vuoksi myös yliopistot, joissa kriittisen ajattelun ja omana itseään toimimisen pitäisi olla mahdollista, on kyllästetty häveliäisyyden vernissalla. Yliopistot ovat tässä suhteessa suorastaan pahimpia, sillä juuri missään muualla ajattelua ei kahlita yhtä pahasti toiseudenvaraisuuteen, riippuvuuteen ja siihen, mitä muut asioista ajattelevat. Jopa puoluepolitiikka on rehellisempää ja totuutta edistävämpää, sillä politiikassa ihmiset voivat puhua asiat halki. Sen sijaan tieteessä tutkimuksesi lähetetään akateemisten vihollistesi arvioitaviksi, mikä vastaa aivan samaa kuin kokoomuslaisten pitäisi hyväksyttää ohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Vaikka tuloksena voisi syntyä kompromisseja, ne olisivat valheellisia, sillä kukaan ei voisi edustaa elämännäkemyksiään vilpittömästi.

Esimerkiksi kelpaa vaikkapa referée-järjestelmä, jossa se, mitä kirjoittajan sallitaan ajatella ja julkaista, sidotaan toisten ihmisten suostumukseen. Taustalla vallitsee häpeän periaate. Tiedeyhteisö on kuin perhe, jossa vanhemmat uhraavat jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi lähettelemällä heitä sotiin.

Tiedeyhteisön pikkusieluisuus johtuu tieteenharjoittajien sidonnaisuudesta perheeseen. Juuri pyhä perhe on se instituutio, jossa häpeän tunteet juurrutetaan ihmisiin. Sen merkiksi tiedeyhteisö sanoutuu irti jonkun kohudosentin mielipiteistä, ikään kuin ne olisivat yliopiston omia mielipiteitä tai niistä voisi vastata kukaan muu kuin lausuja itse. Samasta syystä joitakin henkilöitä kieltäydytään nimittämästä yliopistovirkoihin, mikäli heillä on tiedepoliittisesta vallankäytöstä poikkeavia näkemyksiä esimerkiksi monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta, feminismistä, Euroopan unionista tai yleensäkin internationalismiin eli pakkokansainvälistämiseen liittyvistä asioista. Erilainen ajattelu pyritään lavastamaan ”tieteen vastaisuudeksi”.

On kysyttävä, kuinka pikkusieluinen tiedeyhteisö saa olla ja miten pahasti sekä tieteenharjoittajien että yliopistobyrokraattien pitää olla omassa perheessään opitun häveliäisyytensä kahleissa. Juuri mikään kriittinen ajattelu ei ole yliopistomaailmassa enää mahdollista ilman, että erimielistä ihmistä aletaan ripittää yliopistojen hallintovirastoista vetoamalla esimerkiksi rahoittajien kaikkoamiseen tai poliittisen vallan närkästymiseen. Mitäpä tämä on muuta kuin perheen ideologian kuvaa, ja sellaisena väkivallan pesä?

Koko yhteiskuntamme on nyt sellainen sovinnaisuuden, valheellisuuden, pikkusieluisuuden ja häveliäisyyden perhe, että en lainkaan ihmettele muutamien yksilöiden halua räjäyttää kokonaisia laitoksia. Mitä surkastuneempi sielu professorilla, kirjailijalla, toimittajalla tai muulla perinteiseen älymystöön luetulla ihmisellä on, sitä enemmän hänelle annetaan rahaa. Ihmistä, joka on vapain kaikista, puolestaan häväistään. Pikkusieluisuuden tuloksena yliopistoyhteisöstä on tullut pienten päästäisten ja peukaloisten puuhamaa.