Yliopistojen leikkaukset ovat yhteisvastuun kantamista

Pari vuotta sitten kohistiin yliopistoiskuista ja niiden suunnittelijoista. Heidän menetelmänsä oli kuitenkin alkeellinen ja asenteensa kehittymätön. Kaikki olikin väärin, täysin väärin. Suomen hallitus teki tuhotyön paljon tehokkaammin ja täysin laillisesti.

Viime viikon tiistaina oli Black Tuesday, kun yliopistolla jaeltiin irtisanomistiedotteita. Kuten tästä ja tästä näkyy, irtisanomiset ovat jatkuneet koko kevään. Yliopistojen leikkaukset ovat nyt raunioittaneet yliopistoja enemmän kuin Neuvostoliiton pommikoneet.

Kiitän hallitusta leikkauksista, sillä yliopisto ei ole koskaan myöntänyt minulle virkoja, tutkimustukia eikä toimintaresursseja. Leikkaukset ikään kuin tasapainottavat tilannetta.

Varat ovat virranneet monikultturisteille, feministeille, punavihreän agendan edustajille ja muille puoliksi oppineille. Minulle sen sijaan yliopisto on tekaissut jatkuvia lisävaatimuksia, toimittanut perättömiä lausuntoja ja asetellut kouluehtoja sitä mukaa kun ehdin niitä täyttää – pelkästään estääkseen toimintani yliopistolla.

Yliopistoilla menee huonosti, sillä toiminnan fokus on kiinnitetty yliruokittujen pullasorsien sisäiseen hyvinvointiin ja itsetyydytykseen. Yhteiskuntatieteilijöiden pahin ongelma on se, että he eivät tiedä, millainen yhteiskunta on.

Tuloksena syntyy onaniaa ja ejakulaatiohuippuja kansainvälisiin lehtiin, aivan kuten Tutkijakollegiumissa, mutta suomalainen yhteiskunta ei hyödy näiden suojatyöpaikoissaan kellottelevien töpselinokkien masturbaatiosta mitenkään.

Ja sitten nämä ölähtelijät pitävät itseään suvereeneina päättämään, mitä meidän muiden pitäisi tehdä ja millaista tieteen pitäisi olla. He palkitsevat toisiaan, jakavat tehtävät keskenään vertaisarvioinnin valheverukkeilla, lavastavat maamme todellisen älymystön ”rasistiseksi” ja pitävät omaa oppituoleihin köyttäytymistään subjektiivisena oikeutenaan. On hyvä, että resursseja otetaan heiltä pois.

Vihollisen vihollinen on ystävä, sanotaan. Ne, joiden mielestä näkemykseni ilmentävät kostonhimoa, erehtyvät kuitenkin pahasti. Kostoa on onnellisuus, ja se on täysin eri asia. Kritiikissäni on kyseessä nyt oikeudenmukaisuus.

Olisi väärin nähdä asia niin, että yliopistojen ahdinko johtuisi oikeistolaisen markkinaliberalismin tuomisesta yliopistoihin. Pömpöösi hallintoretorinen puhe ”huippuyksiköistä”, ”kärkihankkeista” ja ”urapoluista” ei menisi läpi missään vapaan markkinatalouden eikä kriittisen sanankäytön organisaatioissa vaan ainoastaan sosialistiseen suunnitelmatalouteen liittyvässä valheellisuudessa.

Ainakin minulle yliopistojen ja Suomen Akatemian retoriikka tuo mieleen sosialististen valtioiden prospekteja koristaneet iskulauseet ja omankehun: ”Työskentele ponnekkaammin!”, ”Täytä tulostavoitteet!”, ”Raportoi tekemisesi!” – ja päälle vielä ”Kansainvälistä”.

Ehkä asia onkin niin, että poliittinen oikeisto on tietoisesti ja tarkoituksellisesti leikannut yliopistoilta, sillä tieteen ja tutkimuksen byrokraattis-vasemmistolaiset tendenssit on havaittu. Tieteen vasemmistolaistumisen tuhoisuus tulee näkyviin siinä, kun oikeistopuolueet kostavat kaikille, myös viattomille tieteenharjoittajille.

Asialla on, paitsi tiedepoliittinen, myös yhteiskuntapoliittinen puolensa. Opiskelijat ja akateeminen tutkijakunta ovat kitapurjeet lepattaen kiljuneet maahamme lisää maahanmuuttoa, kansainvälisyttä ja resurssien jakamista ulkomaalaisille.

Nyt kun nuo yliopiston palkkalistoilla pöhöttyneet joutuvat itse kärsimään maahanmuuton aiheuttamista leikkauksista, rasitus kohdistuu oikein. Helsingin yliopistolta kahtena peräkkäisenä vuotena leikattavat noin sata miljoonaa euroa ovat tosin täysin riittämättömät kattamaan maahanmuutosta viime vuonna johtuneet 1 500 miljoonan kulut.

Leikkaukset ovat kuitenkin tärkeä yliopistopedagoginen opetustilanne. Ne opettavat poliittisen vastuun kantamista. Aiheuttamisperiaatteen mukaan niiden ihmisten pitää kärsiä, joille vastuu kustannusten tuottamisesta kuuluu.

Ikävää asiassa on vain se, että kärsijöiden joukossa on myös muutamia ihmisiä, joilla ei ole mitään syy-yhteyttä kulujen aiheutumiseen valtiolle eikä sitä kautta syyllisyyttä myöskään leikkauksiin.

Muistutan myös, että edellinen hallitus, jossa vihreät ja vasemmistopuolueet olivat mukana, leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta opetuksesta vielä enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus leikkaa yliopistoilta.

Tiedän oikein hyvin, että yliopistoihin kelpaavat ilmainen työ ja raha, mutta mitään niistä ei saisi itse hohtimillakaan pois. Kiitän hallitusta leikkauksista kollegojeni puolesta, ja lisääkin saa olla!

Omista eduista luopumisen kautta se suvaitsevaisuus nyt punnitaan. Rukoukseni on kuultu.

Rasismin lajeista pahin: ikärasismi

Suomessa on jälleen kitisty rasismista, toisin sanoen siitä, että kaikki maahanmuuttajat eivät saa Suomessa täysihoitoa, vaikka vastaanotto muutoin onkin parasta, mitä koko universumissa on tarjolla.

Monet suomalaiset ovat rasismin kieltelyn vuoksi ymmällään ja kysyvät, eikö kansallisvaltion tehtävänä olekaan toimia etujärjestönä, joka pitää ulkopuoliset loitolla. Juuri näin asia on. Etninen syrjintä on osa ihmisten elämäntilannetta pysyvästi. On luonnollista, että kansakunta priorisoi omaa väestöään ja sen etuja. Ainakin niin pitäisi kaiken järjen mukaan olla, mikäli kansallisvaltioiden tehtävistä pidetään kiinni.

Rasismista jankuttelu onkin keskittynyt huomiota herättävästi vain etniseen syrjintään. Toinen suuri syrjinnän aihe on naisten väitetty syrjintä. Viime aikojen miestutkimus on osoittanut, että myös huoli naisten syrjinnästä on länsimaissa aiheeton ja huomiota pitäisi kiinnittää siihen, miten miehiä syrjitään.

Asiasta ovat kirjoittaneet muiden muassa Henry Laasanen tutkimuksessaan Naisten seksuaalinen valta, Pasi Holm väitöskirjassaan Discrimination Against Men, Pauli Sumanen teoksessaan Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä, Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet ja parikymmentä eri tieteenalojen edustajaa Arno Kotron toimittamassa kokoelmateoksessa Mies vailla tasa-arvoa.

Tutkimusten monipuolisuudesta huolimatta yksi suuri rasismin aihe on kokonaan vailla huomiota. Kyseessä on ikärasismi.

Olette varmaan huomanneet, että yli kolmekymmentävuotiaita ihmisiä syrjitään aivan kaikkialla. Tämä ei riipu sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta eikä mistään muusta syrjinnän lisäsyystä. Ikään liittyvää syrjintää harjoitetaan yhdenvertaisesti joka puolella ilman, että kukaan puuttuisi siihen.

Yli kolmekymppisiä diskriminoidaan työelämässä systemaattisesti. Heitä pidetään liian vanhoina, vaikka juuri ennen mittarinpyörähdystä heiltä pitää kysyä henkilöllisyystodistukset viinaa tai tupakkaa ostettaessa sillä perusteella, että he voisivat näyttää alle kahdeksantoistavuotiailta!

Ilmeisesti yli kolmekymppiset eivät ole enää sillä tavoin tottelevaisia, että heitä voisi hyödyntää pelkkinä suorittajina, vaan he osaavat jo ajatella itsenäisesti. Tämän potentiaalin työnantajat haluavat ilmeisesti menettää.

Ikäsyrjintää harjoitetaan varsinkin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä yhteyksissä. Naisia ja feministejä ei saisi arvostella mistään, mutta nuoret naiset katsovat oikeudekseen mukiloida miehiä kaikilla foorumeilla alkaen tavanomaisista seuranhakupalstoista päätyen nakugalleria Alastonsuomeen. ”Mä potkin, tapan ja hakkaan sut hengiltä, jos oot yli kolkyt ja alistat mua väkivaltaisella katseellasi”, he ilmoittavat kuvateksteissään jalkoväli levällään.

Entä milloin nainen on liian vanha ollakseen ”seksuaalisesti haluttava”? Ei ilmeisesti koskaan. Heteromiehet on pakotettu uusherrasmiehiksi, kontalleen naisten jalkojen juureen nuolemaan heidän varpaitaan, sillä miehet on saatu kauhuihinsa pelottelemalla heitä seksin kiistämisellä.

Myöskään homoksi eheytyminen ei auta. Ikärasismi näkyy erityisen selvästi homokulttuurissa. Myös homojen deittailupalstoja ja ravintoloita hallitsevat pissislaumat, jotka ihailevat toistensa tyylivalintoja: ”Oi, miten upee Melody-tukansävytys sulla on, ja kato hei, eiks mulla ookin päälläni hieno Henkalta ja Maukalta ostettu kuosi?” Tällä tavoin nämä puppelipojat livertelevät toisilleen. Heidän korvissaan soi Bianca Castafioren ”Ah, ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissäin nään!”

Sen sijaan yli kolmekymppiset miehet (siis ne ainoat, jotka kykenevät antamaan seksuaalisen tyydytyksen) nuo omahyväiset tuulitunnelit toivottavat helvettiin, joka todennäköisesti on osa heidän omaa todellisuuttaan ja ilmenee jatkuvana pelkona oman kauneuden katoamisesta. Heille voisi vastata, että ”joo, luokaa vaan ikärasismia, niin pääsette myös itse sen kohteiksi!”

Ikärasismi on rasismin laji, joka koskee kaikkia. Jos ikärasismia ylipäänsä esiintyy, sen kohteeksi joutuvat aikaa myöten myös sen harjoittajat itse.

Ikärasismi alkaa ikään liittyvästä halveksunnasta ja ulottuu ikään liittyviin solvauksiin ja herjauksiin sekä rajaamiseen kanssakäymisen ulkopuolelle.

Niinpä tuomitsen sekä vanhempien nuorempiin että nuorempien vanhempiin kohdistaman ikärasismin. Tuomitsen samanikäisten keskinäisen ikärasismin. Tuomitsen ikään liittyvät ennakkoluulot, jotka usein ovat ikärasismin syitä.

Kannatan eri-ikäisten ihmisten vapaata vuorovaikutusta ja ikärasismin nollatoleranssia. Katson, että eri-ikäisyyteen liittyvät näkökulma- ja kokemuserot ovat elämää rikastuttavia. Yksilöiden väliset erot ovat merkittävämpiä kuin ikäryhmien erot.

Ikärasismi estää ihmisiä tutustumasta toisiinsa ja ymmärtämästä erilaisia ihmisiä sekä omaa itseään. Jokainen ihminen on periaatteessa kaiken ikäinen, sillä kaikki ikäkaudet sisältyvät ihmisen kerroksellisuuteen – joko elettyinä tai tulevaisuudessa odottavina. Itsen hyväksyminen on tämän asian hyväksymistä.

Mikäli ei hyväksy itseään, on ikärasismin lopettamiseen vain yksi tie, oman vanhenemisen lopettaminen, mutta sitä en suosittele, sillä siitä alkaa mätäneminen.

Monet nuoret ovat ikärasisteja sen vuoksi, että heitä pelottaa oma vanhenemisensa. Siksi he projisoivat omat pelkonsa toisiin ihmisiin ja vihaavat vanhenevaa peilikuvaansa heissä. Sitten nämä itseihailussaan piehtaroivat Narkissokset herjaavat toisia ihmisiä typerässä vauvanlemussaan.

Tosiasiassa pissisten kauneus on tietenkin näennäistä ja tilapäistä. Seksuaalisen markkina-arvon kadottua juuri heistä tulee nopeasti niitä Tyyris-Tylleröitä tai kämäisiä kusimuttereita, jotka koettavat löytää nuoruutensa uudelleen, kun ovat tuhlanneet sen puhumalla pahaa toisista ihmisistä ja sulkemalla itsensä aseksuaalisuuteen.

Pier Paolo Pasolini kiteytti asian sattuvasti: nuoruuden palvominen on kuluttamiseen ideologiaan liittyvää tavarafetisismiä, jonka takana asuu fasismi. Se perustuu ruumiin esineistämiseen, jonka kautta ihmiset yrittävät vältellä vanhenemista ja pelkäävät ikääntymistä kuollakseen.

Niin ei ole kaikissa kulttuureissa. Jo Sokrates nolasi kauneudellaan ylpeilevän Alkibiadeksen toistuvasti ja osoitti hänen kauneutensa katoavaiseksi. Japanissa on aina arvostettu vuosirenkaiden tuomaa viisautta, ja kiinalaisen käsityksen mukaan ihmiset syntyvät vanhoina ja nuorenevat vanhetessaan.

Eikö tämä pidäkin paikkaansa? Pikkuvauvathan tulevat maailmaan kaljuina ja naama ryppyisinä, eli samanlaisina kuin täältä myös poistutaan. Lasten ja nuorten koko kehonkaava on täysin kehittymätön, kunnes he vasta keski-ikää lähestyessään pääsevät eroon henkisestä ja fyysisestä kömpelyydestään ja oppivat hallitsemaan omaa mieltään ja ruumistaan. Miksi nuoruuden pitäisi olla palvonnan kohde, kun siihen ei näytä liittyvän muuta kuin ahdistuneisuutta, keskenkasvuisuutta ja hammasten kiristelyä? 

Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka

Natseja moitittiin aikoinaan siitä, että he piirtelivät rajoja ja sektoreita eri puolille yhteiskuntaa sekä harjoittivat kansanryhmien erottelua. Monikultturistit ovat nyt omaksuneet saman taktiikan.

Monikulttuurisen kirjaston rakentaminen on sisällytetty osaksi Helsingin kaupunginkirjaston strategiaa. Kun tämän politiikan perusteella harjoitetaan sensuuria ja vähintäänkin aineistoja hylkäävää tai hyväksyvää valikointia, kyse ei ole tiedonkulun edistämisestä vaan poliittisen ideologian toteuttamisesta.

Poliittisen linjanvedon ohella monikulttuurisen kirjaston ideologia on johtanut myös määrällisiin vääristymiin, kun vieraskielistä kirjallisuutta on hankittu kokoelmiin suhteessa lukijoiden määrään enemmän kuin suomen- tai ruotsinkielistä. Kirjasto on harjoittanut ideologista syrjintää myös silloin, kun se on päättänyt, ettei kirjastojen kokoelmiin hankita maahanmuuttokriitikoiden teoksia lainkaan.

Kirjastolaitoksen sisältä päin säteilevänä kritiikkinä kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo lähes vuosikymmen sitten teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa (BTJ 2007), jossa hän viittasi muun muassa siihen, että kirjastolaitoksessa hankintapäätökset tehdään useasti vain naisten ehdoilla ja naisten toiveita toteuttaen, siis feministisesti. Noista ajoista tilanne ei ole parantunut vaan pahentunut.

Töölön kirjasto on tehnyt kaikkensa paljastaakseen syyllisyytensä ja huonon omantuntonsa. Kirjasto on kehdannut laittaa pääoveensa suurikokoisen, kieltotaulua tai liikennemerkkiä muistuttavan tarran, jossa ovat sanat: ”Syrjinnästä vapaa alue”. Samanlainen kyltti on ilmestynyt myös monien muiden kirjastojen ulko-oveen.

Tämä tarkoittanee, että kyseisissä kirjastoissa jokin tietty ajattelu, ajatusten edustaminen tai informaation jakaminen ei ole sallittua ja että kirjasto harjoittaa sensuuria. Se voi kertoa myös käsityksestä, ettei tiettyjä ihmisiä haluta kirjaston ovesta sisään lainkaan. – Keitä he ovat? Todennäköisesti maahanmuuttokriitikoita ja sovinistisina pidettyjä miehiä, jotka kysyvät, mistä täältä voi lainata Jukka Hankamäen, Jussi Halla-ahon, Timo Hännikäisen, Henry Laasasen ja muiden pahisten kirjoja.

Okei, tunnustan. Myös minä olen joskus narissut syrjinnästä. Tosin Setan taannoisilla vapautuspäivillä samaa syrjinnänvastaista kieltotaulua käytettiin ironisesti: paikalle väsätyn ankkalammen koristeena. Niinpä kyse ei ollut yksiselitteisen tosikkomaisesta valituksesta vaan parodiasta.

Pelkään kuitenkin pahoin, että Töölön kirjaston ovessa kyltti ei ole vitsin vuoksi vaan tahallisesti karkottamassa pois osaa kirjaston kävijöistä ja kunnallisveron maksajista. Mitä syrjinnänvastaisuutta se sellainen on, joka diskriminoi kirjaston omaa käyttäjäkuntaa yhtä pahasti kuin Etelä-Afrikasta tunnetut apartheid-kilvet?

Silmäni olivat pudota päästä, kun havaitsin, että samanlainen kyltti oli löytänyt tiensä myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan päärakennukseen, jossa se komeilee sekä käytävän varrella että politiikan tutkimuksen laitoksen oveen kiinnitettynä. – Miksi syrjinnän vastaisuutta pitää julistaa yliopistossa? Yliopiston tehtävä ei ole vastustaa eikä puolustaa mitään vaan edistää totuuden tavoittelua.

Syrjinnän näkyvä vastustaminen oirehtii yliopistoissa siitä, että kylttien kiinnittelijät ymmärtävät tekevänsä jotakin väärin. He itse edustavat poliittista tarkoitusperää ja pyrkivät estämään kriittisen argumentaation lavastamalla sen ”rasismiksi” tai ”syrjinnäksi”. Sillä tavalla poliittinen vihervasemmisto ja feministit suojelevat omia valheitaan ja syrjivät tiedepoliittisesti meitä, jotka arvostelemme muun muassa maahanmuuttoa, feminismiä ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

”Syrjinnästä vapaan alueen” taakse linnoittautuminen on poliittisen defension muoto. Kommunistit ja sosialistit käyttävät yliopiston turvamuureja omien itsepetostensa suojeluun: jatkaakseen itsetyydytystään seiniensä sisäpuolella.

Kirjastojen, yliopistojen ja muiden julkisten informaatio-organisaatioiden ei tule olla punavihreässä kuplassa asuvien poliittisia bunkkereita, joiden sisällä vallitsevaa ajatusmaailmaa kuvataan Jodie Fosterin tähdittämässä elokuvassa Panic Room.

Domeeniajatteluun liittyy myös turvallisen tilan käsite. Feministit ovat pyrkineet tekemään ”turvallisen tilan politiikasta” ”tieteellistä” alkamalla puhua omista tilankäytöllisistä rajauksistaan ja vaatimuksistaan tieteellisissä yhteyksissä. Feministit ovat kirjoittaneet turvallisesta tilasta suorastaan Einsteinin nerokkuudella:

”Turvallisemman tilan politiikka on yritys luoda käytäntöjä, jotka saavat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi, ottamaan vastuuta epämiellyttävistä tilanteista ja yritys luoda tapoja muuttaa nämä epämiellyttävät tilanteet paremmiksi sen sijaan että niitä pitäisi vaan sietää. Sanavalinta ’turvallisemman’ eikä ’turvallisen’ viittaa ajatukseen että täysin turvallista tilaa ei kaikille pystytä luomaan takuuvarmasti vaikka se onkin toiminnan tavoitteena.”

Näiden banaalien toteamusten joukosta puuttuu enää maininta, että ”turvallinen tila ei ole vaarallinen vaan nimenomaan turvallinen”. Ainakaan minä en hyväksyisi siteeratun kaltaisista sisällöistä koostuvaa opinnäytettä vaan pitäisin sitä selvästi hylättävänä johtuen argumentaation puppumaisuudesta ja sisällön tyhjänpäiväisyydestä.

Hullunkurista on, että feministit epäilevät yliopistojen ja julkisten puhetilaisuuksien areenoja ”turvattomuudesta” mutta eivät miellä epäturvallisiksi sellaisia spatiaalis-temproaalisia olotiloja, joissa he voivat tulla maahanmuuttajien raiskaamiksi. Jatkossa lukijaa valaistaan käyttäytymisohjeilla, joissa selitetään, miten ”turvallisessa tilassa” pitää elää: ”Älä häiritse ketään sanallisesti, koskemalla tai tuijottamalla. Ei:n sanominen tarkoittaa ei:tä. Lopeta tai muuta käytöstäsi jos toinen sitä pyytää.”

Nykynaisen nimi on tietenkin ”Ei!”, ja feministit osaavat toki esittää ympäristölleen vaatimuksia. Mutta muuttavatko he itse omaa käyttäytymistään silloin, kun se osoittautuu nymfopossumaiseksi?

En erehtyne, mikäli oletan, että yllä siteerattu katkelma on valunut vakaumuksellisen telaketjufeministin kynästä. Oletteko muuten koskaan kuulleet, että osallistujat ”häiritsisivät” toisia osapuolia tieteellisessä seminaarissa ”koskettamalla” tai tissivakoon tuijottamalla? Entä sanallinen ”häirintä”?

On kenties ymmärrettävää, että feminististen ajatusrakennelmien kaataminen koetaan ”häirinnäksi”, sillä valheiden kumoaminen voi olla kiusallista niihin uskoneille. Mutta tämä ei merkitse, että epätieteellisen maailmankuvan arvostelemisessa olisi jotakin vikaa.

”Turvallisen tilan politiikka” on merkki feministien ympärilleen rakentelemista karsinoista, joissa he toivovat voivansa jatkaa piehtarointiaan uhaten samalla muita ihmisiä sensuurilla, kostolla tai henkisillä läimäytyksillä. Kun kaksiarvoisen sukupuolieron edustaminen ja kaikenlainen feminismin arvostelu mielletään vaaralliseksi syrjinnäksi tai rasismiksi, on Hitler-kortti lyöty pöytään, eikä turvattomuudesta nyyhkyttäjillä ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Turvallinen tila on vaarallinen, sillä sen sisäpuolelle luotu omahyväisyyden ilmapiiri estää ihmisiä altistamasta itseään ja ajatuksiaan arvostelulle. Sitä kautta se estää heitä oppimasta mitään.

Mitä on rasismi?

Olen pitkän elämäni aikana nähnyt monenlaisia yrityksiä määritellä, mitä on rasismi. Nykykeskustelussa rasismin määritelmä on laventunut niin, että rasismina voidaan pitää jo kaikkea sellaista ajattelua, mikä ei edistä tuomitsijan omia poliittisia päämääriä. Määritelmä muistuttaa tällöin retorisen warrantin käänteistä määritelmää; warranttina voidaan pitää kaikkea, mikä palvelee puhujan omia tarkoitusperiä.

Ajankohtaisen näytön rasismin tämäntapaisesta ymmärtämistavasta antoi Bloggaja.fi-sivuston ylläpito, joka sulki perussuomalaisen kansanedustaja Mirja Tolppasen blogin pitäen sisältöä ”rasistisena”. Nähdäkseni kirjoituksissa ei ollut mitään rasistista tai edes sopimatonta (käsitykseni mukaan poliittisessa keskustelussa ei ole yleensäkään mitään sopimatonta). Mutta turmiollista kansanvallalle on, jos nettinörtit alkavat toimia lapsenvahteina kansanedustajille ja määritellä ”kokonaisarvioihinsa” vedoten sitä, mitä mieltä asioista saa olla.

Entä itse rasismi? Mitä se on?

Vulgaareimman määritelmän rasismille veti hihastaan nuori tutkija Lena Näre, joka toimii sosiologian tenure track -apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Tämän kuun alussa ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä hän lausui, että ”[k]aikkea rasistista puhetta tai toimintaa yhdistää se, että hävitetään ajatus yksilöstä.” Ja lehden toimittaja Jussi Ahlroth jatkoi: ”Tämä on yksinkertaisin tapa määritellä rasismi: ihmistä ei nähdä ihmisenä, vaan ryhmänsä edustajana.”

Näreen kannanotto on surkuhupaisa, sillä hänen oma oppiaineensa sosiologia on vuosisadan ajan operoinut nimenomaan ryhmän käsitteellä ja opettanut näkemään ihmiset ryhmiensä edustajina. Tämän yliyksilöllisen metafysiikan tuloksena on usein kadotettu ajatus vapaasta ja itsemääräävästä yksilöstä. Tämän mukaan myös suuri osa sosiologiasta ja muista sosiaalitieteistä voisivat olla mitä ankarinta rasismia, sillä ne nimenomaan ”hävittävät ajatuksen yksilöstä”.

Näreen esittämässä valossa mikä tahansa käsitteellinen nimeäminen voisi olla rasismia, sillä käsitteiden käyttäminen ylipäänsä nimeää olioiden tai ilmiöiden luokan. Esimerkiksi tuolin käsitteen käyttäminen viittaa tuolien ryhmään, miehen käsitteen käyttäminen miessukupuoleen kuuluvien ihmisten ryhmään ja niin edelleen. Postmodernisteille tämä kaikki on tietysti ”rasismia”, sillä heidän todellisuuskuvaansa ei mahdu sen enempää olemuksia kuin käsitteiden nimeämiä luokkiakaan.

Näin ajatellen myös suomalaisen käsite olisi vakavasti rasistinen, sillä se viittaa suomalaisten ihmisten ryhmään; tosin tämän kaltaisella ”rasismilla” on vahva käytännön perustelunsa siinä tosiasiassa, että suurimpiin yhteisiin nimittäjiin perustuva sosiaalinen selektio ja järjestyminen parantavat yhteiskunnallista tehokkuutta. Siten ne ovat kaiken yhteiskunnallisen toiminnan ehtoja. Tässä mielessä ominaisuuksiin pohjautuva valikointi kuuluu ihmisten luonnolliseen käyttäytymiseen; esimerkiksi parinmuodostus on hyvin kategorista ja poissulkevaa tavalla, joka olemusajattelun vastustajien mielestä olisi tietenkin mitä hurjinta ”rasismia”.

Rasismia olisi Näreen määritelmän valossa myös kaikki sellainen poliittinen teoria, jossa yksilöt uhrataan järjestelmille tai poliittisille totalitarismeille, kuten sosialismissa. Mutta tätä hän ei näytä huomaavan lainkaan. Rasismia olisi erityisesti sellainen sensuurin harjoittaminen, jonka tuloksena ihmiset eivät saisi eivätkä voisi edustaa itseään tai näkemyksiään vaan jossa mielipiteemme alistettaisiin poliittisten vastustajiemme tarkastettaviksi ja vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin sitoutumattomat karsittaisiin pois, niin kuin tapahtuu.

Omituista on, ettei rasismin tätä kautta esiin pilkistävä huolestuttavuus ole välittynyt Näreen tajuntaan ollenkaan, etenkin kun hän kuuluu samaan vasemmistoliittolaisen taloustieteilijän Markus Jäntin johtamaan porukkaan, joka kiirehti tuomitsemaan myös Poliisiammattikorkeakoulun (sinänsä tärkeää tietoa tarjoavan) maahanmuuttoraportin viime helmikuun lopulla.

Rasismia näyttää olevan tämän jengin mielestä kaikki sellainen, mikä ei tue sosialistisen tai kommunistisen teorian näkemyksiä yhteiskunnasta. Kun maastosta välittyvä kuva on erilainen kuin oman maailmankuvan kartta, on tutkijakunta pahasti eksynyt, ja kartta kannattaisi hylätä.

Loistavaa älyllistä oivaltamista

Tuohon eksyneiden kulkueeseen kuuluu myös hyvinvointisosiologian professori Juho Saari Itä-Suomen yliopistosta. Paha vain, että nämä pillipiiparit johtavat harhaan myös kaikkia muita ihmisiä ja saavat toimestaan varsin korkeaa palkkaa. Katsotaanpa, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen hyödynsi köyhyysasiantuntijana esiintyvän Saaren näkemyksiä. Nykänen kysyi ja Saari vastasi:

”Entä jos Suomeen tulisikin 100 000 pakolaista? Ehkä hyvinvointivaltion turvaverkko repeäisi lopullisesti. Hyväosaiset jatkaisivat elämää muurien takana. Kauhukuva. Tulisiko meistä Amerikka? Mitä ajattelee Juho Saari, hyvinvointisosiologian professori? Pakko kysyä.

100 000 pakolaista ei väräyttäisi systeemiä, Saari vastaa. Heidät asutettaisiin kouluille ja kasarmeille. He saisivat alennettua toimeentulotukea. Hiljalleen jengi integroitaisiin koulutukseen ja normaaliin asumiseen. Rahasta selvittäisiin: kustannus olisi aika kohtuullinen suhteessa kaikkiin sosiaalimenoihin.”

Totuus on täysin toisenlainen. Kolmisenkymmentä tuhatta viime vuonna maahan heilahtanutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa tekivät valtion budjettiin 1,5 miljardin euron loven, ylittivät valtiontalouden koko liikkumavaran, pakottivat leikkaamaan asumistuesta, opintotuesta ja yliopistojen toimintamenoista, laittoivat kuntien sosiaalitoimen sekaisin, mullistivat asuntojonot ja pienten paikkakuntien väestörakenteen sekä aiheuttivat tietenkin myös oikeutettua vastustusta, jonka vihreät, sosialistit, kommunistit ja taiteilijaliberaalit tuomitsivat ”rasismiksi”.

Juuri näin se aitokin rasismi sitten kasvaa: dynamiittityperän politiikanteon tuloksena, joka perustuu harhaanjohtavaan asiantuntija”tietoon”.

”Suomen maahanmuuttotilanteen tarkasti tunteva” Päivi Nerg on todennut suomalaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta halveksuvaan sävyyn: ”Nyt vasta monelle on valjennut, että olemme osa EU:n sääntelyä. On tajuttu, että emme voi itse päättää kaikesta.” Myös hän vakuuttaa haluavansa elää monikulttuurisessa Suomessa, mutta ”kokemus on kuitenkin osoittanut, että sellaista Suomea ei voi rakentaa mahtikäskyillä”. Toiveet, oletukset ja poliitikkojen omat utopiat olisikin syytä pitää erillään tosiasioista.

Jokin realiteetti on siis valjennut myös kansliapäällikkö Nergille, joka oli Päivi Räsäsen löytö Tarja Halosen etäpäätteenä toimivan Ritva Viljasen tilalle ja jonka pätevyys on samaa luokkaa kuin Eva Biaudet’n hänen hakiessaan vähemmistövaltuutetun virkaa. Mitään pätevyyttä ei ollut, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä.

Mutta maahanmuuton kulupiikki on edelleen auki, eikä lopullisista palautus- tai kotoutuskustannuksista tiedetä kuin se, että ne nousevat. Työvoiman tarpeesta puolestaan tiedetään, ettei maassamme ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan vaan yksinomaan halvasta työvoimasta.

Salonkikelpoisesta rasismista

On väärin, että yliopistotehtävissä ja hallinnon asiantuntijatehtävissä saa toimia puhumalla läpiä päähänsä ja laatia perättömiä ja pelkästään poliittisen vihamielisyyden motivoimia lausuntoja, joita on tullut minunkin kohdallani vastaan useita.

On kielteistä, että yliopistollisiin työpaikkoihin ja asiantuntijatehtäviin nimitetään jatkuvasti tyyppejä, joiden merkittävin ansio on Vihreän liiton tai jonkin vasemmistopuolueen jäsenkirja ja kyseenalaistamaton kannatus maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja feminismin ideologioille tai joillekin niitä edustaville uskonlahkoille.

Minäpä kerron teille vuorostani, mitä on rasismi. Rasismia on se, että minulle ei ole laajasta tuotannostani huolimatta myönnetty koskaan yliopistoista mitään tehtävää tai virkaa. Sen sijaan virkoja, määrärahoja, tutkimustukia, projekteja ja apurahoja on kaksin käsin myönnetty poliittista vihervasemmistoa edustamaan sitoutuneille thomaswallgreneille (Sdp), panuraatikaisille (Vas.), heikkihiilamoille (Vihr.), jp-rooseille (Vas.) ja heikkipatomäille (Vas.) sekä heidän kymmenille kellokkailleen. Sen sijaan toimintasaartoon asetetaan jokainen, joka poikkeaa tiedepoliittisesta internatsismin ideologiasta.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist kirjoitti, että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto”. Yliopistoissa ihmistä ei tarvitse tappaa; riittää kun viedään hänen työpaikkansa ja esiintymislavansa sekä suljetaan hänen mikrofoninsa. Orjuus on pahinta nimenomaan akateemiseksi vapaudeksi puettuna, sillä yliopistolliset punikkifasistit julistavat puolustavansa ”sananvapautta” ja ”ihmisoikeuksia” juuri silloin, kun heidän harjoittamansa sorto on pahinta.

Itse en pyri tukemaan millään tavoin vasemmiston puoluetoimistoksi muuttunutta yliopistolaitosta, sillä olisi epäeettistä uhrata työpanoksensa organisaatiolle, joka karkottaa piiristään eri tavoin ajattelevat, vaatii moninkertaiset näytöt ei-toivotuiksi julistetuilta, harjoittaa jatkuvaa lähtöruutuun palauttamista, syrjii suomenkielisiä virantäytöissä ja lyö suomeksi julkaisutyönsä tehneitä kansainvälisyyden puukolla selkään.

Samanaikaisesti suosikeiden vajavaisuuksia katsotaan läpi sormien, ja tohtoreiksi ja dosenteiksi toimitetaan pelkillä artikkelinivaskoilla ilman ensimmäistäkään näyttöä itsenäisestä tutkimustoiminnasta ja ilman yhtäkään kokonaisuuksien hallintaa osoittavaa kirjaa.

Varjopuolena tässä diskriminaatiossa, mielipiderasismissa ja tiedon panttauksessa on kotimaisen yhteiskuntakritiikin tuhoaminen ja se, että opiskelijat eivät saa tietää, millaista todellinen tiede ja filosofia ovat, vaan heidät kasvatetaan poliittisen korrektiuden ja kansainvälisyyden punavihreään kuplaan. (Aiheesta lisää tässä artikkelissani.)

Niin Juho Saari kuin ”vakinaistamispolulla” oleva Lena Närekin esiintyvät maahanmuuttoasioiden tuntijoina, ja media rakentaa heille uraa, mutta minkäänlaista ymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta en ole heidän ajattelustaan löytänyt. Heidän visionsa on pimeä niin kuin ammattiankeuttajilla yleensä. Vasemmistolaisperäisen diskurssin suossa laverteleminen ja englanninkieliseen käsitehämäryyteen hukuttautuminen näyttää olevan se tieteellinen ansio, joka heidät on pätevöittänyt toimeen. Asemaansa verrattuna heidän kannanottonsa edustavat törkeää alisuorittamista.

Salonkikelpoiselta rasismilta näyttäisi yliopistoissa välttyvän, kun kuuluu tiettyyn poliittiseen ryhmään. Tässä mielessä rasismia todellakin on kaikki, missä ihmistä ei arvioida yksilöllisten suoritustensa mukaan vaan sen mukaan, suostuuko ihminen klusteroitumaan ja sotkeutumaan poliittisen vihervasemmiston verkostoihin.

Tämän määritelmän ulkopuolelle jää tietenkin myös niitä pieniä rasismin murusia, joissa selektion peruste on rodullinen, mutta tästä ei ole nyky-Suomessa näyttöä – paitsi ehkä käänteisen syrjinnän muodossa, kun kantaväestöön kuuluvia ihmisiä diskriminoidaan työpaikkojen täytössä.

Yliopistoissa ja hallinnossa vallitseva rasismi on poliittisen vihervasemmiston ja internationalistien luoman mielipidevallan tuella harjoitettavaa terroria.

Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa

Valtioita ei voida johtaa samalla tavalla kuin liikeyrityksiä. Liikeyritysten pääasiallinen tehtävä on leipoa omistajilleen rahaa. Sen sijaan valtioilla on sosiaalipoliittinen intressi, johon sisältyvät muun muassa kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus. Niinpä Suomen valtiota ei pitäisi johtaa kuten Vallila Interioria.

Anne Berner kuuluu pääministerin ohella hallituskabinetin liikkeenjohdolliseen lahkoon. Sveitsiläis-suomalainen omistaja-johtaja tuli politiikkaan kepulaisista vallan katakombeista. Hän sai ministerinviran palkkioksi siitä, että hän Perheyritysten liiton puheenjohtajana pelasti pääministerin pallilta ja eduskunnasta pudonneen Matti Vanhasen yhdistyksen toimitusjohtajaksi. Berner on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja poliittisesti kokematon, aivan kuten nykyinen pääministerikin. Suomen kansalaisuuden Berner sai vasta tammikuussa 2015.

Kansanedustajaksi pyrkiessään Bernerillä oli hihassaan imagonkohotuskortti, eli lastensairaalan tukiyhdistyksen puheenjohtajuus, jota kukkahattutätien oli mahdotonta vastustaa. Varainkeruuprosessin käänteissä paljastui, että Berner valehteli kansalaisille väitteessään, jonka mukaan säätiö ei saa kiinteistöstä minkäänlaista tuottoa. Tosiasiassa säätiö oli sopinut 3,5 miljoonan vuosikustannuksista 30 vuoden ajaksi. 160 miljoonan kokonaiskuluista valtio antoi 40 miljoonaa ja HUS 40 miljoonaa yksityisten lahjoitusten ollessa 36 miljoonaa. Loppu 105 miljoonaa (3,5 x 30) tulee kiinteistön käyttäjältä HUS:ilta, joka puolestaan vuokraa lastensairaalan tarvitseman määräalan Kiinteistö Oy Uusi Lasten sairaala -nimiselle osakeyhtiölle. Osakeyhtiön osoitteeksi on puolestaan merkitty kaupparekisterissä Oy Vallila Interior Ab, Nilsiänkatu 15, 00510 Helsinki.

En puutu lastensairaalan syheröihin ja perheideologialla hehkuttamiseen tässä yhteydessä enempää. Huomautan vain, että minun laskujeni mukaan 40 + 40 + 36 + 105 miljoonaa = 221 miljoonaa, joten jonnekin katoaa 221 miljoonan tuloista rakentamiskulujen (160 miljoonaa) jälkeen 61 miljoonaa. – Ettei vain Bernerin firman kassakoneeseen tai hänen omiin taskuihinsa? Tarkempia lukuja voitte onkia esimerkiksi tässä paljastuskirjoituksessa viitatuista lehtiartikkeleista.

Anne Berner näyttää saavan oman bisneksensä kukoistamaan, paitsi että vuoden 2014 tilinpäätöstietojen mukaan myös Vallila Interorin liikevaihdosta katosi 91,5 prosenttia, vaikka liikevoitto kasvoi 5,1 prosenttia ja tulos nousi pakkaselta 696 tuhanteen. On kysyttävä, minne vaihto hävisi? – Ettei vain veroparatiiseihin?

Tiet ja taksit lihoiksi

Näillä jo kohtuullisesti julkisuutta saaneilla kysymyksillä ei olisi juuri tähän ajankohtaan sidottua merkitystä, elleivät ne liittyisi saumattomasti Bernerin tämänviikkoisiin poliittisiin aloitteisiin ja paljastaisi varainkähminnän olevan estotonta.

Anne Berner ei pidä normeista, sillä jo hallitustyöskentelynsä alkajaisiksi hän julisti normienpurkutalkoot, joiden tuloksena kauppojen aukioloajat vapautettiin kauppiaiden tappioksi. Kilpailullisista syistä puodit joutuvat pitämään uksensa avoinna yötä päivää ja päivät pääksytysten, vaikka kaupankäynnin tuottavuus on öisin ja pyhisin heikkoa korkeiden kustannusten takia.

Bernerin viimeisimpiä avauksia on taksitoiminnan sääntelyn poistaminen. Mikäli esitys menee läpi, taksilupien määrää ei rajoitettaisi, kuljettaja voisi päättää hinnoista itse, alle 10 000 euron vuosiansioilla pyörivään liikennöintitoimintaan ei tarvittaisi lupia lainkaan, ja asemapaikkavelvoite poistuisi. Taksifirman voisi myös rekisteröidä mihin tahansa EU-maahan, mikä selvästikin lisäisi verosuunnittelun mahdollisuuksia. Kuitenkin esityksen perusteluksi mainitaan, että näin vähennettäisiin veronkiertoa!

Todennäköisesti taksitoiminta siirtyisi veroparatiiseihin rekisteröityjen firmojen haltuun, taksitolppavelvoitteen poistuminen veisi pirssit maaseudulta, ja hintakilpailu johtaisi Mersu-taksien korvaamiseen vuosimallin 1979 Fiat Mirafioreilla (se Ladan näköinen mutta hieman parempi). Taksiautoilijoiden veroetu pitäisi ilmeisesti poistaa, sillä muutoin kuka tahansa voisi ryhtyä nimellisesti taksikuskiksi saadakseen valtiolta ammattiautoilijoille myönnetyn veronpalautuksen. On myös kysyttävä, kenen käsi taksien ohjauspyörää lopulta vääntäisi, kun pimeän taksin käsite poistuisi markkinoilta ja taksialasta tehtäisiin ulkomaisten firmojen kullanhuuhdontaa.

Bernerin esitystä vastustaa hallituksen sisäinen oppositio Perussuomalaiset, joka voisi muodostaa hallituksen myös varsinaisen opposition kanssa. Ainoa keino pysäyttää uudistus on kertoa kansanedustajille, että eduskuntatalon nurkilla heidän taksilitteroitaan ei jatkossa odottaisi enää perinteinen Mersu-taksi vaan kanakoppia muistuttava pjongjangilainen koppimopo.

Berner aikoo tehdä Thatcherit myös myymällä valtion tieverkon ja laittamalla valtion infrastruktuurin omistusjärjestelyt uusiksi. Hanke kaupattaisiin kansalaisille poistamalla ajoneuvovero, mutta lunastettaisiin korkoineen takaisin keräämällä tienkäyttömaksuja GPS-pohjaisella järjestelmällä. Iltalehden Olli Ainolan mukaan aloitetta valmistelee kansliapäällikkö Harri Pursiaisen ideoima virkamiesnyrkki, jonka tuloksena tie-, rata- ja meriväyliä ”yksityistetään laajojen omaisuus- ja palvelukokonaisuuksien osalta”.

Valtion nykyisen tieomaisuuden arvo kirjanpidossa on noin 15 miljardia euroa, rautatieomaisuuden arvo 4,4 miljardia euroa ja meriväyläomaisuuden arvo 300 miljoonaa euroa. Koska omaisuus on kirjanpidossa arvostettu hankintahintaan, josta on tehty tavanomaiset vuotuista kulumista vastaavat poistot, omaisuuden laskennallinen arvo voi yhtiöitettäessä jopa kolminkertaistua, sillä arvostus pitää tehdä tuottoperustein käypään hintaan.

Jo Ylen entinen toimittaja Seppo Konttinen osoitti kirjassaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009), miten erinomaisia sijoituskohteita valtion yritykset ovat olleet niiden kaappaajille, sillä valtion firmat on laitettu lihoiksi alihintaan. Jos siis raha polttelee taskunpohjalla, siitä vain investoimaan, kuten Björn Wahlroos entisen Postipankin rippeisiin tai Venäjän oligarkit Gazpromiin. Näin pääsee kultapossukerhoon.

Valtiolle omaisuuden myyminen on ollut erittäin tappiollista ja johtanut köyhtymiskierteeseen pääomatulojen loputtua. Esimerkiksi Jaakko Kiander laski taannoin, että Suomen valtiolla ei olisi ollut 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen lopussa lainkaan velkaa, mikäli valtio olisi pitänyt yritysvarallisuutensa hallussaan (op. cit.).

Bernerin kaavaileman uusjaon tuloksena kansallisvarallisuutemme hupenee, valtion toimintakyky heikkenee ja ylikansalliset yritykset rikastuvat.

Malli on kotoisin Britanniasta. Laskeutuessasi Heathrown lentokentälle Lontooseen et oikeastaan laskeudu Britanniaan vaan Espanjaan, sillä yksityistämisen tuloksena tuokin infrastruktuuri on toisessa valtiossa toimivan yrityksen omaisuutta. Samanlaista alkaa olla Suomessa, josta ei enää tarvitse matkustaa ulkomaille ollakseen ulkomailla, sillä lähes kaikkien rakennusten katoilla loistavat ulkomaisesta omistajuudesta kertovat valokyltit.

Valuvika on systeemissä

Entä mihin viittaan kirjoitukseni otsikolla ”Ongelmia ei voida ratkaista ajattelemalla samalla tavoin kuin niitä luotaessa”? Hallituksen olisi pitänyt purkaa normeja poistamalla turhia ja pikkumaisia toiminnan esteenä olevia sääntöjä, jotka esimerkiksi rakennusteollisuudessa ovat usein järjenvastaisia ja estävät produktiivisen tuotannon. Kannattaisi purkaa EU:n kurkku- ja traktorinpenkkidirektiivejä. Koska Anne Berner on kapitalisti, hän on sen sijaan iskenyt silmänsä valtion omaisuuteen ja haluaa purkaa omistajuutta koskevia normeja.

Hänen ajattelutapansa on sama kuin ennenkin. Hän kiskoo samasta köydestä kuin sosialistit, mutta eri suuntaan. Suomen julkistalouden ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista tuomatta yhtälöihin mitään uutta. Lainmuutoksilla on jo pyritty myymään Suomen kaivosomaisuus ja pohjavedet, ja Metsähallituksen yhtiöittämisen kautta myyntiin ovat menossa myös valtion metsät, mistä Esko Seppänen esitti kitkerän kantansa Facebook-päivityksessään.

Tavallaan on ymmärrettävää, että myytävää etsitään kissojen ja koirien kanssa, sillä velkaantumispuskuri on käytetty ja verotus on niin tapissaan, että veroasteen korottaminen vähentäisi verokertymää. Valtion omaisuuden myyminen on kuitenkin huono metodi, sillä tilapäisillä myyntituloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja.

Koska menot kuitenkin pysyvät, eikä niitä voida myöskään leikata syventämättä taloustaantumaa, on valuvikaa nähtävä itse systeemissä, ja pitäisi keksiä jotain uutta.

Elämme parhaillaan neljättä teollista vallankumousta, jonka tuloksena nanoteknologia on mullistamassa materiaalitekniikan ja 3D-tulostus tuotantotekniikan. Esimerkiksi juuri niihin liittyvällä länsimaisella osaamisella voitaisiin laittaa kampoihin nationalismissaan pöyhisteleville Aasian suurvalloille, kuten Kiinalle ja Intialle, jotka ovat laatineet pitkäjänteiset kansalliset suunnitelmat Euroopan, Yhdysvaltain ja Japanin lyömiseksi.

Suomen valtiontalouden ongelma on enemmän talousjärjestelmässä kuin tuotannon rakenteissa, jotka ovat toimintakykyisiä ja ehjiä. Myös innovaatioita riittää, mutta ongelmana on, kuinka saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän hallituksen kannattaisi panostaa eikä vanhaan kiistelyyn omistajuudesta. Sillä tämä tie vie eteenpäin, kun taas Bernerin tie vie taaksepäin.

Tarkemmin sanoen se vie suoraan kadotukseen, sillä Suomen valtion finanssikriisi johtuu jäsenyydestämme Euroopan unionissa ja rahaunionissa. Rahaunioni on vienyt suhdanteiden säätelymahdollisuuden, ja globalisaatioon liittyvän verokilpailun tuloksena valtion finanssihaavin ohi virtaa rahaa vieraiden kansantalouksien rikastuttamiseen.

Ongelmana eivät ole piensijoittajat eivätkä virkkuumummut, joita Finanssivalvonta ahdistelee tiedusteluilla sukanvarsisäästöjensä alkuperästä. Ongelmana ovat ne tietyn suuruusluokan ylittäneet yritykset, jotka pystyvät keinottelemaan verotuksensa, kuten esimerkiksi Sinebrychoff, joka on muuntanut tulonsa rojaltituloiksi ja maksaa veronsa 1,7 prosentin mukaan Hollantiin.

Tällaisella yhteisvastuun välttelyllä näyttää olevan vankka edustuksensa myös hallituksessa ja kansanedustuslaitoksessa. Se on ikävää, sillä sellaista toimintaa leimaavat kansallisen edun ylenkatsominen, mädätys, ankeutus, kurjistaminen ja isänmaanpetturuus.

Miljoona homoa Suomeen?

Venäjällä tulivat jokin aika sitten voimaan lait, joilla kielletään homoseksuaalisuutta koskevan tiedon jakelu ja homoseksuaalinen esiintyminen. Homovastaista kiimaa ilmentää se, että lait naulittiin voimaan oikein ”sadaksi vuodeksi”.

Koska laki kieltää homoseksuaalisuuden näkymisen katukuvassa, homot ja biseksuaalit tulevat rikkoneiksi Venäjän lakia jo olemassaolollaan. Niinpä kyseiset heteropropagandalait ovat verrattavissa kommunistien harjoittamaan ihmisryhmien terrorisointiin.

Venäjällä asuu noin 146 miljoonaa ihmistä. Jos kaksi prosenttia heistä on homoja, maassa asuu kaikkiaan noin kolme miljoonaa homoseksuaalia. Heistä seksuaalisesti aktiivisessa iässä on vähintään kaksi miljoonaa. Mikäli otetaan huomioon biseksuaalit, homokielto koskee useita miljoonia ihmisiä.

Setan puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen. ”Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi.

Mitähän niin sanotut maahanmuuttokriitikot mahtaisivat ajatella, jos Suomeen heilahtaisi yhtäkkiä miljoona venäläistä homoseksuaalia? Maahanmuuttovastaisuuden lietsominen homojen turvapaikanhakua apuna käyttäen ei liene kovin viisasta etenkään Setan puheenjohtajalta. Itse vastustan sellaista homovastaisuuden kylvämistä, joka tapahtuu maahanmuuttotulvalla spekuloiden. Venäläisten kärsimään ongelmaan pitää hakea ratkaisua muuta kautta.

EU ja Pohjoismaiden neuvosto ovat esittäneet Venäjän lakien johdosta paheksuntansa ja tuominneet ne moraalisesti. Mutta ne eivät ole ryhtyneet mihinkään painostustoimiin lakien kumoamiseksi. Se olisi kuitenkin tärkeää pakolaisuuden välttämiseksi. Ongelma koskee myös niitä islamistisia maita, joissa seksuaalivähemmistöjä vainotaan aktiivisesti ja teloitetaan.

EU:ssa homojen ihmisoikeudet näköjään uhrataan ”hyvien suhteiden” säilyttämiseksi tuohon lähimpään itään ja varsinaiseen Lähi-itään. Suomessa ne taas on pakko sivuuttaa, koska Suomi ei voi yksin kantaa huolta sen enempää Venäjän, Kiinan kuin arabimaidenkaan seksuaalivähemmistöistä.

Suomalaisilta olisi epäviisasta pilata maamme idänsuhteet puuttumalla Venäjän sisällä asuvien vähemmistöjen asemaan. Silloin homojen katsottaisiin vaarantavan ulkopoliittiset suhteet, ja seksuaalivähemmistöjä vastaan alkaisi leiskua viha myös Suomessa.

Suomi voi livetä EU-rintamasta ja tehdä sopimuksia Venäjän kanssa valvoakseen paremmin itärajaa, sillä näin Suomi toimii myös EU:n eduksi. Mutta ihmisoikeusasioissa Suomen ei pitäisi laulaa idän suuntaan mitään, mikä poikkeaa EU:n yhteisestä kuorosta. Jo Paavo Lipponen varoitti puuttumasta Venäjän sisäisiin asioihin ja saarnaamasta Venäjälle ihmisoikeuksista.

Seksipakolaisuus on yleistä myös Suomessa alueellisten erojen vuoksi. Ihan perusasioissa riittää tekemistä. Esimerkiksi itse en ole kovin huolissani siitä, pääsevätkö tai joutuvatko homot kirkoissa naimisiin tai onko samaa sukupuolta olevilla oikeus adoptoida. Olen usein ihmetellyt, miksi juuri tästä asiasta pidetään kovaa melua, kun valtaosa homoista ei halua kuulua kristilliseen kirkkoon tai toivo huolekseen lapsia, sen enempää omia kuin muidenkaan ruikkimia.

Siksi on hämmentävää, että meille tyrkytetään heteroseksuaalista elämäntapaa. Minua itseäni kiinnostaa lähinnä se, miten suomalaiset homopojat pääsevät henkilökohtaisesta helvetistään, eli maaseudun raamattuvyöhykkeeltä, mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiseudulle tai muihin suuriin kaupunkeihin, joissa voi elää suhteellisen avoimesti ja omana itsenään.

Tätä valtakunnan sisäistä siirtyilemistä ei maahanmuutto edistä. Ehkä heteroiden kannattaisi pysyä tanssilavojen todellisuudessa tai suostua muuttamaan asenteensa vapaamielisemmiksi myös Suomen maaseudulla ja homofobiaa lietsovissa maissa. Juuri he tekevät maaseudusta ja muutamista valtioista niin viihtyisiä paikkoja, että epätoivoisimmat homot hyppivät silloilta alas tai pakenevat paremman elämän toivossa jonnekin.

Myös suurimmilla paikkakunnilla homot törmäävät kattopleksiin, joka rajoittaa heidän toimintaansa työelämässä. Puotipuksuksi tai kansan viihdyttäjäksi homo kelpuutetaan kyllä, mutta yhteiskunnallisen, poliittisen ja taloudellisen vallan perimys pidetään tiukasti heteroiden käsissä. Homojen diskriminoiminen on edelleen yleistä ammateissa, joissa käytetään ideologista mielipidevaltaa, kuten johtavien virkamiesten, opettajien ja toimittajien työssä. Yksityisten firmojen palvelukseen homoa ei nimitetä, jos asiasta tiedetään, ellei kyseessä ole jokin suorittava ammatti, jossa persoonallisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä.

Mielestäni Seta tulee huolehtineeksi liikaa maahanmuuttajien eduista keskittyessään pohtimaan, kuinka Suomeen saataisiin enemmän ulkomaalaisia pakolaishomoja. Nähdäkseni Setan kannattaisi ajaa ensisijaisesti suomalaisten homojen ja lesbojen asioita eikä hyysätä muualta tulevia.

Venäjän homolakien kumoaminen olisi välttämätöntä rajan takaa saapuvan seksipakolaisuuden torjumiseksi. Mitä enemmän pääkaupunkiseudulle satelee väkeä ulkomailta, sitä tukalammaksi käy homo-Pekan elämä muutenkin ahtaaksi käyvässä pääkaupungissamme.

Valitettavasti Setassa eivät saa eivätkä voi toimia enää muut kuin transgenderistit, feministit ja identiteetiltään sekava queer-kansa. Hain huvin vuoksi muutama vuosi sitten Setasta erästä projektitutkijan tehtävää ja tiedottajan tointa. Tiedottajaksi nimitettiin Vasemmistoliiton noin 25-vuotias entinen puoluevirkailija ja tutkimustehtävään joku ammattikorkeakoulutettu, joka hänkin on nainen. Tämä osoittaa selvästi, mikä Seta on ja missä siellä mennään.

Kunniattomat oman pesän likaajat

Näyttelijä Antti Holman eilinen avautuminen Suomeen kyllästymisestään ja Lontooseen muuttamisestaan oli yksi aihepiirin turhimpia. Kolmenkymmenenkriisistä kärsivän pikkujulkkiksen mielipiteet eivät olisi sinänsä kommentoimisen arvoisia, mutta kritiikin arvoisiksi ne tekee Helsingin Sanomien tapa kytkeä yhteen Holman homoseksuaalisuus ja hänen Suomea, suomalaisia ja suomalaisuutta kohtaan tuntemansa viha.

Varmimmaksi vakuudeksi Helsingin Sanomat lypsi myös Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtajalta Panu Mäenpäältä kommentin, jonka mukaan hän ”ymmärtää” Holmassa esiin kasvanutta kritiikkiä, koska ”suvaitsemattomuus” on niin räikeästi levinnyt. Hesarin jutussa pyrittiin luomaan mielikuvaa, että suomalaiset homot laajemminkin ylenkatsovat kotimaataan, kannattavat massamaahanmuuttoa ja pakenevat maasta ymmärtämättä, että epäviihtyisän tästä maasta ovat tehneet nimenomaan maahanmuuton varjopuolet – eivät suomalaiset itse.

Katsotaanpa ensin tyyliä. En tunne kumpaakaan narisijaa henkilökohtaisesti, joten olen kai sopivan puolueeton arvioimaan heidän asenteitaan. Tyylipisteitä kummallekaan ei oman pesän likaamisesta heru. Pisteet menevät selkeästi pakkasen puolelle. On kliseemäistä arvostella omaa maata kurjuudesta, jota löytyy kaikkialta maailmasta – yleensä vain paljon räikeämmässä muodossa.

Entä sitten logiikka? Logiikkaa Holman ajatuskuluissa ei ole lainkaan, mikä lienee taiteilijalle ihan sopivaakin. Mutta silti ei pitäisi erehtyä käyttämään julkisuusasemaansa läpien puhumiseen omaan päähän.

Olen itse käyttänyt kompensoivan suvaitsevuuden käsitettä kuvatessani sitä ristiriitaisuutta, jonka mukaisesti homot, lesbot ja muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt puolustavat massamaahanmuuttoa, vaikka se ei ole sen enempää kotimaisten vähemmistöjen kuin enemmistöjenkään etujen mukaista. Kompensoivan suvaitsevuuden kautta vasemmistopuolueet ovat ehdollistaneet suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kannattamaan massamaahanmuuttoa ja maailmassa enemmistönä olevien kulttuurien leviämistä maahamme. Vastalahjaksi poliittinen vasemmisto on sitoutunut edustamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita.

Kompensoivan suvaitsevuuden mukainen kompleksisuus on seuraus vihervasemmiston kanssa käydystä kaupasta. Sen vakavin varjopuoli on, että samalla kun kotimaiset vähemmistöt (myös suomenruotsalaiset) luulevat parantelevansa asemiaan edistämällä maahanmuuttoa, niiden todellinen asema suhteellisesti heikkenee. Tämä näkyy tavassa, jolla islamisaatio koettelee homojen ja lesbojen oikeuksia, ja esimerkiksi Vantaalla venäjää puhuvien määrä on jo ylittänyt ruotsinkielisten määrän.

Kompensoivaan suvaitsevuuteen liittyvän ajatuskulun virhepäätelmä alkaa premissistä, jonka mukaan maahanmuutto ja yleisen suvaitsevuuden vaatiminen lisäävät kotimaisia vähemmistöjä kohtaan tunnettavaa suvaitsevuutta. Juuri tämä oletus on karkea erehdys.

Asia onkin aivan päinvastoin. Mitä enemmän maahamme tunkeutuu erilaisia etnisiä vähemmistöjä, sitä enemmän lisääntyy niin sanottu suvaitsemattomuus kaikkea erilaisuutta – myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä – kohtaan ja sitä ahtaammaksi maassa jo olevien vähemmistöjen asema käy.

Vika ei ole suomalaisten ihmisten väitetyssä pahantahtoisuudessa. Olojen konflikoituminen johtuu siitä, että kulttuurin kirjavoituessa ja vähemmistöjen määrän kasvaessa yhteiskunnallinen tehokkuus heikkenee, ja syntyy arvo- ja intressikonflikteja. Syy epäviihtyisyyden lisääntymiseen ja niin sanottuun suvaitsemattomuuteen on kiistojen leviämisessä taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen sietokyvyn yli.

Antti Holman kokema kurjistuminen, keskusteluilmapiirin kiristyminen, suvaitsemattomuus ja hänen viittaamansa ”tyhmyys” (hän todellakin antautuu käyttämään tuota sanaa) ovatkin seurauksia hänen itsensä vaatimasta ja kannattamasta politiikasta. Mutta hän sen enempää kuin jutun kirjoittanut Antti Majanderkaan eivät tätä ymmärrä, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä heiltä puuttuvat asiaa koskevat teoreettiset, yhteiskuntatieteelliset ja filosofiset käsitteet ja menetelmät.

Minua ei Antti Holman lähtö haittaa sen enempää kuin kytkintään nostaneen Jaakko Hämeen-Anttilankaan pako romahtavan julkistalouden ja yliopiston raunioista. Menkää vain Englantiin ja pitäkää silmät auki, niin huomaatte, miltä todellinen maailma näyttää, kun uusilla kotikujillanne palavat autot ja kortteleissa räjähtelevät pommit. Pääsette nauttimaan monikulttuurisuuden ja maahanmuuton tuloksista!

Mutta Holman kannattaa myös pitää varansa, jotta ei käy niin kuin tuolle Immosen Juhalle, joka kertoi ulkomaalaisromanssistaan Seiska-lehden viimesyksyisessä jutussa. Sinisilmäiset pohjoismaalaiset karitsat kun ovat kuumaa kamaa monikulttuurisessa alamaailmassa...

Sen sijaan se minua haittaa kyllä kovastikin, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry on pyrkinyt esiintymään maahanmuuton ja islamisaation puolustajana, vaikka kumpikaan tendenssi ei ole suomalaisille seksuaali- eikä sukupuolivähemmistöille eduksi. Kirjoitin aiheesta jo viime syksynä, kun Seta alkoi vaatia pakolaisille ja turvapaikanhakijoille entistä parempia olotiloja pääkaupunkiseudun tuntumaan (kirjoitukseni löytyy tästä).

Tämä punavihreän agendan mukainen politikointi osoittaa, että Seta pyrkii olemaan vihervasemmistolainen järjestö, jossa loogisesti ajattelevat miehet eivät voi eivätkä saa enää toimia. Esimerkiksi Helsingin seudun Setan hallituksen seitsemästä jäsenestä kuusi on nyt naisia ja vain yksi mies, ja hänkin on maahanmuuttajataustainen! Ainoastaan kaksi varajäsentä ovat suomalaisia miehiä. Tämä on ikävä fakta ja antaa huonon kuvan Setasta myös sukupuolten tasa-arvoa edustamaan ilmoittautuneena järjestönä. Valtakunnallisen Setan toimiston yhdestätoista työntekijästä puolestaan kahdeksan on naisia ja vain kaksi miehiä; yhden sukupuolta en kyennyt nimen perusteella arvioimaan.

Mainittakoon nyt vielä sekin, etten kannata myöskään niiden kitisijöiden mielipiteitä, joissa paheksutaan Setan saamia vähäisiä taloudellisia avustuksia. Mutta olen kylläkin sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen nimissä esiintyvän järjestön ei pitäisi olla sillä tavoin sisäänpäin lämpiävä, että siellä saavat ja voivat toimia vain poliittista korrektiutta viljelevät järjestöjyrät.

Rajasopimus Venäjän kanssa on Suomen etu

Tämän viikon tärkeimpiä uutisia oli Suomen ja Venäjän solmima kahdenvälinen sopimus, jolla rajoitetaan pohjoisten rajanylityspaikkojen liikennettä muilta paitsi Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilta.

Sopimuksen syntyminen on Suomen kansallisten etujen mukaista; juuri sen merkiksi aloitteen teki nimenomaan Suomi rajoittaakseen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virtaamista maahamme. Sopimuksen sisältö puolestaan ei ole poliittisesti niin huono kuin mediassa on yritetty väittää. Käytännöllisesti katsoen sopimus on lähes välttämätön.

Yhtenä merkkinä maahanmuuttotilanteen huolestuttavuudesta alkavat kaikki kansalaiset vähitellen tuntea keskeisten valtiosopimustemme pääasiallisen sisällön. Schengenin sopimus velvoittaa sopimusmaita käsittelemään pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hakemukset ensimmäisessä turvallisena pidetyssä maassa, johon he saapuvat. Suomi on ensimmäinen turvallinen Schengen-maa, johon hakijat saapuisivat itärajan takaa. Niinpä olisi katastrofi, mikäli Suomi joutuisi ottamaan tutkittavaksi, käsittelemään ja mahdollisesti hyväksymään kymmenien tuhansien Venäjän kautta saapuvien pakolaisten hakemukset.

Lehdistössä hallituksen toimintaa on haukuttu viittaamalla siihen, että Venäjä on ohjannut pakolaisvirtoja maahamme tietoisesti: painostaakseen Suomea kahdenväliseen sopimukseen ja hajottaakseen sitä kautta EU:ta. Iltapäivälehdistö on hehkuttanut estottomasti ”Venäjän nootilla”, ilmeisesti palauttaakseen mieleen Kekkosen aikaisen noottikriisin.

Tietenkin Suomi voisi käännyttää Venäjältä tulijat pitäen Venäjää ”turvallisena maana”, mutta pikakäännytyksetkin tuntuvat kestävän, ja varsinkin Ruotsista tulleiden oleskelu tahtoo jäädä pysyväksi. Totuus asiassa on, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat vyöryvät rajojen ylitse ihan omasta aloitteestaan. Samalla tavoin heitä on virrannut Norjaankin. Totuus on myös se, että ulkoministeriöt vaihtelevat vuosittain useita kymmeniä nootteja, jotka ovat tavanomainen viestintämuoto ministeriöiden välillä, joten dramatisointi on ollut tältä osin turhaa.

Mikäli Venäjää moititaan Suomen painostamisesta, on kysyttävä, eivätkö muka Bryssel ja EU ole painostaneet Suomea maahanmuuttoasioissa. Nimenomaan Euroopan unioni on ohjannut viime vuodesta lähtien tietoisesti pakolaisia ja turvapaikanhakijoita Suomeen niin sanotun taakanjakoperiaatteen pohjalta, vaikka periaate ei perustu mihinkään valtiosopimukseen ja rikkoo myös Schengenin sopimuksen ideaa. Se on vastoin myös YK:n pakolaissopimusta, jonka tarkoitus on taata turvapaikka lähinnä poliittisille pakolaisille eikä muodostaa jatkuvaa siltaa massamaahanmuutolle ja väestöjen vaihdolle Euroopassa.

Suomen sopimusta Venäjän kanssa voidaan arvostella siitä, että Venäjä sulki rajan (Suomen alkuperäisen aloitteen vastaisesti) myös EU- ja ETA-kansalaisilta. Tätä voidaan kuitenkin pitää ymmärrettävänä tilanteessa, jossa EU on kohdistanut talouspakotteita Venäjään, eikä mikään maa solmi mitään sopimusta kenenkään kanssa, ellei se hyödytä jollakin tavoin myös toista sopijaosapuolta. Koska Venäjän ei olisi ollut pakko tehdä Suomen kanssa sopimusta lainkaan, sopimuksen syntyminen voidaan nähdä myös Venäjän myönnytyksenä Suomelle. Se on merkki siitä, että naapuruussuhteet toimivat jokseenkin tyydyttävästi muista ongelmista huolimatta.

Heidi Hautalan tapaisten poliitikkojen mielestä Suomen ei olisi pitänyt tehdä oman etunsa mukaista rajasopimusta muiden EU- ja ETA-kansalaisten vähäiseksikään tappioksi. Toinen vaihtoehto olisi kuitenkin ollut se, että pakolaisten virta rajan ylitse jatkuisi, aivan kuten Sauli Niinistö totesi. On myös huomattava, että haitta muiden EU- ja ETA-maiden kansalaisille on marginaalinen, sillä toisten unionimaiden kansalaiset eivät ole Suomen pohjoisia rajanylityspaikkoja juuri käyttäneet.

Pidän Suomen hallituksen menettelyä neuvokkaana ja pragmaattisesti viisaana. Poikkeaminen EU-maiden ruodusta osoittaa, että Suomella on oma itsenäinen ulkopolitiikka. Se osoittaa, että Suomi ei ole Brysselin komenneltavissa vaan toimii tarvittaessa oman etunsa mukaisesti. Tällä tavoin monet muutkin EU-maat ovat hioneet ulkopolitiikkansa ja rajakäytäntöjensä yksityiskohtia varsinkin Etelä- ja Itä-Euroopassa, jossa pakolaiset ja turvapaikanhakijat uhkaavat romuttaa koko sosiaali- ja väestörakenteen. Unkari on rakentanut aidan, ja Viro on rajoittanut vastaanottokiintiön viiteensataan tulijaan, jotka pakolaiskriisin ratkettua palautetaan.

Hallitusta ja ulkoministeriötä kohtaan osoitettu kritiikki osoittaa lähinnä sen, että aina kun vihreät ja vasemmisto jostakin räksyttävät, se on merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Harmillista sopimuksessa on, että se on voimassa ainoastaan 180 päivää. Toinen varjopuoli on, että itärajan muut rajanylityspaikat ovat yhä auki ja että niillä ”vanhan hyvän käytännön” odotetaan pätevän.

Nähtäväksi jää, vuotaako tynnyri siitä, mistä lauta on matalin. Omasta mielestäni Suomen pitäisi ottaa käyttöön Schengenin sopimuksen alakohdan mukainen sisärajavalvonta Ruotsin-rajalla, jotta maamme voisi välttyä joutumasta nykyistä enempää Lähi-idästä ja Afrikasta saapuvan muuttoliikenteen loppusijoituskohteeksi.