Yliopistojen leikkaukset ovat yhteisvastuun kantamista

Pari vuotta sitten kohistiin yliopistoiskuista ja niiden suunnittelijoista. Heidän menetelmänsä oli kuitenkin alkeellinen ja asenteensa kehittymätön. Kaikki olikin väärin, täysin väärin. Suomen hallitus teki tuhotyön paljon tehokkaammin ja täysin laillisesti.

Viime viikon tiistaina oli Black Tuesday, kun yliopistolla jaeltiin irtisanomistiedotteita. Kuten tästä ja tästä näkyy, irtisanomiset ovat jatkuneet koko kevään. Yliopistojen leikkaukset ovat nyt raunioittaneet yliopistoja enemmän kuin Neuvostoliiton pommikoneet.

Kiitän hallitusta leikkauksista, sillä yliopisto ei ole koskaan myöntänyt minulle virkoja, tutkimustukia eikä toimintaresursseja. Leikkaukset ikään kuin tasapainottavat tilannetta.

Varat ovat virranneet monikultturisteille, feministeille, punavihreän agendan edustajille ja muille puoliksi oppineille. Minulle sen sijaan yliopisto on tekaissut jatkuvia lisävaatimuksia, toimittanut perättömiä lausuntoja ja asetellut kouluehtoja sitä mukaa kun ehdin niitä täyttää – pelkästään estääkseen toimintani yliopistolla.

Yliopistoilla menee huonosti, sillä toiminnan fokus on kiinnitetty yliruokittujen pullasorsien sisäiseen hyvinvointiin ja itsetyydytykseen. Yhteiskuntatieteilijöiden pahin ongelma on se, että he eivät tiedä, millainen yhteiskunta on.

Tuloksena syntyy onaniaa ja ejakulaatiohuippuja kansainvälisiin lehtiin, aivan kuten Tutkijakollegiumissa, mutta suomalainen yhteiskunta ei hyödy näiden suojatyöpaikoissaan kellottelevien töpselinokkien masturbaatiosta mitenkään.

Ja sitten nämä ölähtelijät pitävät itseään suvereeneina päättämään, mitä meidän muiden pitäisi tehdä ja millaista tieteen pitäisi olla. He palkitsevat toisiaan, jakavat tehtävät keskenään vertaisarvioinnin valheverukkeilla, lavastavat maamme todellisen älymystön ”rasistiseksi” ja pitävät omaa oppituoleihin köyttäytymistään subjektiivisena oikeutenaan. On hyvä, että resursseja otetaan heiltä pois.

Vihollisen vihollinen on ystävä, sanotaan. Ne, joiden mielestä näkemykseni ilmentävät kostonhimoa, erehtyvät kuitenkin pahasti. Kostoa on onnellisuus, ja se on täysin eri asia. Kritiikissäni on kyseessä nyt oikeudenmukaisuus.

Olisi väärin nähdä asia niin, että yliopistojen ahdinko johtuisi oikeistolaisen markkinaliberalismin tuomisesta yliopistoihin. Pömpöösi hallintoretorinen puhe ”huippuyksiköistä”, ”kärkihankkeista” ja ”urapoluista” ei menisi läpi missään vapaan markkinatalouden eikä kriittisen sanankäytön organisaatioissa vaan ainoastaan sosialistiseen suunnitelmatalouteen liittyvässä valheellisuudessa.

Ainakin minulle yliopistojen ja Suomen Akatemian retoriikka tuo mieleen sosialististen valtioiden prospekteja koristaneet iskulauseet ja omankehun: ”Työskentele ponnekkaammin!”, ”Täytä tulostavoitteet!”, ”Raportoi tekemisesi!” – ja päälle vielä ”Kansainvälistä”.

Ehkä asia onkin niin, että poliittinen oikeisto on tietoisesti ja tarkoituksellisesti leikannut yliopistoilta, sillä tieteen ja tutkimuksen byrokraattis-vasemmistolaiset tendenssit on havaittu. Tieteen vasemmistolaistumisen tuhoisuus tulee näkyviin siinä, kun oikeistopuolueet kostavat kaikille, myös viattomille tieteenharjoittajille.

Asialla on, paitsi tiedepoliittinen, myös yhteiskuntapoliittinen puolensa. Opiskelijat ja akateeminen tutkijakunta ovat kitapurjeet lepattaen kiljuneet maahamme lisää maahanmuuttoa, kansainvälisyttä ja resurssien jakamista ulkomaalaisille.

Nyt kun nuo yliopiston palkkalistoilla pöhöttyneet joutuvat itse kärsimään maahanmuuton aiheuttamista leikkauksista, rasitus kohdistuu oikein. Helsingin yliopistolta kahtena peräkkäisenä vuotena leikattavat noin sata miljoonaa euroa ovat tosin täysin riittämättömät kattamaan maahanmuutosta viime vuonna johtuneet 1 500 miljoonan kulut.

Leikkaukset ovat kuitenkin tärkeä yliopistopedagoginen opetustilanne. Ne opettavat poliittisen vastuun kantamista. Aiheuttamisperiaatteen mukaan niiden ihmisten pitää kärsiä, joille vastuu kustannusten tuottamisesta kuuluu.

Ikävää asiassa on vain se, että kärsijöiden joukossa on myös muutamia ihmisiä, joilla ei ole mitään syy-yhteyttä kulujen aiheutumiseen valtiolle eikä sitä kautta syyllisyyttä myöskään leikkauksiin.

Muistutan myös, että edellinen hallitus, jossa vihreät ja vasemmistopuolueet olivat mukana, leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta opetuksesta vielä enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus leikkaa yliopistoilta.

Tiedän oikein hyvin, että yliopistoihin kelpaavat ilmainen työ ja raha, mutta mitään niistä ei saisi itse hohtimillakaan pois. Kiitän hallitusta leikkauksista kollegojeni puolesta, ja lisääkin saa olla!

Omista eduista luopumisen kautta se suvaitsevaisuus nyt punnitaan. Rukoukseni on kuultu.