Helsingin Sanomat (josta käytän teoksessani Sensuurin Suomi myös nimitystä ”Tämän maailman kaikki asiat”), pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttui tabloid-kokoiseksi. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että viikossa voi ilmaiseksi lukea enintään viisi juttua.
”Uudistus” tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta. Mutta kyseessä voi olla myös parannus. Moni kysyy, täytyykö Hesaria jatkossa enää lainkaan lukea, kun lehti muistuttaa Voima-lehden maksullista versiota.
Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneiden kuin puhelimienkin maailmassa.
Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin.
Toisaalta myöskään maksuttomat eivät menesty, sillä mainostulot eivät riitä pitämään niitä yllä. Tilausmaksua perivien tiedotus- ja toitotusvälineiden sijasta tulevaisuudessa menestyvät omakustantaminen, vastikkeeton tiedon jakelu sekä omatoiminen hakeutuminen lähteille. Näyttöä myös ilmaislehtien kurjasta tilasta antaa Uuden Suomen heikko happi.
Niklas Herlin osti muutama vuosi sitten Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen sekä jatkoi lehden tekoa verkossa. Myös Niklas Herlinin ja Ilkka Hiidenheimon rahoilla perustetun Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on ollut olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.
Kun lehti tekee Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, se on omistajilleen ongelma. Niinpä oli odotetavissa, loppu näkyy, tai lasku langetetaan lukijoille. Tänään Uusi Suomi kertoi, että Herlin myy lehden takaisin Alma Medialle. Vuosina 2008–2015 Uusi Suomi teki yhteensä noin 2,9 miljoonan tappiot, ja omistaja joutui tukemaan yhtiötä yli kahden miljoonan euron arvoisilla pääomalainoilla. Myös itse valitsisin mieluummin Maseratin ja ajaisin sillä.
Kauppa oli ennustettavissa, sillä lehteä laitettiin myyntikuntoon pieksemällä terävimmät sanankäyttäjät pois puheenvuoropalstalta. Myös minua lehti löi korvalle omalla sensuurillaan tänä kesänä. Voidaan tietysti epäillä, olenko lehdelle käenpoikanen, joka nokkii ruokkivaa tahoa. Voin omasta puolestani vastata, että olen kirjoittanut lehteen ilmaiseksi, pyyteettömästi, pyytämättä ja omaa etuani tavoittelematta, ja mikäli näkemykseni eivät ole sopineet lehden linjaan, lehti on itse tehnyt asiasta itselleen ongelman.
Katson edelleenkin, että valtamedian ongelmat eivät johdu ensisijaisesti mainostulojen vähenemisestä, vaan pulma on toimituspoliittinen. Myös Alma Media kuuluu siihen vanhan median kaaderiin, joka alkoi rajoittaa maahanmuuttoa ja islamia arvostelevien mielipiteiden esittämistä kommenttipalstoillaan. Konsernin ideologisuudesta kertoo, että se on omaksunut ”vastuullisen vaikuttamisen” politiikan. Tämän juristeilta, byrokraateilta ja liike-elämän konsulteilta lähtöisin olevan ajatusmallin ei pitäisi lainkaan kuulua kriittisen journalismin toimintatapoihin. Median tehtävä ei ole vaikuttaa, puuttua, suodattaa eikä muokata vaan välittää tietoa ja todellisuutta.
Uusi Suomi liimataan Talentumin mukana jo aiemmin Alma-konserniin siirtyneiden Talouselämän ja Tekniikka & Talous -lehden sekä Kauppalehden kylkeen. Taloudellisesti tulevaisuus ei näytä kuitenkaan entistä paremmalta, paitsi entiselle omistajalleen, jonka omistus Alma Media -konsernista kaupan myötä kasvaa.
Salsingin Henomien lautsenjoulu
Kustantamojen ja mediatalojen omistusjärjestelyissä vallitseva turbulenssi on johtanut hätäiseen keskittymiseen, turvapaikan hakuun toinen toistensa kainalosta tai jämähtäneiksi koettujen konsernien purkamiseen. Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin ”vapautunut” tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.
Sanomaa on pilkottu osiin uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY-kirjankustantamo Bonnierille, Suomalaisen kirjakaupan omistusosuus Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Konserni myi liiketoimintatappioiden kuittaamiseksi myös Sanomatalon ja Vantaan painolaitokset vuonna 2014.
Helsingin Sanomat toimii nykyään vuokratiloissa. Lehti, joka ei omista edes painokoneitaan on vähän niin kuin armeija ilman aseita. Bulevardilla sijaitseva perinteikäs WSOY:n talo, joka tuli monille kirjailijoille tutuksi, myytiin 2013. Sanoma-konserni tuli Erkkojen aikakaudella tunnetuksi huomattavasta kiinteistövarallisuudestaan, mutta nyt varallisuutta muunnetaan kassavirraksi, mikä johtaa köyhtymiseen ja narun pään löytymiseen omasta kädestä.
Sanomaa on joskus arvosteltu monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta, levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueille. Purkaessaan media-imperiumia nykyjohto tekee täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti. Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista pöperöä?
Jos minut olisi päästetty asialle, olisin vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi alkaen kaapeliverkoista ja jatkuen kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.
Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnan päämedioiksi tarkoitettuja lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin protestilehti Voimaa, Ylioppilaslehteä, Tiedonantajaa tai Vihreää Lankaa. Toimitukset niissä ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia.
Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asenteiden muokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unioniin sekä euroon liittymisen puolesta. Se on työskennellyt monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan tarpeekseen tavasta, jolla lehden toimitus läimäytteli maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.
Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus
Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se elektronisiin lukulaitteisiin, joissa sitä voisi lukea maksusta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi tätä blogiani. Kiireisillä ihmisillä ei ole yleensäkään aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.
Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta. Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa kuitenkin olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi 1,95 kuukaudessa.
Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.
Ihmiset eivät enää lue tämän maailman kaikki asiat kertovia sanomalehtiä tai yleisaikakauslehtiä vaan erikoislehtiä. Suuret yleislehdet syntyivät vain jakeluteknisistä syistä, kun samaan postitse jaeltavaan pakettiin oli kannattavaa ympätä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia tyydyttävää sisältöä. Verkko ei rajoita klikkausten määrää, joten laajat lehdet hajoavat ja sisältö syvenee eri suuntiin. Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Suurten yleissanomalehtien aika on ohi jo siksikin, että elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.
Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi. Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleen tuotettu Internetiin, esimerkkinä vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisesti jälleen kaiken kansan ulottuville.
Jatkossa olisikin syytä varmistaa elektronisten julkaisujen pysyvyys ja säilyminen aikojen yli.
