24. lokakuuta 2017

Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun


Yhdenvertaisuusvaltuutettu (entinen vähemmistövaltuutettu) on totalitaristisista maista tunnettu poliittinen virkamies, joka käyttää ideologista valtaa viranomaisen asemassa. Muodollisena näyttönä tästä on hänen oikeutensa tehdä omin päin jopa lakialoitteita.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiä on nyt lyöttäytynyt yhteen teknokraattien kanssa ja suunnittelee ”vihapuheeksi” arvottamansa argumentaation mekanisoitua tarkkailua yhdessä ”digihumanisteiksi” sanottujen insinöörien kanssa.

Uuden Suomen jutussa ”Sebastian Tynkkysestä poliisitutkinta Yhdenvartaisuusvaltuutettu: vaalikampanja osin rasistinen, kovat nuhteet perussuomalaisille” toimittaja Ossi Kurki-Suonio haastatteli Kirsti Pimiää, jonka mukaan Sebastian Tynkkysen vaalikampanjan osoittamisessa ”rasistiseksi” on käytetty tekoälyyn perustuvaa algoritmia. Lehti:

Vihapuhetta sisältävien viestien etsinnässä hyödynnettiin myös tekoälyä. Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vihapuhealgoritmi tarttui kuntavaaliehdokkaiden noin tuhanteen viestiin, jotka välitettiin edelleen yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tarkastuksessa vihapuhetta löytyi lopulta noin 20 viestistä.

Pimiän mukaan Tynkkysen viestit eivät tulleet esille tätä kautta, mutta yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston salakytät löysivät rakastamaansa vihapuhetta monista muista viesteistä. Pimiän mukaansa nyörittämä tutkija Matti Nelimarkka myöntää, että ”[a]lgoritmilla on [...] ihmistä rajoittuneempi kyky tulkita keskustelun tai kommentoinnin kontekstia”, mikä pitääkin paikkaansa, mutta mekanisoidun tarkkailun ongelma ei ole vain tekninen.

Ongelma on tarkkailun olemassaolo sinänsä ja sen poliittinen luonne. Aalto-yliopistossa toteutettavan hankkeen tutkijat puolustautuvat vetoamalla siihen, että ”[v]ihapuheen tunnistamiseksi käytettiin Ethical Journalism Networkin ja Euroopan neuvoston määritelmiä vihapuheesta”, ja Nelimarkka pyrkii oikeuttamaan hankettaan myös selittelemällä, että ”[l]uokittelu on erittäin vahva, sillä kävimme läpi viestejä niin kauan, kunnes olimme yksimielisiä siitä, mitkä viestit olivat vihapuhetta”.

Hän ei näytä ymmärtävän, ettei ole hänen itsensä, kollegojensa eikä myöskään minkään puolueellisen tai poliittisen organisaation asia määritellä ilmaisujen tunnestatusta eikä arvottaa argumentteja moraalisesti tai juridisesti oikeutetuiksi tai tuomittaviksi omien käsitystensä tai viranomaismääritelmien perusteella.

Jos sallitun ja kielletyn argumentaation määritelmät ja rajat pidätetään jonkun tietyn kuppikunnan valtaan, se avaa tien minkä tahansa sellaisen argumentaation määrittelemiseksi ”vihapuheeksi”, josta määrittelevä taho on periaatteellisesti eri mieltä. Myös voimakkaita vastalauseita tai voimakasta kannatusta ilmaiseva argumentaatio uhkaa joutua tuomituksi jo pelkästään ilmaisujen asteen tai vahvuuden vuoksi.

Yhteiskunta-, maahanmuutto- ja EU-kritiikin lavastaminen ”vihapuheeksi”, jonka määrittelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton poliittinen kannattaja tai niitä koskevan arvostelun periaatteellinen vastustaja, tarkoittaa avointa valtakirjaa mielivallalle. Samaan tapaan myös sanankäyttöä koskevan tarkkailun automatisoiminen ja mekanisoiminen merkitsevät hullujen karnevaalin jatkamista robottiparaatina, jota johtaa yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto.

Viranomaisvalta näkee tarkkailun ongelmassa oman aseensa

Kirjoituksessani ”Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen” totesin, että vihapuheen torjuntayritysten sijasta pitäisi keskittyä kitkemään pois sellaista politiikkaa, joka tuota vihaa tuottaa. Tällöin puututtaisiin aggressioiden todellisiin syihin, eli massamaahanmuuttoon ja kehitysmaiden väestöjensiirtoihin, joita Euroopan kantaväestö ei hyväksy.

Filosofina olen ottanut kantaa tarkkailun ja valvonnan automatisoimiseen, jota harjoitetaan Aalto-yliopiston projektin lisäksi myös muualla yliopistolaitoksessa ja esimerkiksi Puolustusvoimien infosodan sektoreilla, joilla koetetaan seuloa netissä liikkuvista viesteistä esiin ”jotakin epäilyttävää”.

Kun jo sinänsä suureksi ongelmaksi koettavaa tarkkailua ja valvontaa mekanisoidaan, tehdään ihmisten ajattelun- ja sananvapauden kahlitsemisesta rutiininomaista. Poliittinen yhteiskuntakritiikki yritetään tällöin alistaa valtapoliittiselle kontrollille, ja siitä tehdään näennäisesti arkipäiväistä ja oikeutettua toimintaa, jolla katkotaan älymystön ja eri mieltä olevien tahojen päitä.

Koko ajatus siitä, että jotakin yhteiskunnallista hanketta tai tarkoitusperää, kuten maahanmuuttoa, ei saisi vastustaa, on täysin absurdi. Viallisiksi havaittuja tarkoitusperiä ja käytäntöjä pitää voida vastustaa siitä huolimatta, että kohteena olisi jonkun kansanryhmän muuttoliike ja tavoitteena laittomien maahanmuuttajien palauttaminen kotimaihinsa.

Heidän motiiviensa ja etupyrkimystensä arvosteleminen on todellisuuden paljastamista, eivätkä rasismin eli rotusyrjinnän tunnusmerkit täyty kantaväestön osoittaessa itsemäärämisoikeutensa voimassaoloa suhteessa oman valtionsa rajoihin. Kannatan lämpimästi Laura Huhtasaaren ja Perussuomalaisten Nuorten ajatusta poistaa kansanryhmää vastaan kiihottaminen rikoslaista, ja omasta mielestäni perään voisi lähettää myös muut ideologiset lainkohdat, kuten uskonrauhan rikkomisen.

Lukijan ei kannata säikähtää yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta liikkeelle laskettua krokotiilia, sillä se on muovia. Myös sosiologi Anthony Giddensin mukaan ihmisillä säilyy valheellisissakin oloissa heille ominainen kyky erottaa valhe totuudesta ja aito epäaidosta, ja näyttönä tästä on ihmisten harjoittama vastarinta sosialismissa.

Niinpä kenenkään ei tarvitse olla huolissaan totuuden säilymisestä EU-aikana, vaan totuus pysyy Yleisradion murehtimasta Pravdan jälkeiseen aikaan astumisesta. Kenelläkään ei ole syytä menettää yöuniaan viestinnän automatisoidun tarkkailun vuoksi, aivan niin kuin ihmiskunnalla ei ole ollut syytä luottaa Valituista Paloista tunnettuihin tulevaisuusskenaarioihin. Olen varma, että nykyisen maahanmuuttotrendin jatkuessa Euroopan kantaväestöllä ja viranomaisilla on kymmenen vuoden kuluttua kokonaan muita huolia murheinaan kuin viestinnän valvonta ja ”rasismi”.

Logiikka kaataa rasismisyytteet

Kieliteoriasta tiedän, että mikään ”algoritmi” ei pysty tunnistamaan kielen ja ihmisen kokonaisilmaisun sävyjä, ei ironiaa, parodiaa, sarkasmia eikä satiiria, esimerkiksi. Koneen tekemät arviot ovat väistämättä yksiulotteisia, sillä kielen merkitysoppi eli semantiikka ei ole loogisesti ottaen lausuttavissa, vaan se on tyhjentymätöntä tavalla, joka tekee merkitysten yksiselitteisen määrittelemisen mahdottomaksi. Näin ollen viestinnän automatisoitu tarkkailu avasi tien poliittiseen despotiaan.

Käsitteen semanttinen merkitys vaihtelee jo sinänsä, mutta erityisesti se muuttuu lauseen syntaksin eli rakenteen mukana. Lopullisen merkityksen muodostumiseen vaikuttavat lisäksi pragmatiikka, eli merkitysyhteys ja kielen käyttötilanne, sekä ne lukuisat ei-kielelliseen vuorovaikutukseen liittyvät tekijät, kuten eleet, kontaktin luominen ja muut sanomisen paralingvistiset motiivit, jotka määräävät suuren osan merkitysten muodostumisesta (aiheesta ks. esim. teostani Dialoginen filosofia). Juuri tässä on kielen käytön rikkaus, jonka vuoksi kone ei voi tavoittaa merkityksiä lainkaan.

Asiaa voi havainnostaa, paitsi John Searlen kehittämän ja tekoälyntutkimuksesta tutun kiinalaisen huoneen argumentin avulla, myös seuraavien esimerkkien kautta.

Ajatellaanpa lausetta ”Itä-Euroopan maissa on suuria määriä tasa-arvoa koskevia asiakirjoja sosialismin peruna kellareissa”. Miten tällöin pitäisi ymmärtää sana ”peruna”? Tunnistaisko kone välttämättä käsitteen tarkoitetun merkityksen; entä asiaan liittyvän mahdollisen yhdyssanavirheen?

Tai ajateltakoon lausetta ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuvatko siellä kaikki maailman lehmät vai ainoastaan kaksi lehmää. Selitys on, että käsitteen konnotaatio (eli subjektiivinen merkityssisältö) ei lankea välttämättä yhteen sen denotaation (eli objektiivisen viittauskohteen) kanssa. Sana kuin sana voi viitata vain tiettyyn osajoukkoon tai tulla tahattomasti viitanneeksi tarkoitettua laajempaankin joukkoon, ja tulkinta jää vastaanottajasta riippuvaiseksi.

Arkipäivän kielenkäytössä vastaanottajat eivät saisi käyttää tätä tulkintamahdollisuuttaan väärin, sillä se johtaisi kielen käytön normien rapautumiseen. Näin kuitenkin tapahtuu koko ajan, kun oikeusviranomaiset nostavat syytteitä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tekaistuilla ja panettelevaan väärinymmärtämiseen liittyvillä argumenteilla, joilla ei ole mitään mahdollisuutta läpäistä logiikan seulaa.

Esimerkiksi kansanedustaja Juho Eerolaa on epäilty ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” sillä perustella, että hän tuli kutsuneeksi laitonta pillerikauppaa harjoittaneita Romanian romaneita rikollisiksi. Epäily on mahdollinen vain edellä kuvailemani tahallisen väärinymmärtämisen kautta, jolloin asiasta saivartelevat syyttäjänäädät itse laventavat lausujan sanankäytön koskemaan koko kansanryhmää, vaikka kyse oli oikeutetusta, kohdennetusta ja ansaitusta kritiikistä.

Epätäsmällisyys on joka tapauksessa kielen ominaisuus, ja eksaktiuden vaatiminen luonnollisen kielen käyttäjiltä olisi arkipuheen kyseessä ollessa kohtuuton vaatimus, juuri sellainen, jolla kuritettiin kansalaisia muinaisessa Neuvostoliitossa.

Teknokraatit mädättävät humanismin

Kun myöskään Aalto-yliopistossa valmisteilla oleva sananvapauden teloituskone ei tunnista tunteita, kuinka se voisi tunnistaa loukkaavuuden? Merkitykset eivät ole koskaan objektiivisia ja universaaleja vaan subjektiivisia, kontekstisidonnaisia ja kontingentteja. Niinpä Aalto-yliopiston insinöörit, tekoälyntutkijat ja digihumanismin edustajat ovat iskeneet kirveensä kiveen niin, että kipinät sinkoilevat ja palohälyttimet soivat.

Sellaisia pieniä piipittimiä yhteiskunnan norminvartijat haluaisivat myös kansalaisistamme tehdä. Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston hanke on orwellilaisuuden ja tylsämielisyyden huipentuma. Ei ihme, että he yrittävät luoda tekoälyä, kun oma äly puuttuu heiltä kokonaan.

Kirjoitin ”digihumanismiksi” mainostetun paradigman markkinoinnista kriittisen artikkelin ”Kun yliopistolla keksittiin digitaalikello” jo Tieteessä tapahtuu -lehteen 1/2017, jossa kritisoin sen piirissä harjoitettavaa ihmiskuvan kaventamista, teknokratiaa, raharallia ja tutkimuksen banalisointia sekä ihmistieteiden alistamista teknisistä tieteistä tunnetulle materialistis-mekanistiselle ihmiskuvalle.

Sellainen humanismi on loperöä ja puolivillaista mukautumista ja sopeutumista sosiaalidemokraattiseen ja hallintodiskursiiviseen visertelyyn, jossa kielestä on tapettu pois sen elävä ja vastustamaan pystyvä, intohimoja, merkityksiä ja terävää ajattelua artikuloiva ominaisuus.

Aalto-yliopiston ja yhdenvertaisuusvaltuutetun hanke on loistava esimerkki laboratory habit of mind -tutkijoiden pseudotieteestä ja huiputustutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty mitään sen enempää filosofisista merkityksenteorioista ja kielitieteestä kuin yhteiskuntateorioista, oikeudenmukaisuudesta tai ihmisten käyttäytymisen sosiopsykologisista ominaisuuksistakaan.

Kunhan nyt vain soveltavat teknisiä tietojaan punavihreän hallinnon määräämiin ja rahoittamiin sensuurihankkeisiin viipperä kybernautinkypäriensä päällä vinhasti pyörien. Vahingollista on, että tähän Helsingin yliopiston, Tampereen yliopiston ja Aalto-yliopiston harjoittamaan suomalaisten ihmisten suitsimiseen on myönnetty Suomen Akatemian ja Koneen Säätiön varoja neljästä eri tutkimushankkeesta.

---

P. S. Digihumanismista puheen ollen mieleeni muistuu vanha kasku humanismista ja vankiloista. Yhteiskunnan humaanisuus punnitaan siinä, miten se kohtelee vankejaan. Tämän mukaan Neuvostoliitto oli yksi maailman humaaneimmista yhteiskunnista, sillä siellä kaikki kansalaiset olivat vangin asemassa, eikä elintaso ollut aivan huono. Nykyisin tämä elintaso on leviämässä kovaa vauhtia Euroopan unionissa, jossa vaikeista aiheista puhuminen nauttii aivan erityislaatuista sananvapauden suojaa ja leivätön pöytä katetaan yhteiskunnalliselle älymystölle.