23. tammikuuta 2019

Ulkomaisen työvoiman naaraus


Olin tiistai-iltapäivänä Sanoma-talossa järjestetyssä ”Ääni työlle” -tilaisuudessa, jonka järjestivät Akava, EK, Kuntatyönantajat, SAK ja STTK. Järjestäjät ilmoittivat tarkoituksenaan olevan herättää laajaa keskustelua ennen eduskuntavaaleja työelämään liittyvistä teemoista.

Antti Palola, STTK; Jarkko Eloranta, SAK; Lotta Savinko, Akava; Jyri Häkämies, EK; Markku Jalonen, KT.
Koskaan aiemmin en ole kuullut työmarkkinajärjestöjen hyrisevän yksimielisinä kuin trappistimunkit. Ja arvaatte varmaan mistä aiheesta.

Me paikalle kutsutut eduskuntavaaliehdokkaat jouduimme itse asiassa kuuntelemaan pitkään jatkuvaa kilpalaulantaa työperäisen maahanmuuton tarpeellisuudesta niin, että korvat soivat.

Näyttää siltä, että mikään ei ole korporaatioille ja järjestöjyrille yhtä tärkeää kuin suomalaisen työvoiman etujen polkeminen.

Olisin esittänyt asiasta myös omat tutkimukseen perustuvat näkemykseni, mutta en saanut puheenvuoroa, sillä juontajat löysivät tilaa vain yhdelle suoralle yleisökysymykselle. Tilaisuuden juonsi Ilta-Sanomissa toimiva Timo Haapala, joka muistetaan tendenssijournalismilta vivahtavasta määryksestäänJuha Sipilä, kaada hallituksesi heti – persut tuo jatkossa vain ongelmia”. Ei mikään kovin hyvä toveri siis.

Totuus on sellainen, että työperäisen maahanmuuton puolesta keuhkoaminen sisältää väistämättä strutsinmunan kokoisen valeen, sillä ei ole olemassa mitään työperäistä maahanmuuttoa. On vain maahanmuuttajia, joiden työstatus vaihtelee työttömän ja työllisen välillä. Niinpä maahanmuuttoa ei voida oikeuttaa sen ”työperäisyydellä”.

Työperäistä maahanmuuttoa ei ole kategoriana olemassa toisestakaan syystä. Tutkija Samuli Salminen on todennut tutkimuksessaan Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? (2018), että saatavuusharkintaa käytetään nykyisinkin vain matalapalkka-aloilla. Erityisosaajia (niitä paljon puhuttuja ”koodareita”) on ollut vain pieni osa (s. 1516) ja hekin tulevat maahan erityisasiantuntijan oleskeluluvalla (s. 82). Lisäksi hän jatkaa:

Tärkeä johtopäätös esitetyistä tutkimustuloksista on, että ’työperäinen maahanmuutto’ ei muodosta Suomen julkisen talouden kannalta yksittäistä joukkoa. Julkisessa maahanmuuttokeskustelussa olisikin otettava huomioon, että erityisesti EU-/ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen suuntautuva matalapalkka-alojen ’työperäinen maahanmuutto’ ei ole esitettyjen tutkimustulosten pohjalta minkäänlainen ratkaisu ikääntyvän väestön julkiselle taloudelle tuomiin ongelmiin.” (s. 89)

Sosiaali- ja terveysministeriön tutkija Jere Päivinen totesi tutkimuksessaan Mitä tiedämme maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista? vuodelta 2017 (kuvio 29, s. 47), että muutaman vuoden maassa olon jälkeen vain saksalaiset maahanmuuttajat osoittautuivat julkisen talouden kannalta nettovoitollisiksi.

Jopa virolaiset ja ruotsalaiset menivät pakkasen puolelle, ja Afrikasta ja Lähi-idästä tulleet vaipuivat kokonaan valliriutan alapuolelle. Heidän kontribuutionsa oli raskaasti negatiivinen. Saman tuloksen oli saanut jo 2015 Samuli Salminen Suomen Perustalle laatimassaan tutkimuksessa Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous, osa 1: toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot (kuviot 4649, s. 7778).

Lanseeraankin tässä kirjoituksessani uuden ay-retorisen termin, joka sopii järjestötalojen diskurssiin. Se on ulkomaisen työvoiman naaraus. Viittaan sillä keinotekoiseen ja väkinäiseen pyrkimykseen haalia maahan vierastyövoimaa, vaikka se olisi kansantaloudellisesti tappiollista.

Näyttöä hankkeen keinotekoisuudesta antaa se, että myös Suomeen tulleista pakolaisista ja turvapaikanhakijoista on yritetty sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) toimesta loihtia ”työperäisiä maahanmuuttajia” hankkimalla heille lähtömaan passit, jolloin he eivät olisikaan maastaan paenneita turvapaikanhakijoita vaan oman hallituksensa suojelua nauttivia elintasosiirtolaisia. Kirjoitin maahanmuuttopoliittisen akrobatian nurinkurisuudesta täällä.

Koska lähi-itäläisten työllisyystilanne on kauttaaltaan huono, ei ole oletettavaa, että myöskään heidän työstatuksensa säilyisi turvapaikan tai kansalaisuuden saantia pitempään. Asiassa kävisi, kuten edellä viitattujen tutkimusten tilastot osoittavat. Huoltosuhdetta ei voida parantaa rahtaamalla maahan väkeä, joka ei tähänkään mennessä ole työllistynyt kunnolla.

Surkuhupaisaa on, että usein kovin erimielisestä työmarkkinapamppujen kaaderista ei löytynyt oppositiota ollenkaan, kun oli kyse poliittisen korrektiuden suojaa nauttivasta maahanmuuton edistämisestä.


Maahanmuutto ei korjaa taloutta vaan työn tuottavuus

Lasitalon tilaisuudessa jaksettiin olla huolissaan myös ulkomaalaisten opiskelijoiden mahdollisuuksista saada palveluja Suomessa omalla kielellään, jotta he jäisivät tänne.

Tutkijana ja tieteilijänä minun on ihan pakko palauttaa mieleen, että suomalaisten ja ulkomaalaisten opiskelijoiden vaihtosuhde on Suomelle erittäin tappiollinen. Suomessa on huomattavasti suurempi määrä ulkomaalaisia opiskelijoita hyödyntämässä veronmaksajiemme kustantamaa koulutusta kuin Suomesta on opiskelemassa ulkomailla. Suomea ei siis pitäisi tehdä tässäkään mielessä nykyistä viihtyisämmäksi eikä houkuttelevammaksi, mutta omasta mielestäni ulkomaalaisten lukukausimaksuja voitaisiin kyllä laajentaa ja korottaa.

Työmarkkinajärjestöt ovat näköjään ottaneet tavoitteekseen suomalaisen kulttuurin, kielemme ja väestömme bastardisoinnin, sillä kukaan äänessä olleista ei näyttänyt ymmärtävän taloudellisiin arvoihin liittymättömästä arvopohjasta mitään. Jo Harvard-professori Robert D. Putnam osoitti vuosituhannen vaihteessa tekemissään tutkimuksissa, että monietnisissä yhteiskunnissa yhteiskunnallinen luottamus heikkenee, sosiaalinen pääoma murenee ja yhteiskunnallinen tehokkuus sulaa pois kulttuurikitkojen vuoksi. Tuloksena on myös talouden rapautumista.

Näin on Suomessakin käynyt. Merkkinä siitä on jatkuva eripura ja kantaväestön jakautuminen kahtia: niihin, jotka haluavat edistää kansallista etua, ja niihin, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

Myös taloustieteen vainioilla keskustelijat seikkailivat kuin Liisa Ihmemaassa. Toisen puolen keskusteluajasta he käyttivät sen märehtimiseen, voitaisiinko Suomeen saada lisää työvoimaa syntyvyyttä lisäämällä.

Totuus asiassa on sellainen, että kansakunnan selviytymistä ja suoriutumista ei määritä vain väestöllinen huoltosuhde, vaan työn tuottavuus ja työllisyysaste. Jos ymmärtää jotakin Nobel-palkitun Bengt Holmströmin tavasta sovittaa taloustiedettä viululle ja pianolle, ymmärtää varmasti myös sen, miksi hän painotti parin vuoden takaisissa puheissaan työn tuottavuuden kasvua.

Suomessa tehdään kyllä paljon työtä, mutta se tuottaa huonosti. Viisastenkivi löytyy työn tuottavuuden parantamisesta, eikä mistään väestöjen vaihtamisesta toiseksi. Huoltosuhde ja työllisyysaste voivat olla huonojakin, jos tehtävä työ tuottaa hyvin. Mutta huoltosuhteen ja työllisyysasteen paraneminen eivät korjaa kestävyysvajetta, mikäli työ tuottaa heikosti.

Työn tuottavuutta on heikentänyt viime vuosina maahanmuutosta johtuvan huoltavan verkoston kasvu, eli kulttuurikoordinaattorien, tulkkien, sosiaaliviranomaisten ja yhteiskunnallisia kitkoja sovittelevien byrokraattien tarve. Aikaa ja vaivaa on kulunut yhteiskuntamme kannalta tarpeettomien tai haitallisten vieraiden kulttuurien edistämiseen, johon suomalaisella yhteiskunnalla ei ole mitään velvoitetta. Täysin hakoteillä ovat siis ne, jotka luulevat voivansa parantaa työn tuottavuutta tai huoltosuhdetta sinänsä tarpeettomalla työllä.

Mikäli keskustelijoiden mieliaiheesta eli lisääntymisestä ja siihen uhratuista voimavaroista puhutaan, niin ketkähän tässä maassa loppujen lopuksi ovat jatkuvasti paksuina, jopa niin, että on ollut aihetta puhua lapsitehtaista ja naisten käyttämisestä synnytyskoneina? Tämä tuo mieleen, että kyseessä on väestöpoliittinen valloitushanke.

Syy suomalaisten huonoon lapsentekohalukkuuteen löytyy seksuaalisuutta vaarallistavien #metoo- ja #suostumus2018-hankkeiden lisäksi erityisesti siitä, että kantaväestöllä ei ole lapsiin enää varaa. Jos suomalainen perhe tai yksityishenkilö joutuu työttömäksi tai tulottomaksi, toimeentulotuki ei täytä tulovajetta, mikäli hakijalla on vähänkin helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta, kuten suomalaisilla usein on.

Sen sijaan maahan pakolaisina tulleet ovat yleensä lähtökohtaisesti vailla varallisuutta ja täyttävät vasemmiston laatiman sosiaaliturvalainsäädännön köyhyysihanteet täydellisesti. Niinpä sosiaaliviranomaiset myöntävät heille kaiken tarpeellisen luoden oivalliset olosuhteet täällä oleskeluun ja lisääntymiseen.

Suurta epäoikeudenmukaisuutta sisältyy tilanteisiin, joissa työssäkäyvän matalapalkkaisen kansalaisen tulot eivät riitä asuinkustannuksiin ja perheensä elatukseen, kun taas Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat asuvat suurperheineen kaupungin myöntämässä asunnossa veronmaksajien laskuun ilman, että kumpikaan aikuinen käy työssä.

Osa työn tuottavuudesta katoaa myös maahanmuuton piilokuluiksi luettaviin kulttuurikitkoihin, kuten kieli- ja viestintäongelmiin. Suorittavaa työtä tekevät ”koodarit” puhuvat tietenkin omaa kieltään netin hämyisissä laareissa ja portaaleissa, mutta myös kaupunkilegenda ”kosovolaisten lääkärien” halusta pelastaa maamme terveydenhuoltojärjestelmä osoittautuu tuhannen ja yhden yön tarinaksi sikäli, että Kosovon tasavallassa suoritetut tutkinnot eivät kelpaa sellaisinaan Suomessa, niin kuin eivät myöskään Yhdysvaltain yliopistossa suoritetut lääkärin tutkinnot.

Palvelualojen ulkomaalaistuessa väärin ymmärtämisen riski kasvaa, ja terveydenhuollossa se voi olla hengenvaarallista. Suomalaisten pakottaminen viestimään englanniksi on perustuslakimme vastaista ja tuhoisaa kulttuurillemme, sillä englanti on tappajakieli.


Työmarkkinoiden takinkääntäjät

On myös perin ajattelematonta rahdata työvoimaa ulkomailta kasvukeskuksiin, kun sitä olisi saatavissa Suomen työttömyyskunnista. Silti Suomeen palkataan esimerkiksi bussikuskeja ulkomailta, yhteiskunta maksaa lähes kokonaan heidän ammattiajokoulutuksensa, ja kaupunki myöntää asunnon, vaikka samoihin tehtäviin olisi tarjolla suomalaista työvoimaa taantuvista kunnista.

Timo Haapalan aloitteesta tilaisuudessa taivasteltiin, miksi kasvukeskuksissa asuminen on tavattoman kallista. Ei tarvitsisi tätäkään ihmetellä, sillä Suomeen sataa väkeä ovista ja ikkunoista niin, että kuntien sosiaalivirastot ovat joutuneet haalimaan vuokra-asuntoja markkinoilta täyttääkseen ne pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla. Pääasiallinen syy asumisen kallistamiseenkin on siis maahanmuutto.

EK:n Jyri Häkämies piti myös työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista perusteltuna, vaikka sitä kautta uhkaava työvoiman halventaminen ja verotulojen katoaminen toisiin maihin kiertyvätkin julkistalouden ja veronmaksajien, eli yksityishenkilöiden ja yritysten, piikkiin suomalaisten ihmisten työttömyysmenojen kasvuna.

Työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista koskevan eduskunta-aloitteen käsittely on ollut sikäli koomista, että edustajien tekemät aloitteet eivät yleensä etene varsinkaan, jos alullepanija on oppositiopuolueesta. Mutta tässä tapauksessa, jossa on ollut tavoitteena suomalaisen työvoiman aseman heikentäminen, aloite lähti liikkeelle kuin palava bensavana.

Anna Kontulan (vas.) sorvaaman paperin alkupäähän laittoivat nimensä kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.), ja lopulta paperiin kirjasi nimensä eduskunnan enemmistö yli puoluerajojen, lukuunottamatta perussuomalaisia, joista yksikään ei kannattanut eikä tietääkseni edelleenkään kannata hanketta.

Aloitteen rivien väleistä voi sokea Reettakin lukea sen, millä tavoin huvitteluliberaalit sampanjasosialistit ovat kääntäneet selkänsä haalareihin pukeutuville suomalaisille duunareille.

Tämän merkiksi Rakennusliiton toinen varapuheenjohtaja Kyösti Suokas antautui haukkumaan käpykaartikenraali Kontulan johtaman aloitteen Ylen jutussa tavalla, joka on edelleen parin sitaatin arvoinen: ”Kontulan lakiehdotuksen tavoitteena on edesauttaa paperittomien työnsaantia, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä maasta”.

Aloitteen motiivi oli Suokkaan mukaan puhtaasti maahanmuuttopoliittinen, ja hän totesikin, että sosiaalietuusperäisten maahanmuuttajien työllistyessä tilanne vasta paha onkin: ”Me emme tarvitse kehitysmaista kuin 20 000–30 000 työntekijää, niin sen jälkeen suomalaiset eivät enää työskentele rakennustyömailla.” Jeremiadinsa loppuun hän naulitsi oman viisastumisensa: ”Ikinä en enää äänestä Vasemmistoliittoa.”

Vaalien lähestymisen huomaa puolueiden pikaviisastumisesta, sillä nyt lähes kaikki laskentotaitoiset ovat pyörtäneet puheensa Kontulan lakialoitteen edistämisestä. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka pian takki kääntyy vaalien jälkeen. Olen itse ilmaissut kantani jo aiemmin täällä, eikä minulla ole syytä vaihtaa mielipidettäni sen enempää nyt kuin tulevaisuudessakaan.

Lähes yksimielisiä näyttivät puhuvat päät olevan siitä, että työttömien aktiivimalli ei toimi toivotusti, ja eräät vaativat jopa siitä luopumista.

Tähän ei olisi tarvittu kokeilua eikä profeetan viisautta, sillä kirjoitin itse jo mallin käynnistyessä 2016, että sitä kautta tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä. Patistelu ja rankaiseminen voisivat toimia, mikäli olisi työtä hakevien omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät. Mutta työpaikkojen avaimet ovat yleensä työnantajien taskuissa.

Työttömyyden notkahtaminen ei johdu aktiivimallista vaan kilpailukykysopimuksesta ja kansainvälisestä sysäyksestä, joka on aina ollut suomalaisen teollisuuden herttakuningatar.

Tässä maassa on ”huutavasta työvoimapulasta” ja ulkomaisen työvoiman naaraamisesta huolimatta edelleen 300 000 työtöntä, joiden joukossa on muiden muassa yli 4000 insinööriä, joten työvoiman haaliminen ulkomailta on kaiken kansan naurettava narraus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Tutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki