Kultaranta-keskusteluissa kansalaisiin ehkä eniten vedonnutta ainesta oli Niinistön jo aiemmin esittämä toisistaan välittämisen kehotus ja samasta asiasta esittämä kiitos. Ilta-Sanomien mukaan presidentti ”kertoi poikkeusaikana tekemästään myönteisestä havainnosta”.
Onhan se mainiota, jos näin on. Siis että suomalaiset jaksavat piitata toisistaan eivätkä toimi pelkästään koronkiskureina, välistä vetäjinä ja muina yhteiskunnan piinaajina, jotka nauttivat toisten ihmisten orvaskettä ravinnokseen.
Suomalaisten ryhmäkoheesio on huomattavaa, ja talvisodan henki kaivautuu helposti esiin. Tässä mielessä presidentti tuli keksineeksi ruudin uudestaan.
Tieteellisesti voidaan sanoa, että kyseessä oli esiteoreettinen pohdinta, joka paljasti jotakin suomalaisten taipumuksesta konformismiin. Se on ominaista monille vähemmistöille. Me suomalaisethan muodostamme maailman kansojen keskuudessa vähemmistön, joka on oppinut pitämään puoliaan myös ulkoisten uhkien vuoksi.
Koronakriisin poikkeusoloissa tämä piirre putkahtaa jälleen edustavasti esiin. Niinpä kriisioloissa saadaan taas edustavaa näyttöä – ei vain kansalaisten keskinäisestä konsensuksesta – vaan myös suomalaisten tottelevaisuudesta ja kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan.
Se ei ole aina vain myönteinen asia.
Ihmiset ovat noudattaneet niin sanottuja rajoituksia esimerkillisesti. Sosiologi Max Weber kirjoitti aikoinaan vallasta, jonka kansalaiset ovat sisäistäneet niin, että ulkoista pakotusta ei tarvita. Myös filosofi Michel Foucault uhrasi paljon sivutilaa samalle ilmiölle. Valta ei perustu vain joihinkin rajoituksiin, pakkoihin, määräyksiin tai uhkauksiin, vaan valta on mennyt ihmisten ihon alle, ja se ilmenee erilaisina ”käytännön välttämättömyyksiksi” miellettyinä suhteina, joiden mukaisesti ihmiset suorastaan pyytävät tulla hallituiksi.
Valta on siis pragmatisoitunut ja rationalisoitunut. Tämä merkitsee, että käytännön kannalta pidetään tarpeellisena, hyödyllisenä tai järkevänä toimia tietyllä tavalla. Piirre ilmenee vaikkapa tavassa, jolla ihmiset asettuvat bussiin: missä on järkevää istua, jotta välttyy koronavirukselta sekä pääsee syöksähtämään nopeasti pois, jos bussi uhkaa syöksyä rotkoon?
Ulkoista pakotusta ja vallankäyttöä ei tarvita, kun ihmiset on opetettu itse tarkkailemaan itseään ja tähdennetty sen olevan ”järkevää”. Hyödyllistä terveyden kannalta? – Totta kai. Mutta ei välttämättä ihan kaikelta kannalta.
Nimittäin tottelevaisuus tekee ihmisistä helposti hiiriä. Kiltit kansalaiset saadaan helposti noudattamaan mitä vain. Suomalaisille on ollut helppo syöttää esimerkiksi sananvapauden rajoitukset niin, että kaikkien muiden puolueiden paitsi Perussuomalaisten ehdokkaista enemmistö kannattaa vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Kirjoitan asian älyttömyydestä pian ilmestyvässä mediatutkimuksessani.
Keijo Kaarisadettakaan ei kohta tarvita, sillä pieni Keijo piilee tätä nykyä jokaisessa, ja paikkaansa pitää vanha totuus: Kun tarpeeksi kauan katselet Keijoon, ennen pitkää Keijo katsoo sinuun!
Tottelevaisuudesta sikiää myös paljon muuta arveluttavaa. Esimerkiksi EU:n kaupittelemat satojen miljardien koronalunnaat on helppo kaupata kuuliaisille kansakunnille, jotka suostuvat lammasmaisesti mihin vain. Britit puolestaan eivät suostuneet enää pysyttelemään Euroopan unionissa, joka on pyörtänyt lähes kaikki keskeiset säädöksensä: Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta ei noudata enää kukaan, no bail out -pykälä on sivuutettu, eikä ole toivoakaan, että Dublin II -asetusta noudatettaisiin sisärajoilla; päinvastoin sitäkin kammetaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti nurin. Tällainen unioni on oikeasti hajonnut, vaikka sitä edelleen pidetään hengityskoneessa.
Taloustieteilijä Tuomas Malinen perusteli hiljattain, miten suomalaisiltakin vaadittava avoin koronashekki johtaa käytännössä liittovaltioon ja epäili sen olevan perustuslain vastaista. Hän myös ehdotti eurosta eroamista. Kansantaloustieteilijät oikealta vasemmalle – Vesa Kanniaisesta ja Sixten Korkmanista Pertti Haaparantaan ja Markus Jänttiin – ovat katsoneet, että euroalueen jäsenyydestä on koitunut Suomelle merkittävät hyvinvointitappiot ja että jäsenyyttä eurossa ei voida perustella enää taloudellisesti.
Toivoin 1990-luvulla itse, että olisin ollut (tavoilleni epätyypillisesti) väärässä, kun vastustin euroon liittymistä silloin kun kytkös demaripääministeri Lipposen ilmoituksella tehtiin. Jo arkipäättelyllä olisi pitänyt ymmärtää, että keskenään täysin erilaiset kansantaloudet eivät voi toimia saman rahapolitiikan vallassa.
Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten on kansalaistemme tottelevaisuuden näkökulmasta? Paljonkin.
Suomalaisten merkittävimmäksi paheeksi on viime vuosina paljastunut herkkäuskoisuus. Tämä näkyy myös vastaanottavaisuudessa maahanmuutolle, josta on todettu olevan selvää haittaa myös työperäisen maahanmuuton muodossa. Mutta suomalaisille tämä kaikki on voitu syöttää kuin pienille lapsille.
Usein sanotaan, että Suomen pahimpia turvallisuusuhkia ovat eriarvoisuus, köyhyys ja syrjäytyminen. – Eivät ole. Tämän kolmiyhteyden tutkimiseen kipataan valtion toimesta suurin määrin rahaa, sillä valtiolla on intressi osoittaa toimivansa ”tehokkaasti”. Tämä kuitenkin rikastuttaa lähinnä Maria Ohisalon ja Juho Saaren tapaisia köyhyystutkijoita. He puolestaan pohtivat, mistähän se maahanmuuton ja EU:n harjoittaman keskittämispolitiikan mukainen kurjuus oikein johtuu, eivätkä ymmärrä vastausten sisältyvän kysymykseen.
Tutkimuksena esiintyvässä ruikutuksessa on kyse sadetanssista, jonka tehtävänä on uskotella, että Suomen Akatemian strategisesta neuvostosta johdettu tiedepolitiikka taistelee ihmisten puolesta, vaikka se tosiasiassa toimii hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Hyvinvointiyhteiskunta kun on mahdollinen vain vahvan kansallisvaltion sisällä.
Identiteettipolitiikasta, intersektionaalisuudesta ja ”minätekniikoista” kiinnostuneet postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit eivät juuri koskaan ole kiinnostuneita siitä, kuinka kansallista identiteettiä voitaisiin vahvistaa. He ovat kiinnostuneita aina vain kansallisten identiteettien purkamisesta, hajottamisesta ja repimisestä erilaisten vähemmistöidentiteettien hyväksi. Tämä osoittaa kyseisten lähestymistapojen (tai niiden soveltamisen) puolueellisuuden.
Suomalaisten taipumus konsensukseen voisi olla myönteinenkin asia, kuten presidentin havainnoista nähdään. Mutta nykyisin ihmisten tottelevaisuutta käytetään hyväksi läpipolitisoituneiden kansainvälisten tarkoitusperien ajamiseen ja usein täysin vieraiden kansakuntien hyväksi: yleensä tänne muualta tulleiden eduksi. Tai sitten avokätisyyttä osoitetaan taloudellisina tukina vieraille maille, ilmastopoliittisina kolehteina ja EU-jäsenmaksun muodossa pulitettavina nettomaksuina.
Suomi on siitä omintakeinen maa, että täällä politiikka on erittäin keskustahakuista, sovinnaista, konsensushenkistä ja sovittelevaa kansalaisten omassa keskuudessa – ja toisaalta politiikkaa johtaa hyvin pieni eliitti.
Kierointa on, että kansalaiset menevät tuon poliittisen eliitin taakse ja tueksi tavalla, jolla he ovat ryhmittyneet nyt kriisioloissa SDP:n tueksi: siis puolueen, jonka samppanjasosialistit ovat käyttäneet korporatiivista ja korruptoitunutta valtaa järjestelmäpolitiikan hyväksi jo vuosikymmenten ajan. Kansanvallan nukkemestarien selässä ajetaan nyt henkilötunnusten poistamista, Suostumus2018-aloitetta ja useaa muuta uudistusta kansalaisten tappioksi. SDP:n elitisoitumisesta myös EU:n liittovaltiopolitiikan asianajajaksi kertovat Sanna Marinin kauhistelut eurosta eroamista koskevien esitysten johdosta.
Näyttönä kansalaisten yhteen muottiin puristumisesta on sananvapautta vastaan esitetty pieteettinen ankaruus ja pyrkimys kuohia pois erilaiset äänenpainot, jotka tosiasiassa voisivat olla koko poliittisen järjestelmämme ja järjestelmäpolitiikan pelastus.
Konsensus voi olla – kuten tässä kirjoituksessa kuvasin – myönteistä. Mutta siinä piilevät myös hirvittävät riskinsä, jos yksimielisyyttä ei vallitse omien etujemme ajamisesta vaan vieraiden kansakuntien hyväksi uhrautumisesta, ja vieläpä omaksi velaksi.
Myönteistä yksimielisyydessä on voima vihollisia ja vastustajia kohtaan, mutta kielteistä yhteisömme oman erimielisyyden tukahduttaminen. Vaara rivien ampumisesta suoriksi on suuri tällaisena kriisiaikana. Todellisuudessa demokratia voi perustua vain erimielisten näkemysten vapaaseen esittämiseen ja julkiseen kilpailuttamiseen.
