Mitä on tieteen medioituminen?

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan sitä, että poliitikot ovat tulleet riippuvaisiksi valtamedian suosiosta, ja tämän huomattuaan poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajilla olevia käsityksiä saadakseen uralleen tärkeää myönteistä julkisuutta. Koska toimittajat orkestroivat julkisuutta, toimittajien käsiin on kasautunut paljon valtaa, jopa enemmän kuin vaaleissa valituilla poliitikoilla itsellään.

Minulta on tiedusteltu, mitä tarkoitan tieteen medioitumisella. Edellä kuvatunlainen asiantila pätee myös tieteissä. Tieteenharjoittajat tavoittelevat uralleen välttämätöntä näkyvyyttä valtamediassa, ja tämä on antanut toimittajille myös tiedepoliittista valtaa. Mediajulkisuutta hallitessaan valtamedian toimittajat pääsevät vaikuttamaan siihen, mitä pidetään yhteiskunnallisena totuutena etenkin mielipiteidenvaraisissa tulkintatieteissä, kuten historiatieteissä, oikeustieteessä ja yhteiskuntatieteissä.

Valtamedia siis ostaa tieteilijöiltä haluamiaan mielipiteitä ja palkitsee kellokkaansa julkisuudella tässä sosiaalista korruptiota edustavassa vispilänkaupassa. Samalla media pyrkii vaientamaan toimittajien kanssa eri mieltä olevat näkökannat tai antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.

Tutkimuksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020) esitin asiasta laajan näytön. Esimerkiksi kirjani luvuissa 7.2.6. ja 7.2.7. (s. 149–156) todistelin, kuinka kansallisen historiamme vihervasemmistolaista uudelleenkirjoitusta harjoitetaan valtamedian osoittaessa suosiotaan.

Valtamedia tukee avoimesti ja puolueellisesti myös historiankirjoittajien henkilökohtaisia politisoitumispyrkimyksiä. Tämä näkyy selvästi Helsingin Sanomien 28.8.2020 julkaisemassa kokosivun jutussa ”Tutkija ja Suomen arvoitus – Oula Silvennoinen selvitti Suomen Gestapo-yhteistyön, joka vei yli 500 neuvostovankia tuhon tielle”. Verkkoversio oli otsikoitu astetta hyökkäävämmin ja jopa rotukorttia väläyttävin sanoin ”Tutkija Oula Silvennoinen on saanut rapaa päälleen lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta: ’Helpollahan minä olen päässyt, keskiluokkainen valkoinen mies’”.

Jutut olivat vaalimainoksia vihreitä edustavalle Oula Silvennoiselle, ja ne vahvistivat osaltaan todeksi sen, mitä sanoin tutkimuksessani: Helsingin Sanomat pyrkii medioimaan myös tieteen luomalla suosikeilleen heidän tarvitsemaansa myönteistä julkisuutta sekä pilaamalla arvollisten tieteenharjoittajien mainetta, kuten lehti teki viime keväänä antaessaan vääristelevän kuvan Suomen Perustan julkaisemasta kirjastani.

Oula Silvennoinen patsastelee juttujen kuvituksessa korkealla kukkulalla, katsoo alaspäin lukijoihin sekä pyrkii lavastamaan kriitikkonsa ”äärioikeistolaiseksi” ”jengiksi”, pahimmillaan yhdistämään kanssaan eri mieltä olevat ei-vihreät ja ei-vasemmistolaiset tutkijat natsismiin, fasismiin ja tietenkin sovinismiin.

Tämän hän tekee Helsingin Sanomien voitelemana sekä käyttämällä Suomen Akatemian hänelle lahjoittamat 434 485 euron varat pitkävihaiseen ja kaunaiseen luiden kaiveluun sekä toisen maailmansodan aikaiseen natsismin lohikäärmeen metsästykseen (aiheesta täällä).

Sen ainoa tavoite lienee yhdistää nykyajan kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen toisen maailmansodan aikaiseen museorasistiseen nationalismiin, jolla oli ymmärrettävä selityksensä kommunistisen maailmanvallankumouksen vastareaktiona ja oikeutus sen pysäyttämiseksi.

Valiteltaessa neuvostoliittolaisten sotavankien kovaa kohtaloa Karjalassa unohdetaan kontekstualisointi kokonaan, muun muassa se, että suomalaiset sulkivat humaaniudessaan sotavangit useimmiten leireille, kun taas neuvostosotilaat teloittivat vangeiksi saamansa suomalaiset pikavauhtia tai toimittivat heidät Siperiaan ilman paluulippua. Venäläiset ilmeisesti ymmärsivät (toisin kuin Silvennoinen), että sodankäynnin ideana ei ole tarjota vihollisille hotellikohtelua, vaan eliminoida heitä.

Toisen maailmansodan aikaista kansallismielisyyttä moittimalla koetetaankin herätellä nykyajan suomalaisissa syyllisyydentuntoja ja pohjustaa tietä nykyiselle maahanmuutolle, jonka tuloksena maahamme virtaa suuria turvallisuusuhkia. Nationalismin jatkuva paheksuminen ei siis perustu mihinkään historiallisen totuuden etsintään tai tiedon itseisarvojen tavoitteluun, sillä nämä asiat jo tiedetään.

Uuvuttavalla ja raskaasti rahoitetulla kansallismielisyyden parjaamisella koetetaan katkaista selkäranka kaiken kansallisen edun puolustamiselta Suomessa, mikä tekee kyseisistä hankkeista pelkästään ideologisia. Sosiaalipsykologi Inari Sakin tavoin Silvennoinen syyttelee julkisesti, tieteen kaavussa ja historiaa vääristellen suomalaisia jonkinlaisista pahuuden teoista ja pelaa siten Putinin pussiin.

Myös nyky-Venäjällä on tullut tavaksi moittia suomalaisia ja muita neuvostovallan uhreja ”fasismista”. Silvennoinen ei poikkea putinisteista mitenkään parjatessaan suomalaisia sotasankareita ”fasisteiksi” ja ”mustan sarastuksen airueiksi”.

Silvennoisen, Roseliuksen ja Tikan teos Suomalaiset fasisit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) on oman pesän likaamisen merkkipaalu, jonka tekijät hoilaavat samaa virttä kuin Venäjä-mieliset putinistit. Tämän propagandan levittämiseen on kyseisille historian juorutädeille myönnetty Suomen Akatemian toimikunnista satojen tuhansien eurojen rahoituksia, koska natsismin paheksuminen on ollut sodan voittaneen englanninkielisen kulttuuri-imperialismin edun mukaista.

Helsingin Sanomissa paheksutaan, että ”Silvennoinen on saanut rapaa päälleen – ei historiantutkijoilta, vaan lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta”. Näin jätetään huomiotta, että myös Hankamäki on saanut rapaa päälleen – ei suinkaan filosofeilta, vaan lähinnä Helsingin Sanomissa ja muualla valtamediassa mellastavalta äärivasemmistoporukalta. Sen sijaan historian professori Timo Vihavainen kiitti kirjaani arviossaan, joka kannattaa lukea, kuten Vihavaisen tekstit yleensäkin.

Hesari-jutun lopussa Silvennoinen valittelee asemaansa ”viherkommunistina” ja säälii itseään kritiikin kohteena, vaikka hänen oma puolueellisuutensa on ollut räikeää kuin retiisi ja on arvostelunsa ansainnut.

Helsingin Sanomat puolestaan hehkuttaa Silvennoisen asemaa vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana ja sallii Silvennoisen julistaa, että hänen edustamansa tieteen politisoiminen on ”demokratian” mukaista.

Sillä tavoin ajateltaessa ei taaskaan kysytä, kuinka väärin on se, että sanottuani perustellun kritiikkini tieteen punavihreästä kallistumasta opetusministeriö kehtaa ahdistella kirjani kustantajaa Suomen Perustaa julkisten avustusten takaisinperinnällä ja media antaa teoksestani vääristellyn kuvan ennennäkemättömän röyhkeällä tavalla, jolle ei löydy vertailukohtaa sensuurin eikä henkisen pahoinpitelyn lähihistoriasta.

Tutkimustoimintaani ja mainettani yritetään myrkyttää vain siksi, että tilannetta tasapainottaakseni edustan itse Perussuomalaista puoluetta, joka on kansanvaltaisin kaikista mutta jota diskriminoidaan ja mustamaalataan aivan kaikkialla. Mikäli vihervasemmiston harjoittama sensuurin ja poissulkemisen politiikka on demokratian mukaista, kyseessä täytyy olla kansandemokratia. Demokratialla ja kansandemokratialla puolestaan on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Selvitytän tutkimustoimintani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Kulttuuri- ja tiedeministerin sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen päätti laajentaa ministerin toimenkuvaa ja ryhtyi toimimaan tutkimuksen ohjaajana minulle, tietenkin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Kuten monet ovat jo joutuneet huomaamaan, opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin kirjani Totuus kiihottaa julkaiseen Suomen Perustan ohimolle ja alkoi kiristää ajatuspajalta toiminta-avustuksia sen vuoksi, etten ollut ministerin mielestä noudatellut juuri hänen itsensä näkemyksiä siitä, mitä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus merkitsevät.

Tapaus osoittaa oikeaksi sen, mitä kirjassani väitin: valtiollinen tasa-arvopolitiikka on ämmämafian korkokenkien alle tungettua naistenpalvontaa, jota jokaisen tasa-arvosta jotakin ymmärtävän olisi syytä välttää.

Täysin arvotonta ja suorastaan vahingollista kyseinen politikointi on kaltaiseni homomiehen näkökulmasta. Ministeriön harjoittamassa kiristyksessä oli kyse eräänlaisesta mielivallan ja henkisen väkivallan ilmaisusta perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta vastaan.

Jo pelkkä selvityksen kohteeksi asettaminen oli äärimmäisen typeryyden ilmaus, todellinen aasilauman mylväys, jolla byrokraatit pyrkivät päättämään filosofian sisällöistä ja osoittivat siten oman pölvästimäisyytensä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön osoitettua minua ja Suomen Perustaa vastaan tiedepoliittisen aggression olen pyytänyt oikeuskansleria selvittämään, menettelevätkö tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk.), edeltäjänsä ja seuraajansa Annika Saarikko (kesk.) sekä ministeriö hyvän hallinnon tai lain vastaisesti pyrkiessään taannehtivasti kiistämään rahoituksen ajatuspaja Suomen Perustalta sen julkaistua tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020).

Julkaisen kanteluasiakirjani PDF-dokumenttina myös tässä.

Asiakirja kannattaa lukea sanasta sanaan ja ymmärtää sekä sisäistää sen argumentit ennen kuin lausuu asiasta mitään puoleen tai toiseen. Sama pätee tietenkin myös kiistelyä herättäneeseen tutkimukseeni.

Sisällön ymmärtämisvaatimus koskee etenkin sitä valtavirtamediaa, joka on antanut teoksestani ja sen motiiveista perättömän kuvan ja jonka syötteisiin myös muutamat poliitikot lankesivat kirjaa arvioidessaan.


Ministeriö on ylittänyt toimivaltansa

Käsittääkseni oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että julkinen hallinto ei puutu tutkimustoiminnan sisältöihin poliittisella ohjauksella eikä ministeriön harjoittamalla taloudellisella kiristyksellä.

Näkemykseni mukaan ministeri ja ministeriö ovat ylittäneet toimivaltansa ja yrittävät painostaa kirjani julkaisijaa tavalla, joka vaarantaa hallinnossa asioivien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, toisin sanoen PeL 6 §:n periaatteet, joihin myös ministeri itse on vedonnut kirjaani moittiessaan.

Ministeriö menettelee alun alkaen hyvän hallinnon ja tieteen vastaisesti nähdessään tutkimustoiminnan kurinpidollisena normien valvontakysymyksenä. Tutkimustoiminnan ihanteet ja normit ovat erilaiset kuin hallinnon ja politiikan ihanteet ja normit.

Näyttää siltä, että ministeriössä ei ymmärretä tieteen olemusta eikä sen poikkeavuutta konventionaalisesta ajattelutavasta lainkaan.

Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tutkimustoimintaa pidetään hallitukseen, median ideologisuuteen ja poliitikkoihin kohdistuvan kriittisyyden esittämisenä, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa hallituksen tai median harjoittaman arvostelun kohteeksi, kuten nyt on tapahtumassa.

Yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun ehdoton vaatimus on tutkimusten julkisuusperiaate ja esteetön saanti, ja siksi työtäni ei pidä haudata missään hallinnossa.


Vaarassa tieteen vapaus ja sananvapaus

Käsittääkseni ministeriön menettely rikkoo sananvapautta (PeL 12 §) vastaan ohjatessaan tutkijakuntaa ja julkaisijoita harjoittamaan itsesensuuria. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklan mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Ministeriön menettely on nähtävissä edellä viitatuksi häirinnäksi ja rikkoo siten sekä julkaisijan oikeuksia että kansalaisten tiedonsaantioikeuksia vastaan.

Ministeriön harjoittamalla taloudellisella ehdollistamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset tutkimustoiminnalle pelotevaikutuksensa kautta, ja siksi se saattaa vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta myös laajemmin.

Oikeusvaltiossa minkään ministeriön ei pitäisi selvitellä tutkimustoiminnan oikeutusta eikä tutkijoiden tai tutkimuslaitosten joutua selittelemään tekemisiään poliittiselle hallinnolle, virkamieskunnalle tai esivallalle.

Kun niin on päässyt käymään vihervasemmistolaisen hallituksen toimesta, on se merkki tiedehallinnon punavihreästä kallistumasta, jota arvostelen kirjani luvussa 17. Siten se osoittaa esittämäni kritiikin täysin oikeaan osuvaksi.


Puolueettomuusperiaate vaakalaudalla

Vaarassa on niin ikään hallintolaissa (HL 6 §) viitattu viranomaistoiminnan puolueettomuusperiaate, jonka mukaan viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään.

Vaikka ministeri ei osallistuisi asian käsittelyyn ministeriössä, tutkintaa suoritetaan hänen aloitteestaan, jolloin esteellisyys muodostuu eri puoluetta (kesk.) edustavien ministerien intressijääviydestä suhteessa ajatuspaja Suomen Perustaan (ps.).

Näin on syntynyt tilanne, jossa ministeri pyrkii pidättämään julkisen rahoituksen eri puoluetta edustavalta ajatuspajalta edistääkseen oman puolueensa etua tai tuottaakseen haittaa toiselle puolueelle. Tämä ei ole lain valossa hyväksyttävää.

Olen kiinnittänyt kanteluasiakirjassani huomiota myös siihen, että perussuomalaisten kohtelu hallinnossa ja oikeuslaitoksessa ei ole ollut yhdenvertaista muissakaan asioissa. Olen esittänyt asiasta näyttöä tutkimuksessani, jonka argumentteja kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Vaikuttaa, että Suomen Perustaan ja minuun kohdistettu painostus on osa Perussuomalaisia vastaan laajemminkin suunnattua poliittista kampanjointia.


Kuulemisen laiminlyönti

Ministeriön ryhtyessä Suomen Perustaan kohdistamiin painostustoimiin ei ministeriöstä otettu minuun mitään yhteyttä eikä varattu teoksen kirjoittajalle tilaisuutta vastata kirjasta esitettyihin väitteisiin, kunnes itse otin yhteyttä ministeriöön ja toimitin sinne kaksi kirjelmää, jotka nimesin asianosaisen kannanotoiksi (täällä ja täällä).

Ministeriön menettely on ollut viranomaiselle säädetyn kuulemisvelvollisuuden vastainen, mikä rikkoo hyvän hallinnon ja hallintotoiminnan avoimuuden periaatetta.

Myös siinä tapauksessa, että minuun olisi otettu ministeriöstä yhteyttä ja tilaisuutta vastata olisi tarjottu, menettely olisi ollut tieteenfilosofisesti ongelmallinen. Vääristymähän on nimenomaan siinä, että viranomaisvalta ylipäänsä pyrkii ohjaamaan tutkimustoiminnan sisältöjä taloudellisella uhkailulla.


Tieteellisen arvovapauden mitätöinti ja tutkimustoiminnan vapauden riisto

Ministeriön menettely saattaa olla ristiriidassa myös lehdistönvapauden kanssa, toisin sanoen se voi rikkoa tiedotustoimintaa harjoittavien julkaisijoiden oikeutta ilmaista näkemyksensä hallitusvallasta riippumatta.

Vaatiessaan tutkimustoiminnalta arvosidonnaisuutta ja tarkoitusperien huomioon ottamista ministeri Kososen pyrkimykset ovat joka tapauksessa tieteenfilosofisen ja metodologisen arvovapausvaatimuksen vastaisia. Rahoituksesta tai julkaisustatuksesta ei pidä päättää jälkikäteen sillä perusteella, että jotkut poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin.

Nähdäkseni Suomen Perustan ja tutkijakunnan oikeus esittää yhteiskuntatulkintoja pitäisi olla turvattu nimenomaan ministerin viittaamien yhdenvertaisuus- ja tasa-arvonäkökohtien nojalla. Ajatuspajoilla on tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän, eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen, varmistamiseksi.

Kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä vaan tieteellisesti argumentoituna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä. Näin ollen ajatuspajaa vastaan ei voitaisi käyttää myöskään sitä näkökantaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeat kriteerit täyttävä).


Rahoitussopimusten tulkinnanvaraisuus ja oikeudettomuus

Tutkimusten tuloksista päättämisen ei pidä olla hallinnollisen virkamiestyön alainen asia, eikä viranomaisella ole työnantajan privilegio-oikeutta tutkimusten sisällöistä, julkaisustatuksesta ja tulosten relevanssista päättämiseen tai rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella.

Toimivallan ylitys on tapahtunut jo siinä, kun ministeriö on käynnistänyt selvityksen tutkimukseni poliittisesta ”soveliaisuudesta”, ”asianmukaisuudesta” ja ”poliittisesta korrektiudesta” poliittisin perustein. Kyseinen uhkaus haavoittaa pahoin tutkijakunnan halukkuutta esittää yhteiskuntakritiikkiä tulevaisuudessa ja mitätöi siten tutkimustoiminnan edellytyksiä myös laajemmin.

Nähdäkseni oikeuskanslerin tulisi puuttua asiaan siksikin, että vaakalaudalla eivät ole vain Suomen Perustaan kohdistuvista painostustoimista kärsineiden oikeusturva vaan tutkijoiden oikeusturva ja tutkimustoiminnan vapaus yleisesti.

Filosofian ja tieteen oma olemus vaativat, että tutkimustoiminnan piirissä voidaan olla myös erimielisiä ilman, että mikään ministeriö pyrkii ohjaamaan tutkimus- ja julkaisutoimintaa taloudellisella uhkailulla, ahdistelulla, painostuksella, ehdollistamisella, kiristyksellä tai muulla häirinnällä.

Ministeriön vaatimukset ovat perusteettomia myös sopimusoikeudellisesta näkökulmasta, sillä viitatut näkökohdat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä eivät ole yksiselitteisesti määriteltävissä, kuten totean jo tutkimuksessani. Niiden hallintodiskursiivinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, mikä kumoaisi kriittisen tutkimuksen tehtävän.

Ei ole myöskään lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edistämään mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä julkaisuissaan. Myös siinä mielessä ministeriön vaatimukset, menettelytavat ja sisältöjä koskevat sopimukset (mikäli niitä on) ovat oikeudettomia.

Kannattaa lukea myös, mitä sanon politiikan ja yhteiskuntamoraalin alistamisesta juridis-normatiiviselle pakotukselle kirjani luvussa 8 (s. 165 jss). Sen tyyppinen painostus olisi filosofian koko olemuksen tuho.

En luonnollisestikaan vastustele sitä, että virkamieskunta lukee kirjaani. Lukijat voisivat kuitenkin oppia jotakin teoksestani sen sijasta, että he pyrkivät asettumaan argumentaationi yläpuolelle pelkän omavaltaisuutensa turvin sekä pyrkivät estämään muita ihmisiä saamasta ja lukemasta teostani.

Ministeri Kososen ja jokaisen, joka aikoo kirjastani jotakin sanoa, olisi luettava se ensin alusta loppuun ja omaksuttava sisältö sanasta sanaan, mahdollisesti myös tentittävä teos minulle ja läpäistävä tentti hyväksytysti. Vasta sitten heillä olisi oikeus esittää siitä arvionsa.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, mitä oikeuskansleri Tuomas Pöysti ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen vastaavat. Olisiko niin, että Suomessa hallitus ei pyri määräilemään vain filosofeja, vaan se valvoo myös oikeuskanslerinviraston toimintaa ideologisesti?


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori