Vihervasemmisto ja Pavlovin koirat

Poliittisen vihervasemmiston sytyttämä informaatio- ja kulttuurisota on saamassa kylmän sodan aikaisen Zersetzungin muotoja. Tällä hajoamista merkitsevällä sanallahan on viitattu Itä-Saksassa toimineen Stasin yrityksiin tuhota ”vääränlaisia” poliittisia ajatuksia esittäneiden ihmisten maineita.

Suomessa tuo ilmiö tunnettiin taistolaisuutena ja stalinismina sekä yleisenä suomettuneisuutena, jonka mukaisesti vaadittiin kallellaan oloa Neuvostoliittoon kaikessa. Jos siihen ei suostunut, maine ja yhteiskuntakelpoisuus tuhottiin vasemmistolaisten vaikutusyrityksillä.

Nykyisin tuo sama ideologia vaikuttaa epäsuorasti uustaistolaisuutena, jota koetetaan levittää niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Sen metafyysisenä perustana on vaatimus tunnustaa uskoa yliyksilöllisille periaatteille, kuten ilmastonsuojelulle, ylirajaiselle maahanmuutolle, monikulttuuri-ideologialle ja ylikansalliselle globalisaatiolle. 

Ne nojaavat perimmältään samanlaisiin olettamuksiin kuin marxismi-leninismi ja kommunismi yleensäkin sekä niiden sisältämä yksilöitä mitätöivä maailmankuva. Sen vuoksi niitä on ollut helppoa juurruttaa vasemmistolaisesti ajattelevien mieleen. Niiden varjopuolena on kuitenkin niin sanottu yhteismaan tragedia, joka seuraa yksilönvapauden ja vastuun katoamisesta.

Tämän vuoksi yliyksilölliset ideologiat pyrkivät vetoamaan vastuuseen ja etenkin yhteisvastuuseen, joista luonnollisesti seuraa myös paljon aiheetonta syyllistämistä. Pahiten se näkyy ilmastopolitiikassa, jossa väärät ja syyttömät tahot laitetaan maksamaan toisten laskuja.

Globaalin ja universalistisen ideologian messiaat ovat nykyajan uustaistolaisia, jotka pyrkivät esiintymään intellektuellien kaavussa mutta jotka todellisuudessa paljastuvat pelkiksi vanhan luokkakaunan lietsojiksi, kun moralismin kaapu riisutaan pois.

Kommunistinen ideologia ei ole kuollut, vaan se ainoastaan vetäytyi valtiojohtoisuuden sektorilta seinän rakoihin, josta kyseisen ideologian kannattajat koettavat nyt ”liberaaleina” esiintyen harrastaa mielipidekontrollia ja instituutioiden, kuten yliopistojen ja median, politisointia.

Paradoksaalisesti tämä täyttää erään marxilaisen teoreetikon, Antonio Gramscin, ajatuksen hegemoniasta. Hegemonisesti toimittaessa poliittista vaikuttamista levitetään koko kulttuurielämään: koulutukseen, mediaan, taiteeseen ja oikeuslaitokseen. Gramscin arvostelun kohteena oli kapitalistinen hegemonia, mutta kyllä kommunistinen hegemonia on ollut monin verroin väkevämpää.

 

Woke, cancel, deplatforming, doxing...

Todellisuuskäsitysten muokkaus ja kansakunnan yhteishengen murentaminen olivat kommunismin kukoistusaikana yhtä määrätietoisia kuin nykyään on monikulttuurisuuden ja maahanmuuton läpiajaminen.

Tuloksia tavoitellaan nykyään identiteettipoliittisen klusteroimisen ja intersektionaalisen viiteryhmäpolitiikan keinoilla, kun vihervasemmisto kerjää kannausta erilaisilta vähemmistöryhmittymiltä pyrkien sitouttamaan niitä omaan ideologiaansa ja hintana poliittisesta tuestaan vähemmistöille.

Tämä vaihtokauppa on pohjimmiltaan kompensoivaa suvaitsevuutta. Sen mukaisesti vihervasemmisto vaatii sitoutumista omaan puolueideologiaansa kaikissa kysymyksissä maksuksi siitä, että vihervasemmisto asettuu ajamaan erityisryhmien etuja joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa.

Puhutaan hereillä oloa ja valveutuneisuutta korostaen woke-tietoisuudesta ja tilaisuuksien kulkuun sekä puhetilanteiden keskeyttämisiin liittyen cancel-aktivismista. Nämä kaikki puuttumisen ja sekaantumisen muodot ovat nilkkimäisiä osoituksia sananvapauden ja tieteen vapauden häiritsemisestä.

Tavoittena on voimakkaiden uhkausten, kuten ilmastoahdistuksen lietsomisen, kautta jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin. Joukkueisiin jakamisen jälkeen heidät siirretään ajattelun maailmasta identiteetin korostamiseen, jonka piirissä ei sallita kyseenalaistamista.

Tähän ansaan suostumattomia ei-vasemmistolaisia ihmisiä puolestaan maalitetaan maineen tuhoamisella (character assassination), joukkoistetulla kohdehenkilöiden yksityiselämän penkomisella, työnantajien ja kaupallisten yhteistyötahojen painostamisella irtisanomisiin sekä perättömillä ilmiannoilla (doxing) ja sulkemalla heitä pois sosiaalisen median alustoilta (deplatforming).

Etenkin doxausta käytetään laajalti, sillä yksityisyydensuojan murennuttua ja ihmisten muututtua ”lasisiksi” on helppoa kaivella jokaisen ihmisen taustoista vuosien takaisia, irrallisia tai muutoin vähäpätöisiä heikkouksia, joihin vihervasemmisto voi työntää miekkojaan ja asioita paisuttamalla tuhota kokonaisia työuria.

Myös valikoivalla tarinankerronnalla myrkytetään ihmisten persoonaa, kun vasemmiston tekaisemilla meemeillä ja erilaisia kokemustarinoita hyväksi käyttämällä synnytetään yksilötotuuksista yleisiin johtopäätöksiin eteneviä ajatuskulkuja. Niitä levittävät herätysliikkeiden tavoin toimivat hämäräkerhot, joista esimerkkejä tarjoavat niin sanottu Silakkaliike ja Varisverkosto.

Ilmiötä on tullut tavaksi nimittää kertomustaloudeksi tässä nykyisessä narratiivisuuteen sekä verkossa vaikuttamisen raivoon perustuvassa ”tapaustutkimusten” kakofoniassa. Menetelmä ei ole käyttökelpoinen vain vastustajien mustamaalaukseen, vaan se kelpaa myös oman itsen uhriuttamiseen. Esimerkin siitä tarjoaa sosiaalidemokraattisen kuntapoliitikon Abdirahim Husseinin pyrkimys haalia julkisuutta perättömällä kertomuksella, jossa hän uhriutui tavoitellen myötätuntoa omalle viiteryhmälleen ja joka paljastui myöhemmin valeeksi (kirjoitin aiheesta täällä).

Vihervasemmiston omissa sääliä kerjäävissä uhriutumistarinoissa yksilöiden kokemuksista tehdään suurta joukkoa edustavia yleistäviä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokainen vastavoimaksi noussut henkilö onkin kiistat voittaessaan ”rasisti”, ”fasisti” tai sananvapautta estävä ”natsi”.

Kertomustalouteen perustuva parkuminen on ollut vihervasemmistolta sikäli tehokasta propagandaa, että uhriuttaessaan omat yksilötoimijansa ja loatessaan hyökkäystensä kohteena olevat yksilöt kertomusten levittäjät tekevät tarinoistaan edustuksellisia. Tällöin edes faktojen tarkistuksesta ei ole hyötyä, sillä tarinat ovat lähteneet lentoon omina kokonaisuuksinaan, ja todellisuudesta voi aina löytyä joitakin aineksia niiden todistamiseen huterasti ”oikeiksi”. Keijo Kaarisateen graafinen esitys asioiden kulusta täällä.


”Oikeusvarmuus” on nykyisin vain hyvää parodiaa

Lopulta vihervasemmisto muuntaa tarinansa normatiivisiksi, jolloin väitetään, että sanoista on lyhyt matka tekoihin. Erääksi esimerkiksi tästä sopii Perussuomalaisten kansanedustajaan Juha Mäenpäähän kohdistettu maalitus. Hänen sinänsä irrallinen ja viaton poimintansa hallitusohjelmasta (vieraslajin käsite) laajennettiin hetkessä vihervasemmiston toimesta spekulaatioihin keskitysleireistä!

Muiden muassa Martin Scheinin väitti, että ”kansanmurha alkaa tuollaisella puheella”, ja vihervasemmiston vihapuhealustaksi muuttunut Uusi Suomi suurensi hänen syytöksensä otsikkoonsa (Keijo Kaarisateen esitys maalituksen piiloviestinnästä täällä ja ajatuskulusta täällä).

Huomiotta jäi, että Mäenpää oli nostanut vieraslajin käsitteen suoraan hallituksen omasta ohjelmasta. Sen sijaan media alkoi nähdä yhden lainauksen käytössä suunnattomia poliittisia manifesteja, jotka olivat muka oppositiossa olevan puolueen kynästä.

Asiassa ei ollut osoitettavissa mitään tosiasioita eikä viitteitä siihen, että kansanedustajalla olisi ollut aikomusta käyttää lausahdustaan kansanryhmän vastaisiin tekoihin tai yllyttämiseen (muihin) rikoksiin, mutta sen pohjalta vihervasemmisto saattoi helposti käynnistää hyökkäyksen, jossa käytettiin mitä mielikuvituksellisimpia syytöksiä. Kansanmurhaväite oli tietenkin vaikuttava ase ja argumentti jokaista omaa kansakuntaamme puolustavaa ihmistä vastaan. Tarina perussuomalaisten pahuudesta oli muuttunut immuuniksi vastaväitteille, sillä onhan väite kaasukammioista sinänsä tosi.

Huomaamatta tosin jäi sen yhdistymättömyys Suomen eduskunnan jäsenen puheenvuoroihin. Myöskään ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevassa lainkäytössä ei ole ihmisiä tuomittaessa yleensä pystytty osoittamaan sanankäytön yhteyttä mihinkään tekoihin, seurausvaikutuksiin tai edes uhrien olemassaoloon, vaan nuo kaikki ovat jääneet osoittamatta.

Silti Suomessa on 78 tapauksesta vain 5:ssä syytteet hylätty, ja tuomioistuimet ovat jakaneet tuomioita ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” kuin liukuhihnalta: Valtakunnansyyttäjänviraston käsikirjoitusta kuuliaisesti noudattaen. Viimeksi niin kävi oululaisen kaupunginvaltuutetun Junes Lokan tapauksessa (oikeudenkäynnin mielivaltaisuudesta Oikean Median jutussa).

Parodiapoliisti Keijo Kaarisateen väite koirapillimaalituksesta on sikäli osuva, että vihervasemmistoa ja Pavlovin koiria yhdistää sama asia: molemmat alkavat kuolata kuullessaan sanan ”perussuomalainen”.

On ennenkuulumatonta, että Valtakunnansyyttäjänvirasto perää syytteitä kansanedustajien ja valtuutettujen poliittisista puheenvuoroista. Mielipiteistään poliitikot ovat vastuussa valitsijoilleen, ja poliittisista puheenvuoroista syyttäminen kumoaisi demokratian koko idean. Sananvapaus on myös alun perin säädetty ”hallintoalamaisina” pidettyjen kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan. Jos poliitikon pitäisi noudattaa viranomaisen määräämää ”poliittista korrektiutta”, politiikan teon määrittelisi silloin viranomainen eikä kansa.

Olenko ainoa, joka näkee sellaisessa ajatuskulussa viranomaisten mielivaltaa ja suoranaista hulluutta? Tuo mielivalta on todennäköisesti lähtöisin Demlasta, joka on pyrkinyt kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttamaan lainsäädäntöön universaalikommunistisia periaatteita ja täyttämään suuren määrän juristien virkoja omilla etäispäätteillään keskushallinnossa ja oikeuslaitoksessa.

Juuri siinä tuo uustaistolaisten pitkä marssi läpi hallinnon, oikeuslaitoksen ja yliopistojen näkyy.


Oikeiston ja vasemmiston konflikti on ikuinen

Saadessani pian laajan mediatutkimukseni valmiiksi olen vakuuttunut siitä, että lähes kaikki sananvapauden ongelmat ovat Suomessa yksinomaan poliittisen vihervasemmiston aloittamia ja käynnistämiä: heidän syytään ja seuraustaan.

Vielä 1990-luvulla sanankäyttö ei ollut mikään ongelma, vaikka Internet jo toimikin. Vasta vihervasemmiston lietsoman maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian seurauksena ovat asiat ajautuneet arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoihin todellisuudessa itsessään, kun on syntynyt pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mediassa esiintyvä eripura ei ole syy mihinkään, aivan niin kuin vihapuheeksi väitetty ja omaa kansakuntaa puolustava vastarintakaan ei ole ongelmien syy. Ne ovat seurauksia huonosta maahanmuutto- ja väestöpolitiikasta, jonka arvostelemisen haluaisivat virheitä tehneet vihervasemmistolaiset ja huvitteluliberaalit porvarit nyt kieltää.

Asiasta on myös kansainvälistä tutkimustietoa. Eettisen johtamisen professorina New Yorkin yliopistossa toimiva sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on havainnut, että oikeistolaisten mielikuvat vasemmistolaisista ovat paljon realistisempia kuin vasemmistolaisten käsitykset oikeistolaisista. Oikeisto on ollut kannanotoissaan maltillisempi ja suopeampi vasemmistoa kohtaan kuin vasemmisto oikeistoa kohtaan. Ongelma näkyy myös siinä, että valtamedia on koko ajan työskennellyt vasemmiston tukena sen maalituskampanjoiden tehostamiseksi.

Vasemmiston argumentaatiolle tieteissä on ollut tyypillistä, että se etsii tukea argumenteilleen jonkun auktoriteetiksi koetun tieteilijän omista tulkinnoista, jotka ovat tyypillisesti mielipiteidenvaraisia ja todistumattomia, kuten Michel Foucault’n historiantulkinnat. Silti niihin vedotaan esimerkiksi sukupuolten tutkimusta koskevina faktoina, jolloin mielipiteet asetetaan biologisten argumenttien ja tosiasioiden kanssa yhteismitallisiksi, ja mielipiteidenvarainen näkemys sukupuolesta ”sosiaalisena rakenteena” julistetaan voittajaksi.

Sen sijaan oikeistolaiselta perätään aina laboratorioissa todistettavia faktoja, onpa kyse sitten sukupuolesta, rodun käsitteestä tai vieraslajeista, vaikka juuri nämä käsitteet voidaan nähdä myös pelkkinä käsitteellisinä luokkina ja niminä ominaisuusjoukoille, jotka tiettyjen olentojen kyseessä ollessa ovat ryhmien jäsenille samat. Näissä tapauksissa väitteet esimerkiksi sukupuolesta tai rodusta eivät saisi olla vasemmistolaisten mielestä pelkästään käsitteellisiä luokitteluja, vaan tueksi vaaditaan ”faktoja”. Biologisiakin faktoja kyllä löytyy, mutta esitettyinä ne eivät sitten kelpaa.

Sosiaalisista konstruktionisteista ja postmodernisteista on tullut positivismin mukaisia faktoja takaisin kaipaavia 1920-luvun tieteilijöitä. Erona on vain se, että tosiasiat eivät kelpaa heille silloin kun ne ovat silmien edessä, ja omat unelmansa he taikovat ”tosiasioiksi” aina kun heillä itsellään ei ole esittää kokeellista näyttöä.

Paikkaansa pitää poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen argumentaation tapauksessa seuraava. Sanoessasi jonkin asian ilman viitettä lausut vain väitteen, kun taas lausuessasi jotakin viitteen kanssa, sanot sen, mitä joku toinen väittää.

Ja: nykyisessä polarisoituneessa viestintätodellisuudessa ei kansallismielisesti ajattelevan kannata perustella mitään eri mieltä olevalle, sillä hän jää erimieliseksi kuitenkin omien aatteellisten sitoumustensa vuoksi. Samaa mieltä olevalle perusteleminen taas on turhaa, sillä hän on jo ymmärtänyt asian ja on samaa mieltä muutenkin.