Pääministeri Sanna Marinin (sd.) tapa seilata Helsingin ravintoloissa virka-autoaan biletaksina käyttäen päätyi viikonloppuna kaupunkijuorujen tasolta valtakunnan ykkösuutiseksi. Aihe ei olisi kommentoimisen arvoinen, sillä punavihreän hallituksen toiminta on ollut samantyylistä koko ajan.
 |
| Bonnie & Clyde. |
Puuttumisen arvoiseksi pääministerin kevytkenkäisyyden tekee Marinin ylimielinen kommentointi ”boom-boom boomereille” Instagramissa. Haukkumasanaksi mielletyllä ”boomerillahan” viitataan sodan jälkeisinä vuosina syntyneisiin suuriin ikäluokkiin (baby boomer). Heitä kohtaan pääministeri osoitti nyt arvostuksensa kansainvälisestä käsimerkistöstä tunnetulla tavalla.
Postmodernissa yhteiskunnassa ”kulttuurina” voidaan tietenkin pitää mitä tahansa töhertelyä, vaikka pelkän huomionkeruun ei pitäisi riittää taiteen tunnusmerkiksi. Huomionkipeyden ei pitäisi olla laadun tae myöskään politiikassa.
Seiska-lehden tietojen
mukaan Marin on järjestänyt kotibileitä ja kutsunut pääministerin
virka-asunnolle artisteja saunomaan ja juopottelemaan läpi koko kuuman
kesän. Oletettavaa on, että Marin antautui perumaan kulttuurialalle
aiotut 18 miljoonan euron leikkaukset vain siksi, että Kesärannan
kekkerit saivat toiset julkkiset raivostumaan.
Homot puolestaan tiedetään ihmisiksi, jotka juhlivat vähän ja hillitysti, eikä gay-ravintoloitakaan ole koko maassa kuin muutama. Mutta nyt homojenkin maine on uhattuna, sillä Sanna on vaarassa vetää homot oman party-toimintansa välineiksi.
Uusimpien paljastusten mukaan Marin on kierrättänyt puolueensa gay-kansanedustajaa Ilmari Nurmista omana maskottinaan ravintoloissa ja Kesärannassa, vaikka pääministerillä olisi aviomieskin. Sannan tiedetään saunottaneen bile-Ilmarin lisäksi myös kaapista tulleen pop-artisti Benjamin Peltosen, joka on kuuluisa siitä, että hän on kuuluisa. Muita ansioita hänellä ei ole.
Punavihreille äänensä antaneet homot saavat sillä tavoin poliittista vastinetta kannatukselleen; tosin pääsylippu suihkuseurapiirien bileisiin myönnetään vain harvoille ja valituille. Juhlinta tapahtuu edelleen edustajien välityksellä.
Tämä kaikki tilanteessa, jossa koko ravintola-ala on ollut jatkuvien rajoitusten kohteena ja kansalaiset pidetty kiltisti kotona. Vanhuksille vinoilu puolestaan täydentää sen, että SDP pyörsi eläkeläisiltä vappusatasen, eikä hallitus toteuta eläkeindeksin korotusta.
Media kohteli Marinia silkkihansikkain
Juorulehdistö ehätti jälleen valtamedian edelle puhumalla avoimesti asiasta, jolla on laajaa poliittista merkitystä.
Sen sijaan Yleisradio kohteli Marinia haastattelussaan 24.10.2021 silkkihansikkain, ja toimittaja Robert Sundman esitti hänelle vain laimean kysymyksen, ”miten itse kommentoitte asiaa”. Marin vastasi (myös Helsingin Sanomien alleviivaamalla tavalla), että ”ehkäpä meille poliitikoillekin aina välillä huumoria suodaan” ja että enemmän häntä kiinnostavat poliittiset asiat.
Niiden olisi syytäkin kiinnostaa, mutta nythän näin ei ole, vaan pääministerin huomio on aivan muissa kysymyksissä. Päähän tuntuu nousseen muukin kuin alkoholi.
Siitä kertoo Ylen kokoomuslaisen toimittajasiiven laatima juttu, jossa demarivaikuttajien sanotaan havainneen Marinin persoonassa muutosta ”huolestuttavaan” suuntaan.
Marinia on aiemmin arvosteltu Antti Rinteen tuolipelistä (josta kirjoitin syystalvella 2020 täällä) sekä veronmaksajien piikkiin tähdätyistä kalliista aamiaislaskuista. Niiden päiväsaldo ylitti monien opiskelijoiden, toimeentuloasiakkaiden ja pieneläkeläisten käteen jäävät tulot koko kuukaudelta!
SDP:n
eduskuntaryhmä laittoi Marinin hiljattain ristituleen pelastaakseen omat kasvonsa, ja eräät yrittävät parantaa Marinin
herpaantunutta otetta olemalla huolissaan hänen ”jaksamisestaan” ja
samanaikaisesta pinkomisestaan kuntoradalla.
Median kautta tapahtuva imagonrakentaminen Time- ja Vogue-lehden kannessa ei kuitenkaan kannattele honteloa poliitikkoa, kun kultaisesta häkistä murtautuminen epäonnistuu ja kurat lentävät SDP:n pääasiallisen kannattajakunnan, eli eläkkeellä olevien ikäihmisten, silmille.
Ikäihmisille kuittaileminen kertoo arvostelukyvyttömyydestä, sillä kaikista puolueista juuri SDP:llä
on ikääntynein jäsenistö. Vuoden 2017 selvityksen mukaan SDP:n jäsenten keski-ikä oli 61,5 vuotta.
On syytä muistaa, että myös Ilmari Nurminen (30) valittiin eduskuntaan etupäässä eläkeläisten ja hoitolaitoksissa olevien äänillä, joten ylenkatseellisuuteen ei pitäisi olla varaa. Sitä ei sovita pääministerin spinnaus, jonka mukaan ikäihmisiä halveksivassa sanankäytössä onkin ollut kyse ”vain huumorista”.
Bile-Ilmari sai suuren määrän ääniä vanhuksilta haastattelemalla heitä graduaan varten muun muassa Tampereen Koukkuniemen vanhainkodissa, ja Aamulehti kirjoitti, että ”kuopus pääsi Arkadianmäelle mummujen äänillä”.
Poliittisen
kannatuksen keruun ja tutkimustoiminnan yhdistämistä ei ole lailla
kielletty, mutta se ei ole tutkimuseettisten eikä metodologisten
sääntöjen mukaista. Nähdäkseni Nurminen ei ole kovin hyvä sen enempää
politiikassa kuin opinnoissaankaan. Rapsakoiden mummojen kaulaan kapsahtelu SDP:n toritapahtumissa ei ole poliittinen ansio eikä tieteellinen näyttö.
Olisi muuten mielenkiintoista tietää, miten valtamedia suhtautuisi, jos
miespuolinen oikeistolainen saunottaisi pääministerin asemassa kaksi
lesbokaveriaan. Ainakaan Ilkka Kanervan (kok.) ei tarvinnut kuin lähettää
tekstari povipommille, niin häntä vaadittiin eroamaan ministerinvirasta.
Tapaus osoittaa, että ikään, seksuaaliseen käyttäytymiseen ja muuhun arkaluontoiseksi koettuun asiaan liittyvät omintakeisuudet saavat medialta, viranomaisilta ja tieteen tuomioistuimilta kiitosta, kun tekijänä on vihervasemmistolainen nainen. Mutta vastaavassa tilanteessa oikeistolainen mies kiinnitetään avolava-Toyotan perään ja vedetään pitkin pölyistä autiomaata. Tämän osoitti myös teokseni Totuus kiihottaa käsittely.
Sitä mikään media ei kerro, noudatettiinko Kesärannassa ”Suostumus2018”-aloitteen mukaista käsitystä ”oikeasta sukupuolisesta käyttäytymisestä” tai voisiko joku kokea pääministerin kosteat ryyppyperformanssit sukupuolisena häirintänä. Feministien mielestä oma kuiva kirjani tietenkin oli sitä.
Mutta oli hauska kokea ja todistaa valtiota johdettavan valtiatarten otteilla, sillä ”vastuullisuus velvoittaa”.
Politiikan lapsellistuminen
Huomion keruu pelkillä populistisilla sossumedian life style -päivityksillä ei ole pelkkää asiakysymysten ylenkatsontaa tai paljon kritisoitua ikärasismia, vaan niiden taustalta pilkistävät asiantuntemuksen ja kokemuksen puute.
Saunottaja-Sannan ja bile-Ilmarin tapauksella on laajempaa merkitystä, sillä se antaa näyttöä politiikan infantilisoitumisesta: muuttumisesta lapsekkaaksi.
Suomen sosialistihallituksen nuoret naiset olivat virkoihin astuessaan juuri ja juuri kolmekymmentä täyttäneitä ja vailla politiikan asiaosaamista ja elämänkokemusta.
Vihervasemmistolaisten nuorisopoliitikkojen hyödyntämän sukupolvivastakkainasettelun takana on nuorten äänestäjien kosiskelua. Toisaalta taustalta paistaa halu ilmoittautua vanhempien ikäluokkien etujen edistäjäksi. Molemmat nojaavat identiteettipoliittiseen ryhmittymiseen, joka on pohjimmiltaan marxilaisen luokkastrategisen ajattelun toistoa.
Silloin kun
vanhemmat ihmiset ihannoivat vihervasemmiston nuoria pioneereja, he
näyttäytyvät nuorten ihmisten liittolaisina. Esimerkin tarjoaa Yleisradion juttu,
jonka mukaan erään alaikäisen ilmastokapinallisen vanhemmat
maksavat hänen sakkonsa ja hakevat hänet rutiininomaisesti putkasta.
Vanhempien ihmisten kontalleen heittäytyminen osoittaa, että aikuisten henkinen auktoriteetti on murentunut. Sympatioiden osoittaminen Greta Thunbergin kaltaisille nuoruuden myytin ilmentymille ja hurmosliikkeille saattaa vaikuttaa pedagogiselta. Mutta tosiasiassa se lakastuttaa yhteiskunnallista keskustelua, kuolettaa kriittisyyttä ja ohjaa pois järkiperäisestä asioiden käsittelystä.
Vastaavasta on kyse myös ”ok boomer” -kuittailussa, joka nopeasti arvioiden on vain teini-ikäisten kuohunnalle tyypillistä kenkkuilua ja murrosikäisten nälvintää maailman tosiasioita vastaan.
Kun 35-vuotias pääministeri viestii samoin kuin häntä vielä kaksikymmentä vuotta nuoremmat somejulkkikset, kyse ei ole kuitenkaan vain irrallisesta heitosta, vaan ilmiöstä, joka kielii politiikan koko diskurssissa tapahtuneesta muutoksesta.
Politiikasta on tullut huutelua
tilanteessa, joka sinänsä huutaa apuun kokemusta ja asiantuntemusta sekä
poliitikko- että virkamiesportaaseen. On surullista havaita, että kansa antaa vihervasemmistolaisten poliitikkojen johtaa maata syvemmälle suohon, valitsee heitä eduskuntaan ja siten vaatii omaa talouttaan tilille ja päätään pölkylle.
”Ok boomer!” – Mistä oli kyse?
Alun perin myös ”ok boomer” oli pelkkä viraalinen trendihokema, joka lähti lentoon, kun muuan keski-ikäinen mies oli kuvaillut nuorten aikuisten Peter Pan -syndroomaa. Useat nuoret toistelivat sanontaa, ja poliittiseen keskusteluun puheenparsi alkoi levitä, kun Uuden Seelannin vihreiden kansanedustaja Chlöe Swarbick nälväisi parlamentin vanhemmalle edustajalle ”Ok boomer!”
Helsingin Sanomien toimittaja Ossi Mansikka selitteli asiaa vuoden 2019 harhaanjohtavassa kirjoituksessaan ”’Ok boomer’ syntyi salamaniskusta millenniaalien vastauksena suurten ikäluokkien typerille jutuille”. Hänen mukaansa vanhemmat ihmiset ovat ilman muuta ”typeriä”, ja tokaisu on nuorten vastalause ”koetulle välinpitämättömyydelle ilmastonmuutoksesta”, ”epätasa-arvosta” ja ”tuloeroista”, ja se viittaa ”ylisukupolvisen pahantekijän arkkityyppiin”.
Helsingin Sanomien yritys selitellä asiaa jäi taaskin pinnalliseksi ja täysin alamittaiseksi omassa syyttelevyydessään. Tosiasiassahan ”voimaannuttavaksi” tarkoitetulla ilmauksella kaivetaan esiin riitaa.
Epäasiallisen sanankäytön taakse yritetään vetäytyä suojaan arvostelulta, ja omaan viiteryhmään kohdistuva kritiikki koetetaan sivuuttaa vetoamalla sukupolvikuiluun sekä käyttämällä hyväksi maalittamiseen perustuvia leimoja.
Samanaikaisesti nuoruuden ympärille on rakennettu
myyttistä kulttia. Siinä narratiivissa myös kansainvälinen media ylisti
Suomen vastanimitettyä hallitusta havaittuaan, että neljän suurimman
puolueen ministerit olivat vain hieman päälle kolmekymppisiä naisia.
”Ok boomer” on siis osa sosiaalisen median ja valtavirtamedian rakentamaa kerrontaa, jossa aikuisuus ja kokemuksen tuoma viisaus pyritään lavastamaan ”taantumuksellisuudeksi”. Samanaikaisesti nuoruuteen liittyvää epävarmuutta, idealismia, rajojen etsintää ja radikalismia palvotaan ihaillen.
Tosiasiassa nuoruuden ihannointi sinänsä on taantumuksellista, sillä se nojaa vanhempien ihmisten syyllistämiseen ja väitteeseen, että he ovat muka tehneet jotakin väärin tai jotain on mennyt pieleen. Vallan luovuttaminen keinoja tuntemattomille lapsukaisille on huonompi vaihtoehto kuin istuminen keskustelemaan politiikan realiteeteista ja maailman parantamiseen tarvittavista menetelmistä.
Nuoruuden palvonnan myyttinen kultti
Iskulauseiden
ja kärjistysten kautta harjoitettava identiteettipoliittisten
irtopisteiden keruu vie tilaa asiakeskustelulta ja johtaa
kulttimaiseen rabulismin ihailuun. Vihreät ja SDP
ovat pyrkineet alentamaan äänestysikää 16 vuoteen kerätäkseen ääniä
ilmastoahdistuksesta ja identiteettikriiseistä kärsiviltä nuorilta ja käyttääkseen heitä näyttöpaneeleinaan.
Elokuvaohjaaja
Pier Paolo Pasolini sanoi aikoinaan (omasta kommunistin
näkökulmastaan), että nuoruuden palvonta on eräänlainen fasismin muoto.
Ajatus pätee lausujastaan riippumatta myös meidän aikanamme,
sillä kauneuden ja haavoittuvuuden taakse on helppoa suojautua
arvostelulta ja omahyväisyys estää havaitsemasta maailmaa sellaisena
kuin se on.
Suuri osa aikuisista on syyttä suotta luovuttanut
auktoriteettiasemansa nuorisolle, eikä se ei ole myöskään nuorten oman
edun mukaista. Pahimmassa tapauksessa älykkäimmät ja kyvykkäimmät nuoret
jäävät röyhkeimpien ja karkeimmin asiansa ilmaisevien nuorten jalkoihin ja
kärsivät toisten aiheuttamasta huonosta maineesta.
En siis tarkoita, ettei nuorten ihmisten näkökulmalla tai intresseillä olisi merkitystä. Mutta niin yliopistoissa, yrityksissä kuin menestyvissä yhteiskunnissakin johtajat ovat yleensä vanhempia ihmisiä, ja siihen ovat aivan tietyt syyt, joita vasta-alkajille ei pitäisi joutua selittämään.
En tiedä missään päin maailmaa toimitusjohtajan, hallituksen puheenjohtajan tai yliopiston rehtorin virka-Audia annetun noviiseille, ja myös Platon lähti yhteiskuntafilosofiassaan siitä, että alle viisikymppisiä ei pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi. Mutta Suomessa kaikki valta annetaan rippikoulusta juuri päässeille ministereille.
Tosiasiassa ”ok boomer” -tyypisellä identiteettipoliittisella nälvimisellä ei pitäisi olla mitään merkitystä politiikassa, sillä suuri osa politiikan ongelmista on universaaleja tai kansallisen tason kriisejä, joissa iällä, identiteeteillä tai sukupolvien välisillä kuiluilla ei pitäisi olla relevanssia.
Suomen valtion hurja velkaantuminen on hinta, joka maamme pakotetaan maksamaan siitä, että hallitukseen päästettiin suuri määrä huonosti valmistautuneita nuoria naisia, jotka ratkovat keskinäisiä riitojaan velkarahalla, kykenemättä laittamaan menoja tärkeysjärjestykseen.
Tampereen valtuustossa puolestaan saavat kuunnella asiapuhetta sekä Ilmari että hänen bestiksensä Sanna. Oheinen linkki vie Tampereen nuoren perussuomalaisen valtuutetun Joakim Vigeliuksen (ps.) YouTubeen, jonne hän on tallentanut otteita Veikko Vallinin (ps.) puheenvuoroista.
Vigelius puolestaan valittiin valtuustoon kiitokseksi siitä, että hän kyseenalaisti Tampereen yliopistossa opetetut ”miesten kuukautiset” joutuen suljetuksi pois kurssilta. Identiteettipolitiikan ilmaus oli tuokin syrjintä, mutta onneksi nuorten keskuudesta löytyy myös järkeä.
Mitä isompaa elämänvalhetta varjellaan, sitä rajumpaa on sensuuri.
