Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Politiikan kuluttajat ja suuri yleisö tuskin muistavat, mistä kiisteltiin vuosi sitten, kun ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) esitti eräälle virkamiehelleen, että al-Holin pakolaisleirillä oleskelevat terrorismiepäiltyjen lapset palautettaisiin Suomeen konsulikyydillä.
Tuolloinen pääministeri Antti Rinne (sd.) oli lehtitietojen mukaan torjunut ajatuksen juridisesti mahdottomana. Konsulikyyti on tarkoitettu diplomaattien kuskaamiseen eikä kansalaisten salakuljetukseen, vaikka on joitakin henkilöitä pyritty kuljettamaan salaa myös virka-autojen peräkonteissa.
Kysymys Haaviston toiminnan lainmukaisuudesta ei kuitenkaan koskenut kyydityksen järjestämistä, diplomaattisten virkateiden ohittamista eikä salassa toimimista vaan sitä, tekikö Haavisto oikein pyrkiessään siirtämään häntä vastustaneen konsulipäällikkö Pasi Tuomisen muihin tehtäviin. Perustuslakivaliokunnan vastaus asiaan on nyt saatu: Haavisto rikkoi hallintolakia ja ulkoasianhallintolakia, muttei ministerisyytteen arvoisesti.
Lakia siis rikottiin, mutta siitä ei syytetä, vaan lainrikkomuksesta vapautettiin kongin turvin. Tämä ihmetyttää monia kansalaisia. Ministerien syyttämisen rima on korkealla, sillä ministerin vastuu ymmärretään poliittiseksi. Myöskään syyttäjän syytevelvoite ei kanna poliitikkojen kaikkeen poliittiseen ja viranomaistoimintaan. Niitä on usein vaikea erottaa toisistaan, ja poliitikkojen odotetaan itse kantavan vastuun teoistaan, eli eroavan tehtävistään luottamuspulan myötä. Mutta ymmärtääkö Haavisto vastuutaan poliittiseksi? Ilmeisesti ei, mikä on huonoa politiikkaa.
Haaviston toimia arvostellutta oppositiota on moitittu kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää vaikeassa asemassa olevia lapsia. Lapsiargumentti ei nyt käy tähän. Kiistaahan ei käyty lasten oikeuksista vaan vihreän Haaviston pyrkimyksestä polkea virkamiesparkaa.
Vihreät kuitenkin juoksivat lasten taakse piiloon ja käyttivät ”al-Holin lapsia” retorisena suojakilpenä entisen ja todennäköisesti myös tulevan presidenttiehdokkaansa työntämiseksi eteenpäin.
Vihervasemmisto toimi myös perustuslakivaliokunnassa levottomien lasten tavoin. Valiokunnan jäsen ja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kauden kansanedustaja Jenni Pitko yritti Helsingin Sanomien tietojen mukaan koota hallituspuolueiden rivejä yhteen Haavistoa puolustaakseen. Myös perustuslakivaliokunnan jäsen Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) oli MTV3:n saamien tietojen mukaan koettanut sähköpostitse taivutella muita hallituspuolueita Haaviston tueksi.
Pitko kiisti, mutta Alanko-Kahiluoto myönsi.
Mikä tällaisessa pehmityksessä sitten mättää? Eikö eduskunnassa saa vaihtaa näkemyksiä? Asian ydin on, että perustuslakivaliokunta ei voi suorittaa lainvalvontatehtävää, jos sen jäsenet sopivat kulisseissa siitä, että hallitus kokoaa rivinsä aina, kun sen tai sen jäsenten toiminnan laillisuutta käsitellään perustuslakivaliokunnassa.
Keskustelu ja viestittely sinänsä ovat ok, mutta jos asioita järjestellään vain hallituspuolueiden kesken (kuten nyt), tämä johtaa siihen, että hallitus voisi ratkaista kaikki asiat edukseen myös perustuslakivaliokunnassa. Näin perustuslakivaliokunnan tehtävä hallituksen esitysten ja toiminnan arvioijana mitätöityisi.
Vaatimukset valiokunnalle ovat kovat, ja siksi sitä onkin pidetty valiokunnista arvostetuimpana. Perustuslakivaliokunnan tulisi olla päivänpoliittisten kiistojen yläpuolella, eikä valiokunnassa pitäisi tunnustaa hallituksen ja opposition asetelmaa. Tämä on perustuslakivaliokunnan olemus ja idea.
Rooli on tottahan toki haastava, sillä on vaikea samanaikaisesti toteuttaa puolueetonta lainvalvontatehtävää ja olla hallitus- tai oppositiopuolueen jäsen. Sauli Niinistö katsoikin, että tästä syystä maahan kaivattaisiin perustuslakituomioistuin. Se tarvittaisiin myös monesta muusta syystä, eritoten sananvapauden polkemisen vuoksi, josta kirjani Totuus kiihotaa viranomaiskohtelu on (ilmeisesti pysyväksi jäävänä) merkkinä.
En tosin panisi paljoa myöskään perustuslakituomioistuimen varaan, sillä maamme perustuslakijuristit ovat suurimmaksi osaksi vasemmiston etäispäätteitä, mikä puolestaan tekisi kyseisestä tuomioistuimesta helposti poliittisen. Perustuslakijuristit ovat vasemmistolaisia yleensä siksi, että vasemmistoa on aina kuumottanut halu ajaa bernsteinilaista sosialismia nimenomaan perustuslakeja nakertamalla.
Perustuslakivaliokunnan asiantuntijajurisit käyttävät nytkin suurta poliittista valtaa kärräämällä poliittiset käsityksensä eduskunnan sivuovista sisään. Heidän kaltaisensa puuhapirkot ovat saaneet kansalaisten perusoikeudet, kuten sananvapauden, katoamaan sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.
Haaviston tapaus osoittaa, että Haavisto ei ole tehtäviinsä pätevä. Hän ei näytä tuntevan sen enempää lakia kuin viranomaiskäytänteitäkään. Mutta hän ei ole myöskään tarpeeksi kyvykäs suoriutuakseen ongelmallisissa tilanteissa vaan vetää mutkat suoriksi tavalla, joka on vihreille tyypillinen.
Tapauksessa yhdistyivät harkintakyvyn pettäminen, poliittinen märkäkorvaisuus, tottumuksen tuottama omavaltaisuus ja ompeluseuramainen pyrkimys sumplia asioita vihervasemmiston oman solidaarisuuden turvin, siis kaikki vihervasemmistolaisen hallituksen menettelytavat.
SDP:n tuolien kolina kertoo hallinnan menetyksestä
Media on mekastanut viime aikoina myös SDP:ssä kuin työväentalon iltamissa, joissa podetaan tuolisotkua. Lehdet ovat kirjoittaneet laajalti demarien tavasta järjestellä puolueelle läänitettyjä luottamustehtäviä.
Kaikki varmasti muistavat, miten Antti Rinne pudotettiin pääministerin palliltaan Postin työkiistan yhteydessä noin vuosi sitten. Hänelle kuitenkin löydettiin uusi virkaposti eduskunnan varapuhemiehen paikalta, jossa hän on ollut kultaisessa häkissä, niin sanotun päivänpolitiikan ulkopuolella. (Puhemiehen käsitehän on itseristiriita siksi, että puhemies ei saisi puhua mitään.)
Myös Postin työmarkkinakiistassa ryvettyneelle ja ministerin virasta pudotetulle ehkäisevän päihdetyön ohjaajalle Sirpa Paaterolle (sd.) löydettiin nopeasti uusi pesti kuntaministerinä, jolloin salkku tuli kevyemmäksi kantaa.
Pääministerin tuolille nostettu demarien nouseva tähti Sanna Marin puolestaan lipsautti medialle, että hän toivoo nyt Rinteen suostuvan korvaamaan sairauslomalle siirtyvää Johanna Ojala-Niemelää (sd.) perustuslakivaliokuntaan. Marin myös ilmoitti ”olettavansa”, että pääministerikisan häntä vastaan hävinnyt Antti Lindman suostuu Rinteen paikalle varapuhemieheksi. Lindman ei suostunut vaan piti kiinni eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan paikasta, joka onkin vaikutusvaltaisempi. Tästä nähdään, että oletus on kaikkien erehdysten primus motor.
En ihmettele Lindmanin omapäisyyttä, sillä hän on esittänyt eduskunnassa puheenvuoroja, jotka voisivat olla perussuomalaisten suusta. Muodollinen nosto varapuhemieheksi oli todellisuudessa yritys tukkia Lindmanin suu SDP:n eduskuntaryhmässä. Ideologinen ero ja imago-ero vasemmistososialistiseen Sanna Mariniin on selvä.
Mitä merkitystä tällä tuolien järjestelyllä sitten on? Toimittajat ovat tulkinneet Marinin tapaa järjestellä asioita ”pääministeritaudiksi”, jonka piirteitä ovat kuulemma omavaltaisuus ja poliittinen vauhtisokeus, ehkä vallan nouseminen päähän. Minä puolestani sanoisin, että kyse ei ole mistään vallankäytöstä vaan vallan puuttumisesta. Siihen liittyvät otteen herpaantuminen, neuvottomuus ja se, että vaikutusvaltaa ei ole. Vihjeitä ei ymmärretä eikä oteta todesta, eikä sana niin sanotusti paina.
Kyse on aivan samasta asiasta kuin vihreiden tavassa hoitaa asioita: poliittisesta taidottomuudesta, viime kädessä heikosta luottamuksesta. Nuorten ihmisten nostaminen vanhempia ja kokeneempia koskevaan määräysvaltaan ei vain toimi, ja tämä tulisi ymmärtää alkaen kaikenlaisista johtamiskorkeakouluista ja päätyen japanilaisiin suuryrityksiin, ja päinvastoin.
Luottamus viranomaisvaltaan murenemassa
Viikon lopulla paljastui lehtitietojen mukaan myös jonkinlainen äärioikeiston salahanke, joka oli suunnattu ainakin osittain sisäministeri Maria Ohisaloa (vihr.) ja valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaista vastaan.
Yleisradion uutisen mukaan KRP tutkii ”vakavaa rikosepäilyä”, mutta sen enempää Ohisaloon kuin Toiviaiseenkaan ”ei kohdistunut konkreettista uhkaa”. He eivät ole olleet myöskään ”asianomistajan tai muussa asemassa kyseisessä tutkittavassa rikoskokonaisuudessa”. Myöskään tutkittavaa ylikonstaapelia ”ei epäillä vakavan rikoksen valmistelusta”.
Mistä sitten voi olla kyse? Huomion arvoista on, että lehdistöllekään ei ole tihkunut asiasta tarkempia tietoja. Rikosnimike on löydetty, ja epäiltyjä on, mutta heitäkään ei ole otettu kiinni. Ilmeisesti sisäministeriössä ja valtakunnansyyttäjänvirastossa ei ole voitu odottaa rikoksen syntymistä, vaan on ryhdytty aisakellot helkäten toimenpiteisiin ja uhkaamaan ihmisiä suojelun nimissä. Pelkistetysti sanoen: rikolliset on löydetty, mutta rikos vain puuttuu.
Ilta-Sanomat puhuu jutussaan ”äärioikeiston nimilistoista”, joilla ovat esiintyneet Ohisalon ja Toiviaisen nimet. Olisiko niin, että jotkut ovat taas laatineet niin sanottuja mustia listoja? Kun äärivasemmisto laati 1960- ja 1970-luvulla mustia listoja porvarien tervaamiseksi, niille lähinnä naureskeltiin, ja ne hyväksyttiin osana vasemmistolaisten päänsilitystä. Samoin suhtauduttiin lauluihin 20 perheestä. Asennoituminen nojasi marxilaiseen standpoint-teoriaan, jonka mukaan äärivasemmiston jatkuva kapina on oikeutettua sen poteman sorretun aseman vuoksi.
En jaksa uskoa, että nytkään on kyse sen kummemmasta kuin sorretuksi itsensä kokevien suomalaisten kapinasta kansalaisluottamuksensa menettänyttä poliittista vallankäyttöä vastaan. Oireena tästä on myös ylikonstaapelin päätyminen epäiltyjen listalle. Kenties poliisityötä tekevän näkökulma rikollisuuteen on erilainen kuin sisäministerin tai syyttäjäviranomaisen.
Tapaus kertoo, että poliisin ja oikeuslaitoksen ylimmät virkamiehet eivät näytä nauttivan suurta luottamusta kentän piirissä. Sosiologian näkökulmasta ”rikos” sinänsä on rangaistus yhteiskunnassa toimeenpannuista vääryyksistä ja kelvottomasta politiikasta.
On tietenkin ikävää, että kyseisenlaisia hankkeita tehdään ja paljastuu, sillä ne vievät uskottavuutta kaikilta niiltä oikeistolaisina pidetyiltä poliitikoilta ja kansalaistoimijoilta, jotka koettavat puolustaa kansallista etua kansanvaltaisin ja parlamentaarisin keinoin.
Kannatuksen pois sulattaminen voi olla myös median tavoite silloin, kun se kuohuttaa asioita tekemällä niistä suuria juttuja mutta täsmentämättä, mistä oikeastaan on kyse.
Sama tavoite saattaa olla myös niillä politikoilla, jotka koettavat kerätä sympatiaa heistä piirrettyjen uhrimielikuvien kautta. Tapauksesta messuamalla yritettäneen vetää matto alta kaikelta sisäministeriin tai valtakunnansyyttäjänvirastoon kohdistuvalta kritiikiltä.
Valtakunnan turvallisuusasioista vastaavia virkamiehiä kohtaan suunnattu arvostelu kertoo viranomaisvallan nauttiman luottamuksen rapautumisesta. Syynä siihen ei ole kansalaisten pahuus vaan hallituksen harjoittama politiikka.
