Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.
Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.
Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.
Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.
Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.
Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin.
Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:
Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.
Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.
Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.
Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että ne, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.
Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.
Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.
Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.
Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.
On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.
Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista.
Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta hän ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.
Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.
Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)
Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla.
Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.
Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.
Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.
Mutta kuka on Kauko Kare?
Arvioitu teos:
Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.
