Friedrich Nietzsche (1844–1900) on yksi maailman luetuimmista ja tutkituimmista ajattelijoista ja samalla myös eräs väärin ymmärretyimmistä. Pääosa hänen tuotannostaan on suomennettu melko onnistuneesti, esimerkiksi teokset Näin puhui Zarathustra, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä, Epäjumalten hämärä, Antikristus, Ecce homo ja Iloinen tiede – La gaya scienza (suomentajina muiden muassa J. A. Hollo ja Aarni Kouta); kielen muuttuminen tosin näkyy vanhimmissa käännöksissä.
Kirja alkaa ehkä hieman tavanomaiseen tapaan Nietzschen kuuluisasta ”hermoromahduksesta” Torinon kadulta. Kummastusta herättänyt henkinen luhistuminen muodostaa kuitenkin luontevan lähtökohdan ajattelijan elämän auki kerimiselle.
Liian usein Nietzsche-kirjallisuudessa on keskitytty joko hänen elämänsä psykologiseen tulkitsemiseen tai hänen filosofiansa käsitteiden selittämiseen. Kunnaksen teoksessa ei sorruta kumpaankaan, vaan filosofia soljuu elämäntapahtumien ja kohtaamisten väleistä juuri niin kuin kerronnalliseen tyylilajiin kuuluu.
Nietzsche tunnetaan mietelmällisestä sanankäytöstään ja sanonnoistaan, kuten ”tahto valtaan”, ”yli-ihminen” ja ”ikuinen paluu”. Häntä on syytetty myös naisvihasta, kuten Platonia, Schopenhaueria ja useaa muutakin merkittävää ajattelijaa. Ilmeisesti jokainen suorasanainen ja iskevä filosofi saa osakseen saman moitteen, jos sanankäyttö ei ole tarpeeksi sievistelevää.
Muutamat arvoitukselliset ilmaisut ja sattuvat sanonnat ovat antaneet sekä Nietzschen ajattelun kriitikoille että ystäville mahdollisuuden laajentaa tietyistä käsitteistä ja ajatelmista kokonaisia manifesteja omiin tarpeisiinsa.
Kaikki tietävät, että Nietzschen kuoleman jälkeiseen suosioon oli filosofian ulkoisia syitä. Itse asiassa melkein kaikkien filosofien suosioon (tuohon filosofiaa pahiten uhkaavaan asiaan) on ollut aina poliittisia syitä.
Viisaat kirjat vaativat viisaat lukijat
Kunnaksen teoksessa ei antauduta Nietzsche-kirjallisuutta vaivaavaan syyttelyyn eikä moitiskeluun natsismista – ei myöskään hänen poliittisen jälkivaikutuksensa turhauttavaan ja kliseemäiseen pois selittelyyn.
Sen sijaan teoksessa selvitetään hyvin kirkkaasti ja selkeästi, mitä Nietzschen näkemys esimerkiksi moraalista ja sen pinnallisuudesta sekä tekopyhyydestä pitää sisällään. Yli-ihmisyys ei ollut auktoriteettien, elitismin eikä aristokratian oikeuttamista, vaikka Nietzscheä itseään voidaan helposti pitää ylenkatseellisena hänen elämänsä loppupuolta leimanneen egomanian vuoksi. Sen sijaan yli-ihmisyys tarkoittaa ihmisyyden ihannetta äärimmillään.
Se liittyy ”ikuisen paluun” ajatukseen sikäli, että Nietzschen näkemyksen mukaan kristinuskon väistymistä ja kristillisen Jumalan kuolemaa seuranneessa nihilismin tilassa ihmiset toistavat loputtomasti menneisyyttään. Näin syntyy vaatimus siteiden katkaisemiseksi kulttuuriin, joka rajoittaa ihmisen tulemista omaksi itsekseen. Yli-ihminen täyttää jumalten jättämän aukon asettamalla arvonsa itsenäisesti.
Tämä voi osua huvittavalla tavalla mediassa nykyisin mellastavaan nyrkkien puimiseen. Siellähän jokainen katsoo olevansa eräänlainen yli-ihminen ja maailman kiertoliikkeestä päättävä totuuden kuningatar vaahdotessaan omien arvojensa puolesta ja mekastaessaan, etteivät toisten arvot vastaa juuri hänen oman kuppikuntansa arvopohjaa! Nietzschen näkökulmasta tuollainen linnoittautuminen on todellisen moraalisen ajattelun vastaista. Se jos mikä edustaa orjamoraalia, joka tekee herrastakin tyhmän.
Kuinka honteloksi osoittautuukaan Nietzschen valossa nykyinen vastuulla syyllistäminen, kun kaikkialla julistetaan yhtä aikaa vapautta ja liberalismia mutta toisaalta myös vastuullista sanankäyttöä ja vastuullista hampurilaisateriaa! Yksilönvapaudesta on tällöin tehty pappien salajuoni, jolla ihmiset voidaan saattaa vastuuseen ja syytettyjen penkille: potemaan huonoa omaatuntoa sinänsä välttämättömistä teoistaan ja haluistaan, kuten seksuaalisuudesta tai ruokailusta.
Sen sijaan korkeatasoinen ihminen on sellainen, joka ei tarvitse tuekseen ”varmoja perusteita”, ideologioita, puolueita, uskontoja eikä arvoja, vaan hän luo itse omat arvonsa ja norminsa.
Nationalismi, vapaus ja vitalismi
Monet psykologiset tulkitsijat, kuten Erich Fromm, ovat nähneet tässä modernin ihmisen syntymisessä perimmältään samanlaisia vapauden haasteita, jotka kajastelivat Nietzschen kirjoituksista.
Se, että Nietzschen filosofiaa käytettiin myöhemmin autoritaarisen politiikan oikeuttamiseen, perustuu moraalisesti vapaan subjektin syntyyn liittyvään haasteeseen. Vapautunut ihmiskunta on itselleen vaarallinen lipsahtaessaan huomaamattaan uusiin henkisiin kahleisiin. Moderni eurooppalainen ihminen ei ollut valmis kohtaamaan omaa vapauttaan vielä 1900-luvullakaan.
Tämä kulttuuripsykologinen näkökulma on sellainen, jota Kunnas ei liioin käsittele vaan pitäytyy esimerkiksi Nietzschen ja Martin Heideggerin suhteen analysoimisessa. Tämä onkin tärkeää, sillä myös Heidegger totesi toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ”suuren politiikan” käsitteeseen liittyen, ettei ihmiskunta ollut vielä valmis tällaisen aatteen ”suuruuteen ja totuuteen”.
Heidegger on ilmeisesti toinen merkittävä ajattelija, joka Nietzschen rinnalla kilpailee kunniasta tulla väärinymmärretyksi pelkästään saksalaiseen nationalismiin liittyvien rinnastusten vuoksi. Kunnas kirjoitti Heideggerista ansiokkaasti jo teoksessaan Fasismin lumous (Atena 2013), kun taas monet muut, esimerkiksi Georg Steiner, ovat leimanneet Heideggerin yksiselitteisesti natsifilosofiksi (kirjoitin aiheesta täällä).
On muistettava, että nationalismi sinänsä ei ole mitenkään tuomittava ajatussuunta, kun siihen ei liity rasismia, militarismia tai imperialismia. Esimerkiksi israelilainen filosofi Yoram Hazony kirjoittaa kansallismielisyydestä lämpimästi teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).
Saksalaisten nationalistien käsiin Nietzschen filosofia päätyi hänen sisarensa Elisabethin kautta aikana, jolloin filosofi oli jo lopettanut lähetyksen. Hänen siskonsa oli kyllä antisemitisti ja kansallissosialisti; tosin filosofilla itsellään ei ollut sisarestaan korkeaa kuvaa, minkä hän on todennut eräässä usein siteeratussa ja pitkään piilotellussa katkelmassaan.
Nietzscheä on pidetty kyynisenä ja ”kauimmaisen rakkaudesta” viehättyneenä ajattelijana, joka kannusti ihmisiä viihtymään vuorilla. Tosiasiassa jokainen, joka vaivautuu lähilukemaan hänen tekstejään, voi vaikuttua hänen ylistyksestään elämälle.
Nietzsche eli naturalismin esiinnousun ja kukoistuksen (muiden muassa Darwinin ja Lamarckin) jälkivaikutuksessa. Järkeisuskoista luonnontiedettä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin naturalismiin liittyvä vulgaari bios, joka viittaa elämän ihmeellisyyteen ja vitaalisuuteen.
Nietzsche ja seksuaalisuus
Kunnaksen teoksessa kiinnitetään alusta alkaen huomiota tapaan, jolla Nietzschen ajattelu kumpusi hänen seksuaalisuudestaan. Erityisen ansiokkaita tässä suhteessa ovat sivujen 31–39 pohdinnat Nietzschen mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joista Kunnas kirjoittaa lähteistetysti. Viittasin itse jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) sekä Nietzschen että Hitlerin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen (josta muiden muassa historioitsija Lothar Machtan kirjoitti kokonaisen teoksen Hitlers Geheimnis vuonna 2001). Pidin Nietzschen ja Hitlerin erinäisiä omintakeisuuksia merkkeinä heidän sublimoidusta homoseksuaalisuudestaan.
Tieteen näkökulmasta tällaiset tulkinnat eivät ole ehdottoman oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, joten niitä ei voida varmentaa eikä kumota. Niiden tueksi voidaan esittää parhaimmillaan vain se, että ”kyllä homo aina toisen homon tuntee”. Mutta tunteeko hetero?
Kunnas pitää Nietzschen Wagner-suhteen rikkoutumisen eräänä syynä Wagnerin nälväisyä homoseksuaalisuudesta, joka oli tuohon aikaan rikos ja saattoi säikäyttää filosofin.
Jos Nietzsche oli homo tai gay, kuten hänen kirjojensa nimivihjeet saattavat houkutella ajattelemaan, niin vaikka kyseisiä käsitteitä ei hänen elinaikaan tunnettukaan niiden nykyisessä merkityksessä, voidaan Nietzschen näkemyksiä jumalten tuhosta ja maailmojen mullistuksista pitää jonkinlaisina seksuaalisen vallankumouksen haaveina. Tulkintaa tukee myös Nietzschen kolmiodraama kompleksisessa rakkaussuhteessaan, jossa oli biseksuaalisia ja polyamorisia aineksia.
Seksuaalisuuden alleviivaamisen lisäksi toinen merkittävä ansio Kunnaksen teoksessa on edellä mainitsemani Heidegger-vaikutuksen analysointi. Kunnas tuntee molemmat ajattelijat erinomaisesti ja tapasi aiempaa tutkimustyötään varten jopa Heideggerin pojan Jörg Heideggerin.
Nietzschen tutkimisesta
Teosta olisi voinut täydentää Michel Foucault’n Nietzsche-vaikutteiden huomioimisella. Foucault’han piti itseään ensisijaisesti nietzscheläisenä ajattelijana eikä postmodernistina, joista hän lausui kerran, ettei modernismi (nykyaikaisuuden ja tämänhetkisyyden korostaminen) voi koskaan olla ”post”.
Kulttuurihistorioitsijana kannuksensa hankkinut Foucault omaksui käsitteen ’die Genealogie’
Friedrich Nietzscheltä yhdistäen sen tutkimuksiinsa siitä, kuinka valta on
vaikuttanut moniin historiattomilta näyttäviin asioihin, kuten subjektin, sielun tai minän
rakentumiseen. (Ks. esimerkiksi Michel Foucault’n esseetä ”Nietzsche, généalogie, histoire” [1971]), jonka suomennos on julkaistu
kokoelmassa Foucault/Nietzsche [1998]). Käsittelin aihetta jo teoksessani Minän rakentuminen ihmistieteissä (1994) ja Minä (1995).
Kunnaksen Nietzsche-kirja kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, joista minulla ei ole huomautettavaa. Ellei sitten aleta epäillä sitä, kuinka nietzscheläistä tutkimuksellinen asennoituminen ylipäänsä on filosofiaan tai filosofiassa. Nietzschen mielestä oppineet kun turhan usein istuvat viileinä varjossa, eivätkä viihdy siellä, missä aurinko portaita paahtaa.
Kirjakaupassa silmiini osui hetki sitten Esa Saarisen filosofianhistorian uudistettu laitos vuodelta 2022. Uutta oli esipuhe. Tarkistin heti, oliko Nietzscheä käsittelevän luvun virhe, jonka mukaan Nietzsche sai hermoromahduksen ”Turinin kadulla” (vuoden 1985 painoksen s. 356) korjattu muotoon ”Torinon kadulla”. – Olihan se. Kirjoittaja lienee alun perin lukenut englanninkielistä historiateosta ja laittanut kyseisen kaupungin englanninkielisessä kirjoitusasussa omaan teokseensa.
Kohtalokasta on, että tuo sama Turinin kaupunki kummittelee Nietzschen näyttämönä myös Svante Nordinin Filosofian historian suomennoksessa vuodelta 1999 (s. 380). On tosin vaikea sanoa, johtuuko tuo virhe kääntäjän työstä vai mistä, sillä myös Nordinin teoksen alkukielellä (ruotsiksi) Torino kirjoitetaan ”Turin”.
Olen tottahan toki tehnyt lapsuksia (en kuitenkaan lapsia) myös itse. Edellä mainitut tapaukset vain osoittavat, että aika korjaa virheet tai tekevät ne mitättömiksi. Minä myös rakastan virheitä, sillä juuri ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä, joka on liiallista aina, kun filosofeilta erehdytään odottamaan Jumalan viisautta.
Niinpä en tahdo takertua yksityiskohtiin. Mutta aina en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että filosofian historioiden turinat Nietzschestä ovat jääneet sutaisuiksi.
Siksi myös perusteellisia yksittäiselle ajattelijalle omistettuja monografiateoksia tarvitaan, ja siitä Kunnaksen teos antaa erinomaisen esimerkin.
Aiheista aiemmin
