Vähintään seuraavat kuusi vuotta ollaan sitten Aleksanteri IV:n tasavallassa, eikä Pekka-parka päässyt viimeinkään eroon vihreiden jäsenkirjastaan!
Tämä oli ennusteiden valossa todennäköistä, mutta en uskaltanut kirjoittaa tätä juttua valmiiksi ennakolta, koska Pekka Haaviston mahdollisuus nousta kolmannella yrittämällään presidentiksi meni täpärälle (51,6–48,4 %).
Stubb ja Haavisto kävivät kampanjoidensa loppuvaiheessa erinomaisia TV-dialogeja, joista saattoi havaita, että molemmat ovat ulkopolitiikan erinomaisia asiantuntijoita.
Median seuraajia vaivaannutti kuitenkin se, että molemmat joutuivat pyörittelemään samoja kasetteja moneen kertaan.
Stubb pyrki kääntämään lipsautuksensa ”Nato-presidentistä” ja ”Nato-Suomesta” muka tarkoittamikseen provokaatioiksi. Haavisto joutui punnertamaan al-Holin evakuointia koskevan terrorismiongelman kanssa ja tarjosi puolustuksekseen lasten pelastamista. Se toimi melko hyvin, koska vaihtoehtohan olisi ollut, että lapset olisivat edelleen leirillä ja heistä kasvaisi tunnollisia terroristeja, ja media jauhaisi aiheesta jatkuvasti.
Lapsiargumentti sopi presidentinvaaliin melko hyvin.
Suomen alakoulut ovat täpösen täynnä tulevia presidenttiehdokkaita. Nelosen TV-ohjelma Luokan edessä oli kansalaisille juuri sopivanlaista ohjelmaa, aivan niin kuin oppilaiden antamat tehtävät olivat presidentiksi pyrkiville juuri sopivanlaista ajanvietettä.
Minä en anna vaalien äänestystuloksille suurtakaan arvoa, sillä iso osa äänestäjistä on koululaisten tasolla, ja siinä on demokratian eräs surkeus.
Lapset ovat kyllä mukavia, mutta kun aikuiset alkavat käyttäytyä lapsellisesti (kuten sosiaalisessa mediassa), se lakkaa olemasta hauskaa.
En väitä, ettei lasten edessä esiintyminen olisi paljastavaa. Se, miten ihmiset kohtelevat lapsia, on informatiivista.
Poliittisesti johdettua lastenohjelmaa ei olisi oikeastaan tarvittu, sillä muissakin yhteyksissä ehdokkaat puhuivat kuin lapsille – ja usein toimittajien painostamana ja median vuoksi.
Katsokaa nyt, mille toimittajat panivat painoa diskurssia viritellessään. Mitä he kyselivät, ja mistä he olivat kiinnostuneita?
Haaviston orkideoiden ilmajuurista ja Stubbin shortseista sekä tikkatauluna olosta, turkistarhauksesta, sorateiden susiasioista ja siitä, montako sukupuolta on olemassa, ikään kuin asiasta voisivat presidentit mielipiteillään päättää.
Jos ei puhuttu lillukanvarsista, aineksia otsikoihin haettiin puherekisterin toisesta ääripäästä: ydinpommien kuljettelusta Suomen halki, ikään kuin asialla olisi jotain relevanssia. – Ei ole.
Ehdokkaiden oli aivan liian helppoa piiloutua presidentin valtaoikeuksia rajaavien muotoseikkojen taakse, siihen, että sisäpolitiikka ei kuulu presidentin toimivaltaan.
Kansalaisia kuitenkin kiinnostaa, mitä ehdokkaat ajattelevat keskisuurista ihmisten elämänpiiriin liittyvistä asioista.
Kukaan poliittinen johtaja ei voisi sanoa, etteivät esimerkiksi perusturvaleikkaukset tai työmarkkina-asiat kuuluisi presidentille. Hänen oikeutensa ja velvollisuutensa lausua niistä omat filosofeeratut mielipiteensä eivät ole ainakaan perusjamppaa vähäisemmät – ja ovat varmasti laajemmat kuin Kaarle Kustaalla.
Ei pataljoonan komentajakaan voi sanoa johdettavilleen, että hän ei tiedä, miten toimia tässä tai tuossa tilanteessa. Johtajan täytyy aina tietää ja esittää jotain ratkaisua. Presidentillä täytyy olla näkemys kaikesta.
Ikävää sanoa, mutta tämä on arkinen totuus, vaikka se ei olisi valtiosäännön kirjaimen mukaista. Tässä mielessä sen enempää Stubb kuin Haavistokaan eivät osoittaneet kummoista johtajuutta.
”Ajattelen kuitenkin asiasta niin”, että valituksi tulleesta Stubbista kuoriutuu kova vallankäyttäjä ja suhari politiikan salusiinien taakse, myös sisäpolitiikkaan. Niin käy aina, kun kokoomuslaisille annetaan valtaa.
Kokoomuksen kannatus perustuu kauniisiin vaatteisiin ja hunajaisiin puheisiin, jotka pyörretään pikavauhtia vaalien jälkeen.
 |
| Toivottavasti leipäjonot eivät veny Suomessa yhtä pitkiksi kuin Aleksanteri IV:n kalasoppajono. |
Heikko-osaisten asemaan ei muka ole kajottu nykyisessä hallituksessa. Heti kun valtakirja oli saatu, Kokoomus apupuolueineen petti vaalilupauksensa, pani perusturvan leikkuriin ja juoksi saksien kanssa.
Tuki Stubbille oli tukea tulonjakopolitiikalle, josta nauttivat Westendin kotirouvat ja kärsii toimeentulo-ongelmissa pinnistelevä paaria-Suomi.
Petteri Orpon ja Alexander Stubbin mukaan hallitus on ”kovan paikan edessä” vähäosaisilta leikatessaan ja myöntäessään veronalennuksia hyväosaisille.
Tosiasiassa hallitus laittaa osan kansasta mahdottoman kovan paikan eteen ajaessaan ihmisiä kodeistaan asumistukileikkauksilla ja nautiskellessaan itse siitä, että ministerit voivat nyt käyttää taloudellisesti huonoa tilannetta työvoiman oikeuksien pysyvään romuttamiseen.
Ei ole hyväksi, että taloudellisesti vaikeina aikoina Kokoomuksella on värisuora hallitusvallassa ja puolue hakee taloudellisesti eriarvoistavalle politiikalleen jatkoa puheilla pitkästä, monen hallituskauden mittaisesta, linjasta.
Ei tätä maata leikkauksilla ja tulonsiirroilla paranneta, vaan lisäämällä työn tuottavuutta ja vientiä sekä vähentämällä byrokratiaa.
SDP oli aiemmin pätevä talouskuripuolue. Ei ole enää. Kokoomuksen nousu on tulos poliittisen vasemmiston rappiosta ja hervahtamisesta ilmastohumpan, maahanmuuttoparaatin ja monikulttuuri-ideologian takuumieheksi.
Myöskään nämä tendenssit eivät perusäänestäjille käy. Silti monien suosima Kokoomus ajaa juuri niitä. Kuitenkin syyt esimerkiksi sosiaaliturvan leikkauksiin johtuvat ensisijaisesti siitä, että maahanmuuton aiheuttamat kulut ovat räjäyttäneet sosiaalimenot ja syöneet sosiaaliturvan suomalaisten omasta pöydästä.
Demokratian valuvika on siinä, että enemmistöt eivät ole aina oikeassa vaan usein täysin väärässä.
Enemmistön näkemysten varaan ei voida perustaa oikeudenmukaisuutta, ja juuri siksi sille joudutaan hakemaan entistä useammin perusteita oikeusoppineilta ja moraalifilosofeilta.
Yksi kaikkein hulluimpia viime aikoina kuultuja poliittisia argumentteja on ihmettely, miksi kansa kapinoi, sillä Kokoomushan voitti vaalit! Sillä tavalla ajatteleville demokratia oikeuttaa tyrannian. Tosiasiassa poliittinen enemmistömandaatti ei ole valtakirja perusoikeuksien poljentaan.
Vaaleissa ei ole annettu mandaattia sen enempää työmarkkinauudistusten kuin perusturvaleikkaustenkaan läpiviemiseen, sillä vaaleissa ei äänestetty näistä asiakysymyksistä lainkaan, vaan ainoastaan valittiin henkilöitä.
Myös valituksi tulleet ja hallituksen muodostaneet lupasivat ennen eduskuntavaaleja, että perusturvaan ei puututa, joten ei ole ihme, että meneillään olevilla lakoilla on nyt kansan enemmistön 58-prosenttinen tuki.
Joten mikä on nyt se enemmistömandaatti? Aikooko hallitus tukahduttaa opposition kuin Venäjällä? On kai poliittisiin lakkoihin poliittinen oikeus, kun hallitus itse tukee leikkauspolitiikkansa nimenomaan poliittiseen pakottamiseen ja lailla kurittamiseen? On kansalaisten oma asia, millä ehdoilla ja hinnalla he työvoimansa myyvät, sillä hallitus ei omista heitä.
Vapaaseen demokratiaan kuuluu, että yksilöt ja ryhmät omistavat itse fyysiset ja henkiset potentiaalinsa ja työvoimansa ja ovat suvereeneja itse päättämään niiden käytöstä ja hinnasta.
Toivottavasti Stubb käyttää vaikutusvaltaansa hillitsemällä puoluettaan sisäpolitiikassa ja olemalla aktiivinen ja aloitteellinen ulkopolitiikassa.
 |
| Valituksi päätyminen ei ole koskaan ehdokkaan omaa syytä. |
Presidenttejä tulee ja menee, mutta hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia pysyy.
Sen ytimessä on käsitys kansasta, kansalaisuudesta, kansakunnasta, yhteiskunnasta ja valtiosta toinen toistensa päälle ekvivalentisti rakentuvina luomuksina.
Sen ytimessä on näkemys valtiosta inhimillisen toiminnan korkeimpana tuloksena, katsomus, että valtio on kansan, kansalaisten ja kansakunnan etujärjestö, jonka tehtävänä on edistää kansan etua ja hyvinvointiyhteiskuntaa.
Hyvinvointiyhteiskunta puolestaan on mahdollinen vain kansallisvaltiossa, joka on juuri oikeankokoinen yksikkö oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Havahtuminen tähän on tarkoittanut EU-liittovaltiopolitiikan loppua ja saanut myös Stubbin pyörtämään federalisminsa.
Muutamien mielestä kansallismielisyys on ääriajattelua.
Ei ole.
Se on rationalismin, utilitarismin, liberalismin, individualismin ja muiden länsimaisten hyveiden toteuttamista ja kuuluu poliittiseen keskustavasemmistoon, niin kuin myös Martin Heideggerin erinomainen filosofia.
Myös sitä ovat ”äärioikeistolaisuutena” pitäneet vain sellaiset äärivasemmistolaiset tyypit, jotka itse ovat aivan yhtä kaukana arvostelemistaan kohteista kuin kohteensa ovat arvostelijoista.
Ongelmana nyky-Suomessa ja Euroopassa on, että kansakunnat ovat jakautumassa entistä pahemmin kahtia.
Jokseenkin hyvinvoiva kaksi kolmasosaa kansasta muodostaa niin sanotun enemmistön diktatuurin, ja yksi kolmannes kansasta ajautuu pysyvään ulkopuolisuuteen, jossa ääriajattelu kytee sekä äärioikeistolaisuutena että äärivasemmistolaisuutena.
Kun poliittista väriviuhkaa levitetään tarpeeksi, ääripäät kohtaavat, ja molemmilta suunnilta löytyy samantapaisia ajatuksia.
Niitä yhdistävät epätoivo ja tunne vaikutusvallattomuudesta. Sisäpoliittisesta repeytymisestä tulee lähivuosina yhtä iso haaste kuin on nykyinen Venäjän uhka. Tämä nähtäneen kuluvana keväänä muun muassa lakkoaallon muodossa.
Homonhan velvollisuus on tietenkin aina hävitä, jotta hänelle jäisi henkinen yliote.
Kampanjointia kehuttiin ”mudanheitosta vapaaksi”, koska Stubbin joukkue ei nostanut taktisista syistä Haaviston homoutta teemaksi häntä vastaan eikä toisaalta päässyt syyttämään Haaviston joukkuetta vetoamisesta syrjintään. Fiksuttelijat kiittivät itseään: stubbilaiset iloiten, haavistolaiset itkien.
Eipä ihme, että Stubb kiitteli vuolaasti Haavistoa menemällä ensin hänen kannattajiensa vaalijuhlaan. Stubb selvästikin tiesi, mikä seikka Haavistossa auttoi hänet itsensä presidentiksi.
Mikä räjähdys olisikaan syntynyt, jos Stubbin kiekkojengi olisi hävinnyt
homolle, joten yhteiskuntarauhan takaamiseksi on
kaiken erilaisuuden syytä pysyä kiekkomailan kantamattomissa, eikä perheenisien tarvitse nyt lähteä Suomesta, kuten muutamat uhkasivat.
Pelkään pahoin, että ehdokkaiden sävyisän ”toinen toistaan kunnioittamisen” takana kytee kansan kahtiajakautuneisuutta.
Alexin ja Pekan joukkueiden välinen ääniero jäi niin pieneksi, että voittaneen ei kannata paukutella henkseleitä. Hävinneitä taivuteltiin pelaamaan jatkossa yhteisessä joukkueessa kuin Tuure Boeliuksen Lätkäjätkä-biisissä.
Suomen ulkopolitiikka on tulevaisuudessa vanhan talon saneerausta. Koskaan ei tiedä mitä on edessä, yllätyksiin pitää varautua, ja ”lopulliset kustannukset” jäävät arvausten varaan.
---
Päivitys 21.2.2024: Niin epäkorrektilta kuin tämä tuntuukin sanoa, mutta Stubb todella ratsasti presidentiksi homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavan epäluulon ja syrijinnän selässä.
MTV3:n teettämä tutkimus osoitti, että Alexander Stubbia toisella kierroksella äänestäneistä peräti 60 prosentilla Pekka Haaviston seksuaalisuus vaikutti päätökseen olla äänestämättä häntä. Tutkimukseen vastasi 3955 henkilöä, joten se lienee otoksen puolesta luotettava.
Eräs sanoi asian Yleisradion kommenttipalstalla seuraavasti: ”Ajatella, et jengi vihaa homoja niin paljon, että äänestää mieluummin Stubbia.”
Stubbin heikohokoa yleiskannatusta ilmentää se, että gallupin mukaan hän olisi hävinnyt toisella kierroksella Olli Rehnille. Stubb jäi kiitollisuudenvelkaan Haavistolle, joka sai kasan pelikortteja, mutta mikään niistä ei ole täyskäsi.
Eniten vaalissa hävisi juuri Haavisto, joka putosi pisimmän matkan: presidentinviran kynnykseltä takaisin palisanterituolille rivikansanedustajaksi. Saman olen nähnyt monta kertaa yliopistoissa, joissa yksi saa kaiken ja muut eivät mitään. Yliopistovirkaan nimitetään puotipuksu ja viran ansaitseva lähetetään pitkospuille.
