Maailmassa tuskin on turhauttavampia asioita kuin apu, joka tulee perille liian myöhään. Oikea-aikaisuus on tärkeää myös sodankäynnissä. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa. Nimittäin silloin sota jää helposti käymättä.
Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Ukrainan sotamenestyksestä mediassa annetut tiedot ovat olleet virheellisiä ja liioiteltuja. Jokainen kadunmies on voinut helposti päätellä, että Ukrainan armeijalla ei mene kovin hyvin, kun rintama on jämähtänyt paikoilleen, eivätkä suuretkaan ponnistukset tuota tuloksia.
Näkemys siitä, että Ukraina voisi noin vain vallata menettämiään tontteja takaisin, on ollut ylioptimistinen. Dnepr on vaikeasti ylitettävä, ja muualla Venäjä on linnoittautunut poteroihin. Venäjän kymmentä tykinammusta kohti Ukrainalla sanotaan olevan vaivaiset yksi, joten tilanne vastaa Tuntemattoman sotilaan Lahtisen huolta siitä, ”mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista?”
Ukrainan voima ei kerta kaikkiaan riitä vihollisen häätämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä maan väestö vastaa vain kolmannesta Venäjän väestöstä, ja Venäjä on joka tapauksessa niskan päällä onnistuttaan Itä-Ukrainan ja Krimin valtaamisessa.
Tilannetta pahentaa, että Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja saattaa presidentinvaalien jälkeen määrätä yleisen liikekannallepanon eräänlaisena Putinin ”demokraattisen uudelleenvalinnan” kylmänä suihkuna.
Mistä länsimaiden ja -medioiden ylioptimismi sitten johtuu?
Poliittisesti Ukraina on sandwich-tilanteessa. Sen on uskoteltava länsimaille, että hyvin menee, ihan vain herättääkseen luottamusta ja kannustaakseen lisäavun antamiseen. Toisaalta sama viestintätaktiikka voi vähentää halua Ukrainan auttamiseen.
Ukrainalla on myös toisensuuntainen motiivi: sen olisi uskoteltava länsimaille, että huonosti menee, koska sekin voi kannustaa lisäavun antamiseen. Toisaalta tälläkin viestintätaktiikalla voi olla päinvastaista vaikutusta.
Nähdäkseni Ukrainan huono tilanne olisi tunnustettava, koska sillä saattaisi olla muun muassa Yhdysvaltoihin rohkaiseva vaikutus. Ukrainan kannattaisi siirtyä viestintätaktiikassaan korostamaan tappion vaaraa, vetäytymisen tarpeellisuutta ja häviön todennäköisyyttä.
USA:n avun sanotaan olevan juntturalla presidentinvaalien lähestymisen vuoksi. Istuvan hallinnon olisi kuitenkin tunnustettava tosiasiat eikä katsottava niitä pelkästään pragmaattisesti kannatustilastojen kautta.
Yhdysvalloilta löytyisi noin 450 kappaletta käytöstä poistettuja keskipitkän matkan ohjuksia, jotka se voisi lähettää apuna Ukrainaan ilman, että maan omat asevoimat kärsisivät lainkaan.
Osa lienee jo matkalla, mutta kitsastelu antaa aiheen epäillä, kuinka tosissaan länsimaat ovat olleet Ukrainan tukemisessa. Jarrua on ohjannut painamaan asevarastojen vähyys Euroopassa ja oman selustan turvaaminen.
Kyse on ollut etupäässä siitä, uskalletaanko tukea jaella konfliktin laajenemisen pelossa. Toisaalta niin pitäisi tehdä Ukrainaan suuntautuvan hyökkäyksen eskaloitumisen pelossa. Venäjähän laajentaa sotaa nimenomaan silloin, jos länsi ei pysäytä sitä voimalla, ja asia on siis päinvastoin kuin länsimaiden strategit ovat pelänneet.
Keskipitkän ja pitkän matkan aseilla Ukraina voisi horjuttaa Venäjän kansan tukea sodankäynnille, kun ukrainalaisten kärsimä kauhu ja ilmaiskut alkaisivat kolkutella venäläläisten omia kaupunkeja. Siten voitaisiin myös katkaista valloitettujen alueiden huoltoreittejä ja pakottaa vihollinen vetäytymään.
Sodasta on sanottu tulevan pitkän. Miksi?
Mukana ovat liian suuret osapuolet, jotta kumpikaan voisi sitä selvästi hävitä tai voittaa.
Tällöin ei päästäne myöskään tulitaukoa tai pelkkää aselepoa kummempaan tulokseen saati rauhaan. Jos niin pitkälle edetään, päädytään todennäköisesti jonkinlaiseen YK:n tai Donald Trumpin sovittelemaan kompromissiin, jossa vähintään Krim jää Venäjälle eräänlaisena hintana siitä, että Ukraina puolestaan liittyy Natoon.
Konflikti voi myös jäätyä ilman ratkaisua, koska kyseessä ovat venäläisen totalitarismin kuolinkouristukset. Moskova ei anna periksi, koska Kremlin muurien takana asiat käsitetään niin, että neuvotteleminen olisi antautumista.
Neuvottelupöytään asettuminen ei taida onnistua länsimaidenkaan puolesta eikä kätilöimänä, koska Putinin rikokset ovat liian syvät, jotta Putinin hallinnolle voitaisiin tunnustaa edes neuvottelustatusta.
Jos taas Ukraina häviää sodan, yliote jää Venäjälle, millä puolestaan olisi suora vaikutus Suomen ja kaikkien niiden maiden asemaan, jotka ovat asettuneet puolustamaan Ukrainaa.
Ukrainan pitäisi siis voittaa, mikä ei ole mahdollista ilman, että länsimaat luopuvat ylijäämävarastojensa purkamiseen perustuvista nyyttikesteistä ja antavat Ukrainalle sen tarvitsemat aseet. Sen vastavaikutuksena ydinaseiden käyttökynnys puolestaan madaltuisi.
Venäjällä on siinäkin asiassa yliote, koska Venäjä voi räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan yläpuolella ilman, että läntiset ydinasevaltiot voivat vastata. Menetettävää lännellä on kerta kaikkiaan liian paljon.
Samasta syystä puheet ”ydinasesateenvarjosta” ovat pelkästään imaginaarisia ja peliteoreettisessa ristiriitaisuudessaan irvokkaita puheita, joita filosofi Theodor Adorno sanoi jo kylmän sodan aikana ”totaalisen hallinnon kieleksi” (teoksessa Yksiulotteinen ihminen).
Eivät ydinaseet miltään suojaa. Ydinsaasteet sataisivat tasapuolisesti kaikkien niskaan, ja siksi niiden rooli ”turvallisuuden takaajina” on perin epäuskottava. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan, sitä epäuskottammaksi niiden käyttö muodostuu, vaikka toisaalta käyttökynnyksen voidaan ajatella madaltuvan uhkausten arkipäiväistymisen myötä.
Venäjä voi räjäyttää ydinaseen myös avaruudessa, jolloin elektromagneettinen pulssi tuhoaisi suuren määrän elektronisia laitteita horisontin laajuudelta aiheuttaen maanosan suuruisen katastrofin: ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät lakkaisivat toimimasta, lentokoneet putoaisivat, pankit ja pörssit menisivät nurin...
Olen usein sanonut, että ydinase ei ole käyttökelpoinen valtioiden välisissä sodissa, koska suuret pommit jäävät ihmisten muistiin vuosisadoiksi, ne tuhoavat valloitettavan (ja oman) omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan. Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain koston ja tuhoamisen tarkoituksessa ja terroristien käsissä.
Ongelmallista on, että Venäjä on juuri tuollainen terroristivaltio, joka ei välitä maineestaan pilattuaan sen moneen kertaan.
Putinista on tullut sellainen Hitler, että hänen hallintonsa tuskin kaatuu muutoin kuin totaalisessa sodassa tai Venäjän sisältäpäin. Todennäköistä on, että Ukrainan sodan aiheuttama maailmanlaajuinen konflikti vain syvenee ja poliittiset mannerlaatat erkaantuvat ideologisesti toisistaan Venäjän liukuessa kauemmaksi itään ja Kremlin hakiessa tukea myös kehitysmaiden pahiksilta.
Putin ei mitenkään poikkea koulukiusaajasta, jolla on ystäviä vain siksi, ettei Putin kiusaisi heitä itseään tai jotka itse ovat yhtä pahoin turmeltuneita.
Aleksei Navalnyin murhaamisen valoisa puoli on, että poliittisten vastustajien nitistäminen ei kerro hallinnon vahvuudesta vaan heikkoudesta.
Samalla kun Yhdysvallat pihistelee Ukrainan auttamisessa, maa patistelee Israelia olemaan pommittamatta Gazan aluetta ja siellä pesiviä terroristeja. Sivullisten kärsimys on tietenkin ongelma. Mutta en voi olla paheksumatta Eurovisio-idioottien yksipuolista pyrkimystä boikotoida Israelia sillä perusteella, että maa vastaa terroristien aloittamaan raakaan ja mielivaltaiseen hyökkäykseen.
Ceterum censeo, sicariorum esse delendam.
Aiheesta aiemmin
Milloin Ukrainan sota päättyy?
Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu
Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen
Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus
Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”
Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita
Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina
