Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?

Kansainvälisen naisten päivän (8.3.) ja tasa-arvon päivän (19.3.) aikoihin on jälleen hyvä pohtia, kuinka vaarallista tasa-arvoargumentin käytöstä on tullut feminismin piirissä – etenkin mediassa, julkisessa hallinnossa ja yliopistoissa, joissa vihervasemmistolaisen manipulaation mankeli pyörii ylikierroksilla.

Oireellista on, että tasa-arvon päivää vietetään naiseutta korostaen Minna Cuntin kunniaksi, ikään kuin tasa-arvo ja arvon ilmiöt yleensäkin olisivat vain naisten reviiriä. Pian myös uutta ”kansalaisvaikuttamisen päivää” liputetaan Miina Sillanpään päivänä, aivan kuin naiset omistaisivat demokratian. Melkoinen miina on tuokin ollut.

Sukupuolten tasa-arvolla ratsastamisesta on tullut feministien omahyväistä eturyhmäpolitiikkaa, jolla porhalletaan ohituskaistoja pitkin naisten ”etujen” ja ”oikeuksien” loppumattomaksi edistämiseksi, kehittämiseksi ja lujittamiseksi.

Tasa-arvo ei ole oikeudenmukaisuutta

Muutama filosofinen huomautus tasa-arvosta on tarpeen. Tasa-arvo ei ole itseisarvo lainkaan vaan epäarvo. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsite on perusrakenteeltaan hierarkkinen. Tasa-arvon vallitessa arvojen välille ei tunnusteta eroja, ja siten ajaudutaan helposti yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. 

Sen sijaan etiikan ideana on erottaa hyvät asiat huonoista ja arvokkaat vähemmän arvokkaista. Tasa-arvo on siis perimmältään epäeettistä.

Niin on varsinkin silloin, kun tasa-arvoa luodaan etuoikeuttamalla tai ansioita kiistämällä. Etuoikeuttaminen on esimerkiksi yhdenvertaisuuslain tuella tapahtuvaa positiivista erityiskohtelua, joka on kaiken oikeudenmukaisuuden vastaista. Ansioiden kiistäminen taas on meritokraattisen moraaliperiaatteen kieltämistä. Sen mukaan ihmisillä on oikeus ansioidensa mukaisiin asioihin. 

Tasa-arvo ei siis ole oikeudenmukaisuutta. Yhtä vähän arvoarvostelemien tekeminen on syrjintää. Itse asiassa moraali edellyttää, että erotamme hyvät asiat huonoista ja asetamme ne arvojärjestykseen.

Oikeudenmukaista ei ole myöskään tasa-arvon asettaminen päämääräksi. Se jos mikä vaatii keinotekoista tasa-arvon tavoittelua, jota luodaan rakentelemalla ansioita vastaamattomia ohituskaistoja esimerkiksi maahanmuuttajille ja muille ”erityisryhminä” pidetyille. Myöskään mahdollisuuksien tasa-arvo, eli samalle lähtöviivalle asettaminen, ei ole oikeudenmukaista silloin kun sitä luodaan keinotekoisesti.

Sukupuolten keskinäistä oikeudenmukaisuutta ei ole mikään tasa-arvo sinänsä vaan se, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Suosiminen puolestaan on vääryyden ja katkeroitumisen syy. Aina voidaan väittää, että jotakuta saa suosia, jos se ei tapahdu muiden kustannuksella, mutta sellaisia tilanteita ei ole olemassa niin kauan kuin rahat ja resurssit, joita tavoitellaan ja joita jaetaan, ovat samoja.

Suhteellisuusperiaatteen mukaista tasa-arvoa?

Edustavan esimerkin järjestelmän sisään rakennetusta suosimisesta tarjoaa Suomen omistamis-, kouluttautumis- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka on luotu vasemmistolaisen ay-liikkeen ja porvarien tuella. Toimeentulotuen saantia koskevat varattomuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että Kela myöntää avokätisesti toimeentulotukea maassamme oleskeleville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, sillä he ovat lähtökohtaisesti vailla varallisuutta.

Sen sijaan kantasuomalainen, jolla on vähäistäkin omaisuutta esimerkiksi moottoriajoneuvon, veneen tai kesämökin muodossa, ei ole oikeutettu toimeentulotukeen, vaan hänen täytyy ensin myydä ”helposti rahaksi muunnettava” omaisuutensa. Tätä kautta ulkomaalaisille luodaan erinomaiset olosuhteet lisääntymiseen ja perheiden perustamiseen Suomessa, kun taas suomalaisia ohjataan hankkiutumaan köyhiksi ja varattomiksi ihan vain voidakseen turvata tulojen saannin jokapäiväisiin menoihinsa. Ulkomaalainen rikastuu ja hyötyy, suomalainen köyhtyy ja maksaa.

Tämä on vihervasemmiston mielestä oikeasuhtaista samalle viivalle asettamista ja suhteellisuusperiaatteen mukaista. Näin sosiaaliturvalainsäädäntö tukee ja vauhdittaa suomalaisten suhteellista kurjistumista, ja kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta suorastaan taistelevat ohituskaistojen rakentamiseksi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille niin sosiaalipalveluihin, terveydenhuoltoon kuin asuntojonoihinkin.

Miksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikka edustavat käytännön sosialismia?

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastamisesta on tullut poliittiselle vihervasemmistolle ja sitä tukevalle huvitteluliberaalille porvaristolle keino bernsteinilaisen sosialismin läpiajamiseen yhteiskunnassamme. Vielä jokin aika sitten puhuttiin pelkästään tasa-arvosta (engl. equality), mutta käsitteeseen liittyvän orwellilaisen vivahteen vuoksi vasemmisto on alkanut hämärtää tasapäistämispolitiikkaansa puhumalla viime aikoina myös oikeudenmukaisuudesta ja siihen liittämästään yhdenvertaisuudesta (engl. equity). 

Suomessa tuli vuoden 2015 alussa voimaan yhdenvertaisuuslain nimeä kantava laki, jolla legitimoitiin suosimisen kautta tapahtuva syrjiminen ja etuoikeuttaminen. Positiivinen erityiskohtelu perustuu lain (30.12.2014/1325) pykälään 9, jonka Alexander Stubbin (kok.) hallitus nosti lainvalmistelussa pelkästä momentista omaksi pykäläkseen Anna-Maja Henrikssonin (r.) toimiessa oikeusministerinä.

Kuten totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020, s. 183), kyseinen säädös on selvästi perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, mutta mahdollisuuden sen voimaansaattamiseen antoi Euroopan neuvoston direktiivi 2000/43/EY (29.6.2000), jonka mukaan ”erityistoimenpiteiden” käyttö rotuun tai etniseen alkuperään liittyvien haittojen korvaamiseksi ei ole kielletty. EU:kaan ei tosin katsonut voivansa velvoittaa positiiviseen erityiskohteluun. Silti laki huudettiin Suomessa läpi.

Sosiaalipsykologisesti ajatellen etuoikeuttaminen on sangen tyhmää, koska suosiminen nolaa myös suosittavia ryhmiä. Asiasta annettu laki on oloihimme soveltumaton, sillä maassamme ei ole ollut rasistista historiaa, kuten Yhdysvalloissa, jonka vasemmistolaisista koripalloylipistoista kyseinen affirmation action -politiikka on lähtöisin. Siinä vain tuotiin museorasistinen rodulla politikoimisen ajatus nykypäivään ja siten terävöitettiin rotupoliittisia eroja ja kylvettiin eripuraa, jota maassamme ei aiemmin ollut.

Tämäntyyppisellä politiikalla valtavirtavasemmistoa edustavat sosiaalidemokraatit, kansandemokraatit ja akateemiset taistolaiset ovat pystyneet kärsivällisesti ja vähin äänin sisällyttämään lakiin ja sen tulkintaan universaalikommunistisia periaatteita, kuten rajattoman maailman utopian, vapaan matkustus- ja oleskeluoikeuden sekä suuren määrän erilaisia kansallisvaltioille langetettuja ja tuhoisia velvoitteita. Niiden turvin kehitysmaiden kansakunnat voivat nyt heittäytyä rasismisyytöksillä pehmitettyjen eurooppalaisten käsivarsille voimaantumaan.

Maahanmuutosta puhutaan ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viitaten aivan kuin oikeus asettua laittomasti Suomeen asumaan olisi ihmisoikeus tai subjektiivinen oikeus. Kaikki puolueet yhtä lukuunottamatta vetoavat tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen ikään kuin ne olisivat joitakin Jumalan käskyjä tai ässäkorttien lyömisiä pöytään. Tosiasiassa nämä käsitteet ja niiden takana olevat ilmiöt ovat erittäin kompleksisia ja vaativat filosofista kyseenalaistamista. Sen sijaan valtiollisessa tasa-arvon julistamisessa kumisevat tyhjät tynnyrit.

Feminismin kautta myös naiset on poliittisesta suuntautumisestaan riippumatta saatu mukaan kyseiseen eturyhmäpolitikointiin, jossa järjelliset argumentit syrjäytetään identiteettipoliittisella mehustuksella. Sanotaan, että et voi olla nainen, jos et kannata tasa-arvoa ja samalla myös vihervasemmiston tavoittelemaa väestöjen vaihtoa. Julistetaan, että et voi olla rehellisesti homokaan, jos et kannata kaikkien oikeutta asettua vapaasti Suomeen asumaan. ”Koska kuulut ryhmään X, ajattelet siis asiasta Y tavalla Z.”

Identiteettipolitiikan kierous

Myös identiteettipolitiikan käsite on filosofisesti hullunkurinen, ja sitä käyttämällä vasemmisto on onnistunut kääntämään koko identiteetin ajatuksen nurin. Aristoteelisessa filosofiassa identiteetin käsitteellä tarkoitettiin nimenomaan olemista itsensä kanssa yhtä, siis hyvää itsetuntoa, kykyä tuntea itsensä ja identifioitua itseensä eikä mihinkään muuhun.

Sen sijaan vasemmiston vääristelemässä filosofoinnissa identiteetillä on alettu tarkoittaa ihmisen samastumista viiteryhmiin, siis ottaa muiden rooleja ja asenteita koskemaan itseään ja asennoitumaan omiin tekoihinsa ja toimiinsa toisten odotusten ja toiveiden mukaan.

Osoitin toisessa väitöskirjassani (2015, s. 147–149, 154–156), että sellainen ajattelu voi olla persoonallisuuspsykologisesti vaarallista, sillä se ajaa ihmiset arvioimaan itseään muiden silmin ja siten tekee yksilöt riippuvaisiksi toisten ihmisten vallasta. Se sitouttaa massakulttuuriin ja pahimmillaan sakinhivutukseen. Niin monille nuorille on tehty sukupuolipoliittisessa ja ilmastopoliittisessa propagandassa, kuten viittasin kirjani Totuus kiihottaa 11. ja 12. luvussa. Siinä mielessä identiteettipolitiikka ei ole muuta kuin uusi lelu itsestään epävarmojen ihmisten leikkikehään.

Identiteettipolitiikan kautta yhteiskuntaan syntyy keskenään riiteleviä ryhmittymiä. Ensin yksilöt painostetaan tiettyjen viiteryhmien jäseniksi, ja sitten nämä ryhmät alkavat kiistellä keskenään. Tämä näkyi myös mediatutkimukseni vastaanotossa, kun vihastuneet toimittajat ja poliitikot eivät ymmärtäneet siitä mitään vaan alkoivat kivittää viestin tuojaa.

Kun identiteetillä tehdään politiikkaa, on myös naiset voitu sitoa viiteryhmänsä perusteella milloin mihinkin vihervasemmiston tavoitteeseen, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset. Identifikaatio- eli samastumisvaatimuksen kautta tasa-arvo on nähty samanlaisuutena. Tulos on kuin Kurt Vonnegutin romaanista Harrison Bergeron, jossa nopeaa pakotettiin juoksemaan hitaammin, ”jotta tasa-arvo toteutuisi”.

Tasa-arvosta erillään on ihmisarvo, mutta sepä onkin täysin riippumatonta partikulaareista ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Tosin myös ihmisarvon käsite on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat heti, kun joudutaan pohtimaan, kenen pitäisi maksaa vieraiden kansakuntien ihmisarvon totetuminen omassa maassamme, saati maapallon muissa osissa.

Oletteko muuten huomanneet, että tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta peräävät äänekkäimmin ne, jotka katsovat olevansa (mahdollisesti omasta syystään) pahiten alakynnessä? Ihmisarvon perään huutavat puolestaan ne, joilla muuta arvoa ei ole. Sitten he vaativat tuota ”tasa-arvoa” pudottaakseen kaikki toisetkin ihmiset omalle tasolleen.

Samaan tapaan yksityisomaisuuden pahuuden ja kaiken sosialisoimisen puolesta puhuvat ne, joilta yksityisomaisuutta eniten puuttuu. Väitteet motiiviensa pimeydestä ja ajattelunsa sakeudesta he torjuvat samalla ehdottomuudella kuin alkoholisti, joka kieltää juovansa.

Feministit luovat eripuraa sukupuolten välille tasa-arvopolitiikallaan

Jos ihmisarvo on yleinen, sen ei nimenomaan pidä riippua mistään ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Kuitenkin ihmisarvon nimissä huudetaan jatkuvasti ja kovaäänisesti erilaisten identiteettipoliittisten eturyhmien (eikä vähiten juuri naisten) hyväksi.

Feministit vetoavat sukupuolieroon aina kun he haluavat edistää naisten etuja. Feministit myös kiistävät sukupuolieron aina kun kaksiarvoisen sukupuolieron kieltämisestä voi olla jotakin hyötyä naisille itselleen. He siis vetoavat naisten naiseuteen saadakseen erityisetuja mutta kieltävät jaon kahteen sukupuoleen, kun sukupuolieron queer-teoreettinen kiistäminen näyttää oikotieltä sukupuolten välisten erojen liudentamiseen ja sitä kautta näennäiseen tasa-arvoon.

Feministit eivät oikeasti pyrikään tasa-arvoon vaan ylivaltaan. Intersektionaalisella identiteettipolitiikallaan he koettavat luoda mielikuvaa naisista sorrettuna ryhmänä, jonka asema oikeuttaa jatkuvan taistelun ja kapinan. Näin he eivät tavoittele myöskään yhdenvertaisuutta vaan luovat eripuraa sukupuolten välille.

Feminismi on yksi tuhoisimpia ideologioita järjellisen ja loogisen ajattelun kannalta, ja sen vaikutukset tieteelliseen filosofiaan ovat olleet pelkästään kielteiset. Se on edustanut henkilöön viittaavaa ad hominem -virhepäätelmää pahimmillaan. Otetaanpa muutama esimerkki.

Ennen vanhaan yliopistoihin haettiin. Tieteen rappiota edustaa se, että nykyään yliopistot hakevat opiskelijoita.

Oulun yliopisto haali äskettäin naisopiskelijoita mainoksella, jossa sanottiin, että ”esimerkiksi Nika Nour tekee töitä pelialalla sen eteen, että alalle pääsevät ja alalla menestyvät myös aliedustetut ryhmät”. – Siis mitkä ”aliedustetut ryhmät” ja millä perusteella? Myös kadunvarsimainoksiin tiensä löytäneessä värväysjulisteessa hymyili maahanmuuttajataustainen niin sanottu ”ruskea tyttö”.

Oulun yliopisto poisti myöhemmin maininnat naisten ”aliedustuksesta” ja sukupuoliedustuksen ”vääristymästä”, mutta muu identiteettipoliittinen mainonta jäi syyllistämään valkoisia miehiä.

”Aliedustusta” voi olla vain, jos katsotaan, että tietylle ryhmittymälle automaattisesti kuuluu tai on määritelty jokin osuus opiskelupaikoista. Mainoksessa suorin sanoin julistettiin, että ATK-alalle ”tarvittaisiin enemmän tyttöjä”. – Millähän perusteella, kun kyseessä ei ole mitenkään sukupuolesta riippuvainen ala?

Mainos vihjaa, ikään kuin tietojenkäsittelytieteiden alalla olisivat voimassa tai pitäisi vallita jonkinlaiset sukupuolikiintiöt, joihin nähden naiset ovat nyt ”aliedustettuina”. Näin ei ole. Kyseessä on läimäytys päin järkiperäisen ajattelun päättelysääntöjä. Jo tämän rikkomuksen vuoksi mainoksen takana poseeraajat eivät ilmeisesti sovi loogista ajattelua vaativalle alalle.

Todennäköisesti mainoksen ovat laatineet tietojenkäsittelytieteiden ulkopuoliset HR-sihteerit, jotka nykyään muutenkin tanssivat tiedekuntien pöydillä rasismikorttia heilutellen, tasa-arvopoliittista vallankumouspuhetta julistaen ja oikeusvaltioperiaatteista paasaten. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä yliopisto aikoo tehdä ”korjatakseen” yhden tieteenalan sukupuoliedustuksessa näkemäänsä ”vääristymää”, eli naisten ”aliedustusta”.

Aikooko se laatia alalle sukupuolikiintiöt, tai antaako se naisille helpotusta valintakokeissa, vai riittääkö vain naisten suostuttelu kansoittamaan hakemuksillaan myös ATK-alan opiskelupaikat? Aikooko yliopisto luoda opiskelijavalintaan positiivista erityiskohtelua eli tosiasiallista syrjintää etuoikeuttamalla tiettyjä ryhmiä, vaikka syrjintä ei ole lain mukaista?

Hulluinta positiivisen erityiskohtelun sallivassa laissa on ristiriita, jonka se muodostaa perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja kaikkien muidenkin syrjintäkieltojen kanssa. Derogaatio-ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista perustuslain mukaisesti, koska se olisi feministisen korkkaripolkan vastaista.

Yliopistomaailmassa enää vain tekninen ja luonnontieteellinen ala ovat opiskelijoiden määrän suhteen miesenemmistöisiä, ja nekin vain niukasti. 

Yliopistoissa ei olla huolissaan niiden alojen naisistumisesta, joilla sukupuoli todella on merkitsevä tekijä. Kun mieskiintiöt poistettiin kasvatustieteistä Helsingin yliopistossa, nousi uusien naisopiskelijoiden osuus heti noin 86 prosenttiin luokanopettajakoulutukseen valituista.

Kyseessä on ala, jolla sukupuoleen identifioitumisella on merkitystä, mutta yliopistofeminisit ummistivat korvansa asialle ja haukkuivat ongelmasta huomauttajat sukupuolirasisteiksi ja sovinisteiksi polttaen miesten tutkimukset ja akateemisen uran roviolla.

Kieroa on jo sekin, että yliopistojen pitää alentua markkinoimaan opiskelupaikkoja. Mutta miten onkin aina niin, että ”aliedustuksesta” valittavat ryhmittymät ovat melkein aina etuoikeuksien perääjiä ja ohituskaistojen vaatijoita ja julkinen valta (toisin sanoen yksipuoluejärjestelmää edustava vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo) on asettanut pelimerkkinsä heidän puolelleen? 

 

Tasa-arvon takomisen ja yhdenvertaisuusongelmien todelliset syyt

Miksi sitten naisten tasa-arvoa hoetaan länsimaissa? Siksi, että normit tulevat meille ulkopuoleltamme, toisin sanoen EU:sta ja YK:sta, joista ne ovat tarkoitetut lähinnä afrikkalaisten, lähi-itäläisten ja muiden kehitysmaissa ja islamilaisissa maissa asuvien naisten aseman korjailuun. Myöskään siellä ei huomata, että sodista kärsivät eniten miehet. Sekä naisten alisteinen asema että miesten kuoleminen ja vammautuminen sodissa johtuvat islamista, joka on naisten alistamisen ja uskonsotien keskeinen syy.

Kehitysmaita varten sorvatut tasa-arvon tavoitteet eivät sovi Eurooppaan, vaan jatkuvasti toisteltuina ne johtavat tasa-arvopoliittiseen kallistumaan ja vääristymään naisten eduksi. Kun samaa sanomaa taotaan täällä, menee pohja sekä rehelliseltä tasa-arvon tavoittelulta että feministiseltä kumousliikkeeltä, niin kuin on jo mennytkin.

Feministit eivät näytä ymmärtävän, että naisten asioita ei voida edistää kehitysmaissakaan erilliskysymyksenä, toisin sanoen kumoamatta islamia, joka on syynä moneen kurjuuteen ja olojen kehittymättömyyteen. Feministit jaksavat kyllä länkyttää tyttöjen sukupuolielinten silpomisen kieltämistä vastaan, mutta he torjuvat mahdollisuuden, että myös poikien ympärileikkaaminen kiellettäisiin Suomessa.

Samanaikaisesti feministinen liike taistelee sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lisäämiseksi etenkin islamistisista maista. Sen merkiksi ISIS-äidit kävelevät nyt Suomeen palautettuina vapaalla jalalla ilman, että heidän terrorismista kärsineitä lapsiaan olisi otettu huostaan, ja valtamedia on asian aktiivisesti unohtanut.

Sukupuolisen ja seksuaalisen vapauden vuoksi kamppaileva mutta islamin puolesta liputtava feministi on samanlainen kävelevä paradoksi kuin islamin vuoksi hunnutettu nainen, joka sanoo pukeutuvansa kaapuun vapaaehtoisesti ja tasa-arvon nimissä!

On tärkeää, että poliittinen vihervasemmisto tukee tätä toimintaa, jotta kaikki ymmärtäisivät naisten olevan vihervasemmistolle pelkkää vaalikarjaa ja ettei ole muuta mahdollisuutta olla nainen kuin äänestää vihreitä, vasemmistoa tai feminististä puoluetta.

 

Kuinka ”tasa-arvolla” diskriminoidaan?

Vielä 1960-luvulla naisten pyrkimyksillä tasa-arvoon työelämässä saattoi olla jotakin merkitystä Suomessa, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä naiset valloittivat suuren määrän turvallisia ja hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja, joita luotiin yhteiskunnan byrokratisoituessa Kelaan, kuntien sosiaalihallintoon ja muihin virastoihin.

Tasa-arvolla ratsastava feminismi ei ole nykyisin muuta kuin vihervasemmiston yritystä sitouttaa naisia identiteettipoliittisesti ja sitten ajaa yleissosialistisia ja kommunistisia päämääriä ”naiseuden” verukkeella.

Yliopistoissa feminismistä on tullut identiteettipoliittista vyörytystä, ja siitä tehty eräänlainen pseudotieteellinen metodi, kuten todistelin kirjassani Totuus kiihottaa. Kirjaani vastaan hyökänneet puolestaan valehtelivat, että en käyttäisi vakiintuneita tieteellisiä menetelmiä tutkimuksessani.

En todellakaan käyttänyt feministien metodeja vaan parempaa, filosofiassa jo 400 vuoden ajan hyväksi havaittua epäilyn menetelmää, joka on ollut viime vuosikymmenet vihervasemmiston ja feministien jatkuvan sättimisen kohteena.

Pahimman virheen tekivät yliopistonlehtori Liisa Nieminen ja opetusministeriön Erja Heikkinen, jotka menivät lausumaan, että kirjani edustaa ”selvää syrjintää”. Minunko tässä nyt pitää moninkertaisesti syrjittynä ja kaikki akateemiset toimintaresurssit kiistettynä tuplatohtorina ryhtyä heille opettamaan, mikä on syrjintää? 

 

Tasa-arvoa on, kun puolikoulutettu opetus- ja kulttuuriministeri kutoo sukkaa virka-auton peräpenkillä ja filosofi hölkkää?

Tasa-arvoa on, kun Vihreiden Oula Silvennoiselle myönnetään Suomen Akatemiasta 434 000 euron tutkimusmääräraha ja Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle 280 000 euroa ”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen samalla, kun ministeriö ottaa ex-työnantajaltani Suomen Perustalta kirjani tuottamiseen käytetyt 10 000 euroa sadistisesti pois?

 

Tasa-arvoa on, kun Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto suuntaa 55 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan” tendenssitutkimukseen joka vuosi samalla, kun opetus- ja kulttuuriministeriö harjoittaa tiedepoliittista väkivaltaa syyllistyen karkeimpaan mahdolliseen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden raiskaukseen?

 

Tasa-arvoa on filosofin kohtelu samoin Suomessa kuin toimittajia kohdellaan entisessä ja nykyisessä Neuvostoliitossa?

Tasa-arvoa on, kun minä suoritan asevelvollisuuden, jotta feministit, sivarinretaleet ja cuck-miesten ketaleet voivat istua turvallisissa tiloissaan tietäen, että joku pitää heidän palkanmaksustaan huolen?

 

Tasa-arvoa on pitää roosanauhaa, vaikka naisille tehdään rintasyöpäseulonnat mutta miehille ei tehdä eturauhassyövän seulontoja – ja vaikka molemmat ovat yhtä yleisiä ja levitessään tappavia?

Ja tasa-arvoa on se, kun yliopisto asettaa tavoitteeksi täyttää 40 prosenttia verovaroilla ylläpidetyistä opiskelupaikoista ulkomaalaisilla, sillä onhan se ”aliedustettuina” olevien ryhmien etujen mukaista?

Feministien nymfopossumainen omahyväisyys näyttää olevan islamiakin pyhempi arvo. Vaarallista siinä ei ole vain nirppanokkanaisten henkilökohtainen ynseys vaan heidän ”oikeassa” olemisen oletuksensa ja koppava kuuroutumisensa, josta on tehty naisten hallitsemien tieteenalojen suoranaisia menetelmiä. Pahinta on, että tämä ei ole mitään uutta vaan pitkään jatkuneen bastardisoinnin tulos, jota sosialistit sanovat ”kehitykseksi” ja ”edistykseksi”.

 

Etsimättä mieleeni tulee tapa, jolla myös ansioitunut homoseksuaalinen filosofi Juha Varto karkotettiin Tampereen yliopistosta 1990-luvulla käyttäen vipuna hänen esittämäänsä feminismin kritiikkiä.

Hän oli mennyt käyttämään sanaa ”naisihminen” eräässä paikalliseen yliopistolehteen kirjoittamassaan jutussa, jossa hän vastusti erään hallintovirastossa toimivan viranhaltijan mielivaltaa. Istuva ja iäkkääksi käynyt miesprofessori puolestaan tarttui tähän yhteen ilmaisuun ja alkoi kammeta nuorempaa kollegaansa pois yliopistosta voidakseen junailla virkaistuimelleen naistuttavansa.

 

Eläköityessään hän järjesti virkansa täyttämiseksi kutsumismenettelyn ja käytti perusteena yliopiston tasa-arvosuunnitelmaa sekä oivallustaan, että näin virkaan saadaan nainen, kun taas pois potkittava mies oli professorin mielestä paha, sillä hän ”suosii miehiä”. Tilalle kiilattiin siis kyseisessä yliopistossa mitään ansioita saavuttamaton nainen, joka kuoletti muiden toiminnan eikä itse saanut aikaan neljännesvuosisadan kestäneen oppituolilla oleskelunsa kuluessa mitään. Kirjoitin Juha Varton tapauksesta Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009, luku 2, s. 69–71).

 

Korostan, että naisviha on useimmiten naisten itsensä meitä miehiä kohtaan osoittamaa vihaa: naisten omaa vihaisuutta. Minä puolestani olen ainoastaan kirjoitustaitoinen ja hyvämuistinen, ja olen nähnyt kyseistä menoa noin 35 vuotta, eli juuri sen ajan, jonka identiteettipoliittisen ja järjettömyydessään epäoikeudenmukaisen feministisen sortorakenteen luominen suomalaiseen yhteiskuntaan on kestänyt.

Naisargumentti on osoittautunut vaaralliseksi nimenomaan heteroiden omalta kannalta. Koska feministit ovat seksuaalista käyttäytymistä säätelemällä pidättäneet suuren määrän valtaa naisten käsilaukkuihin, feminismistä on tullut – hallintodiskursiivista ilmaisua käyttääkseni – halki koko yhteiskunnan ”läpäisyperiaatteella” toteutettu ideologia, joka penetroi kaikkea poliittista ja tiedepoliittista vallankäyttöä. Feminismistä on tullut riippuvuuden hirsipuu.

 

Vitsiksi muuttuneen tasavaltamme presidentti puolestaan armahti tapon yrityksestä tuomitun maahanmuuttajanaisen äskettäin ikään kuin ”tasa-arvon” merkiksi. Mutta presidentti ei ole tehnyt elettäkään osoittaakseen armeliaisuutta tai ymmärtämystä niitä suomalaisia ihmisiä kohtaan, jotka on tuomittu poliittisten mielipiteidensä esittämisestä ja muista näennäisrikoksista poliittiseksi teatteriksi muuttuneissa tuomioistuimissa ja oikeudenkäynneissä. 

 

Näin kansalaisille annetaan viesti, että perheväkivaltaakin saa harjoittaa itsepuolustukseksi, kunhan sukupuoli on oikein ja pakolaistausta kunnossa sekä muu tausta tarpeeksi risainen. Tukena on vihervasemmistolainen oikeuslaitos ja feministinen media naistoimittajineen, jotka levittävät toosantuoksuista ja silakankatkuisilla sormillaan kokoon nypläilemäänsä agendaa.

 

 

Miehet syrjittyinä

Feminismi on kannatuspotentiaalinsa vuoksi islamiakin vaikutusvaltaisempi uskonto, jota ei saisi kyseenalaistaa ja jonka epäilemisestä jaetaan ankaria sosiaalisia rangaistuksia. Kaikki muu on siihen nähden kaatuvaa kauraa, ja naiseuden palvonta on tehnyt heteromiehistä kontallaan anelevia kuhnureita. Vielä syvempää polvistumista vaaditaan homomiehiltä, joiden seksuaalinen kauppa-arvo on feministien näkökulmasta aivan mitätön.

 

Ihonvärinsä vuoksi syrjityt valkoiset miehet ovat voineet valita aseman joko profeministisinä mekkoeinareina tai rasismi-, fasismi-, natsismi- ja misogyniaväitteillä syyllistettyinä oman maansa pakolaisina, joita diskriminoidaan avoimesti rotunsa ja sukupuolensa tähden.

Olenko sitten miesasiamies? En ole. Miksi? Siksi, että miesasiamiehuus on vain käänteistä feminismiä. Miesasiamiehet ovat omaksuneet feministeiltä käsityksen, että sukupuoli on sosiaalinen rakenne eikä kehollinen biologinen tosiasia, joka perustuu geeneihin, kromosomeihin, hormoneihin ja sukupuolielimiin sekä siihen, kumpia sukusoluja yksilö tuottaa.

 

Miesasiamiehet alistuvat purkamaan feministien kanssa ”niitä rakenteita”, jotka ovat muka päävastuussa sukupuolten oletetuista valtarooleista. Sekä feministit että miesasiamiehet pitävät kaksiarvoisen sukupuolieron pois liudentamista ehtona ”tasa-arvon” toteutumiselle.

 

He kuvittelevat sukupuolet ammatillisissa yhteyksissä yhdenvertaisiksi tai jopa samanlaisiksi. Kokonaan olemattomaksi he jynssäävät sukupuolieron kieltäessään puhumasta naisista ja miehistä ja vaatiessaan tyttöjen ja poikien nujertamista persoonattomien das Man -kamaluuksien mukaisiksi ”henkilöiksi”.

Tosiasiassa miesasiamiehillä ei ole toivoa, sillä heidän politiikkansa johtaa miehet kiistelemään keskenään. Ja asiamiehiksi ryhtyjät häviävät aina, sillä heitä motivoi agenda eikä järki, joka puolestaan ohjaa minua: ilmeisestikin ”normaalia heteronationalistista rasistimiestä”.