ItsEMUrha ei auta, Eskoseni

Esko Seppänen ja Iiro Viinanen ovat löytäneet toisensa eutanasiaa eli kuolinapua koskevassa kysymyksessä. He ovat yhdessä Exitus ry:n kanssa panneet vireille uuden kansalaisaloitteen eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Kuoleman lähestyminen näköjään tasa-arvoistaa.

Voidaan kysyä, kuinka sopiva henkilö Esko Seppänen loppujen lopuksi on ajamaan kuolinapua Suomeen. En voi välttää ajattelemasta kommunismin ja sosialismin kuolinkouristuksia, joihin Seppänen etsii nyt apua. Parkinsonin taudista kärsivä Iiro Viinanen vie puolestaan ajatukset dementiaan, josta on kenties kärsinyt eniten poliittinen porvaristo.

Kysymys kuuluu, pitääkö tätä perimmältään tärkeää moraalifilosofista ideaa edistää veteraanipoliitikkojen voimin, kun tuloksena voi olla tahatonta komiikkaa. Aihe ansaitsisi ihan kunnollisenkin käsittelyn politiikassa ja tieteessä.

Poliitikot ovat antautuneet viemään asiaa eteenpäin varmaankin siksi, että filosofit ja tieteilijät eivät tee ratkaisuja eivätkä edes johtopäätöksiä, saati että he pystyisivät antamaan toimintasuosituksia. Eutanasiaa varjostaa nimestä alkaen myös jonkinlainen pelonsekainen käsitys, että aihe vaatii suurta tieteellistä puntarointia ja teoreettista analyysia.

Perimmältään kyseessä on hyvin yksinkertainen asia: ihmisen oikeus saada helpotusta kuolinkipuihinsa ja poistua tästä elämästä ilman suuria tuskia. Oikeus eutanasiaan ei velvoita ketään siihen. Eutanasia tapahtuisi aina potilaan omasta pyynnöstä, joten tahtonsa ilmaisemiseen kykenevät eivät voi nykyisin saada kuolinapua Suomessa. Juuri tämä on ydinongelma, mutta siihen eutanasiakeskustelu ei ole tuomassa ratkaisua.

Sedaatio, avustettu itsemurha ja eutanasia poikkeavat toisistaan seuraavasti. Sedaatiolla tarkoitetaan ravinnon tarjoamisen katkaisemista, uneen vaivuttamista ja sietämättömien kipujen tai loputtoman kärsimyksen lopettamista sekä kuolevan näännyttämistä ”luonnolliseen kuolemaan” muutamassa päivässä. Tämä on laillinen ja lääkärien paljon käyttämä kuolinavun muoto.

Avustetussa itsemurhassa myrkyn ottaa potilas itse. Sen sijaan eutanasiassa lääkäri ei vain lopeta kuolemisen pitkittämiseen tähtääviä toimia vaan antaa aktiivista kuolinapua, mutta ei omasta aloitteestaan vaan potilaan pyynnöstä. Euroopan maista Sveitsi on laillistanut avustetun itsemurhan ja Belgia ja Hollanti eutanasian.

Kaikki nämä avustetun kuolemisen muodot ovat yksin potilaan omassa päätösvallassa. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole laillisia Suomessa, tosin avustettuun itsemurhaan Lääkäriliitto on ottanut myönteisen kannan, vaikka se sanookin eutanasialle ”ei”.

Suomen Lääkäriliiton kantaa voi selittää lääkäreiden haluttomuus ottaa kontolleen syyllisyyttä kenenkään kuolemasta. Sedaatiossa potilas kuolee tavallaan ”omin voimin”, kun taas aktiivisessa itsemurhassa hän on ainoa aktiivinen toimija. Lääkäriliiton asennetta voidaan pitää kaksinaismoralistisena, sillä lääkäri tuo joka tapauksessa paikalle välineet.

Kielteisyys eutanasiaa kohtaan riippuu myös muista kuin häveliäisyystekijöistä tai lääkärien halusta välttää osallisuutta tai vastuuta. Eutanasian vastustajat pitävät mahdollisena, että muut ihmiset tosiasiassa päättäisivät heikentyneen ihmisen puolesta, siis myös vastoin ihmisten omaa tahtoa annettavasta kuolinavusta. Tämä onkin varteenotettava näkökohta. Ongelmasta voisi tulla myös laaja.

Esimerkiksi Hollannissa eutanasiaa on vuosittain pyytänyt lähes 50 000 ihmistä, mutta se on myönnetty vain noin kymmenesosalle. Tämä ei merkitse vain sitä, että eutanasia on tiukkojen kriteerien takana, vaan myös sitä, että anojien ja myöntäjien kesken vallitsee huomattava erimielisyys.

Vaikuttaa ironiselta, miten kuolemaakin täytyy jonottaa ja siitä käydään kilpailua niin kuin terveydenhuollon julkisista resursseista! Asian kääntyminen mustaksi huumoriksi johtunee siitä, että ihmisten ei myönnetä olevan itsemäärääviä ja omistavan kehoaan sekä omia henkisiä ja fyysisiä potentiaalejaan self-ownership-periaatteen mukaisesti.

Ehkä merkittävin este eutanasian hyväksymisen tiellä on suhtautuminen elämään itseisarvona. Se on samalla vastustajien vahva argumentti. Pelätään, että eutanasian hyväksymisellä heitettäisiin varjo universaalin elämän kunnioittamisen periaatteen päälle ja elämä menettäisi merkityksensä itseisarvona myös muualla kuin terminaalihoitoloissa.

Seppäsen tapa ajaa asiaa on ollut reipas. Muistan, kun hän jo vuonna 2012 kirjoitti: ”Sedaatiosta päätettäessä ollaan jo helvetin esikartanossa, ja siitä päättävät muut kuin potilas itse. Minä en halua mihinkään esikartanoon. Minä haluan tehdä päätöksen minun elämästäni itse.”

Vaikka Seppänen ei selvästikään halua kartanoon – kunnia hänelle siitä – totean vain, että useimmissa tapauksissa myös sedaatio riittää hyvin. Toisaalta ymmärrän myös Seppäsen näkemystä, että myöskään eutanasian hyväksyminen ”ei rajoittaisi kenenkään oikeutta koviin kipuihin”.

Olen kuitenkin filosofina pomminvarma siitä, että eutanasian anomis- ja hyväksymismenettelyt käynnistäisivät Suomen sairaaloissa suunnattoman kiistelyn eutanasian myöntöperusteista. Kärsimysten kokeminen ei ole objektiivisesti arvioitavissa vaan vain subjektiivisesti kuvailtavissa. Rajanvedon ongelma siirtäisi ongelman potilaalta aina myös lääkärien, läheisten ja muiden ihmisten puolelle. Läheissuhteista taas on usein vaikea hahmottaa mitään puolia, eikä potilaan subjektiviteetti ole yksiselitteinen asia.

Koska jokainen ihminen voi periaatteessa lopettaa elämänsä omin toimin milloin tahansa, voidaan kysyä, mitä ongelmaa koko asiassa edes on. Ongelma tuleekin esille juuri silloin, kun kuoleva potilas on ilmaissut tahtonsa mutta ei pysty itse sitä toteuttamaan. Heikentyneille ihmisille myös tajunnan hämärtymiset ja vaihtelut ovat tavanomaisia, joten itsemurhassa avustaminen ei ole terveydenhoitohenkilökunnalle helppoa.

Kun eutanasiaa voitaisiin suorittaa vain potilaan itse tahtoessa, keskeinen kysymys on, mikä potilaan tahto on ja kuinka se muodostuu. On valheellista väittää, että potilaan tahtotilaan eivät vaikuttaisi ympärillä olevat ihmiset, hoidon tehokkuus ja rakennus tai se ympäristö, jossa ihmisen hoitopaikka sijaitsee. Ei ole epäilystäkään, etteivät poliitikot keksisi alkaa kiirehtiä potilaita pois kuluttamasta sairaanhoidon niukkoja resursseja myös eutanasian keinoin.

Onkin kummallista, että Seppänen luottaa niin lujasti omaan objektiivisuuteensa asiaa arvioidessaan. Hän vetoaa koko ajan lähinnä omaan asemaansa, omiin toiveisiinsa ja läheisensä kärsimyksentäyteiseen kuolemaan. Juuri sen vuoksi hän ei välttämättä näe kokonaisuutta.

Toisaalta sympatiani ovat Seppäsen puolella. Kenenkään ei pitäisi joutua päättämään päiviään filosofi Gilles Deleuzen tavoin, joka keuhkosyövän runtelemana hyppäsi kerrostaloasuntonsa ikkunasta kadulle. Totean vain, että kysymys eutanasiasta ei ole lopultakaan yksiselitteinen edes ihmisille itselleen, vaikka ratkaisun luonnollisesti toivottaisiin sitä olevan.