Sensuurin viikate niittää taas

Mikäli luottamus esivallan järkevyyteen alkaa tuntua vaarallisen itsestäänselvältä, on hyvä perehtyä valtakunnansyyttäjänviraston päätöksiin, joilla ahdistellaan sananvapauttaan käyttäviä ihmisiä. Luottamus juristien arvostelukykyyn karisee tällöin hetkessä. On valtakunnansyyttäjänvirastolta jälleen suuri virhe vetää käräjille perussuomalainen kansanedustaja. Päätöksen Teuvo Hakkaraisen syyttämiseksi teki apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.

En pidä Teuvo Hakkaraisen tapaa ilmaista itseään erityisen eleganttina, mutta puolustan hänen oikeuttaan ajatella ja sanoa, minkä kansanedustajan kyvyillään katsoo oikeaksi ja hyväksi. En ole samoilla linjoilla myöskään Terhi Kiemungin kanssa, mutta pidän hänenkin toimintaansa hyväksyttävänä kansanvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen luottamuspääoma mitataan siinä, minkä verran se sietää sarkasmia, ironiaa ja parodiaa sekä yleensäkin huumoria.

En pidä kaikesta, mitä oikeudessa tuomitut Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari ovat sanoneet, mutta heidän kamppailunsa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien osoittamiseksi ovat olleet oikeutettuja ja poliittiset ansionsa suuria verrattuna niihin pieniin epäkohtiin, joista heitä voidaan arvostella.

Syyttäjien ja tuomiosta riemuitsevien kannattaisi ymmärtää muutama asia.

Yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itsesensuroida näkemyksiään.

Mikäli siis sananvapautta kahlitaan normatiivisilla sanktioilla, ihmiset eivät enää keskustele esittämällä todellisia ajatuksiaan vaan valheita, joilla he pyrkivät välttelemään sakkoja tai koppituomioita – tai vaihtoehtoisesti tavoittelemaan jotakin hyötyä, kuten parempaa virka-asemaa hallintohierarkioiden tikapuilla. Totuus on tällöin tuomittu katoamaan, kuten DDR:ssä ja Neuvostoliitossa.

Monessa oikeusvaltiossa kansanedustajat nauttivat syytesuojaa juuri siksi, että kansanvaltaan liittyvää sananvapautta ja poliittisia toimintaoikeuksia ei voitaisi rajoittaa poliittisilla oikeudenkäynneillä. Suomen perustuslain pykälässä 30 kansanedustajan syytesuojasta säädetään seuraavasti:

”Kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen, eikä hänen vapauttaan riistää valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta, ellei eduskunta ole siihen suostunut päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä.”

Silti syytteitä nostetaan! Parlamentaarikkojen syyttäminen ”vääristä sanoista” on absurdi ja politiikan vastainen tendenssi, jonka alkusyy on Euroopan unionin osittain aiheuttama maahanmuuttotulva ja seuraus EU:n paimenkirjeillään pohjustama noitavaino, jonka kohteina ovat isänmaataan ja kansallista etua puolustavat ihmiset.

Samasta kertoo myös Geerd Wildersiä vastaan suunnattu ajojahti, joka jatkuu ja jatkuu äskettäin uudestaan alkaneessa poliittisessa oikeudenkäynnissä. Tämä ihmisparka ei voi nukkua kahta yötä peräkkäin samassa paikassa terrori-iskujen pelon vuoksi, vaan häntä kiikutetaan paikasta toiseen, koska uhkaukset...

MV-lehden Ilja Janitskinia puolestaan viedään kuin sikaa korvasta oikeuteen tekijänoikeussyytteitä ja mielensäpahoittamissyytteitä heilutellen, vaikka kaikki tietävät niiden olevan verukkeita maahanmuuttokritiikin vaimentamiseksi. Eihän kukaan haasta Googleakaan oikeuteen, vaikka se tallentaa ja esittää välityspalvelimiensa kautta kaiken Internetissä julkaistun!

Sitä paitsi Teuvo Hakkaraisen väite on totta. Pitää paikkaansa, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”. Tästä terroritekojen ajantasaisesta tilastosta voitte laskea, että noin 98 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekemiä.

Vaikka logiikan kielissä ”kaikki”-kvanttorin käyttö vaatisikin läpikotaista ja täydellistä 100 prosentin edustusta, sanaa ”kaikki” voidaan kuitenkin käyttää pyöristävässä merkityksessä luonnollisissa kielissä, kun jonkin ryhmän edustus hipoo täydellisyyttä, aivan niin kuin se on muslimien tekemien terrori-iskujen tapauksessa. Lähemmäksi totuutta on vaikea päästä.

Myös Hakkaraisen vaatimusta maahan saapuneiden muslimien palauttamiseksi kotikonnuilleen voidaan pitää oikeutettuna, sillä se liittyy maahan laittomasti tulvineiden kehitysmaalaisten valtiollemme aiheuttamaan taakkaan ja kantaväestölle aiheutuviin kuluihin. Kansanedustajien poliittiseen toimintaan sisältyy oikeus ja velvollisuus myös väestöpoliittiseen harkintaan, jossa arvioidaan maahan pyrkivien soveltuvuutta muun muassa heidän uskontonsa mukaan. Hakkaraisen arvio oli kielteinen ja kriittinen, ja hän sanoi sen.

Mikäli Teuvo Hakkarainen tuomitaan kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, oikeuden tuomio tuskin toimii hänen näkemystensä vaientamiseksi. Pikemminkin seurauksena on kovaäänistä korostumista. Juristin nuijalla pamputtaminen ei siis toimi myöskään viranomaisvallan omien tarkoitusperien kannalta, sillä se entisestään herättää epäluuloja syyttäjä- ja oikeuslaitosta kohtaan ja jakaa kansakuntaa kahtia.

Räikeän näytön tästä tarjoavat ne toimittajat, jotka ovat vaatineet Timo Soinia ripittämään perussuomalaista kansanedustajaa siksi, että apulaisvaltakunnansyyttäjä on toimittanut hänelle poliittisen syytteen. Soinin kannattaa miettiä tarkkaan, alkaako kumartelemaan tai pyllistelemään mihinkään suuntaan, vai olisiko aika asettua omiensa tueksi.

Keskeinen valtio-opillinen kysymys on, kuka oikeastaan on antanut syyttäjäviranomaisille vallan ja välineet juntata suomaisten ihmisten ja kansallisen edun vastaista politiikkaa viranomaisvallan tuomalla näennäisoikeutuksella. En ole huolissani ”vihapuheeksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden esittämisestä. Minä olen huolissani ”vihapuheeksi” lavastettujen näkemysten viranomaisvihasta, joka on paljon turmiollisempaa kuin kansalaisten juureva pyrkimys puolustaa omia oikeuksiaan ja kulttuuriaan.

On syytä muistaa, että tyrannien valta päättyy tuomioihin, mutta marttyyrien valta alkaa niistä.