Metakeskustelun hyödyllisyydestä

Metakeskustelulla tarkoitetaan puhetta siitä, kuinka keskustelua pitäisi käydä.

Olipa kerran Aziz, joka muutti kippurakärkisine kenkineen maahan. Pian esiin nousi maahanmuuttokriitikko, joka kritisoi maahanmuuttoa. Hänelle puolestaan ilmaantui maahanmuuttokriitikon kriitikko, joka kritisoi maahanmuuttokriitikkoa. Lopulta puheeseen puuttui maahanmuuttokriitikon ja maahanmuuttokriitikon kriitikon yhteinen ylikriitikko, joka katsoi omistavansa avaimet koko keskustelun kritisointiin ja veti maahanmuuttokriitikon oikeuteen. Tämän kaiken tapahtuessa Aziz livahti taloon kuin torppaan ja teki sinne kotinsa.

Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sittemmin lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa haaveessaan näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri.

Olipa kerran Pohjois-Karjalasta muuttanut hyväuskoinen ja lapsellinen opiskelijatyttö nimeltä Katja, joka raiskattiin häikäilemättömästi Kontulan metroasemalla. Muutamat polkivat häntä kuin tulpatonta mopoa, ja hän sai lisänimen patja-Katja. Raiskausten kriitikkoa tämä liikutti, ja hän kirjoitti asiasta nettiin. Pian asiaan tarttui sanomalehti Tämän maailman kaikki asiat toimittaja, joka raiskausten kriitikkoa kritisoiden ryhtyi raiskauskriitikon kriitikoksi. Hän sai tuekseen erään puolueen erään jaoston, joka ylikriitikoksi ryhtyen saattoi asian tuomarin nuijan alle. Tämän kaiken tapahtuessa epätoivoinen Katja omaksui prostituoidun ammatin ja myi ihteään käpy selän alla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, sillä ”tavaran” myyminen ei ollut rikos, ostaminen vain oli.

Olipa kerran rehti rakennusmies Reino, joka rakensi itselleen mökin. Sitten paikalle tuli rakennusviraston kriitikko, joka purnasi, että talossa on harjakatto kun pitäisi olla tasakatto, ja seinät ovat siniset kun pitäisi olla punaiset. Hänelle ilmaantui edelleen mestarikriitikko, ja kriitikot kinasivat keskenään, kunnes Reino keskeytti viranomaiset ja sanoi: ”Olen omalla kustannuksellani tehnyt tämän talon. Viereinen tontti on vapaa. Tehkää te sinne sellainen palatsi kuin haluatte mutta pyyhkikää itse toistenne perseet älkääkä siirtäkö kuluja muille.”

Muuan kriitikko päätti myöhemmin esittää kritiikkiä aiheesta ”Kuka kriitikon elättää?”. Hänelle ilmaantui kuin ilmaantuikin kriitikon kriitikko, joka esitti kritiikin kritiikkiä, ja hänelle vihdoin kriitikon kriitikon kriitikko. Näin oli saavutettu täydellisen ja riippumattoman kritiikin taso, joka koski kritiikkiä itseään eikä poikennut maassamme esitettävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, paitsi siinä suhteessa, että se oli sataprosenttisen laillista eikä ketään tarvinnut kurmottaa oikeudella. Se sai myös osakseen useimmat kuviteltavissa olevat palkinnot, ja tästä kaikesta syntyi suunnaton yleisen mielettömyyden varasto.