Suomen valtion johdossa on istunut kaikkien aikojen vasemmistolaisin ja taloutemme kannalta tuhoisin hallitus. Se ei ole äänestäjien syytä, sillä kansa valitsi eduskuntaan selvän oikeistoenemmistön vuonna 2019.
Vasemmistoenemmistöisen hallituksen muodostamisesta voi syyttää Keskustaa, joka suostui vihervasemmiston tilkkeeksi, ja Kokoomusta, joka ajoi itsensä oppositioon suostumatta yhteistoimintaan Perussuomalaisten kanssa.
Vihervasemmistolainen hallitus ei ole laittanut valtion menoja tärkeysjärjestykseen, vaan se on riidellyt vasemmistopuolueiden, Vihreiden ja Kepun kesken rahankäytöstä. Hallituspuolueet ovat ratkoneet erimielisyyksiään hyväksymällä toistensa esittämät menojen lisäykset ja laittamalla laskut valtion velkapiikkiin.
Julkisen talouden tuhoisa velkaannuttaminen on johtanut Suomen koko tulevaisuuden häikäilemättömään miinoittamiseen. Missään muussa pohjoismaassa valtiontalouden tila ei ole yhtä huono, ja kyseisestä tuhopolitiikasta voi syyttää vain ja ainoastaan vihervasemmistolaista heppatyttöhallitusta, josta on tullut todellinen kansanvihollinen.
Koronakriisin ja euroalueen valuvikojen sekä todennäköisen romahduksen lisäksi edessä on kaikkien EU-maiden valtiontalouksien pysyvä rahoituskriisi, joka pilkistää esiin heti, kun globaali terveyskriisi saadaan väistymään.
Ei ole epäilystäkään, ettei jokin suuri tai pieni maailman mahtivaltio käyttäisi länsimaiden horjahtelevaa tilannetta hyväkseen aloittaakseen globaaleja voimasuhteita järkyttävän mullistuksen. Sellainen maa voi olla Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea tai Iran, joilla kaikilla on turvanaan ja uhkanaan ydinase.
Kriisien päälle syntyvät kriisit johtavat ennen pitkää kriisien syöksykierteeseen, jonka tuloksena myöskään Suomi ei ole entisensä, ja hyvinvointi-Suomi on lopullisesti menetetty.
Suomi ei ole pitkään aikaan ollut valtio, jossa kansalaiset voivat hyvin. Hyvinvointivaltiossa hyvin on voinut vain valtio ja sekin hillittömän velanoton tuloksena. Vihervasemmiston tapa roiskia valtion varoja vieraiden kansakuntien hyväksi on ollut Pölhö-Kustaan politiikkaa ja Turmiolan Tommin talonpitoa.
Surkeinta ja säälittävintä on, että aikana, jolloin maassa olisi tarvittu tarkkaa taloudenpitoa ja vastuunottoa, valtiomme johdossa on ollut sotien jälkeisen ajan huonoin ja tuhlaavaisin hallitus.
Mikään moraali maailmassa ei velvoita auttamaan vieraita valtioita tai kansakuntia omaksi velaksi, mutta niin vihervasemmistolainen hallitus on tehnyt. Se on toiminut myös kansalaisten perusoikeuksien vastaisesti, kuten Salvador Allenden hallinto Chilessä, tunnetuin seurauksin.
Tuhopolitiikan edistämisessä on erityisesti kunnostautunut Vihreä Liitto, joka on rikkonut kansalaisten omaisuudensuojaa ekososialistisilla ja viherkommunistisilla velvoitteilla. EU-lähtöiset taksonomia-asetukset ja ympäristönsuojelulait on ajettu Suomessa läpi kansalaisten perusoikeuksien ja koko kansantaloutemme etujen vastaisesti.
Muutamien teollisuusalojen suuryritykset ovat asettuneet näyttelemään kiilusilmäisten viherfundamentalistien kupleteissa vain välttyäkseen vihreiden harjoittamalta maineterrorilta ja ollakseen hulluille mieliksi.
Hirttoköyttä kansalaisten kaulan ympärillä on kiristetty polttoaineiden hinnankorotuksilla, hiilivoimasta luopumisella, kalliilla ja tappiollisilla investoinneilla tuulivoimaan ja vihreään siirtymään sekä ylimitoitetulla ympäristöpolitiikalla, jonka tuloksena suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen muuhun maailmaan verrattuna etuajassa.
Palkkioksi tästä kilpailusta on luvassa ennennäkemätön energiakriisi ja sitä kautta myös talouden luhistuminen, ja kaikki tämä pelkästään sekopäisten vihervasemmistolaisten vuoksi, jotka eivät osaa pitää edes omasta taloudestaan huolta vaan jotka ovat yleensä julkisen talouden elätettäviä lähiöpultsareita ja muita urbaaneja ovelia.
Vihervasemmiston harjoittama vandalismi näkyy myös henkilökohtaisella tasolla, jolla kateutta, kostoa ja omaa häpeäänsä hautovat woke- ja cancel-aktivistit harjoittavat katalaa ja luokkakaunaista maineterroria. Siitä olen joutunut myös itse kärsimään vihervasemmistolaisen ja feministisen median pimputettua mandoliiniaan mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan.
Vihervasemmiston punikkifasistit vihasivat kansallismielisyyttäni niin paljon, että he tekaisivat vasemmistolle tyypillistä dialektista merkitysten kääntöä soveltaen syytökseksi ”naisvihan”, jonka kautta he alkoivat projisoida omaa homovihaansa minua kohti.
Myös mediamoguli William Randoph Hearst kosti tunnetusti elokuvantekijä Orson Wellesille sen, että hän oli piirtänyt karrikatyyrin Hearstista elokuvassaan Citizen Kane. Wellesin ympärille lavastettiin seksiskandaali, joka näyttää olevan ajasta aikaan tehokkain tapa herättää kohua ja kytkeä yleisöjen aivot pois toiminnasta. Myös Julian Assagnen hyvää mainetta toden puhujana ja paljastajana yritettiin turmella seksuaalisuuteen liittyvällä skandaalilla.
Skandalisaatioiden ei olisi pitänyt liioin vaikuttaa minuun eikä asemaani, sillä olin jo itse skandalisoinut itseni ja käyttäytymiseni olemalla perussuomalainen homo. Sen sijaan sukupuoliargumentti oli vielä käyttämättä, joten vihervasemmistolainen media ja feministinen opetusministeriö tarttuivat siihen ja alkoivat syyttää minua ”naisvihasta”, kun en harjoittanut heteroseksuaaliselle normistolle tyypillistä naistenpalvontaa vaan sanoin totuuden siitä, kuinka kompleksisia naisten ja miesten suhteet ovat.
He veivät julkisen keskustelun omasta mielestään kenties kiihottavaan mutta brutaaliin raiskausten viitekehykseen peittääkseen tosiasian, ettei minua kiinnosta eikä tutkimustoimintaani liikuta vähääkään heterosällien ja -ämmien omassa kanssakäymisessään kokemat ongelmat.
Julkinen järjenkäyttö ja valtionpolitiikan tila kärsivät pahoin naisten ja miesten välisten suhteiden ristiriidoista. Jos tämän lausuminen on jonkun mielestä naisvihaa, siihen voi olla syyt naisissa itsessään.
Olen aina ajatellut, että filosofin tehtävä olisi esittää yhteiskuntakritiikkiä eikä noudattaa viranomaisten näkemyksiä ”tasa-arvosta” ja ”yhdenvertaisuudesta”.
Asemaani
vahvistaa olennaisesti se, että myös kuninkaat ovat joutuneet laajalti
median mudanheiton kohteiksi, joten ihmekös tuo, jos en minä. Paikkaansa
pitänee Nietzschen ajatus, että vasta kun ihmistä on julkisesti
kivitetty, hän istuu lujasti valtaistuimellaan.
