Miksi hyvinvointi ei ole onnellisuutta?

Vasemmistoliitto näyttää lähtevän vaaleihin sloganilla ”Rikkaus lisääntyy jakamalla”. Tosiasiassa jakamalla ei lisäänny rikkaus, vaan rikkaus lisääntyy tuottamalla lisäarvoa, josta voidaan sitten jakaa. Tietenkin lisäarvon tuottamiseen vaikuttavat myös halukkuus jakaa kykyjään ja ihmisten yhteistoiminta. Näin päästään siihen, mitä puolue näkee myös itsessään: ”rikkauteen, jolla on arvoa”.

Vasemmistoliitossa on ajateltu myös niin, että ”kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista”. Tämä on tavallaan totta. Poliittinen vasemmisto näkee rikkauden ja hyvinvoinnin usein synonyymeinä, sillä ihmiset eivät elä pelkästä hengestä.

Tämä ajattelu on kuitenkin johtanut hyvinvoinnin immanenttiin ja materialistiseen määrittelyyn, ainakin mikäli rikkautena pidetään pelkkää rahakkuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikassa puhutaan paljon hyvinvoinnista mutta ei juurikaan onnellisuudesta, jota pidetään filosofian käsitteenä. Onnellisuuden subjektiivisuuden vuoksi onnellisuutta on vaikea mitata, eikä se sen vuoksi taivu tarpeeksi helposti tieteellisten ja poliittisten laskelmien kohteeksi. Siksi onnellisuudesta puhumista kierrellään.

Poliittisen vihervasemmiston resepti on ollut, että yhteiskunnassa pitää pyrkiä tilanteisiin, joissa kukaan ei ole täysin pahoinvoiva, mutta kukaan ei ole myöskään maksimaalisen hyvinvoiva. Jos onnellisuus mielletään materiaaliseksi hyvinvoinniksi, myös onnellisuus tulee tällöin määriteltyä keskimääräisen onnellisuuden tavoitteluksi.

Muutamat filosofit katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuutta riistämättä jotain toista ihmistä tai toisen mahdollisuuksia. Tämä johtaisi kuitenkin (paitsi itsen hyvinvointiin) myös toisten pahoinvointiin ja herättäisi kysymyksen, kuinka kukaan voi olla onnellinen aiheuttaessaan kurjuutta ja tehdessään toisia onnettomiksi? Toisessa tapauksessa ongelmaksi tulisi, miten kukaan ihminen voi olla onnellinen tyytyessään keskiarvo-onnellisuuteen. Onnellisuuden ominaisuus on se, että sen pitäisi toteutua täydellisenä.

Esimerkiksi kukaan heteromies tuskin voi olla onnellinen, jos hän haluaa harjoittaa seksiä naisen kanssa, mutta hänelle tarjotaankin korvikkeeksi miestä. Tai miten kukaan homomies voisi olla onnellinen, jos hänen onnensa täyttymyksenä pidetään naista? (Miten paljon traumaattisia esimerkkejä molemmista tapauksista onkaan saatu!)

Onnellisuuden ominaisluonne on se, että se voi toteutua vain täydellisenä, rajatta ja ehdoitta. Onnellisuuden saavuttamiseksi on tavoiteltava ääriarvoja. Joskus jo pelkkä tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saavuttaminen vain lopettaa tuon miellyttävän tavoittelemisen tilan. Siksi kai monet jatkuvasti tavoittelevat jotakin.

Se, että onnellisuus on ehdoton ääritila, kirkastaa myös, mitä eroa on hyvinvoinnilla ja onnellisuudella. Hyvinvointi on relatiivista, ja sitä voi myös jakaa ilman, että ihmisten onnellisuus paljonkaan heikkenee. Antaessaan rikastuu, kuten saadessaankin. Sen sijaan onnellisuutta voi harvemmin jakaa, vaikka sen voi toki saavuttaa yhdessä.

Onnellisuus on subjektiivinen, absoluuttinen ja syvästi koettu tila. Esimerkiksi keskitysleirivanki voi olla onnellinen, vaikka hän ei voisikaan hyvin. Ihminen, jota kidutetaan, voi tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän on ollut rehellinen eikä ole tinkinyt mielipiteistään – tai on esimerkiksi kieltäytynyt kertomasta jotakin sotasalaisuutta. Hän on siis onnellinen mutta ei hyvinvoiva.

Toisaalta moni sellainen ihminen, joka voi muodollisesti hyvin, ei aina ole onnellinen. Esimerkiksi moni poliitikko, joka saa korkeaa palkkaa (ja voi ainakin siinä suhteessa hyvin), voi olla perin onneton, sillä ammattivalehtelijan roolissaan hän joutuu myötäilemään kannattajiensa mielipiteitä silloinkin kun itse ajattelee toisin. Hän on siis hyvinvoiva muttei onnellinen pettäessään ainakin osaa ihmisistä sekä itseään. Ja itsepetos on petoksista pahin, sillä sekä syyllinen että uhri ovat paikalla koko ajan.

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät välttämättä vähennä toisten hyvinvointia eivätkä onnellisuutta. Usein katsotaan, että esimerkiksi kehitysmaiden kurjuus ja länsimaiden hyvinvointi johtuvat riistosta. Todellisuudessa Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaista elintasoltaan parhaita ovat ne, joissa siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut runsainta. Ilman kartesiolaista rationalismia niissä elettäisiin todennäköisesti edelleen heimoyhteiskuntien tasolla.

Länsimaat ovat luoneet kehitysmaihin rationalismin, teollisuuden ja demokraattisen poliittisen järjestelmän. En silti väitä kehitysmaiden olevan meille velkaa mistään. Juuri näin hyvinvointi lisääntyy jakamalla. Ja eniten jaettavaa meillä on demokratian, liberalismin ja valistusihanteiden ulottamisessa myös kehitysmaihin, aidon monikulttuurisen mallin mukaisesti.

Eri asia on sitten se, lisääntyykö tällä tavoin onnellisuus vaiko pelkkä hyvinvointi. Monet kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisia, koska heillä on elämälleen jokin fundamentti, joka länsimaalaisilta tuntuu puuttuvan, ja siksi heille ollaan lännessä joskus kateellisia. Toisaalta monet kehitysmaiden asukkaat kadehtivat länsimaalaisten ihmisten hyvinvointia, mikä tasapainottaa tilanteen poliittisen korrektiuden mukaisesti. Ruoho on aina vihreämpää naapurin haudalla.