Uskonto ja politiikka ovat yksi ja sama

Pääministerinä toimiva Mari Kiviniemi ehti lopultakin ottaa kantaa evankelisluterilaisen kirkon sisällä vellovaan kiistaan siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimiset legitimoida. Yleisradion haastattelussa pääministeri yhdisti politiikan uskontoon sanomalla, että uskonto ja politiikka olisi pidettävä erillään toisistaan.

Tällä tavoin Kiviniemi koettanee itse erottaa itsensä siitä vaikeasta tosiasiasta, että uskonnot toimivat yhteiskunnassamme valtiovallan suostumuksella. Häneltä on myöskin päässyt unohtumaan Maalaisliiton vaalijuliste, jossa oli pinottu Raamattu ja lakikirja päällekkäin, ja kuvaa täydensi teksti ”Näihin nojaa Maalaisliitto”.

Keskusta on yksi Suomen ideologisesti rasitteellisimmista puolueista. Kristillinen metafysiikka vaikuttaa sen juurikasvustossa vahvasti. Missä uskonto, siellä ongelma. Olisi ehkä hyväkin, että uskonto ja politiikka pidettäisiin erillään. Itselläni on tieteellinen maailmankatsomus, ei irrationaalinen.

Uskonto ja politiikka vaikuttavat toisiinsa nyt siinä, että valtio legitimoi uskontojen toiminnan: se myöntää eräille kirkoille jopa veronkanto-oikeuden ja hylkää tai hyväksyy virallisen uskontokunnan aseman. Esimerkiksi uuspakanalliselta wiccalaisuudelta opetusministeriö hylkäsi virallisen uskonnon statuksen, eikä myöskään Korkein hallinto-oikeus muuttanut päätöstä.


Uskonto ohjaa politiikkaa – ja millä tavalla?

Niin, mitenkä se nyt on, Mari Kiviniemi, pidetäänkö politiikka ja uskonnot erillään? Kuinka ne voitaisiin erottaa toisistaan, kun yksinkertaisinkin ymmärtää, että koko poliittinen universumi on kristillisen metafysiikan läpäisemä? Esimerkiksi filosofi Martin Heideggerin analysoima pelastuksen periaate ulottuu ympäristöpoliittisesta anekaupasta aina poliitikkojen haluun pelastaa oma nahkansa.

Valistusfilosofian mallimaassa Ranskassa kirkko ja valtio koetetaan pitää erillään, mutta asiassa ei ole onnistuttu, vaan valtio joutuu jatkuvasti ottamaan kantaa moniin uskonnollisiin kysymyksiin. Ja katolinen kirkko puolestaan on Ranskassa huomattava poliittisen vallan käyttäjä sekä asenteiden muokkaaja. Ei ole pitkä aika, kun Ranskan valtio otti kantaa muslimien huivipakkoon ja muslimit valtion päätökseen.

Viime aikoina politiikan ja uskonnon eroa on korostettu, kun on väitetty, että islam on pelkkä uskonto, jolla ei ole mukamas mitään tekemistä politiikan kanssa. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila, jota usein käytetään islamin asiantuntijana, on nähnyt islamin yksipuolisesti uskontona tai kulttuuri-ilmiönä. Todellisuudessa islam on myös poliittinen järjestelmä. Näin sanoo jo islamiin sisältyvä din wa-dawlah -periaate, jonka mukaan islamin pitää ohjata politiikkaa. Omituista on, että monet eurooppalaiset poliitikot ja islamin asiantuntijat ovat olleet valmiita sulkemaan silmänsä tältä.

Useimmiten asia onkin niin, että tavalliselle uskovaiselle – onpa hän sitten kristitty tai muslimi – riittää, että hän voi yrittää omalla uskonnon harjoittamisellaan lievittää eksistentiaalista ahdistustaan ja luoda olosuhteet, joissa hän voi elättää itsensä ja perheensä. Uskonto on tällöin politiikan väline ja osa: se on ideologisen vallan käyttöä ja siihen mukautumista. Kääntymys uskontoon on kääntyminen tietyn poliittisen järjestelmän piiriin. Uskonto ohjaa politiikkaa ja politiikka uskontoa niin idässä kuin lännessä.


Uskonnot ovat pesujauhemerkkejä

Usein väitetään, että uskonto on oma tonttinsa, jolla ovat voimassa omat säännöt ja jolle on sopimatonta astua. Todellisuudessa uskontojen tontit sijaitsevat meidän kaikkien omistamassa valtiossa. Kun valtion ja uskontojen avioliitto on tosiasia, vaikutusyhteyden pitää olla vastavuoroista, ja valtion pitää voida päättää siitä, mitä uskontojen piirissä saa, ei saa tai pitää tehdä.

Valtio ei ole voinut säätää sellaista lakia, jolla legitimoitaisiin esimerkiksi sukupuolisyrjintä yhdistyksissä. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella tai harjoittaa muuta diskriminoivaa toimintaa. Uskonnot puolestaan ovat samassa asemassa kuin yhdistykset. Niinpä niidenkään ei pitäisi voida diskriminoida ihmisiä valtion siunauksella. Tässä mielessä kirkkojen pitäisi legitimoida samaa sukupuolta olevien avioliitot.

Valtioiden ja uskontojen välisten yhteyksien lisäksi pitää nähdä myös kirkkojen ja uskontojen yhteydet. Kirkko on hallinnollinen rakenne valtion ja uskonnon välillä.

Uskonnot ovat kuin pesujauhemerkkejä, jotka kilpailevat asiakkaidensa sieluista. Kristinusko on tällöin eräänlaista uskontojen Bio Luvilia naturalistisen ja ihmissuhteiden luonnollisuutta painottavan seksuaalisuusnormistonsa vuoksi. Islamilainen yhdyskunta on Sertoa ja buddhalaisuus Omoa.

Kirkot puolestaan ovat firmoja, joiden toimitusjohtajina piispat istuvat. Kristilliset kirkot ovat uskontojen Vidal Sasson, islamilainen yhdyskunta on Procter Gamble ja buddhalaisuus Unilever.

Suomessa politiikan ja uskonnon yhdistämisessä ei ole menty sentään niin pitkälle, että piispat toimisivat ministereinäkin, kuten islamistisissa maissa. Homojen asema on ankea juuri näissä islamilaisissa maissa ja sellaisissa kristillisissä valtioissa, joissa uskonto puristaa poliitikkojen päätä. Eräällä tavalla olisi hyvä, että valtio ja kirkot erotettaisiin toisistaan, sillä tällöin armeijankaan ei tarvitsisi siunauttaa kanuunoitaan kirkolla.

Sen sijaan valtiota ja uskontoja on paljon vaikeampi irrottaa toisistaan. Molemmat kun ovat ideologisia eivätkä pelkästään hallinnollisia muodosteita (valtio poliittinen, uskonto metafyysinen). Nähdäkseni valtion ei pitäisi hyväksyä sellaisia kirkon toimintaa sääteleviä lakeja, jotka mahdollistavat sukupuolisen syrjinnän kirkon sisällä.