Etelä-Eurooppa kohti fasismia?

Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.