Kansanvalta ei pyhitä kaikkea

Suoran demokratian sudenkuoppa on, että kansa ei tiedä kaikkea ja voi myös erehtyä karvaasti. Kun EU-jäsenyyttä kannattava David Cameron lupasi äänestyttää brittejä EU-jäsenyydestä, hän tuli ottaneeksi suuren riskin ja pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää. Siksi hänestä tuli kenties maansa taktisesti tyhmin pääministeri, ja samalla myös entinen.

EU:ssa on totta kai valuvikaa, jonka johdosta brittien eropäätös antoi Euroopan unionille selvän viestin. EU puuttuu liiaksi jäsenmaidensa sisäisiin asioihin, ja siksi unionin vaikutusvaltaa on kavennettava. Ikkunat kannattaa kuitenkin vain pestä mutta ei rikkoa.

En kannata Suomen hätäistä eroa EU:sta, vaikka se poistaisikin direktiivisuman ja paragrafipainajaisen sekä päästäisi irti euron ahdingosta kohti taloudellista itsemääräämisoikeutta. Eroaminen myös korjaisi maahanmuutosta johtuvia ongelmia muun muassa Schengenin sopimuksesta irtautumisen myötä.

Omasta mielestäni EU sinänsä on hyvä juttu, mutta ilman yhteisvaluuttaa: turvallisuuden takaajana, sosiaali- ja arvoliberalismin edistäjänä ja pelkäksi EEC:n tapaiseksi talous- ja vapaakauppaliitoksi palautettuna. On muistettava, että liityimme EU:hun lähinnä turvallisuussyistä: Suomi ei halunnut jäädä daamiksi Venäjän kainaloon.

Nyt kun Britannian oikeuslaitos on määrännyt, että maan hallitus ei voi aloittaa eroneuvotteluja EU:sta ilman parlamentin hyväksyntää, britit pääsevät todennäköisesti korjaamaan omasta eropäätöksestään koituneita haittoja. EU-jäsenyyden kannattajilla on enemmistö nykyisessä parlamentissa. Ennen asian esille ottamista siellä voidaan myös järjestää uudet parlamenttivaalit, mikä nollaisi tilanteen.

Keskeinen kysymys on, voidaanko kansanäänestys tulkita jälkikäteen vain neuvoa antavaksi, vai pitääkö se ymmärtää sitovaksi. Jos kansanäänestyksen tulos voidaan jälkikäteen mitätöidä alistamalla ratkaisu parlamentille, tämä vesittää kansanäänestysinstituution. Näin demokratia ja EU loittonevat toisistaan entistäkin kauemmaksi, ja kansanvallan idea sulaa pois.

Keskeinen pohdinnan aihe on, kumpi on tärkeämpää: äänestystuloksen kunnioittaminen ja demokratian vaaliminen itseisarvona, vai järkevimmän ja hyödyllisimmän ratkaisun tavoittelu. Kansanäänestysten järjestäminen kun on melkoista hasardihommaa. Suora demokratia ei takaa edustavaa osallistumista, mutta se mahdollistaa kansan johtamisen harhaan, vahvistaa propagandan vaikutusvaltaa ja hukuttaa vastuun kansan syviin riveihin.

Samasta syystä en kannata myöskään Suomen Nato-ratkaisun alistamista kansanäänestykseen. Laki ei sitä vaadi, eikä se olisi poliittisen realismin kannalta mahdollistakaan (aiheesta lisää tässä). Joka tapauksessa britit saavat nyt paluun mahdollisuuden, vaikka Brexit-valo palaakin. Pyörtämismahdollisuutta ja harkitsemisen paikkaa puoltaisi se, että äänestystulos oli vain täpärä ja sikäli sattumanvarainen.

Toivoin ja toivon edelleen, että britit olisivat pysyneet EU:ssa, sillä heidän riesanaan ei ole euroakaan. Eroaikeesta on kertynyt haittaa myös Suomelle, sillä Britannia on ollut pohjoismaille hyvä kumppani. Jos taas Britannian parlamentti pysyy kansanäänestyksen mukaisessa päätöksessä, Britannia pääsee tavoittelemaan merkittäviä pitkän tähtäimen hyötyjä, joiden tulokset ovat tosin vasta useiden vuosien tai vuosikymmenien päässä.

Tämän puntaroinnin mukaisesti Euroopassa joko jatketaan, ylläpidetään ja arvostellaan raihnaiseksi käynyttä globalisaatiokulttuuria tai palataan takaisin kansallisvaltioajattelun suuntaan. Oireellista on, jos asioista pitää päättää juristien antamilla kansliatuomioilla.