Kun demarikin on oikeistolainen

Niin sanottu äärioikeistolaisuus kiehtoo äärivasemmistolaisia kuin karhua hunaja. Alitajuisesti hekin ehkä aavistavat, että äärioikeisto ajaa nyt niitä asioita, jotka vasemmistopuolueet ovat hylänneet hoilatessaan ”Kansainvälistä” Euroopan unionin ja kapitalismin hyväksi.

Sitä mukaa kuin maahanmuutto, EU:n letkuruokinta, työpaikkojen vaellus halpamaihin, valtioiden välinen verokilpailu, yhtiöverotuksen lieventäminen ja tulo- sekä kulutusverojen korotukset ovat syöneet leivän työväenluokan pöydästä, vasemmistopuolueiden perinteistä kannattajakuntaa on alkanut houkuttaa äärioikeistolaisiksi sanottujen ryhmien tarjoama vaihtoehto.

Tuo vaihtoehto perustuu kansallisen edun puolustamiseen ja internatsismin eli pakkokansainvälistämisen arvostelemiseen. Sana ”äärioikeisto” on vasemmiston käytössä enemmänkin herja, jolla on yritetty sotkea perusteltu kansallisen edun edistäminen väkivaltaiseen rabulismiin. Sen verran epätarkka se käsitteenä on.


Jokaisen äärioikeistolaisen toivekirja

Lukaisin äsken Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman teoksen Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus 2012). Kirjassa annetaan niin sanotusta äärioikeistosta varmalla kädellä piirretty ja erinomaisen hyvä kuva.

Vaikutelma johtuu siitä, että monien mielestä nimenomaan moittiva ja syyttävä kuva on loistava ja hieno, aivan niin kuin Spedellekin ”huono nainen” oli se ”hyvä nainen”. Useat kirjan kohteena olevat ja ”äärioikeistolaisiksi” väitetyt tahot tykkäävät varmasti kielteisestä muotokuvasta, jonka laitavasemmistolaiset ovat heistä maalanneet, ja ottavat sen kiitoksena vastaan.

Myös minusta tämä kirja lemahtaa. Se oli jälleen niin ennalta-arvattava. Teoksessa arvostellaan niin sanotun äärioikeiston piiriin luettuja poliitikkoja ja ryhmiä, ja tietysti perussuomalaista puoluetta. Mutta kaiken takaa paistaa myös uteliaisuus ja kiinnostus itse toimintaa kohtaan.


Kannatuskato ja -kateus

Perussuomalaisten kannatus on todennäköisesti kotoisin nimenomaan Sdp:stä ja Vasemmistoliitosta ja jonkin verran keskustasta. Kokoomuslaiset eivät tutkitusti äänestä mielellään Perussuomalaisia johtuen molempien puolueiden kansallismielisistä korostuksista, ja Perussuomalaiset onkin mielletty ”köyhän kokoomukseksi”. Timo Soini tosin määritteli puolueensa ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”, mutta työväenpuoluehan se on nykyään kokoomuskin.

Vasemmistossa ollaan huolissaan kannatuskadosta Perussuomalaisten riveihin. Se voi selittää osan ”äärioikeistolaisuutta” kohtaan tunnettavasta mielenkiinnosta ja halun käyttää äärioikeistolaisuuden leimaa maineen pilaamiseen. Mutta se ei selitä kaikkea.

”Äärioikeistolaisuus” onkin kirjan kirjoittajille kovin summittainen leimakirves. Jos ”äärioikeistoon” luetaan tietty osa Perussuomalaisista, yhtä hyvin osa Vasemmistoliiton sisällä toimivista voidaan suoraan nimetä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Alexander Stubb sai aikaan jonkinlaisen kohun piipittämällä Twitterissä, mikä oikeastaan on äärioikeiston ja äärivasemmiston ero. Joidenkin mielestä kysymys sisälsi vastauksen: ulkomaankauppaministeri itse ymmärtää ne samoiksi tai toistensa leimaamiksi. Myös omasta mielestäni ääripäät kohtaavat, kun poliittista viuhkaa levitetään tarpeeksi. Ainakin menetelmät ovat samankaltaisia, ehkä myös edut. Liittykää siis yhteen.

Muslimien harjoittaman terrorin jälkeen eniten terroria maailmassa on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana aiheuttanut äärivasemmiston terrori. Äärioikeiston terroriteot jäävät toistaiseksi jälkeen. Vuosina 1962–2005 vasemmistolaisten ryhmien on laskettu tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria (Cindy C. Comb ja Martin Slann, Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion. Facts On File, Inc., 2007, s. 380). Lukujen ulkopuolelle jää valtiojärjestelmien osaksi integroitunut terrori, ja sitä onkin riittänyt sekä Chilen tapaisissa oikeistodiktatuureissa että DDR:n tapaisissa vasemmistodiktatuureissa.


Äärioikeiston määrittelemättömyys

Äärioikeisto Suomessa -kirjan merkittävä heikkous on, ettei se määrittele eikä rajaa äärioikeistolaisuutta juuri mitenkään. Omasta mielestäni koko käsite on epäonnistunut. Ilmiötä ei saada haaviin eikä sitä voida hallita poliittiseen paikkaan liittyvän käsitekaton avulla, sillä ”äärioikeistolaisiksi” sanottujen sijainnit poliittisella kartalla vaihtelevat paljon.

Tulokset riippuvat siitä, kuka määrittelee ja mistä positiosta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun kuningasvallan kannattajat asettuivat puhemiehestä oikealle ja liberaalit vasemmalle parlamentin edeltäjänä toimineessa kansalliskokouksessa. Poliittisen auditorion täyttyessä sosialistien ja kommunistien myötä vasemmalta liberaalit joutuivat siirtymään keskemmälle. Nyt kun vasemmisto ja löperöliberaali porvaristo politikoivat yksimielisesti Euroopan unionin sysimustaan syleilyyn heittäytymisen puolesta, kansallismielisille ei ole myönnetty paikkaa oikeastaan mistään.

Äärioikeistolaisiksi sanottujen henkilöiden omien itsemääritelmien mukaan koko oikeiston ja vasemmiston välinen asetelma on vanhentunut. Sitä se on myös omasta mielestäni. Monien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Hommaforumin ja Muutos 2011 -puolueen kautta on onnistuttu kyseenalaistamaan vanhojen puolueiden ilmatilanhallinta ja laittamaan luutuneita asetelmia uusiksi.

Keskeinen kysymys on, miksi juuri vasemmistolaisten pitäisi päättää siitä, mitä oikeisto on. Niin sanottu äärioikeisto on paljon harvemmin asioinut kilpailijan tontilla ja pyrkinyt heittämään kuraa ruotimalla ”äärivasemmiston” olemusta. Sen sijaan lähes joka vuosi on ilmestynyt jokin kirjanen, jolla on läimäytetty ”äärioikeistolaisia” tai ”populisteja” jostakin. On Kallonmittajia ja skinejä, Ääriajattelu nyky-Suomessa, Hallan vaara ja niin edelleen loppumattomiin.

Miksi äärivasemmisto ei kirjoita moitekirjojen sijasta kirjaa omasta itsestään: siitä millainen hyvyyden lähde se itse on? Äärivasemmistolaisen voisi ehkä määritellä henkilöksi, jonka mielestä demarikin on oikeistolainen. Myös äärioikeistolla on ollut sitoumuksia vasemmistoon. Olihan NSDAP:kin nimenomaan Kansallissosialistinen Saksan Työväenpuolue.


Populismin määrittelemättömyys

Myöskään populismin käsitettä ei ole määritelty teoksessa Äärioikeistolaisuus Suomessa. Populismin tunnusmerkkeinä voitaisiin pitää esimerkiksi argumentaation perustelemattomuutta, poppareiden, urheilijoiden ja missien asettamista ehdokkaiksi ja kansansuosion kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Perussuomalaisia on sanottu tällä perusteella populisteiksi.

Mutta niinhän useimmat muutkin puolueet tekevät, ainakin ne, jotka pyrkivät maksimoimaan kannatuksensa tähdäten 100 prosentin äänisaaliiseen. Populismia voitaisiin sanoa demokratiaksi, ellei sen sisällä asuisi totalitarismin itu. Ongelma ei ole nyt vain oppositiorooliin työnnettyjen Perussuomalaisten populistisuus vaan hallitusvastuussa olevien puolueiden oma löyhälatvaisuus Euro-uhreja annettaessa.

Populismin tärkeintä piirrettä ei ole havaittu: populismi on mielipidevaltaa. Sen takana ei siis ole merkittävää taloudellista tai järjestövaltaa. Kokoomuksella on takanaan kauppa ja teollisuus, keskustalla maatalous ja vasemmistopuolueilla ay-liike. Sen sijaan Perussuomalaisia ja Vihreää liittoa yhdistää se, että kummallakaan ei ole vaaleissa saadun kannatuksen lisäksi mitään. Ne ovat siis puhtaasti demokraattisia, kansalaisten mielipidevaltaa kanavoivia puolueita. Kristillisillä ja ruotsalaisillakin on enemmän: toisilla kirkko ja toisilla vierasta kieltä puhuva pääoma.

Tuosta syystä minäkin annoin joskus suostumukseni ehdolle Perussuomalaisen puolueen ehdokkaaksi, kun muutamat kauniisti pyysivät. Ajattelin, että siinä olisi puolue, jonka kautta voisi vaikuttaa puhumalla järkeä muun muassa EU-asioista, riippumatta korporaatioista. Paljoa en odottanut eikä mitään myönnetty. Homous kai painoi liikaa, ei tosin minussa, mutta se saattoi puristaa joidenkin toisten ihmisten päätä. En tiedä, kumpi poliittisissa suhteissa on ovelampi, konservatiivinen oikeisto, joka ahdistelee seksuaalivähemmistöjä avoimen brutaalisti, vai heteroseksuaalinen äärivasemmisto, joka pyrkii käyttämään vähemmistöjä välineenä oman kannatuksensa nostamiseen.


Kansallismielisyys on eri asia kuin äärioikeistolaisuus

Äärioikeistolaisuus Suomessa ei huomioi riittävästi sitä, että Euroopan kansallismieliset puolueet jakautuvat konservatiivisiin ja liberaaleihin. Esimerkiksi Geert Wildersin Partij voor de Vrijheid on ollut melko liberaaleilla linjoilla suhteessa kansallisiin vähemmistöihin, samoin Jörg Haiderin Bündnis Zukunft Österreich. 

Molemmat ovat maahanmuuttoa rajoittamalla halunneet ennalta ehkäistä yhteiskunnallisia konflikteja ja rasismin nousua. Käsittääkseni tähän ei ole sisältänyt rasismin kasvulla uhkaamista, sillä käytäntö on osoittanut, että rasismi nousee itsestään, kun ihmisten sukset menevät ristiin työttömyyden, asuntopulan ja muun kurjuuden vuoksi. Rasismin lentoon lähettämiseksi ei tarvita mitään kansankiihottajia, kun ihmisten intressit, edut ja arvot konflikoituvat todellisuudessa. Jos kansankiihottajia ilmaantuu, he ovat enemmänkin oire jo olemassa olevista ongelmista kuin syy niihin.

Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueen eräs tehtävä oli suojella sananvapautta Suomessa poliittisen korrektiuden vaatimuksilta. Samoin puolue halusi turvata vapaan yhteiskunnan ennalta eliminoimalla liiallisesta maahanmuutosta johtuvia konflikteja ja niistä seuraavia kurituksen, normeilla pamputtamisen ja kulttuurin yksiaineksistamisen vaatimuksia. Edelleenkin rekisterissä olevan puolueen rippeistä voisi ehkä koota arvoliberaalin kansallismielisen puolueen ja laittaa vanhentuneen nimen uusiksi muotoon ”Kansallisliberaalit”. 


Ideologien ja toteuttajien ero on tyypillistä myös vasemmistolle 

Äärioikeisto Suomessa onnistuu kyllä viitatessaan siihen tosiasiaan, että Euroopassa on tällä hetkellä kaksi äärioikeistoa: sofistikoituneet kansallismieliset ja toisaalta väkivaltaa käyttävät ääriryhmät. Yhden kriteerin äärioikeiston ja kansallismielisten erottamiseen voisi muodostaa se, käyttääkö liike väkivaltaa vai ei, ja toisen suhtautuminen kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Mutta niinhän äärivasemmistossakin on perinteisesti ollut akateemisista marxilaisista muodostunut sivistyneistö ja toisaalta vaaralliset vallankumoukselliset, jotka juonivat salaliittoja. Samoin islamin piirissä on toisaalta hurskas uskonoppineista koostuva islam ja toisaalta radikaalit poliittiset islamistit. Islamissa väkivalta on tullut vastaan kuin nurkan takaa myös silloin, kun se on yritetty verhota sivistyksen kaapuun.

Äärioikeiston käsitettä käytetään luultavasti siksi, että toinen vaihtoehto olisi liian pitkä. Se menisi intiaaninimeksi: ”Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemäärämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia”. Sen pahemmasta ei ole kysymys.

Minusta on harmillista, että kansallista etua edistävät ihmiset on yritetty jatkuvasti leimata äärioikeistolaisiksi tai rinnastaa äärioikeistoon. Yhtä kurjaa on tietenkin myös se, mikäli kansalliseen etuun pyrkivät ihmiset tosiasiassa käyvät vispilänkauppaa väkivaltaisten ja demokratiaa kunnioittamattomien tahojen kanssa.

Suomen poliittinen ilmapiiri on omasta mielestäni kuitenkin varsin terve, ja ääriryhmien iskut ovat olleet erillisilmiöitä. Ne on tietenkin otettava vakavasti ja tuomittava siitäkin huolimatta, että ne ovat joissakin tapauksissa voineet kääntyä myös uhrien eduksi tarjoamalla laajalti julkisuutta, aivan kuten Äärioikeisto Suomessa -teoksen ympärillä pyörinyt kähinä osoittaa.


Vasemmiston vaihtoehdottomuus: mikä neuvoksi?

Kiintoisa on tämäntyyppisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen funktio: sen tehtävä. Mitä tarkoitusta se palvelee ja kuka siitä hyötyy? Tämänkin kirjan kirjoittajat luultavasti väittävät palvelevansa demokratiaa. Mutta niinhän ”populistitkin” tekevät. Itse uskon, että taustalla vaikuttaa vasemmiston oma ideologinen kriisi, joka on krooninen. Ei ole omaa ohjelmaa eikä vaihtoehtoa. EU:ta pitäisi vastustaa, samoin kapitalismia ja kaikkea muuta pahaa. Siksi äärioikeistolaisuuden väläyttämä kansallisen edun puolustus himottaa ja kiihottaa vasemmistoa itseään.

Minua vasemmiston vaihtoehdottomuus ei yllätä, sillä marxismi ei voi päteä monikulttuurisessa maailmassa, jota pyörittävät kapitalismi ja vasemmiston itsensäkin hehkuttama globalisaatio. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei lainkaan tarvittaisi, jos olot olisivat kaikkialla yhdenvertaiset. Marxin julistus kansojen maailmanlaajuisesta yhteenliittymisestä ei kuitenkaan kanna, sillä vapaissa maissa jokaisella kansakunnalla on itsemääräämisoikeuteensa perustuva mahdollisuus itse määritellä työvoimansa hintataso. Tätä kansallista vapautta huonompi vaihtoehto olisi demokratian takavarikoiminen ja sellainen puolitotalitarismi, jossa taloutta säädellään, kuten Kiinassa.

Oman analyysini ja vaihtoehtoni olen esittänyt kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen, joka on poliittisen filosofiani kulmakiviä.

Irtisanoutua voi kaikesta paitsi maineesta

Kun äärivasemmistolaiset Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila aikoivat julkaista Jyväskylän kaupunginkirjastossa teoksensa Äärioikeisto Suomessa, tulos oli odotettu. Paikalle pyyhälsi kutsumattomana vieraana myös kirjan aiheena oleva äärioikeisto itse julkisesta sanasta tunnetuin ja poliisiakin työllistänein seurauksin. Tilaisuudessa sattunutta puukotusta ja muuta nujakointia paheksuttiin sittemmin laajalti.

Huomiota herättävää on, että niin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kuin presidentti Sauli Niinistökin vaivautuivat ottamaan asiaan kantaa. Vasemmistoliittolainen ministeri vaati Perussuomalaisia irtisanoutumaan Suomen Vastarintaliike (SVL) -nimistä järjestöä edustavien hyökkääjien toimista, ja kokoomuslainen presidentti taas katsoi tarpeelliseksi tuomita väkivallan käytön, ikään kuin se ei olisi selvää muutenkin. Ainakin he itse tuntuivat irtisanoutuneen väkevästi jostakin. Miksiköhän?

Vitsikästä on, mistä kaikesta pitää tai voi irtisanoutua. Sellaisesta, missä ei ole osapuolena, ei voi irtisanoutua, ja median olisikin syytä olla kytkemättä ihmisiä keinotekoisesti mihinkään, jossa he eivät ole mukana.

Pyydän lukijoitani huomaamaan, että en kirjoita nyt tuomiota (tai mitään kannanottoa) itse väkivallanteosta, niin kuin te arvoisat lukijat aloitte ehkä luulla, vaan tarkoitukseni on kirjoittaa siitä, mitä tällaisessa tuomitsemisessa tai käsien pesussa itse asiassa tapahtuu.


Perussuomalaisten käsien pesu

Perussuomalaisia on vaadittu jatkuvasti irtisanoutumaan oman puolueensa sisältä esitetystä rasismista, väkivallasta ja herjojen heitosta. Välillä irtisanoutuminen on ollut oma-aloitteista, kun sitä ovat ehdottaneet puolueen toiset jäsenet. Irtisanoutumista on vaadittu muun muassa rotuopista, homofobiasta, muukalaisvihasta ja natsismista.

Irtisanoutumisvaatimusten kohteina ovat olleet muiden muasssa Teuvo Hakkaraisen, Pentti Oinosen, Juho Eerolan, James Hirvisaaren ja hänen avustajansa Helena Erosen lausunnot ja sitoumukset. Puolue on selitellyt poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja ”erehdyksiksi”, ”vitseiksi”, ”tietämättömyydeksi”, ”harkitsemattomuudeksi”, ”kokemattomuudeksi” ja tietenkin myös juovuksissa esitetyksi toilailuksi. Valkopesu on ollut jatkuvaa, eikä ole epäilystäkään, etteikö yksittäistapauksista muodostuisi yhtenäinen kuva tai piirros, joka osoittaa aatteen luonteen.

Minusta on väärin, että esimerkiksi Helena Erosen hihamerkkikohua ja Juho Eerolan avustajana toimineen Ulla Pyysalon hakeutumista edellä mainittuun SVL-järjestöön seliteltiin pois. Hakemus olisi kannattanut jättää sisään ja ehkä hyväksyäkin, sillä siinä on ryhmä, johon moni samalla tavoin ajattelevista kuuluu.

Mutta en nyt vaivaudu ottamaan kantaa noihin aiempiin tapahtumiin. Yksinkertaisimmalla selitystasolla eli normatiivisella tasolla voidaan todeta vain, että Perussuomalaisen puolueen olisi syytä tehdä selvä tili siitä, mitä se edustaa ja sallii, eikä tyytyä selittelemään ikävyyksiä jälkikäteen.

Tässä kirjoituksessa ei ole nimittäin kyse perussuomalaisista eikä heidän arvostelemisestaan, vaan nimenomaan noista jo alussa mainitsemistani irtisanoutumisista, välimatkan repimisistä ja hajuraon tekemisistä. Siksi otan esimerkin myös toiselta ilmansuunnalta.


Kommunistien käsien pesu

Ei ole pitkäkään aika kun Helsingin yliopisto päätti sanoutua irti ”kohudosenttina” tunnetuksi tulleen Johan Bäckmanin esittämistä Viron historian vääristelyistä, joilla ei ole selvästikään mitään tieteellistä pohjaa ja jotka osoittavat lausujansa menettäneen arvostelukykynsä joko suhteessa todellisuuteen (mikäli hän oli tosissaan) tai suhteessa yleisöönsä (jos hän sanoi kaiken vain provosoidakseen). Merkille pantavaa on, että tällöinkin irtisanouduttiin vain mielipiteistä. Ei irtisanottu ihmisiä, sentään. Sillä täytyyhän omat virheensä näyttää varsinkin yliopistossa, jotta ne voidaan kumota. Siksi kiinnitys yliopistoon on parempi kontrollin muoto kuin pois potkaiseminen.

Itään päin kallistuminen on ollut Suomessa useiden poliittisten irtisanoutumisten aiheena. Virallinen poliittinen johto muisti irtisanoutua niin sanottuina suomettumisen vuosina kaikista ”neuvostovastaisina” pidetyistä mielipiteistä mutta ei YYA-sopimuksesta, kunnes sekin virallisesti irtisanottiin vuonna 1992. Jos ihminen ei ollut tottelevainen Kekkos-diktatuurille, hänet irtisanottiin viroista ja tehtävistä, tai niihin ei saanut nimitystä. Pelkkä mielipiteistä irtisanoutuminen ei tuolloin riittänyt. Nykyään virkaa ei saa tai siitä irtisanotaan, jos arvostelee EU:ta ja sen tarkoitusperiä.

Mielipiteistä irtisanoutumista harrasti aiempina suomettumisen vuosina myös laitavasemmisto. SKDL irtisanoutui usein äärikommunisteista, joille Neuvostoliiton Tehtaankadun suurlähetystö oli samaa kuin Yhdyspankki kapitalisteille, niin kuin Jörn Donner kuvailee vastailmestyneessä elämäkerrassaan Mammutti (Otava 2013). Muistan itsekin ajan, jolloin Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Suomen ulkopoliittinen johto sanoutui tuolloin järjestelmällisesti irti mielipiteistä, joita voitiin pitää neuvostovastaisilta vivahtavina. Sosiaalidemokraatit ja eurokommunismin eri muotoja edustaneet enemmistöläiset pitivät tiukan etäisyyden niihin taistolaisiin, jotka vaativat vallankumousta ja halusivat johdattaa maamme sosialistiseen Suomeen. Ilmeisesti tulos olisi ollut liian drastinen ja pelottava myös heille.

Jos mielipiteistä irtisanotuminen ei riittänyt, irtisanottiin ihmisiä. Se on ollut lähellä myös Perussuomalaisessa puolueessa, ja vähäisissä muodoissa toteutunutkin. Tämä on kuitenkin vielä valovuoden päässä siitä, miten asiat olivat natsi-Saksassa ja itäisessä naapurissamme, jossa Stalinin diktatuurin aikana murhattiin enemmän omia kansalaisia kuin heitä kuoli toisessa maailmansodassa. Nykyilmapiiriä osoittaa, että vieläkään uhreille ei ole pystytetty yhtään muistomerkkiä Moskovassa, toisin kuin Berliinissä ja muualla lännessä.

Jos irtisanomiset eivät ole riittäneet, on irtisanottu pää. Sen vastakohdasta tulee kai nimitys ”pitää päänsä”, tai kuten J. V. Snellman sanoi: ”olla omapäinen”.


Osapuolten neuvottomuus

Aloin analysoida irtisanoutumisten historiaa, kun perehdyin siihen poruun ja kähinään, joka alkoi Jyväskylän puukotuksesta. Muuan Perussuomalaisten jäsen antautui puolustelemaan tapahtumaa katsoen, että hänen mielestään perussuomalaisen puolueen ei tarvitse irtisanoutua puukotuksesta, sillä tekijöillä ei hänen tietojensa ja toiveidensa mukaan ole mitään tekemistä Suomen Vastarintaliike -nimiseen järjestöön kuuluneiden kanssa.

Helsingin yliopiston (minulle tuntematon) filosofian lehtori ja Vasemmistoliiton ehdokkaana ollut Panu Raatikainen taas pitäytyi omassa blogikirjoituksessaan pelkästään immanentteja tapahtumia kuvailevalle ja sikäli banaalille tasolle ilman mitään pyrkimystä selittää tai ymmärtää ilmiötä. Rivipersulle voin antaa anteeksi hänen pinnallisuutensa ja selitysvoimattomuutensa, mutta en voi katsoa läpi sormien Panu Raatikaisen kyvyttömyyttä minkäänlaiseen analyysiin, sillä hän on sentään dosentti ja nauttii kuukausipalkkaa yliopistosta.

Eräänlaista väkivaltaa onkin myös se, että filosofian yliopistovirat on täytetty poliitikoilla sosiaalidemokraatteihin lukeutuvan Thomas Wallgrenin istuessa ruotsinkielisellä oppituolilla ja Raatikaisen pitäessä hallussa teoreettisen filosofian yliopistonlehtorin virkaa. Vihervasemmiston hallussa näyttää olevan koko yliopisto, mistä tuoretta näyttöä antaa kommunisti Jeja-Pekka Roosilta vapautuneen sosiaalipolitiikan professorinviran täyttäminen Vihreää liittoa edustavalla Heikki Hiilamolla, ikään kuin tämä tieteen politisoituiminen olisi tieteelle itselleen jotenkin hyväksi.

Mistä tuossa eri muodoissa esiintyvässä puolustelussa, pakkoneuroosia muistuttavassa käsien pesussa ja selittelyssä sitten on kysymys? Koska minä olen filosofi ja tiedemies, haluan selittää ilmiötä puhtaan tieteellisesti.


Tieteellinen selitys

Alun perin kanadalainen mutta Chicagossa tohtoriksi väitellyt ja Yhdysvaltojen eri yliopistoissa elämäntyönsä tehnyt Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään.

Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona.

Mikäli myös politiikkaa arvioidaan teatterin näyttämönä tai esityslavana, tulee helpommaksi ymmärtää äärioikeiston ja äärivasemmiston toimintaa ja muiden poliitikkojen sekä yleisön suhtautumista heihin, eli juuri noita irtisanoutumisia.

Kaikki tietävät, että esimerkiksi äärivasemmistolaiselta odotetaan valtavaa suvaitsevuutta, aina siihen asti kunnes suvaitsevuus alkaa rajoittaa suvaitsevuutta itseään. Lopulta se tuleekin mahdottomaksi, kun suvaitsevuuden vaatimukset alkavat kohdistua suvaitsemattomuuteenkin. Äärivasemmistolaiselle jokainen, joka ei suvaitse (eli valheellisesti siedä, vaikka ei hyväksyisikään) kaikkea, on ”suvakkivajakki”.

Mutta mikäli osoittautuu, että suvaitsevaistoon kuuluva äärivasemmistolainen ajatteleekin tosiasiassa rasistisesti ja kielteisesti esimerkiksi homoista tai maahanmuuttajista, näytelmä epäonnistuu ja pääsee syntymään kohu siitä, miten kukaan voi poiketa äärivasemmiston pyhänä pitämästä opinkappaleesta, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Tosiasiassa kukaan ihminen ei voi tietenkään suvaita saati hyväksyä kaikkia, ja siksi alkuperäinen vaatimus on ollut ylimitoitettu. Se siis johtaa automaattisesti valheellisuuteen tai sitten tuohon teatteriin, joka aika ajoin ”epäonnistuu”.

Vastaavalla tavoin Goffmanin ajatuksia voidaan soveltaa äärioikeistoon. Myös äärioikeistolta on totuttu odottamaan roolinsa mukaista käytöstä kaikkialla. Siihen kuuluu, että äärioikeistolaisen pitää olla paha, anaalisesta nekrofiliasta kärsivä natsi, jolla ei saa olla mitään myönteisiksi luonnehdittavia tunteita ketään kohtaan. Jos sellaisia inhimillisiä puolia löytyy, yleisön pitää kiireesti selittää ne pois.

Roolien ja mielipiteiden klusteroituminen epäonnistuu aina silloin kun ihmiset eivät toimi stereotyyppisellä ja odotetulla tavalla, vaan heillä osoittautuu olevan omia näkemyksiä. Vähemmistöön kuuluva ei puolustakaan toista vähemmistöön kuuluvaa, vaan musta herjaa homoa ja homo puolestaan arvostelee maahanmuuttoa, esimerkiksi. Goffman pitää näyttämöllä esitettävää tapahtumaa ”rituaalina” ja ”seremoniana”, jonka onnistunut läpivienti on suorastaan pyhä asia. Ajatuksen pyhyydestä hän lienee omaksunut Émile Durkheimilta.


Suomen eduskunta sovinnaisuuden näyttämönä

Perussuomalaiset näyttäytyvät tällä skenellä kysymysmerkkeinä. Sijainniltaan he istuvat keskustan ja demarien välissä, ja yllättää he ovat osanneet pullauttamalla aika ajoin epäsovinnaisia mielipiteitä. Ne ovat tosin olleet odotettuja, sillä lehdistö on jahdannut niitä kuin kettu variksen suusta tipahtavaa marjaa.

Pahinta teatteriin liittyvän valheellisuuden kannalta onkin se, jos valheet lakkaavat paljastumasta. Siksi tiedotusvälineet jahtaavat noita rooleista putoamisen hetkiä. Pahinta on, jos koko teatteri muuttuu täysin sovinnaiseksi eikä tapahdu enää totuuden osoittavia virheitä.

Siihen johtaa Goffmanin mukaan liiallinen läheisyys ja toisiinsa tutustuminen. Goffman ajattelee, että toisen ihmisen kanssa kasvokkain joutuminen synnyttää heti huolen rituaalin onnistumisesta. Asiat sujuvat, kun kukaan läsnäolijoista ei tee kömmähdyksiä ja kun jokainen noudattaa ritualistista etikettiä sekä vie oman esityksensä onnistuneesti läpi.

Tämä käy niiltä, jotka ovat olleet eduskunnassa kauan. Heille tuttu edustaja kilpailevasta puolueesta on usein parempi kaveri kuin oma äänestäjä kentällä. He ovat näyttelijäkumppaneita. Kokoomuslaisten, demarien ja kepulaisten katsotaan hallitsevan rooleihinsa eläytymisen, samoin kristillisten, vihreiden ja ruotsalaisten. Sen sijaan protestiryhmille, kuten kommunisteille ja persuille voi sattua aina jotakin sellaista, minkä kautta totuus lipsahtaa.

Periaatteessa juuri heille ei pitäisi voida sattua mitään, eikä sattuisikaan, jos he sen lisäksi, että puhuvat totta, myös myöntäisivät tarkoittaneensa totta. Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta.

Molemmissa tapauksissa sattuu mokauksia, ja on vaikea sanoa, kummassa tapauksessa ne ovat nolompia, silloinko, kun totena väitetty paljastuu valeeksi, vai silloin, kun valheellinen julkisivu pettää ja totuus tulee esiin.

Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given).

Näin käy esimerkiksi silloin kun itsensä ”suvaitsevana” esittävältä henkilöltä paljastuu jyrkkiä ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan. Voisin esimerkiksi kuvitella, että jokin Setan vapautuspäivien suojelijaksi valittu hetero, kuten Alexander Stubb tai Mikael Jungner, samantekevää kuka, esittäisikin jossain saunaillassa tai yksityistilaisuudessa oman homovastaisuutensa tai välinpitämättömyytensä puheissaan, aivan niin kuin toimittaja Harald Birger Olausen väittää uudessa kirjassaan Egyptin prinssi (Kulttuuriklubi 2012) viimeksi mainitun tehneen (viitaten iltapäivälehtitoimittaja Juha-Pekka Tikan asiantuntemukseen).

Tällaisten kömmähdysten välttämiseksi poliitikot ovat keksineet vaikenemisen ja vaikeaksi koettuja asioita koskevan ”hiljaisen hyväksymisen”. Kun siis vaikenee aikanaan strategisesti, voi välttää tietoisen huijaamisen ja sitä kautta julkisuuskuvan pettämisen.


Kasvojen menettäminen ja pelastaminen

Erving Goffman esitti edellä mainitun kirjansa esityönä artikkelin On Face-Work. Siinä hän piti kaiken sosiaalisen elämän perusperiaatteena kasvojen säilyttämistä ja niiden pelastamista. Goffman pohdiskeli muun muassa niitä roolin hallinnan menetyksiä, jotka uhkaavat näytöksen onnistumista, ja analysoi toimenpiteitä, joilla hämmentävät tapahtumat voidaan korjata.

Tämä sopii mainiosti myös Perussuomalaisen puolueen tarkasteluun ja näyttämötyön sekä roolienhallinnan ongelmiin. Kun näyttelijä on valinnut roolinsa, hänen pitää pysyä roolissaan ja näytellä puolueen ainakin näennäisesti hyväksymän linjan mukaisesti. Jos näytös menee pieleen, esittävän henkilökunnan ja näyttelijän itsensä täytyy antaa selitys tapahtuneesta joko määrittelemällä virheensä esimerkiksi ”vitsiksi” tai väittämällä ”epäonnistuneensa” tai ”erehtyneensä” (mitä harvemmin tapahtuu) sekä pitämällä sitä ”epätyypillisenä” itselleen.

Muiden puolueiden ja poliittisen yleisön tehtävä on tällöin osoittaa ”tahdikkuutta” ja hyväksyä eksyneen lampaan paluu sekä hänen esittämänsä korjaus ja mahdollinen katumus, jotta harhautuminen ei järkyttäisi vallitsevaa konsensusta ja muiden rooleja. Poliittisella näyttämöllä hämmennys on siis yhteinen uhka, joten sen välttämiseksi myös toimitaan yhdessä, aivan niin kuin eduskunta on toiminut ja hätäillyt esimerkiksi ”Rasisminvastaisen julkilausuman” kanssa.

Esimerkkejä voidaan löytää myös muusta elämästä, jossa kohteliasta on auttaa ventovieraita ihmisiä hämmentävien tilanteiden yli. Yleistä on suhtautua toisten mokailuihin kohteliaan tarkkaamattomasti ”ikään kuin ei huomaisi mitään”. Esimerkiksi jonkun tuntemattoman pieraistessa kuuluvasti tai vähemmän kuuluvasti mutta lemuavasti vaikkapa bussipysäkillä, muut läsnäolijat voivat osoittaa ymmärtämystä ja hyvää tahtoa olemalla piittaamatta nololta vaikuttavasta ruumiintoimintojen ryöstäytymisestä.

Toisenlaiseksi tilanne muodostuu, mikäli piereskely on tahallista tai jatkuvaa. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä ja valppautta omien ja toisten kasvojen säilyttämiseksi. Niinpä herää kysymys, mitä tapahtuu, jos joku ihminen tai ryhmä päättää tahallaan rikkoa moraalisesti hyväksyttävinä pidettäviä normeja, rooleja ja esitystä. Tällöin koko teatteri on vaarassa.

Mieleltään normaaleina pidetään ihmisiä, jotka toisten läsnäollessa säilyttävät sosiaalisen valppautensa ja noudattavat vaadittua rituaalista järjestystä. Poliittisten toimijoiden on siis varottava ”näyttelemästä yli” ja vältettävä koko näytännön varastamista sekä ylenpalttisia sooloiluja. Mikäli tämä raja ylitetään, seuraa juuri noita puheena olleita irtisanoutumisia; ensin mielipiteistä ja sitten toinen toisistaan.

Tämä johtuu siitä, että poliittinen yleisö on myös osa näytöstä. Teatteri pyörii yleisön suopeuden turvin, sillä monissa tilanteissa yleisö on yhtä kuin kanssanäyttelijät. Poliittiset puolueet vaativatkin edustajiltaan ja jäseniltään korrektiutta nimenomaan suojellakseen itseään ja kannatustaan, sillä yleisön tuomio kohdistuu yleensä koko esitykseen (eli puolueeseen) eikä sen yksittäiseen jäseneen. Tällainen reaktio voi sisältää myös oikean johtopäätöksen, mikäli valheellinen esitys kömmahdyksineen on puolueen todellisen linjan mukainen.


Yhteenveto

Juuri edellä mainitun goffmanilaisen kaavan mukaan Perussuomalainen puolue on tiedostamattaan toiminut, mikä osoittaa Erving Goffmanin teorian selitysvoimaisuutta. Goffman ei tietenkään puhunut perussuomalaisista, vasemmistoliittolaisista eikä suomalaisesta politiikasta mitään, mutta hänen teoriansa avulla voidaan ymmärtää myös sitä, mistä on ollut kyse noissa surkuhupaisissa irtisanoutumisissa ja Pontius Pilatusmaisessa käsien pesussa.

Politiikan ääripäät, kuten Paavo Arhinmäki ja Sauli Niinistö löysivät helposti toisensa, sillä he ovat tähtinäyttelijöitä pahuudesta irtisanoutumisen ja oman maineen puhdistamisen show’ssa, ja samaa vaaditaan luonnollisesti myös kokemattomilta peruspersuilta, jotka toimittavat näyttämöllä jonkinlaista statistin tehtävää.

Selitysmallin viisaus on siinä, että se osoittaa ihmisten torjuvan ja työntävän loitommaksi sitä pahaa, jota he itse eivät haluaisi edustaa tai jonka mukaisia he eivät haluaisi olla mutta jota väistämättä sisältyy kaikkiin ihmisiin, myös heihin itseensä, esimerkiksi tuon kammotun rasismin muodossa.

Laitavasemmisto ei ole ollut historiallisesti katsoen yhtään parempaa kuin niin sanottu äärioikeisto, ja puhdistautumisriitin tekopyhyyttä osoittaa tässä tapauksessa se, että myös Jyväskylän kirjanjulkaisutilaisuuden järjestäjät olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla mahdollista vihollista vastaan. Apinoita kaikki.

Uusi ideologinen jako: liharuoka vs. kasviskiusaus

Taas uusi poliittinen kahtiajako!

Ennen: Liberaalit - Konservatiivit, Vasemmisto - Oikeisto, Köyhät - Rikkaat. Ja niin edelleen.

Nyt: Kasvisruoka - Liharuoka.

Eikö tämä ole muka ideologinen jako, kuten perussuomalaiset väittävät ja vihreät kiistävät? Tai symbolinen?

Ajatelkaa nyt Satu Hassia ja Heidi Hautalaa istumassa lentotomaattikuorman päällä Brysselin-koneessa vakuuttelemassa, kuinka ekologista kasvisruoka muka on.

Tai jotakin persukansanedustajaa ahmaisemassa metsästäjänpihviä eduskunnan ruokalassa kolesteroliarvojen tyrkätessä rasvapaakun liikkeelle suonikohjussa...

Nämä ovat ideologisia valintoja, ja sangen vertauskuvallisia.

Ideologista on myös ihmisten pakottaminen.

Totuus on, että nimenomaan Vihreät nuoret toivoivat kouluihin jopa vain yhtä (1) liharuokapäivää puheenjohtajansa Fatim Diarran johdolla. Lopulta he saivat läpi yhden kasviskiusauspäivän.

Mitäpä muuta se oli kuin silkkaa vittuilua niitä suomalaisia kohtaan, jotka ovat vastustelleet muslimien kursailua suomalaisen ruokapöydän ääressä? Samaan aikaan muutamissa kouluissa kaikille oppilaille syötettiin kuin vahingossa ja puolihuomaamatta halal-lihaa heidän itsensä tietämättä.

Pitäisikö neljä koulupäivää kuitata pelkät selleriniput ja retiisinkuoret suupielistä roikkuen saadakseen vain yhtenä päivänä kunnon lihaproteiiniannoksen? Ja senkin täytyisi kai olla oikeaoppisesti muslimeja varten teurastettua.

Ei ole ihme, että McDonald’sin ovi käy, kun nuoriso käy tankkaamassa energia-annoksensa sieltä. Vahinko vain, että samalla alas menee suuri määrä lihottavia ja diabetesta aiheuttavia hiilareita.

Kun asiasta äänestettiin Helsingin kaupunginhallituksessa, vain Arto Bryggare ja Sirpa Asko-Seljovaara äänestivät pakollista kasvisruokapäivää vastaan. Bryggare urheilijana ja Asko-Seljovaara lääkärinä tiesivät, mitä tekivät. Liharavinnosta luopuminen on terveysriski nuorille, jotka muutenkin kärsivät kaikenlaisista anoreksioista ja muista syömisoikuista.

Parempi olisi, että myös kouluissa saisi kunnon ruokaa, mikäli kunnilla on siihen vielä varaa.

Kyllä, oikeasti minä kannatan ihmisten oikeutta syödä eläimiä vaikka olenkin homo. Asiasta tarkemmin tässä. Pakollisen kasvisruokapäivän historiasta taas tarkemmin tässä.

Lihan syöminen ja tietokonepelien pelaaminen on ollut se viimeinen pojille sallittu maskuliinisuuden saareke tässä täysfeminiinisoidussa (koulu)maailmassa.

Syön myös itse mielelläni chateaubriandia aina kun minulla on siihen rahaa, eli erittäin harvoin.

Ihmisten itsemääräämisoikeus on tärkeä asia. Ravinto on osa ihmisen identiteettiä ja niin sanottua habitusta, sillä me koostumme ravinnosta. Materialistifilosofi Ludwig Feuerbach sanoi ihmisen olevan sitä, mitä hän syö.

Koulujen pakollinen kasvisruokapäivä on ollut ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Pakottaminen on myös kasvatustieteellisesti kehnoa, sillä murrosikäisissä se herättää lähinnä vastustusta. Tai korkeintaan kielletyn hedelmän houkutuksen, joka tässä tapauksessa tosin kohdistuu lihaan, aivan niin kuin tupakkaan ja viinaankin.

Hemmotelluilla kakaroilla on näköjään otsaa mäkättää siitä, että saavat lautaselleen sisäfilepihviä. Sellaisilta voisi ottaa lautasen ja kahvelit kokonaan pois.

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Viime viikon lööppejä hallitsivat vapaamuurarit ja toimitusjohtaja Mika Vehviläisen lähtö Finnairista. Hän kuulemma siirtyy maallisempaan hommaan: johtamaan ”lastinkäsittelylaitteita” valmistavaa Cargoteciä, joka puolestaan muodostaa Koneesta erillisen toimialayhtiön. Ihme, ettei siirtynyt herrahissejä valmistamaan!

Vapaamuurareilla ja Vehviläisen tapauksella on yhteinen teema: yritysten moraali ja johtajien moraalittomuus. Vuosi sitten julkisessa sanassa kirjoitettiin, miten Vehviläinen myi asuntonsa työeläkeyhtiö Ilmariselle, joka osti sen vuonna 2011 toimitusjohtaja Harri Sailaksen suostumuksella 1,8 miljoonan euron kauppahintaan. ”Raimon veli” Sailas oli silloin myös Finnairin hallituksen varapuheenjohtaja ja Vehviläinen puolestaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Vehviläinen jäi sittemmin luksuskämppäänsä asumaan Finnairin maksaessa asunnon 6 800 euron (!) vuokran. Lehtitietojen mukaan hän korjasi kaupasta 650 000 euron voiton saaden myös mahdollisuuden takaisinostoon Ilmariselta.

Asiassa tehtiin Finanssivalvonnan selvitys, poliisin esitutkinta ja eduskuntakysely. Lisäksi Vehviläinen oli valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Heidi Hautalan kuultavana (eli käytännössä kuulusteltavana).

Tapaus voidaan nähdä herrakerhoille tyypillisenä puliveivauksena. Vaikka lain kirjainta ei muodollisesti rikottaisi, asioita hoidetaan tyyliin ”manus manum lavat” (suom. ”käsi kättä pesee”). Firmojen hallintoelimissä ristiin istuvat johtajat tekevät itselleen edullisia kauppoja ja laittavat rahat taskuhinsa. Tuloksena on, että yritykset kärsivät taloudellisia tappioita. Lisäksi firmojen maine kärsii, ja vahinkoja tulee myös yrityskuvan ja kuluttajien luottamuksen heikentymisestä.

Suomessa korruptio ei ole ensisijaisesti taloudellista vaan sosiaalista. Juuri se on korruption pahin muoto. Sitä ei voida mitata euroina eikä sentteinä, ja siksi se jää myös kansainvälisiltä korruptiotutkijoilta huomaamatta.

Myös vapaamuurarius on eräänlaista korruptiota. Senkään piirissä ei ehkä livautella setelitukkoja, mutta asioista päätetään yhteisissä rituaaleissa, saunaseuroissa ja muussa kanssakäymisessä. Eräs loosien suosima pelikenttä on asunto- ja rakentamispolitiikka – vapaamuurarien alkuperäisen toimintayhteyden mukaisesti. Poliitikot ja virkamiehet ovat vapaamuurarien toiminnassa kiinteästi mukana, sillä puolueille tonttipolitiikka on jo pitkään muodostanut hyvän tulojenlähteen.


Ahneuden perikuvat

Minua ei järkytä eikä yllätä se, että pomomiehet joutuvat silloin tällöin pinteeseen, kun heidän rötöksensä paljastuvat. Sen sijaan minua järkyttää se, että kukaan ei tunnu voivan mitään tälle käytännölle. Luultavasti rötöstelyä on vielä paljon enemmän kuin päälle näkyy.

Mikäpä Vehviläinenkään on muu kuin suuremman kokonaisilmiön eksponentti: sen yksi osatekijä ja ilmentymä? Hänen tapauksensa osoittaa, millä tavoin moraaliltaan kyseenalaistunut johtajisto pääsee kuin koira veräjästä, vaikka ei pitäisi. Yhdessä firmassa luottamuksensa menettänyt palkataan toisessa valmiiseen kaviaaripöytään noin 50 000 euron kuukausiliksalla, joka voi bonusohjelman vuoksi vielä kaksinkertaistua!

Kultaiset kädenpuristukset ja erorahaedut säilytetään useimmiten silloinkin, kun johtaja on tunaroinut tai epäonnistunut tehtävissään. Myös Finnair maksoi Vehviläiselle 180 000 euron korvauksen kannustinpalkkioiden menetyksistä jo hänen siirtyessään Nokia Siemens Networksista lentoyhtiön palvelukseen. Finnairissa hän jatkoi kevään 2012 jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes siirtyi toiseen yhtiöön.

Useimpien mielestä 50 000 euron kuukausipalkka on varsin korkea, eikä sellaisia tuloja nauttivien moraalissa pitäisi olla moitteen sijaa. Ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisena ja röyhkeänä sen, että piällysmiehet eivät maksa itse edes asumiskulujaan, vaikka tulonsa riittäisivät mainiosti. Sananlasku ”paha saa palkkansa” näyttää pitävän paikkaansa.

Imagonrakentajien kannattaisi ymmärtää, kuinka huonoa mainosta johtajien pröystäilevä elämä on firmoille. Minä ainakin ostaisin heti sellaisen firman tuotteita, jonka pääjohtaja ilmoittaisi elävänsä toimeentulotukea vastaavalla palkalla.

Todelliset suurjohtajat menettelevätkin Ingvar Kampradin (IKEA) mallin mukaan, elävät kitsaasti, ajavat japanilaisella perheautolla ja lentävät turistiluokassa ihan vain siksi, että kuluttajien olisi helppo identifioitua yhtiöön ja tuntea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi sen asiakkaina. Massakulttuurin markkinoilla tämä on välttämätöntä, vaikka jokainen asiakas ei olisikaan Kontulan sossuäiti.


Optiojärjestelmän moraalittomuus

Tiedän kyllä, että johtajuuden taakka on raskas. Sen tuloksena monet johtajat ovat jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Mutta nyt ei olekaan kyse vain siitä.

Kaikki muistavat, kuinka vääränä ihmiset kokivat myös sen, että Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius veti vuonna 2006 yli kymmenen miljoonan optiotulot valtionyhtiöstä. Firmaa saneerattiin, työntekijöitä hiillostettiin ja tuotantoa tehostettiin, ja lisäksi sähkön hintaa nostettiin käyttäen perusteena sähköpulaa. Jokainen osallistui tähän keräykseen sähkölaskullaan.

Optiojärjestelmän kirous on siinä, että systeemi ohjaa johtajia pumppaamaan osakkeen arvoa mahdollisimman korkealle aina siihen hetkeen asti, jolloin optiot laukevat. Kun optiot on vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, yrityksen pörssiarvo saa johdon omasta puolesta romahtaa, sillä siihen mennessä pomot ovat jo pelaamassa golfia Meksikossa. Myös Lilius väistyi mielellään löytäen uskottavan syyn itse aiheuttamastaan kohusta.

Optiojärjestelmän kautta yrityksiin koetettiin ajaa vanhaa patruunahenkeä, kun johtajista yritettiin tehdä omistajia. Heidän tehtävänsä olisi palvella omistajia jo pelkän palkkansa vastikkeeksi, mutta laiskoiksi osoittauduttuaan heidät haluttiin laittaa kuriin tarjoamalla omistajuutta.

Sitouttava tarkoitus ei ole kuitenkaan toteutunut, sillä tutkimukset osoittavat, että pomot myyvät optiojärjestelmien kautta saavutetut osakkeensa niin pian kuin pääsevät niihin käsiksi. Lisäksi yrityksiin on syntynyt tuhoa ihmissuhteiden ja yhteiskuntasuhteiden heikkenemisen myötä. Optiotuotot maksatetaan antien yhteydessä vanhoilla osakkailla, joiden omistus yrityksestä pienenee.

Ja kukaan ei tunnu voivan mitään. Tarja Halonenkin totesi kyynisesti, että yhteiskunnassa tehdään parempia ja huonompia sopimuksia. Juristina hän ehkä ajatteli (Suomessa suositun kantilaisen lakimoraalin mukaisesti), että sopimusinstituution täytyy pitää (ikään kuin tärkeintä olisi instituutio eikä oikeudenmukaisuus).

Outoa on, että johtajien sitouttamista pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden luottamusta tai työntekijöiden sitoutumista tehtäviinsä. Luulisi, ettei lisärahalla olisi paljoakaan arvoa sellaisille, joiden varallisuus ei kuluttamalla lopu. Mutta lisää pitää saada ja annetaan, loputtomasti. Ilmeisesti siksi, että kunnian ja maineen menetystä mikään raha ei riitä korvaamaan, eikä siitä ole apua myöskään eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka takana vaanii aavistus siitä, että jonakin päivänä kaikki lähtee alta.

Politiikan piiristä tunnetun esimerkin ovat tarjonneet Matti Vanhanen, Suomen Keskusta ja Kehittyvien maakuntien Suomi ry. Sosiaalinen koheesio oli vahvaa. Yhdistyksen käsikassarana toimineen Nova Groupin johdolle ostettiin jopa samanlainen BMW kuin pääministerillä oli virka-autonaan. Oikeustieteen professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kirjoittivat tapauksesta teoksessaan Näin valta ostetaan (WSOY 2010), että kyseessä oli yritys rakentaa Suomeen systemaattisen korruption järjestelmä, jossa poliittisia päätöksiä ostettaisiin vaalirahoituksella.

Tämä tapaus ei saa koskaan unohtua, vaikka psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muisti onkin vain kolmen kuukauden mittainen. Mitä merkitystä tällä märehdinnällä sitten on?


Moraali on yrityksen pääomaa

Suomessa ei ole vielä oivallettu, kuinka tärkeää yrityksen moraali on sen taloudelliselle menestykselle. Monet kansainväliset suuryritykset ovat joutuneet muuttamaan strategoitaan ja toiminta-ajatuksiaan ekologisilla tai ihmisoikeudellisilla perusteilla.

Nyt on aika oivaltaa, että mikään yhtiö ei voi menestyä, jos sen keulakuvilla on tummat silmänympärykset kuin Karhukoplalla. Yrityksen johdon moraali on firman menestystekijä, jonka varassa yhtiöt joko pärjäävät tai kaatuvat. Moraali on sekä operatiivista tuotannollista pääomaa että sijoituspääomaa, sillä etiikalla on taipumus reifioitua eli esineistyä mainetekijöiksi, jotka ovat pysyviä sekä hyvässä että pahassa.

Kuluttaminen on demokratian muoto. On väärin olettaa, että ihmisjoukot eivät muka voi mitään firmoissa tapahtuvalle rötöstelylle. Kansalaiset voivat äänestää ostopäätöksillään ja asettaa huonosta maineesta kärsivien pomojen johtamat firmat boikottiin. Kyse ei siis ole höyryraudasta, jolla vain silitetään kostyymeihin syntyneitä ryppyjä, vaan todella vaikuttavasta toiminnasta.

Valitan, mutta minä en keksi tätä. Tämä on keksitty jo aikoja sitten muualla. Älkää siis repikö myöskään peliverkkareitanne, sillä ne on voitu valmistaa lapsityövoimalla!


Mikä Finskissä mättää?

En ihmettelisi, vaikka ihmiset kypsähtäisivät Finnairiin lopullisesti, sillä yritystä on johdettu kehnosti. Kyse ei ole vain mainetekijöistä vaan yrityksen tuotteista ja strategiasta. Lentokoneiden maalaukset ja logot on uudistettu toistuvasti, mikä on lisännyt kustannuksia (brändimarkkinoinnin tehottomuudesta tarkemmin tässä). Lentolippujen hinnat ovat korkeat, eikä yritys pärjää halpalentoyhtiöille Euroopan- eikä kotimaanreiteillä. Yhtä kalliit KLM ja Air France tarjoavat huomattavasti paremmat ateriat jenkkeihin matkustaville.

Niinpä Finnair on laittanut kaikki munat samaan koriin ja panostanut Aasian-liikenteeseen pyrkien ottamaan kaiken irti Helsinki-Vantaan sijainnista. Kenttä kun on lähes ainoa, jolta Euroopan ja Kaukoidän liikenne pystytään hoitamaan 24 tunnin rotaatiolla. Pääoma on tehokkaassa käytössä, kun koneille jää kääntöaikaa kummassakin päässä juuri ja juuri tarvittavat kaksi tuntia.

Euroopan-liikennettä Finnair pitäneekin yllä vain taatakseen sujuvan syöttöliikenteen Keski-Euroopan kaupunkehin ja kaupungeista. Kotimaanliikenteestä Finnair on pyrkinyt suorastaan eroon. Tätä osoittavat useat konekaupat ja yritysjärjestelyt, joissa ovat olleet osapuolina halpalentoja tarjonnut Finnairin ruotsalainen tytäryhtiö FlyNordic, alun perin suomalainen FinnComm, brittiläinen FlyBe (joka jakoi FinnCommin yhdessä Finnairin kanssa), sekä Finnairin noin 5-prosenttisesti omistama Norwegian.

FlyNordicin myynnistä saatujen Norwegianin osakkeiden arvo on kuitenkin laskenut kaupantekohetkestä ja seilannut pörssissä suhdanteiden mukaan. Ironista on, että pienellä rippeellä omistamastaan Norwegianista Finnair saanee vakavimman uhan sekä Euroopan että Pohjoismaiden markkinoille, sillä halpalentoyhtiö on päättänyt nelinkertaistaa laivastonsa tilaamalla koneita suuremmalla summalla kuin ovat Norjan yhteenlasketut investoinnit öljynjalostusteollisuuteen.

Toisaalta myös Aasian-liikenteeseen keskittävä strategia on Finnairille kohtalokas. Katastrofi Aasian taloudessa tai esimerkiksi Kiinan politiikassa töytäisee vuodesta toiseen tappiollisen Finnairin yhdellä iskulla konkurssiin.

Vikaa on lisäksi lentäjien ja lentoemojen muodostamien ay-liikkeiden tinkimättömyydessä ja penäämisen ilmapiirissä. Finnairin kannattavuus on kroonisesti huono, sillä palkat, edut ja työehdot on mitoitettu kilpailuttamattomalle entisajalle. Henkilökunnan ja hallinnon lompakko levenee tilipäivinä liikaa, ja yhtiön kannalta Vehviläisen ansiona voidaankin pitää sitä, että matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä 2010 hän sai työntekijät tinkimään jonkin verran eduistaan.

Sauli Niinistön ja Jyri Häkämiehen edustamien palkka-ale-esimerkkien mukaan hän olisi kuitenkin voinut johtaa porukkaansa edestä ja tinkiä eduistaan myös itse. Onkin varmasti helppo tinkiä palkkansa vaikka puoleen, kun ensin saa noin 15 000 euron korotuksen, aivan kuten Ilmarisen hallituksessa nykyisin istuva Häkämies, joka loikkasi hihat palaen Elinkeinoelämän keskusliittoon suoraan ministerinpallilta ilman karenssia tai vaadittua jäähyä. – Pukit kaalimaan vartijoina!

Kansallinen lentoyhtiömme olisi ansainnut tulla paremmin johdetuksi. Vaikka yhtiö on välttänyt SAS:in huonon kohtalon, alan suhdanneherkkyys merkitsee, että yksipuolisen strategiansa vuoksi Finnair on koko ajan kuilun partaalla. Sen ainoa ylivoimainen etu kilpailijoihinsa verrattuna on ollut se, että koneet ovat pysyneet ilmassa ja lähteneet sekä saapuneet täsmällisesti. Kiitos siitä lankeaa Ilmavoimien lentäjäkoulutukselle, jossa opitaan ajamaan lentokonetta pää alaspäin toisin kuin Porin ilmailuopistossa.


Vihreät Finnairin herhiläisinä

Heidi Hautala puolestaan on epäonnistunut valtion omistajaohjauksen toteuttamisessa. Vehviläisen hän päästi viime keväänä pelkällä ripityksellä ja tyytyi hänen luopumiseensa Ilmarisen hallintoneuvostopaikasta.

Vuotta myöhemmin Hautala vaati valtion omistuksen pudottamista Finnairissa 50 prosentin alapuolelle. Niin ei pidä tehdä. Totuus on, että Finnairin huono kannattavuus ei johdu omistajapohjasta vaan johdon ratkaisuista ja hirmuisista kuluista. Omistajapohjan laajentaminen voisi ohjata toiminnan tehostamiseen mutta samalla myös aktiiviseen omistajuuteen, jonka tuloksena Finnairin asema suomalaisia palvelevana yhtiönä raunioitettaisiin täysin.

Totuus on myös se, että Suomi on saari, jolta ei pääse pois kuin lentokoneella tai laivalla, paitsi entiseen Neuvostoliittoon, jossa homoseksuaalisuuskin on esityskiellossa. Siksi Finnair määriteltiin strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden joukkoon jo edellisen hallituksen aikana.

Sitä se on yhä. Venäläinen pääoma yritti Finnairin nurkanvaltausta jo viime vuosikymmenellä islantilaisten pankkien kautta. Kuinka hyvin sinivalkoinen yhtiömme kelpaisikaan venäläisille nyt, kun lentoliikenne pakotettiin liittymään Euroopan unionin päästökauppaan? Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia lentoja.

Finnairille tämä oli huono uutinen. Yhtiön pätäkkä tulee pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovatkin pieniä.

Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille ja kohtelee sitä epäoikeudenmukaisesti heikentäen yhtiön kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä. Tämän kaiken on saanut aikaan vihreä ilmastopolitiikka, jonka edustaja Heidi Hautala saa nyt Finnairin huolet konkreettisina työpöydälleen.

Tuloksena huonosti harkitusta ympäristöpolitiikasta on ollut se, että EU:n päästökauppa on avannut markkinat venäläisille toimijoille. Jos Finnairin valtionomistus tulee myyntiin ja ostaja ilmaantuu idästä, Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot alettaisiin tehdä Pietarin eikä Helsinki-Vantaan kautta.

Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Vihreä ympäristöpolitiikka on yksi Finnairin tulevaisuudenmurheiden syy.


Jos yritysjohtajat tekevät itsestään korvaamattomia, sitä huonompi firmoille

Pahimmassa tapauksessa Finnairista tulee suomalaisen yritysmaailman Kodak. Pääasiassa filmejä ja valokuvauspaperia valmistava yritys joutui konkurssitilaan ja velkasaneeraukseen heti kun digitaalinen kuvaaminen oli yleistynyt. Samoin on käymässä mammuttiyhtiö Nokialle.

Minä ihmettelen, miksi yrityksiin palkataan filosofiattomia ja näköalattomia johtajia. Jo Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen oli kauppamies ja tuli Finnairiin hienosta liikkeestä, Stockmannilta. Hän poistui rakennusliike SRV:n suuntaan. Ekonomit pyyhältävät firmasta toiseen ja pyyhkivät pöydän kaikkialla tuntematta edes sitä alaa, jolla toimitaan. Tärkeintä tuntuu olevan oma hyötyminen, ei yrityksen menestys. Aito commitment puuttuu.

Ihmettelen myös yritysjohtajien ja omistajien halua palkata tehtäviinsä konsultteja, sellaisia ”Hikka Pemasia”, jotka laativat todellisuutta ja sen realiteetteja ymmärtämättömiä visioita riehuessaan kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Heidän laskunsa yhteiskunnalle ovat järkyttäviä samalla kun kansalaiset kysyvät, kuinka kenenkään työpanos voi olla 50 000 euron kuukausipalkan arvoinen. – Ei se olekaan. Kyseessä on kansalaisille uskoteltu trikki, eräänlainen huijaus, jonka perusteeksi esitetään vain se, että ”kansainvälisissä yhtiöissä johdon palkkaus on kansainvälistä tasoa”. – Taitavat luokkayhteiskunta ja sosiaalinen vääryyskin olla kansainvälistä tasoa.

Siteeraankin lopuksi perheyrittäjä Peter Fazerin lausahdusta, joka löytyy Jörn Donnerin uudesta kirjasta:

”Helsingin hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia yritysjohtajia.”

(Jörn Donner, Mammutti, Helsinki: Otava, 2013, s. 88).

Urheilumenestys ei ratkea rahalla

Jokainen on voinut bongata kaupungin bussien ja ratikoiden kylkiin kiinnitetyt suurikokoiset mainokset, joissa kehotetaan auttamaan miestä mäessä. Kansallistalkoot.fi, jolla kerätään rahaa mäkihypyn hyväksi, on yksi turhimmista keräyksistä heti sukupuolirasistisen Tukekaa tyttöjä -kampanjan jälkeen.

Urheilun piirissä pitäisi ymmärtää, että myös mäkihypyssä on konjunktuureja. Mikään menestys ei ole ikuista eikä pysyvää.

Itse kampanja on luultavasti maksanut niin paljon, että rahasta mono ei ainakaan purista. Mäkihypyn alamäessä on kyse enemmänkin motivaation tai sopivien latulentäjien puutteesta.

Nuoriso hakeutuu aika ajoin erilaisten harrastusten piiriin. Suurin osa lihoo ja läskistyy tietokoneen äärellä, joten ei ole ihme, että siivet sakkaavat.

Osa taas on niin järkevää ja epäaltista manipulaatiolle, etteivät taitavimmatkaan valmentajat saa puhutuksi heitä ympäri ja hyppäämään ilman laskuvarjoa toista sataa metriä korkealta lähtölavalta alhaalla odottavaan mäkimonttuun.

Menkää vaikka Puijolle tarkistamaan alhaalla avautuvan maiseman vaikuttavuus. Vaatii todella erityistä luonnetta irtautua hyppyristä lähes sadan kilometrin tuntinopeudella ja lentää suksilla sata tai kaksisataa metriä.

Tuohon touhuun suostuttelemista voisi sanoa jopa moraalittomaksi, ellei olisi niin, että tietyssä iässä pojat ovat sellaisia, että he omasta halustaan kiipeävät vaikka Kuuhun ja hyppäävät sieltä alas, jos mikään ei pidättele. Valmennus vain tehostaa tätä piirrettä.

Myös sopivien idolien puuttuminen voi olla yksi syy mäkihypyn alennustilaan. Matti Nykäsen ja Harri Ollin himasmaiset törttöilyt vaikuttavat lähinnä varoittavasti. Ei tätäkään asiaa rahalla kuntoon saa.

Yleensäkin yhteiskunnassamme katsotaan liian usein, että niin urheilun, sosiaalipolitiikan, koulutuspolitiikan kuin kulttuurinkin ongelmat ratkevat rahalla. Rahalla ratkeavat lähinnä taloudelliset mutta eivät motivaation tai tahdon piiriin liittyvät ongelmat. Mäkihypyn organisaatio yrittää luultavasti vain käyttää huonoa menestystä verukkeena lisärahan lypsämiseen niin hallinnolta kuin kansan karttuisasta kädestäkin. Vaikuttaa väkinäiseltä.

Kannattaisi perustaa keräys jotakin sellaista toimintamuotoa varten, joka on luontaisesti nousussa ja jossa ihmiset ovat todella taloudellisen tuen tarpeessa. Nuorisostahan kolmannes alkaa olla syrjäytynyttä, ja heikoissa taloudellisissa oloissa ovat kaikki. Miksi juuri mäkihyppy olisi jotain niin tärkeää, että se kohoaa tuen tarpeessa yli muiden?

Ainakaan kulttuuria mäkihyppy ei ole rikastuttanut yhtään, ellei oteta huomioon Ari-Pekka Nikkolaa, joka päätyi Ismo Alangon lauluun.

Lukukausimaksusta ja makukausiluksusta

Sivistysyliopistoista yritysyliopistoiksi muuttuneiden opinahjojen uusliberalisoimisessa seuraava askel on tietenkin lukukausimaksujen käyttöönotto.

Valtion kassakirstun vartijana toimiva Raimo Sailas ehdottikin tämänpäiväisessä Aamulehdessä lukukausimaksuja kaikille yliopisto-opiskelijoille tutkintoaikojen lyhentämiseksi. Myös vuoden professoriksi nimitetty tutkijanainen Eva-Mari Aro ilmoitti kannattavansa lukukausimaksuja kiltisti, mukisematta ja ihan omasta aloitteestaan.

Kyllä oli taas sivistynyttä ja kriittistä. Oikeaa vapaan tieteen ja yliopiston palvontaa. Näin ne normit menevät ihon alle, ja yliopistoväki sahaa omaa oksaansa.

Myös radio- ja TV-kanavien valopäänä mainetta niittänyt Tuomas Enbuske kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomissa, että hän puolestaan haluaisi alistaa älymystön pakkotyöhön! Hänen mielestään on kuulemma väärin, että lahjakkaat ihmiset eivät työskentele yhteiskunnan hyväksi ilmaiseksi.

Kun niin sanottuna älymystönä pidetty jengi on tuota mieltä, sen voisi ohjata saman tien keskitysleirille. Aktiivinen eutanasia lyhentäisi koulinkouristuksissa kamppailevan järjen kärsimyksiä.

Eivätkö muka taiteilijat ja tieteilijät ole tehneet tarpeeksi palkatonta, vastikkeetonta, ilmaista ja myös pyytetöntä työtä? Enbusken edustama näkemys saattaakin syntyä vain jonkun SAK:laisen demarijyrän tai Yleisradion jäsenkirjatoimittajan päässä. Ja tietenkin Helsingin Sanomissa.

Ellei sitten ole kyse vanhan sananlaskun toteutumisesta: The awkward moment when your sarcasm is so advanced that people actually think you are stupid.

Olen muuten itse julkaissut koko tuotantoni ilman palkkiota, vastiketta tai virkaa. Edelläkävijä siis. Olen tietysti täysin tuntematon hahmo Suomen kulttuurielämässä, mutta myöskään toimintani ei ole ollut pakkotyötä, sillä minua ei ole pakottanut kukaan, vaan täysin vapaaehtoista. Niinpä se on ollut aatteellisesti sitoutumatonta ja puolueetonta.

Paljastavaa onkin, mikäli tieteellinen toiminta koetaan pakoksi. Entäpä, jos palkat, virat ja varat otettaisiin pois myös feministitutkijoilta, monikultturisteilta ja vihervasemmistolaisilta filosofeilta (muillehan ei mitään maksetakaan)? Ehkä he alkaisivat kokea toimintansa pakkotyöksi.

On nimittäin vaikea ajatella, että kukaan edistäisi tarkoitushakuisia poliittisia tendenssejä, ellei siitä makseta tai ole tekijöille jotain hyötyä. Nythän poliittisille yhteiskuntatutkijoille osoitetaan suuriakin summia, jotta he tekisivät työtä käskettyä ja kirjoittaisivat poliittisia ohjelmia, aivan kuten Pekka Himaselle myönnetty 700 000 euron rahakasa osoittaa (aiheesta tässä ja tässä).

Olisi kieltämättä mukavaa nähdä, mitä nämä ja monet muut ajattelisivat ja sanoisivat, jos heidätkin pakotettaisiin tulemaan toimeen ilman suojatyöpaikkoja, virkoja ja avustuksia.

Myös minun mielestäni lukukausimaksut voitaisiin tuoda yliopistoihin. Haluaisin kernaasti herätä sellaiseen aamuun, jolloin yliopisto ensimmäistä kertaa elämässäni maksaisi minulle jonkinlaista lukukausimaksua toiminnastani, jotta tämä ei menisi ihan orjatyöksi. Esimerkiksi 5000 euroa kuukaudessa, kulmahuone, sihteeri ja virka-auto sopisivat alkajaisiksi. Nämähän ovat Raimo Sailaksellakin.

Vakavasti puhuen on törkeää, että valtio ottaa, nyhtää ja leikkaa niiltä, joilla ei muutenkaan mitään ole, kuten opiskelijoilta. Lukukausimaksuja olen kyllä kannattanut itsekin ulkomaalaisille opiskelijoille, sillä valtiorahoitteisessa yliopistolaitoksessa verovarojen pitäisi palautua oman kansakunnan eikä ulkopuolelta tulevien hyväksi. Verottamisen oikeutus ja idea on siinä, että kerätyt varat palautuvat takaisin oman maan kansalaisille.

Melkein kaikki eurooppalaiset yliopistot perivät lukukausimaksun ulkomaalaisilta perustutkinto- tai jatkotutkinto-opiskelijoilta, tai alkavat laskuttaa opintojen venymisestä. Kello on tietenkin tyrannian symboli, ja siksi myös valmistumisajoilla kiristäminen on tylyä. Mutta tällä hetkellä pohjoismaiset yliopistot ovat lähes ainoita, joissa minkäänlaisia lukukausimaksuja ei ole. Kööpenhaminan ja Helsingin yliopisto ovatkin maailman ranking-listan kärjessä juuri niiden yliopistojen joukossa, joissa ei ole lainkaan lukukausimaksuja. Ehkä sieltä ei kehdata pudottautua pois.

Lisää aiheesta voi lukea tästä.

Mikä homoavioliitoissa kiihottaa?

Samaa sukupuolta olevien avioliitot näyttävät etenevän Ranskassa, jossa François Hollande on luvannut toteuttaa lainuudistuksen virkakaudellaan. Hankkeella on on parlamentin enemmistön tuki, joten se toteutunee konservatiivien raivokkaasta vastustuksesta huolimatta.

Myös Italiassa homoavioliitot ovat tulossa hyväksytyiksi pääministeri Mario Montin kielteisistä lausunnoista huolimatta. Seksuaalivähemmistöliike onkin sanonut näkevänsä Montissa ”katolisen kirkon puskutraktorin”.

Kiintoisaa on, mihin homoavioliittojen vastustus perustuu. Luultavasti kyseessä on omien avioliittojensa läsähtämisestä huolestuneiden heteroiden yritys vahvistaa omanarvontuntoaan kieltämällä naimisiin meno muilta. Itsetunto nousee, kun pidättää jotakin vain omaan käyttöön.

Tai sitten kyseessä on hyväntahtoisten heteroiden antama varoitusmerkki: Älkää tehkö tätä virhettä! Avioliitto kun koetaan usein kahleeksi.

Todennäköisesti homoavioliittojen vastustus sikiää heteroavioliittoon ajautuneiden piilohomojen pelosta menettää defensioidensa tuottama turva. Jos homoavioliitot hyväksytään, he eivät voi enää tuntea olevansa heteroita kulissiavioliitoissaan, kun naimisiin pääsevät jo homotkin. Avioliitossa oleminen ei siis takaa heidän ”heteroseksuaalisuuttaan” muiden silmissä, kun keskeinen erottautumisperuste, eli avioliitossa oleminen, ei olekaan enää vain heteroiden juttu.

Toisaalta myös homojen halu purjehtia kristillisen avioliiton satamaan on ollut sangen kompleksista. Kristinuskohan on nähty homojen keskuudessa vanhoillisuuden ja primitiivisen ajattelun perikuvana. Miksi nyt olisi niin tärkeää päästä (tai joutua) kirkossa naimisiin? Eräskin seurakunnan työntekijä toivotti jokin aika sitten homot tervetulleiksi kirkkoihin, vahvistamaan avioliittojaan ”Jumalan eteen”. Itse sanoisin, että siinä homot ovat pikemminkin ihmisten edessä, vähän niin kuin Jenni Vartiaisen laulussa sanotaan.

Avioliitto on sosiaalisen kontrollin muoto. Sen kautta kirkko käyttää ideologista valtaa ja tekee ihmisistä alamaisiaan asettaessaan seksuaaliset suhteet tarkkailun ja valvonnan alle. Miksi tätä kontrollia kannattaisi erityisesti pyytää?

Seksuaalivähemmistöliike on ollut (monien yhdistysten tai järjestöjen tavoin) hieman ajattelematon kerjätessään alisteisuutta valtakulttuurilta. Homoavioliittojen ainoana jokseenkin ymmärrettävänä perusteena on ollut pyrkimys luoda tasa-arvoa, mutta se on tähdännyt siihen samanlaistamalla. Todellisuudessa ei taitaisi kannattaa anoa sellaista elämänmuotoa, joka merkitsee velvollisuuksien, sitoumusten, riippuvuuden ja kontrollin kasvua. Jos on luontaisesti välttynyt avioliiton ja lapsiperheen harmillisuudelta, miksi niitä pitäisi erityisesti tavoitella?

Miehet eivät yleensä avioliittoon haluakaan, elleivät he ole järjestöretoriikan tai omien sukulaistensa toiveiden ja ihanteiden pilaamia. Naimisiinmeno on aina ollut naisten idea myös heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa, ja juuri tämän peittämiseksi kosijan rooli on sovitettu miehelle.

Monet filosofit ovat ajatelleet avioliitosta paljon kriittisemmin kuin mitkään järjestöjyrät tai aktivistit koskaan. Esimerkiksi Arthur Schopenhauer  katsoi, että naisen ja miehen välinen avioliitto on naisten julma tapa omistaa mies ja alistaa miestä sen jälkeen, kun naisen oma viehätysvoima on rupsahtanut eikä seksisuhde enää pysyisi koossa.

Niin kauan kuin nainen on edes jonkin verran viehätysvoimanen (eli yleensä alle 25-vuotiaana), nainen voi pidättää mieheltä seksiä ja käyttää miestä omien pyyteidensä tyydyttämiseen. Mutta kauneutensa ja houkuttelevuutensa katoamisen jälkeen naiselle tulee välttämättömäksi omistaa mies, sillä muutoin mies karkaa kiihottavampien naisten matkaan. Säälin Albert Einsteinia, jolta hänen kurja vaimonsa kiristi Nobelin palkintorahat avioliitosta vapauttamisen hintana.

Mies on luontaisesti moniavioinen ja lentää kukasta kukkaan toisin kuin nainen, jonka biologinen tehtävä on synnyttää. Lisäksi Schopenhauer kirjoitti, että jos polyamoriset rakkaussuhteet laillistettaisiin, se veisi markkinat Lontoon noin 80 000 ilotytöltä heti, sillä miehiä ei pidättelisi enää yksiavioisuuden kahle.

Avioliiton olemukseksi valottuu eräänlainen jämähtäminen, pysähtyneisyys ja pahimmassa tapauksessa seksittömyys ja kaiken muun seksin kieltäminen. Se on siis loppusijoituspaikka seksuaalisilta markkinoilta poistuneille, jotka on kytketty kanta-asiakkuuden liekaan aivan niin kuin luottokorttivelallinen johonkin yhtiöön.

Monien filosofien tavoin Schopenhauer oli tietenkin myös avoimen misogyyninen ja sovinistinen. Tämä johtuu ehkä siitä, että hän oli samanlainen kuin miehet yleensäkin. Mutta hän ei peitellyt mielipiteitään vaan sanoi kaiken filosofisuutensa merkiksi suoraan – esimerkiksi sen, että mies on luontaisesti naista paljon komeampi täydessä varustuksessaan, aivan niin kuin fasaaniurokset ja urospuoliset saksanhirvetkin ovat naaraita komeampia.

Itse kannatan homoavioliittoja lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen liittyy liberaaliin ja voluntaristiseen ajatteluun, jonka mukaan ihmisten pitää voida päättää ihmissuhteistaan vapaan tahtonsa perusteella.

Eli täytyyhän naimisiin päästä, vaikka omaksi vahingokseen, jos halu on suuri. Aivan niin kuin tyttöjenkin pitää päästä nykyään tykinruoaksi armeijaan, ihan vain siksi, että samanlaisuuteen perustuva tasa-arvo toteutuisi.

Toinen syy on, että nykyinen avioliittolaki voidaan mieltää epätasa-arvon symboliseksi merkiksi. Samaa sukupuolta olevien avioliitot joutaisivat hyväksytyiksi myös Suomessa, niin heteroavioliitot eivät sitten töröttäisi pahasti kenenkään silmään. Me homothan olemme aina halunneet tasa-arvoa siksi, että emme halua olla heteroita paremmassa asemassa.

Parasta olisi, että avio-oikeus peruutettaisiin kaikilta. Mutta koska se nyt on olemassa, on parempi, että se on yhtäläinen kaikille.

Hienoa homoavioliitoissa on nimenomaan se, että niitä ei ole rajattu seksuaalisen suuntautumisen osalta mitenkään. Siksi puhutaan samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Sellaisen voivat solmia yhtä hyvin homot kuin heterotkin. Heteromiestenkin kannattaa mennä jatkossa homoavioliittoon, niin voivat saada seksiä jopa enemmän kuin miehen ja naisen välisessä avioliitossa.

Asiaton oleskelu kielletty!

Kuuluisa saksalainen filosofi Martin Heidegger kirjoitti pääteoksessaan Sein und Zeit (alkup. 1927, suom. Oleminen ja aika, 2000) ihmisen olemisesta ja ajallisuudesta. Hänen mukaansa ihmisen olemassaololla on oma läsnäolonsa ja arvokkuutensa. Samaan tapaan hän katsoi, että myös kieli on eräänlainen ”olemisen talo” (das Haus des Seins), jossa ajatteleminen ja mietiskely asuvat, kaikessa rauhassa ja elämää sisältäpäin valaisten.

Tätä on juureva oleminen, jota ei rasita jatkuva reagoimaan pakottava hätätila. Juuri tällaisen hartaan olemisen keskellä ihminen voi ymmärtää oman elämänsä ainutkertaisuuden, ja vaikka se herättääkin monissa ihmisissä Angstia, se ohjaa samalla myös tietoiseen läsnäoloon, elämänmahdollisuuksien toteuttamiseen ja vastuuseen. Levollinen oleminen tuottaa siis viisautta.

Brittinäkökulmasta tätä sanottaisiin – ehkä hieman pinnallisesti – joutilaisuudeksi. Mutta diskursiiviset erot karsien myös yhteinen sävel voidaan löytää. Entinen lontoolaisliikemies Tom Hodgkinson kirjoittaakin teoksessaan How to be idle (suom. Joutilaisuuden ylistys, 2006) siitä, miten luovaa mietiskelylle antautuminen on. Hän viljelee ironiaa, joka juontaa juurensa eräänlaisesta turhautumisesta. Heideggerilaisittain sanoen hänen olemishuolensa on johdattanut hänet eksistentiaaliseen Angstiin ja sitä kautta tarttumaan omasta elämästään kiinni.

Olen itse kirjoittanut samoista aiheista muun muassa teoksissani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005) ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2005 ja 2010), joissa pohdin, miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia.


Mikä ihmeen oleskeluyhteiskunta?

Aihe pullahti jälleen esiin, kun ihmiset alkoivat pohtia, mitä Sauli Niinistö tarkoitti uudenvuodenpuheessaan esittämällään maininnalla, ettei Suomen pitäisi olla ”oleskeluyhteiskunta”. Tarkoittiko hän, että pitäisi tehdä loppu Westendin kotirouvien työttömyydestä ja toimettomuudesta? Merkitseekö kannanotto sitä, että presidentti haluaisi kieltää optiokeinottelijoita makaamasta selkä kaarella voivuoren päällä?

Vai haluaako Niinistö piiskata duunareita ahkeroimaan kovemmin ja työttömiä entistä raivokkaammin hakemaan töitä, joita ei ole? Onko kyse kannanotosta maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien väitettyyn oleskeluun veronmaksajien rahoilla?

Viimeksi mainitusta tuskin voi olla kysymys, sillä sehän olisi rasismia, ja on mahdotonta, että presidentti olisi rasisti. On myös itsestään selvää, ettei kannanotto voi kohdistua pankkiireihin, koronkiskureihin eikä välityspalkkioiden ja toimitusmaksujen kantajiin saati muihin välistä vetäjiin, sillä hehän tuottavat yhteiskuntaan tärkeitä henkisiä ja materiaalisia arvoja. – Vai tuottavatko?

Onkin ehkä syytä muistaa, että koron periminen oli Euroopassa kokonaan kielletty taannoisina vuosisatoina, sillä sitä pidettiin syntisenä ja moraalittomana. Kiellettyä koron periminen ja pääomatulojen haaliminen olivat jälleen myös saksalaisessa kansallissosialismissa – mikäli nyt tästä sangen kyseenalaisesta aatteesta halutaan jotakin myönteistä löytää.

Joskus tuntuu, ettei Suomessa enää muuta tehdäkään kuin yritetään elää koroilla ja toisten ihmisten työllä. Mutta siihen eivät ole syypäitä vain opiskelijat, eläkeläiset ja muut sosiaalipummit. Hehän elävät toisten rahoilla paljon vaatimattomammin kuin pankkiirit ja porvarit.

Kumpaan ryhmään Niinistön sormi sitten osoitti? Minusta tuntuu, että jos se osoitti itsestä pois päin (toisin sanoen tuohon monien mielestä arvottomaan, ahneeseen ja köyhään roskaväkeen), kolme muuta sormea osoittivat kuitenkin Niinistön omaan taustaan ja puolueeseen.


Mikä oleskelussa on vaarallista?

Entä itse kysymys: mikä oleskelussa ja joutilaisuudessa on niin pahaa, että se täytyy tuomita? Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen.

Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta. Olenkin itse aina sanonut, että auringonpaisteessa makoileva mies ei ole laiskassa tilassa, vaan hän on jumalallisessa potentiaalisessa tilassa: valmiina kuin tiikeri sähäköitymään.

Työelämän motivaatio-ongelman muodostaa nykyään se, että kovallakaan työllä yksilö ei voi tavoittaa tuota haluttua joutilaisuuden tilaa, kun pätkätyöt eivät johda omaisuuden ja asuntovarallisuuden karttumiseen. Ihmiset eivät siis saa alleen kovaa maata, jonka päällä voisi hetken hengähtää ja lausua tuokiolle Goethen sanoin: ”Oi viivy, olet kaunis niin.”

Sen paikalla on hysteriaa. Tämä sana puolestaan tulee kreikan kielen sanasta hysteron, joka merkitsee ’kohtua’. Yhteiskuntamme on siis kuin raskaana oleva elefanttinaaras, joka on täynnä elintasovelkaa, jonka mahassa potkii ja jossa kaikkia ihmisiä potkitaan.

Psykologisten tutkimusten mukaan jatkuva epävarmuudessa eläminen ja reagoimaan pakottaminen eivät vapauta parhaita voimavaroja vaan masentavat. Pelkästään biokemiallisesti ajatellen jatkuvassa ”taistele tai pakene” -tilanteessa eläminen tuottaa elimistöön niin paljon myrkkyjä, että ne huonontavat terveyttä ja lyhentävät elinikää.

Siksi on kyseenalaistettava myös kokoomuslaisen touhukkuuden ja puuhakkuuden järkevyys. Mitä hyötyä on hyötymisestä, ja miksi on niin tärkeää tehdä mitä tahansa, kunhan tekee? Tämä kampanjointi opettaa ajattelemaan ikään kuin kaikki ihmiset olisivat hyrräoravia, joiden täytyy joka päivä oikeuttaa oma asemansa ilman ihmisyyden itseisarvoa.

Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla pullakuskeja eikä partureita taikka muiden ”vapaiden ammattien” (kuten lakimiehen tai prostituoidun toimen) harjoittajia, vaikka nykyään kaikista yritetäänkin leipoa yrittäjiä. Jo Aristoteles ajatteli, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun jokainen ihminen toimii kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavassa tehtävässä, eli jokaisella on oikea paikka yhteiskunnassa. Filosofi filosofoi, lääkäri hoitaa potilaita ja maanviljelijä tekee sitä, minkä hän parhaiten osaa.

Nyt näin ei ole, ja insinöörejä tavataan kauppojen kassoilta ja tradenomeja siivousfirmoista. Myös työn ja ansion syy–seuraus-suhde on poikki. Ahkera voi jäädä köyhäksi ja laiska rikastua, usein täysin mielivaltaisesti.

Myös työ ilman henkilökohtaista motiivia ja sen mukaista palkkiota on turhauttavaa – aivan niin kuin työ vailla päämäärää, tarkoitusta ja suuntaa on turhaa. Usein se on jopa haitallista. Suuri osa työelämästä tuottaakin epäarvoja, ja sellaista on esimerkiksi byrokraatin työ, jonka kautta tuotetaan ongelmaksi koettua tarkkailua ja valvontaa. Toiseksi: sellainen työ, joka tuottaa toivottuja arvoja, tuottaa usein tahattomina sivuseurauksinaan epäarvoja. Sellaista on esimerkiksi autojen valmistus, jonka sivuseurauksena syntyy paljon ilmansaasteita, luonnonvarojen kulutusta, onnettomuuksia ja romua. Mutta ihmismieli näkee vain toivotut tulokset kuin lapsi helistimeen kiinnitetyn kulkusen.

Sen sijaan joutilaisuus tuottaa paljon myönteistä. Esimerkiksi tyttö ja poika, jotka laiskottelevat puun alla, tuottavat jälkeläisiä, ja samaa sukupuolta oleva pariskunta filosofiaa. Juuri näistä syistä Nietzschekin sanoi olevansa ehdottoman laiska, vaikka hän oli todellisuudessa erittäin ahkera.

Entä laiskuus yliopistossa? Vankilaa ja yliopistolaitosta yhdistää tunnetusti se, että kummassakaan runsas vapaa-aika ei johda älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun! Ja kriittisyys taas on arvokasta, koska ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee.

Työ on totta kai myös tärkeää, sillä työn kautta voi purkaa ideoitaan teoiksi. Mutta itseisarvo työ ei ole, vaan sillä on pelkkä välinearvo tärkeämpien päämäärien toteuttamiseksi. Siksi kenenkään ei ole mieltä huhkia vain ideologisista syistä, siksi, että näyttäisi ahkeralta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Työn tarkoitus on tekijän tahdon toteuttaminen, mutta ongelmana on vieras tahto, jolle työpanos usein alistetaan. Jos työvoiman myyjän ja ostajan tavoitteet ovat kaukana toisistaan, tekijä ajautuu mielipidevankeuteen, jossa hänen sananvapauttaan kahlitaan ja elämäänsä läpivalaistaan, eikä ihminen saa olla oma itsensä, vaan hänen persoonansa kielletään ja ajatuksensa pakkolunastetaan hermoverkkoja ja neuroneja myöten. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi monet ovat vieraantuneet työelämästä ja joutilaina vastoin tahtoaan.

Ahkeruuden paheellisuus liittyy ylimäärän tuottamiseen. Kun ihmiset keräävät mammonaa yli välittömien tarpeidensa, työ alkaa orjuuttaa heitä. Näin syntyy myös varallisuuden epätasaisen jakautumisen sekä omaisuuden ja rahan vuokraamisen ongelma. Yhdysvaltain kansalliskirjailijana nykyisin tunnettu Henry David Thoreau katsoikin, että viisainta on välttää ahkeruuden pahetta ja että ihmiskunnan todellisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea ilman se voi elää onnellisuuden kärsimättä, kunhan perusasiat ovat kunnossa.


Mihin esimerkin voiman on tarkoitus vaikuttaa?

Yksi mahdollisuus on, että Niinistö kantoi joutilaisuutta paheksuvalla kannanotollaan huolta nuorista, jotka ovat kaikkina aikoina olleet ”moraalisen rappion partaalla”. Kuinka voisin itsekään olla tietämätön siitä, että varsinkin muutamilla entisillä teollisuuspaikkakunnilla jopa kolmannes nuorista on nytkin työttöminä tai vailla koulutuspaikkaa sekä eteenpäin osoittavaa tietä?

Auttaako asiassa piiskurointi ja moraalinen paheksuminen? Ne auttavat varmasti yhtä paljon kuin jatkuva eläkeiän nosto. Kyllä Niinistö ja hänen sukupolvensa poliitikot osaavat.

Itse uskon, ettei joutilaisuutta ole syytä paheksua sen enempää silloin, kun se on itse valittua, kuin silloinkaan, kun se on tahaton ja ihmiselle itselleen vastenmielinen tila. Mitä maailma olisikaan ilman joutilaisuutta? Suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista ovat (ainakin näennäisesti) täysin joutilaita työnantajien keskusjärjestön kannalta, vaikka he tosiasiassa tekevätkin tärkeää ja omintakeista työtä. He tuottavat henkisiä arvoja, joista tosin palkitaan huonosti ja satunnaisesti.

He tuottavat joka tapauksessa arvoja toisin kuin korkojen ja osaketuottojen kiskurit, mutta heidän toimintaansa ei voida organisoida palkka- eikä yrittäjätyöksi, ja siksi myös perustulojärjestelmä olisi paikallaan. Arvoja tuottavat tietenkin myös ne rehdit työläiset, jotka tekevät raskasta duunia tehtaissa smirkkelin kipinöiden lentäessä ja hitsausliekkien loimutessa. Se on vähän samanlaista kuin filosofin työ ajatuskammiossa, ja yhtä hartsia.

Niinpä olisikin kyseenalaistettava aivan tietyntyyppinen laiskuus – ei luovaa ja itse valittua eikä tahatonta ja ihmiselle itselleen vastentahtoista laiskuutta – vaan ahneuteen perustuva laiskuus. Mistä tällöin mahtaisi löytyä syytösten kohde?

Ehkä jonkinlaista suuntaa Niinistö antoi itse ilmoittamalla haluavansa alentaa presidentin palkkiota. Jos tämä merkitsee, että suurituloisten palkkoja, osinkotuloja, optiotuottoja ja erilaisia kokouspalkkioita pitäisi alentaa, se kelpaa esimerkiksi. Muussa tapauksessa ei.

Muutoinkin presidentin kannanotossa on kyse vain elekielestä. Edellinen suuri arvojohtaja Urho Kekkonen vaihtoi 1970-luvun lamavuosina Cadillacin Saabiin ihan vain osoittaakseen, että suuri liideri tietää, missä mennään ja mitä kansan oloihin kuuluu. Omista melko suurista eduista tinkiminen on kuitenkin pelkkää kosmetiikkaa, lepyyttelyä, jolla yritetään hillitä huonosti pärjäävien ihmisten vihamielisyyttä ja oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Joutilaisuus kun sytyttää kansalaisten latvassa lamppuja, joilla kumotaan valtaa, ja siksi vallanpitäjät kavahtavat kaikkea toimetonta ajatustyötä.

Populismia siis presidentiltä? – Sitäkin. Eipä kovapalkkaisten vuorineuvosten tulojen alenemisella ole mitään vaikutusta heidän elintasoonsa, vaikka leikkaisivat puolet pois. Myös Niinistö itse nauttii korkeaa eläkettä Euroopan keskuspankin johtajavuosiltaan, ja hän on lahjoitellut puhemiehen palkkioitaan ja kirjatulojaan aiemmikin oman elämänsä kärsimättä.

Ihmisten toimeentulon kysymyksiä ei voida ratkaista pelkillä vertauskuvallisilla eleillä, vaan tarvitaan hyvää sosiaalipolitiikkaa ja toimivia palkka- ja veroratkaisuja, jotka eivät kuoleta ihmisiä, kysyntää ja kansantaloutta.

Itse muuten poistan varmistimen aseestani aina kun kuulen sanan ”arvojohtaja”. Siitä, miksi näin on, voitte lukea tarkemmin tästä.

Niinistön puhe suomeksi

Tasavallan presidentti pitää uudenvuodenpuheensa perinteisesti molemmilla kotimaisilla kielillä. Puhe oli kieltämättä kaunis ja retorinen, mutta kuin kesäinen merenranta: niin tavattoman petollinen. Tässä vielä kertaalleen pääkohdat suomennettuina.


”Nyt on päädytty taas ennen kokemattomaan ja hämmentävään aikaan, jossa talouden hallinta ei enää olekaan vain omissa käsissämme.”

Euroopan unioniin ja euroon liittyminen olivat virheitä, jotka heikensivät valtioiden itsemääräämisoikeutta.

”Globalisaatio näyttäytyi ensin yhtenäistymisenä ja jopa samanlaistumisena. Nyt se näyttäytyy myös vallan ja vaurauden uusjakona, joka koskee kaikkia ja jossa kenenkään menestys ei ole itsestään selvää.”

Monikulttuurisuus ja kapitalismi ovat osa globalisaation kokonaisohjelmaa, joka johtaa entisten hyvinvointivaltioiden romuttumiseen.

”Kenelläkään ei ole täyttä varmuutta tämän kehityksen tulevasta suunnasta.”

Voi tulla myös sota.

”Meillä on lausuttu paljon vakavia varoituksen sanoja, aiheellisestikin.”

On pakko myöntää, että EU-kriitikot, globalisaation arvostelijat ja muut vaihtoehtoihmiset sekä toisinajattelijat ovat olleet oikeassa.

”Vaikeita poliittisia päätöksiä edeltää aina toistensa ohi puhumisen aika.”

Hankamäki ja Himanen ovat eri mieltä.

”Eheyden voima on vaikeuksien voittamisen voimaa. Meillä on siitä kokemuksia, paljon nykyistä vaikeammista on selvitty.”

Onneksi oli kansaa yhdistävä talvi- ja jatkosota, sillä ilman niitä ei olisi mitään pahempaa vertailukohtaa.

”On nähty itsekkyyden tai suoranaisen ahneuden nousevan. Se on merkki oikeudentunnon kuihtumisesta; ei tehdäkään välttämättä niin, kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä.”

Kokoomus on nousussa.

”Niukat ajat, joissa elämme, vaativat ennemminkin ajattelemaan, voiko jostain edustaan luopua. Sillä rakennetaan eheyttä.”

Palkanalennukset ovat toivottavia niin kuin eheytysliikkeen toiminta.

”Kaikki työ on arvokasta, ja arvokasta on myös työn tavoittelu. Sen sijaan vaikeaa on ymmärtää sitä ajattelua, että tämä olisi oleskeluyhteiskunta [...].”

Soutakaapas kaleeriorjat kovempaa, älkääkä pysähtykö kuuntelemaan seireenien laulua! Juureva talonpoikainen mentaliteetti, jonka vallitessa ihmisillä oli allaan kovaa maata, olkoon tuomittu historian hämäriin, älköönkä kukaan pysähtykö filosofoimaan mitään. Ikävää vain, että kovallakaan työllä ei enää pääse oleskelemaan, kun taas optiokeinottelija makaa selkä kaarella voivuoren päällä. Westendin kotirouviin kohdistuvaa kritiikkiä Niinistöltä.

”Kolmas sektori joutuu yhä pidemmälle sinne, missä yhteiskunnan tulisi olla.”

Leipäjonot pitenevät samalla kun valtion kassa tyhjenee.

”Yhteiskunta taas joutuu yhä pidemmälle sinne, missä oman vastuun, perheen tai lähimmäisten tulisi olla.”

Vanhustenhuolto korvattakoon omaishoidolla, mutta myös Kontulan teiniäitien pitäisi huolehtia ehkäisystä itse eikä odottaa, että yhteiskunta tulee väliin; olihan siitä ”Raskaana ja rappiolla” -TV-ohjelmassakin.

”Maailman monien muutosten keskellä on toimittava laaja-alaisesti, joustavasti ja joskus nopeastikin. Myös ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat tärkeitä. Linjamme ei kaipaa iskusanoja eikä äkillisiä ohjausliikkeitä.”

Tarvitaan nopean toiminnan joukkoja, mutta kyky yllätysiskuihin kuoleentuu Puolustusvoimien menoleikkauksiin, eikä vihollisen tuhottavaksi jää mitään. Poltetun maan taktiikkaa.

”Suomalaiset arvostavat pohjoismaista yhteistyötä. Tämä yhteistyö on laajentunut myös puolustukseen, mitä kehitystä meidänkin on syytä edistää.”

Ruotsi lopetti yleisen asevelvollisuuden ja purki ilma-armadansa murto-osaan aiemmasta, mikä jätti Ruotsin puolustuksen entistä enemmän suomalaisten varaan. Jos Ruotsi liittyy Natoon, Suomenkin täytyy, jolloin kaikki Pohjoismaat ovat samassa veneessä.

”Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat olleet Suomen tiiviin EU-jäsenyyden aikaa. Ne ovat olleet meille pääosin eteenpäin menon aikaa.”

Eteenpäin menon suunta vain on ollut viime aikoina taaksepäin.

”Tarvitaan vahvaa kansallista tahtoa ja johtajuutta eri puolilla maanosaamme.”

Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus oli hyvä juttu, mutta nyt sitä tuodaan valitettavasti takaisin nationalismina, johon liittyy suuren johtajuuden tavoittelua ja messiaan odotusta.

”Meidän ei kuitenkaan kannata julistautua kaiken paremmin tietäjäksi ja osaajaksi. Sellaisille ei liiemmin ole kysyntää, mutta torjuntaa sitäkin enemmän.”

Suomalaisten hyvä esimerkki ja hyvät neuvot eivät mene perille EU:ssa arvovaltasyistä.

”Maailmalla, myös lännessä, valtioiden teollisuuspolitiikka on yhä omaa raskasta ja suurteollisuutta suojaavaa. Suomelle tämä on kova haaste. Tavoitteenani on kaikin keinoin tukea suomalaisten yritysten ja yrittäjien kansainvälistä pärjäämistä.”

Hemmetti, pojat, oli tyhmää viivytellä valtion rahoitustukea STX Finlandille, kun risteilijätilaus menetettiin sen vuoksi saman firman ranskalaiselle toimijalle!

”Suomella on takanaan 95 itsenäisyyden vuotta. Jokaisen sukupolven vastuulla on viedä eteenpäin Suomen tarinaa. Jokaisen sukupolven edessä on omat haasteensa ja taakkansa, niin nytkin.”

Suomalaiset asuvat velkaisessa maassaan kuin vuokralainen vuokra-asunnossa, josta meidät voidaan potkaista pois, niin kuin pahimmassa skenaariossa tapahtuu kansallisvaltion ja puolustuslaitoksen heikentymisen vuoksi.

”Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta!”

Vaikeina aikoina hiivitään korkeampien voimien taakse, kun keinot ovat lopussa ja kaikki apu on tarpeen.


Julkisen sanan vaikutelma puheen samanaikaisesta taidokkuudesta ja mitäänsanomattomuudesta johtunee keskittymisestä vain yleiselle tasolle ja puheen sisältämistä useista piiloviesteistä, jotka vaativat tulkintaa. Merkille pantavaa on myös se, mitä tässä kansallista yhtenäisyyttä tavoittelevassa puheessa ei sanottu.

Niinistö ei puhunut mitään EU:n liittovaltiollistamisesta, joka uhkaa keikauttaa suuren määrän muiden maiden velkoja Suomen kontolle. Tämä ei ole ihme, sillä Niinistö oli itse EU-jäsenyyden puolestapuhuja, ja liittovaltion ajaminen on kovinta kokoomuksessa. Ei mainittu myöskään luontoarvoja, ilmastonmuutosta eikä monikulttuurisuutta. Puheessa ei mainittu yhtään vierasta valtiota nimeltä, eikä köyhistä maista ja kehitysmaista puhuttu mitään. Viimeksi mainittu johtuu ehkä siitä, että me olemme itse köyhä ja kehittyvä maa.

Voi olla, että myös tunteisiin vetoava yhtenäisyyden haikailu on puhdas illuusio aikana, jolloin taloudellinen eriarvoisuus synnyttää kansallista eripuraa. Toisesta suupielestä luettujen yhtenäisyystoiveiden ja toisesta esitettyjen kurjistumis-, tinkimis- ja palkanalennusvaatimusten vuoksi ei ole ihme, että juuri tällaiset ristiriitaiset viestit ”ovat varmasti myös hämmentäneet lisää”.