Sipilän hallitus ja perustulo

Pääministeri Juha Sipilä puhui eilen Kampin Narinkkatorilla ja kuunteli kansalaisten huolia. Erityisen tärkeänä hän piti työvoiman käytön tehostamista. Onkin totta, että työelämämme toimii huonolla hyötysuhteella ja työn tuottavuus on kehno.Muiden muassa MIT-professori Bengt Holmström oli tätä mieltä viikon takaisessa kannanotossaan.

Samoin kirjoitin itse jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. ajantasaistettu painos 2015), että tärkeintä ei ole edes työllisyysaste vaan arvotuotanto: se, että työelämässämme ja sen ulkopuolella tuotettaisiin vaihtokelpoisia arvoja, ovatpa ne henkisiä tai materiaalisia. Resursseja kuluu nykyisin liikaa pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon.

Pääministeri Juha Sipilä kuunteli kansalaisten huolia Kampissa. Kuva: J. Hankamäki.

Istuvan hallituksen ohjelmaan sisältyy perustulokokeilu (s. 21). Perustulo antaisi mahdollisuuden tehostaa työvoiman käyttöä. Luonnostelin edellä mainitussa teoksessani perustulojärjestelmän, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mahdollistaisi työttömien opiskelun tai työssäkäynnin ja suorastaan velvoittaisi jompaankumpaan. Se myös leikkaisi korkeat työttömyysetuudet perustoimeentulon tasolle ja auttaisi sitä kautta rahoittamaan opiskelijoiden toimeentulon noston työttömien nykyisten sosiaalietuuksien tasolle.

Sen sijaan kansalaispalkkamalli tämä ei olisi, vaan kyseessä olisi nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli, jonka loppusummana ei jaettaisi nykyistä enempää rahaa. Perustulon saaminen päättyisi työttömän, opiskelijan, eläkeläisen (tai muutoin pienituloisen) työllistyessä tai saavuttaessa riittävän tulotason.

Perustulomalli ei saisi tarkoittaa myöskään vain toimeentulotuen siirtämistä Kelaan, joka alkaa näillä näkymin huolehtia toimeentulotukien maksusta vuonna 2017. Tällöin perustulon keskeisin arvotuotantofunktio jäisi toteutumatta. Perustulojärjestelmän tärkein tehtävä on purkaa työllistymisen ja opiskelun esteet. Näin tapahtuu vain, jos työttömät oikeutetaan ja jopa velvoitetaan opiskelemaan tai toimimaan työelämässä perustulon vastikkeeksi.

Perustulon lähtökohtana tulee olla sosiaalipoliittinen vastikkeellisuusperiaate ja universaaliusperiaate. Vastikkeellisuusperiaatetta on nykyisin tulkittu nurinkurisesti velvoittamalla työttömyysturvan saajat olemaan pelkkänä resurssina eli tyhjän panttina ja kieltämällä heiltä opiskeleminen. Taustalla on suuri ongelma: työttömyysetuudet ovat opiskelijoiden sosiaalietuuksia paremmat.

Perustulo tulisi toteuttaa juustohöyläämällä perustoimeentuloon riittävää tasoa paremmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pois sekä nostamalla opiskelijoiden sosiaalietuudet työttömien nykyisten minimietuuksien tasolle. Yhteiskuntamme ei selviä muutenkaan pullamössösukupolven eläkepommista heidän eläköityessään korkeasti palkatuista tehtävistään. Säästyneillä varoilla voitaisiin täyttää opiskelijoiden toimeentulovajetta ja sitä kautta toteuttaa perustuloon liittyvä universaaliusperiaate.

Poliittisesti kiinnostavaa on, että perustulomallin sisällytti hallitusohjelmaan oikeistohallitus. Vihreiden ja vasemmiston ollessa hallituksessa perustulosta ei pukahdettu hallitusohjelmissa mitään, vaikka varsinkin vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet sitä kannattavansa. Syy vasemmiston kaksinaamaisuuteen on ollut ay-poliittinen. Ammattiyhdistyksiin liitytään etupäässä työttömyysturvan saamiseksi. Mihinpä ammattiyhdistyksiä enää tarvittaisiinkaan, jos valtion takaama perustulo takaisi vahvan suojan työttömyyttä vastaan?

Myös nykyisin valtaosa ansiosidonnaisten rahoituksesta tulee verovaroista. Sosiaalikulut eivät tässä perustulomallissa kasvaisi, mutta panos/tulos-suhde paranisi. Työttömän ja opiskelijan oikeusasema paranisi, kun opiskella ja työskennellä saisi puolin ja toisin, ja vasta tuloleikkuri katkaisisi perustulon maksun (ks. tarkemmat tiedot progressiivisesta tuloleikkurista kirjastani).

Perustulon tulisi korvata pääosa muista sosiaalietuuksista, joita ovat opintotuki, työttömyysetuudet ja eläkkeet. Jo järjestelmän kansainvälisesti kuuluisin kehittäjä, Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman, painotti teoksessaan Free to Choose (1980), että vain näin saavutetaan tarvittavat säästöt ja luodaan riittävä motivaatio sekä vapaus arvotuotantoon osallistumiseen. Tarjoan hallitukselle kaiken osaamiseni perustulokokeilun toteuttamiseksi.

Perustulomalli auttaisi hallitusta kompensoimaan paljon parjatut opintotuen leikkaukset. Ongelmallisuus osoittaa, että pikku-uudistuksilla pulmista ei selvitä, vaan sosiaaliturvan systeemi on kokonaisuudistusta vailla.

Onko euroalueen jäsenyydestä äänestäminen vaarallista?

Paavo Väyrysen kansalaisaloite kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa saavuttanee 50 000 kannattajan rajan, vaikka nimien kertyminen onkin hyytynyt noin 35 000 tasolle. Keräysaikaa on kosolti jäljellä.

On mielenkiintoista nähdä, mitä silloin tapahtuu. Kansanäänestyksellä korjattaisiin se virhe, ettei euroon liittymisestä järjestetty aikanaan kansanäänestystä. Esko Aho oli luvannut Euroopan unionin jäsenyydestä äänestettäessä, että euroon liittyminen on kokonaan toinen asia ja että asiasta pidettäisiin erillinen kansanäänestys. Paavo Lipponen puolestaan katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä, ja euroon liityttiin eduskunnan päätöksellä ilman lakialoitetta, pelkän valtioneuvoston tiedonannon perusteella.

Olihan se melkoista demokratian pilkkaa. Mikäli asiasta järjestetään lähitulevaisuudessa kansanäänestys, on hyvin mahdollista, että Suomi eroaa euroalueesta. Euron valuviat ovat tulleet niin selviksi ja myös kalliiksi.

Suomea käytettiin mallinukkena Etelä-Euroopan maille, kun maamme hyväksyttiin euroalueen jäseneksi, vaikka Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen vaatimukset valtionvelan jäämisestä alle 60 prosenttiin BKT:stä eivät täyttyneet. Valtiontalouttamme kaunisteltiin laskemalla eläkekassoissa oleva varallisuus osaksi valtion omaisuutta, jotta tuolloinen julkistalouden velka saatiin näyttämään pienemmältä. Ja Brysselin neuvottelijat hyväksyivät valheen ketunhäntä kainalossaan. Suomen avulla tasoitettiin tietä myös Kreikan liittämiseksi euroon.

Kympin kysymys on, olisiko Suomen eroamisesta nyt enemmän hyötyä kuin haittaa. Euroopan valtioiden talous olisi varmasti paremmassa kunnossa ilman euroa, joka on monetarismin ja kapitalismin välikappale: syy pääomien vaellukseen, veropakolaisuuteen sekä työvoiman siirtelyyn ja riistoon. Taloushistorian valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden tai vientiä kasvuun sysäävien onnenkantamoisten kautta. Itsenäinen rahapolitiikka olisi pienelle viennistä riippuvaiselle kansantaloudellemme tärkeä instrumentti. Siksi eurosta eroaminen olisi paikallaan.

Eroaminen eurosta ei todennäköisesti kuitenkaan parantaisi Suomen asemaa nykytilanteessa. Markka revalvoituisi voimakkaasti suhteessa euroon ilman voimakkaita toimia. Ja mikäli omaa valuuttaa pidettäisiin keinotekoisesti halpana, se kallistaisi tuontihyödykkeitä huomattavasti, jolloin 40 tuuman televisio maksaisi euroissa arvioiden 2000 euroa, pjongjangilainen koppimopo 30 000 euroa ja Samsungin S6 noin 1500 euroa. Työvoimamme kyllä halpenisi, mutta muutoin on hyvin epäselvää, mistä Suomi eroaisi eurosta erotessaan. Kannattaisiko markan antaa sittenkin revalvoitua, kun euromääräinen valtionvelkamme tällöin pienenisi? Ja miten on laita Suomen Pankin target-vastuiden? Yhtälöitä taloustieteilijöiden ratkaistaviksi riittää.

Veikko Vennamo sanoi aikanaan, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan. Suomen erolla eurosta olisi drastiset poliittiset vaikutukset koko euroalueeseen. Malliesimerkki olisi jälleen annettu.

Suuria linjoja ajatellen voisi olla hyväksikin, että koko euroa ei olisi. Pragmaattisesti arvioiden Suomen ero eurosta voisi kuitenkin syventää sekä euromaiden että Suomen omaa talousahdinkoa. Pako uppoavasta laivasta pitäisi järjestää hallitusti ja muitakin matkustajia ajatellen. Kansanäänestys euroon kuulumisesta pitäisi järjestää kaikissa euromaissa yhtä aikaa.

Miten hukata miljardi minuutissa?

Kreikan taloustragedia ylittää eeppisyydessään Aiskhyloksen murhenäytelmät. Kohtalomaista asiassa on determinismi, jonka mukaisesti rahaunioni on vaatinut pienehkön ja euroon sopimattoman kansakunnan koko valtionvarallisuuden syöksemistä monetarismin alttarille.

Pääsyy on itsenäisen rahapolitiikan menetys, jonka vuoksi kansaa on kupattu sisäisillä devalvaatioilla ja kansallisvarallisuuden myynneillä. Ei siis pidä syyttää kreikkalaisia vaan kohdistaa arvostelu systeemin perusteisiin, joissa se valuvika on.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, analysoin asiaa jo tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessani. Mikään ei ole muuttunut, ja tilanne pahenee.

Jos laastarilapun nyppää irti kerralla, se sattuu vähemmän kuin hitaasti kiskomalla. Mikäli Kreikka eroaa eurosta, hyvää siinä on, että maa saadaan itsenäisen rahapolitiikan ja taloudellisen vastuun sekä toipumisen tielle. Eurolle se on karvas tappio ja tuottaa tuhoa eurossa oleville maille, mutta pitkällä tähtäimellä rahaunionin hajoaminen ja itsenäiseen rahapolitiikkaan paluu olisi hyväksi kaikille valtioille.

Koska olen lausunut periaatteellisen kritiikin jo aiemmin, ei mieleen taida tulla enää muuta kuin vitsejä ja arvoituksia, joista yksi laitettakoon tähän muistuttamaan Delfoissa asuneesta oraakkelista.

***

Kuvitellaanpa, että olen kaukaisen maan valtiovarainministeri, ja minun pitäisi rahoittaa menoja 97 miljardin edestä. Minun pitäisi siis ostaa tuolla summalla sosiaalipalveluja, panssarivaunuja ynnä muuta valtiolle.

No, teenkin niin, mutta kassa on tyhjä. Lainaan siis Saksalta 50 miljardia ja Ranskalta 50 miljardia, eli yhteensä 100 miljardia. Maksan palvelujen ja laitteiden myyjille yhteisarvoltaan 100 miljardin euron shekeillä ja saan vastineeksi ostamani asiat sekä 3 miljardia vaihtorahaa.

Palautan yhden yli jääneen miljardin Saksalle ja toisen Ranskalle. Yhden miljardin pidän itselläni.

Tällöin olen velkaa Saksalle enää 49 miljardia ja Ranskalle 49 miljardia.

49 miljardia + 49 miljardia = 98 miljardia. Plus yksi itselle jättämäni miljardi, eli yhteensä 99 miljardia.

Mutta missä on yksi miljardi? Rahaahan oli alun perin 100 miljardia!

Mitä jos juhannus olisi tänään?

Minusta tuntuu oudolta, että juhannusta vietetään Suomessa viikonloppulauantaina, vaikka esimerkiksi Virossa ja Norjassa juhannusjuhlan päivä on tänään. Ja niin asia on tietysti kalenterissakin.

Juhannus koetaan kultturissamme varmastikin merkittävämmäksi päiväksi kuin esimerkiksi loppiainen tai helatorstai, jotka ovat arkipyhiä. Juhannuksen siirtämistä paikoilleen, eli arkipäivänä juhlistettavaksi, on ehdotettu monta kertaa, mutta kirkko ja ammattiyhdistysliike ovat tyrmänneet hankkeen.

Juhannus oli alun perin pakanallinen juhla, vaikka kristillinen kirkko muunsikin sen Johannes Kastajan päivänä vietettäväksi. Kristillinen kirkko ripusti uskonnollisen merkityksen myös jouluun, jota roomalaisajalla vietettiin Saturnalia-juhlana. Loogis-filosofisia esteitä myös juhannuksen pyhittämiselle arkena ei siis ole.

Kirkon piirissä loppiaista ja helatorstaita pidetään näköjään juhannusta pyhempinä, joten niitä ei ole suostuttu vaihtamaan juhannuksen kanssa sunnuntaipyhiksi. Ay-liike puolestaan on vastustanut juhannuksen vaihtamista loppiaisen tai helatorstain kanssa arkipyhäksi, sillä monien ihmisten vuosiloma ajoittuu kesäkuulle, jolloin keskelle viikkoa ajoittuva ylimääräinen lomapäivä menisi päällekkäin kesäloman kanssa. Kaksinkertainen loma samana päivänä ei tietenkään tunnu kaksinkertaiselta, kun sen ajalta ei makseta töitä puskeville kaksinkertaista palkkaa.

Nyt olisi kuitenkin hyvä tilaisuus palauttaa juhannus oikealle paikalleen, kesäkuun 24. päivänä vietettäväksi. Hanke olisi linjassa hallituksen työajan pidentämisen kanssa. Jos juhannusta vietettäisiin arkipyhänä ja loppiainen sekä helatorstai siirrettäisiin viikonloppuihin, myös vuotuinen työaika pitenisi hitusen.

Ainakin minun mielestäni juhannus on merkittävämpi juhlapäivä, tapahtuma, koettelemus tai vastoinkäyminen (millaiseksi se sitten kunkin elämässä muodostuukin) kuin esimerkiksi loppiainen, joten se sopisi arkipyhänä vietettäväksi. Pyhyyden elämys puolestaan on päivästä riippumatta sama, akateeminen kun saa joka päivä saman kiinteän palkan, vaikka tekisi kahdeksankertaisen työn – mikäli sattuu vielä jotakin työtä olemaan. Myöskään säätilaan päivän siirtämisellä ei taitaisi olla vaikutusta.

Kuinka koulutuksen säästöt kannattaisi kohdentaa?

Kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää. Samaan tapaan on mahdotonta hillitä julkistalouden velkaantumista ja pitää kulut nykytasolla, jos valtion ja kuntien tulot eivät kasva. Siksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että koulutusmenoistakin täytyy leikata.

Toisaalta myöskään sanojaan ei voi yhtä aikaa syödä ja pitää, ja sen vuoksi opiskelijoiden ja yliopistoväen närkästyksen hallituksen säästötavoitteiden johdosta voi ymmärtää.

Takana ei ole vain annetun koulutuslupauksen pettäminen vaan myös hallitusohjelman selvät ristiriidat. Ohjelman sivulla 17 asetetaan tavoitteeksi esimerkiksi seuraava: ”Koulutuksen keskeyttäneiden määrä on vähentynyt.”

Kun hallitus toisaalta leikkaa opintotukea ja toivoo opiskelijoiden siirtyvän työelämään jo kandidaatin paperit mukanaan, seuraava lause saa melko ironisen sävyn: ”Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta.” (s. 15)

Koska ongelma – rahoituksen riittämättömyys – on kaikille yhteinen, leikkauksista pitää päästä sopuun yksissä tuumin. Siksi olen laatinut hallitukselle ehdotukseni siitä, miten koulutusleikkaukset kannattaisi kohdistaa.

1) Keskiasteen koulutuksen uudistaminen

Vanha sanonta kuuluu, että jos haluat menestyä taloudellisesti, perusta tuulivoimarahasto tai keskiasteen kuvataidekoulu. Molemmat pyörivät nimittäin valtion avustusten varassa ilman, että kumpikaan tuottaisi omia alkuehtojaan tai vastaisi markkinoiden tarpeisiin.

Suomessa on uhrattu miljoonia hienoihin lasiseinäisiin keskiasteen kuvataide-, näyttämötaide-, musiikki- ja luovan ilmaisun opistoihin, joista valmistutaan suoraan työttömyyskortistoon, eikä tasokaan ole kovin hyvä. Näistä aluepolitiikan hedelmänä luoduista koulutuslinjoista voidaan huoleti säästää ja siirtää resursseja sellaisille aloille, joilla oikeasti on työpaikkoja.

Kulttuurin ja välitöntä hyötyä tuottamattomien sekä puhtaasti intellektuaalisten alojen, kuten filosofian, sosiaalitieteiden ja taiteiden resurssit tulee keskittää korkeimmalle asteelle, eli yliopistoihin. Keskitason pönkittäminen on tällaisilla aloilla yhtä hupsua kuin tarkimman keskinopeuden tavoittelu formulakilpailuissa. Anti-intellektualisoitumista pitää välttää keskittämällä voimavarat huipulle.

2) Luopuminen tulosohjauksesta yliopistoissa

Tulosohjausmalli tuotiin yliopistoihin, kun se oli yritysmaailmassa todettu hiostavaksi ja yhteishenkeä hajottavaksi. Alun perin oli ajateltu, että tulosjohtamisella päästäisiin eroon turhista pomoista ja että työ ja tulokset ohjaisivat tekijöitä.

Palkitseminen koettiin kuitenkin kepeillä ja porkkanoilla ohjailuksi, ja kukapa ne oikeat kriteerit määrittelisi? Toisin siis kävi: yliopistojen dekaanien ja laitosjohtajien aika kuluu tulossopimusten laatimiseen ja raportoimiseen, ikään kuin oppineet mitään lapsenvahteja kaipaisivat.

Tulossopimukset laadittiin rahan kiilto silmissä turhan optimistisiksi. Tämä johti tutkintotehtailun paisumiseen ja mahdollisesti myös kriteerien heikentymiseen. Tutkintojen määrän kasvu johtuu siis tulosajattelusta, joka on myös yliopistojen kulujen kasvun syy. Koulutuksen säästötoimet antavat nyt erinomaisen tilaisuuden luopua koko tulosohjausmallista!

Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi tieteessä pitäisi ylipäänsä tuottaa toivottuja tuloksia. Se olisi tieteellisten normien toteuttamista. Normit taas ovat ideologioiden välineitä. Tieteen idea on kyseenalaistaa normeja, mikä usein tapahtuu niitä rikkomalla. Niinpä tieteen omalta kannalta valaisevinta olisi tutkimus, josta ei ole mitään hyötyä ja joka on ideologisesti määriteltyihin tavoitteisiin verrattuna täysin tehotonta!

3) Kolmas lukukausi

Kolmannen lukukauden käyttöönotto yliopistoissa on tervetullut uudistus, sillä se lyhentää valmistumisaikoja ja tiivistää sekä jäntevöittää opiskelua. Opetus päättyy vanhan perinteen mukaan jo Flooran päivänä toukokuun puolivälissä ja alkaa vasta syyskuun ensimmäisillä viikoilla, ”jotta ylioppilaat ehtivät maataloustöihin tai puintitöistä takaisin kaupunkeihin”. On hyvä, että pitkä kesätauko täytetään opiskelulla ja ero nykymaailmaan kurotaan umpeen.

4) Lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville

Mediassa on annettu kuva, että ”koko yliopistomaailma” vastustaa lukukausimaksujen käyttöönottoa ulkomaalaisille opiskelijoille. Tämä ei pidä paikkaansa.

Olisi oikein, että lukukausimaksut määriteltäisiin kaikille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat palautuvat tavalla tai toisella maksajien hyväksi – vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen idea.

Me elämme edelleen pääosin valtion rahoittamissa yliopistoissa, joten olisi oikein, että myös koulutuksen resurssit kohdistuisivat niiden maksajille, eli suomalaisille itselleen.

Shanghain listan sadan parhaan yliopiston joukossa ei ole montakaan lukukausimaksutonta yliopistoa. Myös useimmat eurooppalaiset yliopistot perivät maksua ulkomaalaisilta opiskelijoiltaan. Esimerkiksi suomalaiset joutuvat maksamaan opinnoistaan lukukausimaksua parhaissa brittiläisissä yliopistoissa, vaikka EU:n jäseniä ollaankin.

Todellisuudessa nämäkin kannettavat maksut ovat pitkälti symbolisia eivätkä vastaa kuluja. Mutta ne ohjaavat olemaan hyväksikäyttämättä yliopistojen resursseja tavalla, jolla Suomen yliopistoissa käydään nyt kouluttautumassa vailla mitään yhteiskunnallista vastiketta.

Sitä paitsi opiskelijoiden vaihtosuhde on meille alijäämäinen. Suomessa on paljon enemmän ulkomaalaisia opiskelemassa kuin Suomesta on ulkomailla. Olisi osa itsearvostustamme, että perisimme laadukkaasta koulutuksestamme lukukausimaksua muualta tulevilta. Lukukausimaksuja vastustavien suomalaisten opiskelijoiden ja muun yliopistoväen pitäisi ymmärtää, että ulkomaalaisille suunnatut resurssit ovat pois heidän omista opintotuistaan ja tutkimusresursseistaan.

5) Digitalisointi ja uudet oppimisen ja opetuksen metodit

”Oppimisympäristöjen modernisointi ja digitalisointi” on hallitusohjelman mystisimpiä osia. Ottamalla käyttöön esimerkiksi e-kirjoja voitaneen kuitenkin säästää oppimateriaalikuluissa. Toisaalta tämä on pelkkä oletus eikä tosiasia, aivan kuten myös Juha Sipilän viittaus, että lopputulos pysyy, vaikka resursseja leikataankin. Näin voi käydä vain, jos toiminta sinänsä tehostuu.

Tietokoneistumisen vaatimukset ovat myös kuluttaneet koulujen voimavaroja, aivan kuten valtion tietohallintohankkeet yleensäkin, esimerkiksi e-reseptin käyttöönotto, johon Suomessa saatiin humahtamaan 400–500 miljoonaa, kun Viro hoiti asian 11 miljoonalla!

Paremmin kuin luomalla kallista uutta, voidaan koulutuksesta säästää purkamalla vanhaa kouluhallintoa, joka on Suomessa rakentamismääräysten kaltainen ehtymätön luonnonvara. Esimerkiksi Opetushallitus on täynnä bysanttilais-kryptistä byrokratiaa ja ylitarkastajan tarkastajaa, vaikka opetus- ja kasvatusala ei hyödy tästä oppimateriaaleihin eikä opetustoimeen kohdistuvasta kyttäysmielialasta mitään.

Tieto kulkee maailmassa muutenkin vapaasti, ja opettajaksi kelpaa melkein kuka tahansa sivistynyt ihminen. Siksi pelkkiin ay-poliittisiin etuihin perustuvista muodollisista pätevyyskriteereistä pitäisi joustaa kasvatusalalla avautuneiden tehtävien täyttämiseksi.

6) Yliopistojen piilevien resurssien käyttöönotto

Samalla kun toivotaan kesälukukautta ja opintojen tehostumista, on muistettava, että professorien ja yliopistonlehtorien kelloista on loppunut aika. Professoreilla ei ole virkaehtosopimuksen mukaan kesälomaa koskaan ollutkaan, vaan professorien on ehkä ajateltu olevan niitä sosiologi Max Weberin teoksessaan Tiede kutsumuksena (1917) viittaamia vapaita toimijoita, joiden katsotaan itse suvereenisti järjestävän työnsä ja tehtävänsä.

Näistä kuningasajoista on kuitenkin kulunut sata vuotta, ja vakinaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan eli professorien ja lehtorien päivät kuluvat opetuksen antamiseen, tutkimusten ohjaamiseen, lausuntojen laatimiseen apurahoja, projekteja ja virantäyttöjä varten, tutkielmien tarkastamiseen, vastaanottojen pitämiseen, rahasta kiistelemiseen sekä raporttien laatimiseen ja tekemistensä selvittelyyn. Kirjojen kirjoittamisesta olemme vastanneet me virka-asemaa vailla olevat tutkijat. Myös me olisimme ansainneet palkkamme.

Ehdotan, että yliopistojen toimintaa tehostettaisiin ottamalla dosenttilaitos ja toimettomat tohtorit parempaan käyttöön ja siirtämällä ”hallitusta tukevaan” hanketutkimukseen aiotut 100 miljoonaa euroa suoraan yliopistojen perusopetukseen ja -tutkimukseen.

Ongelmaksi yliopistoissa on koettu juuri se, että hallinnosta osoitetaan huomattavasti rahaa jollekin muodikkaaksi koetulle alalle samanaikaisesti, kun yliopistojen perusrahoituksesta tingitään. Näin on, vaikka yliopistoissa itse tiedettäisiin paremmin, mihin rahaa kannattaisi suunnata. Sitten tutkijat on pantu kilpailemaan tiedehallinnon rahoista.

Esitän, että hallitus perääntyisi edellisen hallituksen esityksestä, että valtioneuvosto suuntaisi 100 miljoonaa euroa hallitusta tukevaan tutkimukseen. Lapsikin ymmärtää, ettei mikään puolueeton tutkimus voi olla mitään hallitusta tukevaa, ja näin on riippumatta hallituksen väreistä. Koko ajatus pitäisi hylätä tieteen vastaisena.

Sen sijaan esitän, että rahoitusta suunnattaisiin suoraan yliopistoille niiden itse päättämään ja tieteellisin arviointiperustein valitsemaan tutkimukseen. Vuoropuhelun lisäämistä tieteen ja poliitikkojen välillä kannatan lämpimästi kyllä, mutta sen ei pidä olla taloudellisesti ehdollistettua.

Filosofikollegani Tere Vadén kirjoitti Niin & Näin -aikakauslehdessä 1/2015 (s. 133), että opetusministeri Krista Kiurun (sd.) mukaan OKM:n opetus- ja tutkimusneuvosto on aikeissa palkita yliopistoja myös siitä, kuinka tehokkaasti ne vähentävät tutkijoita palkkalistoiltaan! Tällainen sormienkatkomismentaliteetti perustunee virheelliseen oletukseen, että määrän väheneminen johtaa väistämättä laadun paranemiseen. Toivon, että ainakin tällaiselta pakottamisen politiikalta voitaisiin välttyä.

Miten hallitusohjelmaan päädyttiin – Ja mitä siitä seuraa?

Entinen pääministeripuolue kokoomus asetti hallitusneuvottelujen lähtökohdaksi sen, että työskentelyn pohjaksi valitaan ”valtiovarainministeriön virkamiesten arvio talouden tilasta”.

Tämä johtui siitä, että valtiovarainministeriön kansliapäällikkönä toimiva Martti Hetemäki on kokoomuslainen. Vaatimalla pohjaksi VVM:n linjauksia kokoomus vaati siis oman ohjelmansa noudattamista.

Muutoin virkamiesten näkemysten kunnioittaminen olisikin ollut poliitikoilta perin kummallista, sillä Nato-kysymyksessä poliitikot tukkivat virkamiesten suut heidän möläytettyään viime syksynä, että ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Yhtä kaikki, nyt aikaan saatu Juha Sipilän hallituksen ohjelma tyydyttänee etenkin kokoomusta. Juuri tästä syystä toiseksi suurimmalle puolueelle kuuluva valtiovarainministerin salkku poltteli perussuomalaisten näppejä niin pahasti, että vastuu kipeistä leikkauksista täytyi antaa kokoomukselle, ja perussuomalaiset pidettiin hallituksessa mukana nimittämällä Timo Soini huomattavasti helppohoitoisempaan virkaan: ulkoministeriksi. Paine oli huomattava, sillä tähän suostuttiin siitä huolimatta, että Soinin sukset ovat olleet koko ajan menossa ristiin nimenomaan EU-politiikassa.

Muutoin ulkoministerin salkku olisi sopinut Alexander Stubbin mittapukuun paremmin. Nyt hän joutuu laskemaan valtionkassan varoja lyhyen matematiiikan approbaturilla. Riman alta mahtuu vielä, sillä Jyrki Katainen johti valtiovarainministeriötä lyhyen matikan lubenterilla.

Stubidoa tai ei, mutta minussa ja Soinissa on yhteistä juuri ylioppilastodistusten arvosanat. Tänä keväänä 30 vuotta täyttävistä pahveistani löytyy nimittäin täsmälleen samaa latinaa: äidinkielestä ja reaalista laudatur, kielistä magnat ja pitkästä matikasta C.

Into, jolla ihmiset odottivat Sipilän hallituksen leikkauslistaa nähtäväkseen, kaatoi eilen valtioneuvoston nettisivut. Koska kansalaisten kumoushalu on ollut näin malttamatonta, luodaanpa katsaus myös siihen, mitä ohjelma pitää sisällään.

Jupeille paremmat lelut

Juha Sipilän hallituksen keskeisiä linjauksia on, että säästää pitää, mutta tieverkostoon ja liikenteeseen syydetään sadoin miljoonin lisää! Tämä on tyypillistä kepulaista aluepolitiikkaa. Tieverkkoon investoiminen on täysin tuottamatonta toimintaa. Kymmeniä miljoonia maksavat betoniset liittymät ja asfaltoidut tiet eivät luo velkaantumisen katkaisevaa talouskasvua.

Pahinta on, että infraan tuhlattavat rahat ovat pois sellaisista kohteista, joissa ne tuottaisivat. Niitä ovat teollisuuteen ja yrittäjyyteen investoiminen sekä sijoittaminen koulutukseen.

Autoveron alentaminen taas on pelkkä silmänkääntötemppu. Käyttömaksuja korottamalla valtio ottaa tuonkin veronalennuksen pois.

Autoveron alennukset merkitsevät veronkevennyksiä hyvätuloisille, joilla ylipäänsä on varaa autoon. Erityisesti autoveron kevennykset suosivat uusien autojen ostajia. Sen sijaan käyttömaksujen korottaminen kohtelee tasaveromaisesti kaikkia, myös halvoilla kotteroilla ajajia. Niinpä autoveron alentaminen on osa samaa politiikkaa, jolla progression sisältävästä terveyspalvelujen rahoittamisesta verovaroin on siirrytty tasaveromaiseen maksullistamiseen.

Liikenne on yleensäkin sellainen immanentti, merkityksetön ja mitäänsanomaton toimintayhteys, jossa valtion pitäisi taata pelkkä välttämättömyystoiminnot turvaava minimitaso. Veronalennukset taitavatkin nyt päätyä avokonttoreissa parveilevien juppien citymaastureihin ja perhesportteihin, joissa ne eivät tuota mitään (paitsi ilmansaasteita) ja merkitsevät pääomien karkaamista kalliisiin tuontihyödykkeisiin.

Valtio roiskii sadoin miljoonin rahaa tuottamattomiin liikenneympyröihin siksi, että se voisi säästää tuottavista kohteista, kuten yritystuista ja koulutuksesta. Kuva Helsinki-Vantaan lentoaseman lähettyviltä.

Pyöräillessäni kehäkolmosen liepeillä olen havainnut eritasoliittymien laajenevan jo aiemmallakin hallituskaudella. Olisi kiintoisaa tietää, mitä esimerkiksi Helsinki-Vantaan kupeeseen rakennetulla infrastruktuurilla tehdään sitten, kun lentäminen loppuu öljyn ehtyessä. Samoin käynee ennen pitkää myös massa-autoiluille. Jo Portugali käytti miljardeja tieverkkoon, ja tuloksen näette tässä.

Älkää juosko saksien kanssa

Sdp:n virkaa hallitusneuvotteluissa toimittanut Perussuomalaiset ei ole pystynyt pitämään kovin ponnekkaasti kiinni vähävaraisen ja pienituloisen kansanosan asioista, sillä sopetustoimet hoidetaan pääasiassa leikkauksin eikä verotuksellisin keinoin.

Monille voi tulla myös vasemmistoa ikävä, sillä hallitus on aikeissa leikata perusturvasta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että perusturvaan sijoitettavat rahat suuntautuisivat kotimaiseen kulutukseen ja elvyttäisivät kotimaista kysyntää ja taloutta. Sosiaaliturvaan investoiminen siis loisi sitä kaivattua talouskasvua.

Nyt aikaansaatu hallitusohjelma ei taidakaan tulla avokonttorista vaan hiekkalaatikolta. Lapsille suunnattu vanha viisaus sanoo, että ei saa juosta saksien kanssa. Nyt on juostu ensi töiksi saksien kanssa.

Jos asioihin suhtauduttaisiin filosofisesti, olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin miettiä, miksi valtion ja kuntien verokassa ei kilise, vaikka bruttokansantuotteemme on nykyisin paljon parempi kuin 1980-luvulla, jolloin valtion ja kuntien ei tarvinnut tehdä velkaa juuri lainkaan.

Eräänä syynä alijäämiin ovat suuret työttömyysmenot. Mutta ne johtuvat suureksi osaksi globalisaatiosta ja työpaikkojen katoamisesta kolmanteen maailmaan sekä EU-maiden ajautumisesta verokilpailuun.

Jo Jyrki Kataisen hallitus antoi yrityksille 800 miljoonan veroedun alentamalla yhteisöveroprosenttia 20:een. Jopa Virossa ja Saksassa yhteisövero on korkeampi. Mitään näyttöä yritystoiminnan jäämisestä tai päätymisestä Suomeen Kataisen loihtiman veroedun vuoksi ei ole ollut. Vain valtion tulot ovat jääneet saamatta. Nyt valtio säästää sosiaalietuuksista, opintotuesta ja lääkekorvauksista täsmälleen saman summan, eli 800 miljoonaa.

TV1:n MOT-ohjelma todisteli tänä keväänä, että yritykset eivät pidä yhteisöverotusta keskeisenä kriteerinä päättäessään toimintapaikastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteisövero kannetaan yritysten tuloksesta, jota firmat pystyvät muutenkin säätelemään esimerkiksi tekemällä investointeja ja hankkimalla sitä kautta poistoja. Tärkeämmäksi koetaan esimerkiksi energian hinta.

Valtion olisi siis kannattanut pitää kiinni korkeammasta yhteisöverotuksesta eikä hirttää itseään verokilpailuun. Nyt tulos on, että firmat pääsevät vähillä veroilla, mutta Sinä, hyvä kansalainen, maksat: maksat korkeaa tuloveroa, maksat tasaveromaista arvonlisäveroa ja kärsit vielä perintöverostakin. Helsingin pörssi puolestaan kasvatti osinkojen jakoa viime vuonna juuri tuon valtion budjetista puuttumaan jääneen 800 miljoonan euron verran.

On luonnollisesti oikein, että tuloista kannetaan kohtuullisesti veroa – siis jos ylipäänsä saa sellaista tuloa, jonka tuottamisessa valtio on osallisena. Perintövero on suomalaisten eniten vihaama vero, ja sen kohteet on kertaalleen verotettu. Siksi se olisi pitänyt kokonaan poistaa. Siinä olisi ollut hyvä alentamiskohde ja vaihtoehto autoveron viilaamiselle, sillä perintövero koskee useampia, ja sen tuotto on valtiolle samaa luokkaa kuin autoveronkin tuotto.

Suurin osa perinnöistä on pieniä ja keskisuuria perintöjä, jotka muodostuvat asuntovarallisuudesta. Olisi tärkeää, että kukaan ei joutuisi myymään asuntoaan pelkästään saadakseen perintöveron maksetuksi. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin yleisiä, ja perintövero onkin kohdellut rankimmin nimenomaan pienten ja keskisuurien perintöjen saajia. Suurten perintöjen saajien varallisuus on puolestaan useasti kiinni tuottavassa pääomassa, jota ei voida realisoida tappamatta lypsävää lehmää. Perintöveron korvaamista vasta realisoitaessa maksuun pantavalla lähdeverolla en kuitenkaan kannata, sillä se merkitsisi perintöveron nostamista. Siksi olen edelleenkin sitä mieltä, että koko veron olisi voinut poistaa autoveron alentamisen sijasta.

Sosiaaliturvan leikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja talouskasvua

Muodostettavan hallituksen ohjelmassa on myös paljon myönteisiä asiakohtia. Yksi on, ettei hallitus sulje itseään Nato-jäsenyyden ulkopuolelle. Toinen on tupakka-, alkoholi- ja makeisverojen nostaminen, jolla on kansanterveyttä edistävää merkitystä. Ja kolmas myönteinen piirre on kehitysavun leikkaaminen. Muiden maiden auttaminen on kaunista, mutta mikään moraali ei vaadi tekemään lahjoituksia vieraille kansakunnille omaksi velaksi.

Hallitusohjelman suurin riski piilee oletuksessa, että valtion velkaantuminen vähenee menoja leikkaamalla. Suomessa valtio on merkittävä taloudellinen toimija, ja siksi valtiontalouden menoleikkaukset ovat vaarassa hyydyttää kansantaloutta, vähentää kasvua ja syventää lamaa.

Taloushistoriallisten tutkimusten valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden kautta. Valtion olisi nytkin annettava taloudelle jonkinlainen kasvuruiske.

Aikana, jona itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, devalvaatioetua ei enää ole, ja puhutaan sisäisestä devalvaatiosta, eli palkkojen alennuksista tai vähintäänkin korotusten jäädytyksistä. Juuri tämä on vaarassa johtaa sille kokoomuksen mainonnassaan pelottelemalle Kreikan tielle, jota puolue on leikkauspolitiikallaan toisaalta vaatinut.

Mikäli palkkoja alennetaan, on vaara, että kysyntä hiipuu ja talous sakkaa entistä pahemmin. Tämä näkyy jo nyt luottojen kysynnän heikentymisessä ja pankkien anteliaissa lainatarjouksissa sekä lyhennysvapaissa vuosissa.

Suomen BKT ei ole kasvanut vuoden 2008 jälkeen. Talouskasvua ei siis ilmaantunut pelastamaan myöskään Jyrki Kataisen eikä Alexander Stubbin hallituksia. Vuoden 2020 tienoilla maksuun menee suuri osa Suomen valtion kymmenvuotisista kertalyhenteisistä bullet-luotoista. Samaan aikaan Suomen huoltosuhde on heikoimmillaan. Hallituskauden lopulla Suomen talous on todennäköisesti entistä pahemmassa jamassa, samoin yksityishenkilöiden talous, ellei sitten vienti ala onnenkantamoisen tavoin vetää.

Tällä menolla Suomea odottaa Kreikan, Portugalin, Italian ja Espanjan kohtalo. Valtion velkapuskuri on jo käytetty. Valtion omaisuuspuskuri puolestaan on lähes kokonaan myyty kansainvälisen kapitalismin ja globalisaation tyydyttämiseksi, verokilpailun takaamiseksi sekä etujen myöntämiseksi kansainvälisille suuryrityksille.

Kansallinen omaisuus ja valtion varallisuus on monissa maissa saatettu kansainvälisten pankkien hallintaan, ja Euroopan valtiot ovat kaiken kaikkiaankin velkaantuneet niin, että pankit pystyvät kontrolloimaan kussakin maassa harjoitettavaa politiikkaa sekä kytkemään kansalaiset ja heidän poliittisen tahtonsa omaan talutusnuoraansa.

Valtioiden velkojen höylääminen on pelkkää kosmetiikkaa

Politiikassa pitäisi puhua enemmän filosofisista periaatteista, joille koko järjestelmä rakentuu. Asetetaanko ensisijaiseksi sopeutuminen kansainvälisesti annettuina oleviin periaatteisiin, vai kulkevatko kansakunnat itse valitsemiaan teitä?

On vaara, että ”sopeuttamista” ohjaa sopeutumisen politiikka, jota hallitsee pelkkä tilintarkastaja-kamreerien nippelilogiikka. Myöskään Suomessa valtion velkaantumiseen ei pitäisi suhtautua liioittelevan pelokkaasti.

Euroopan valtiot ovat hiljaisesti sopineet, mihin valtioiden velkaantuminen johtaa. Todennäköisesti se johtaa akordeihin, EKP:n jatkamaan velkakirjojen ostopolitiikkaan (myös suoraan liikkeellelaskuista) ja sitä kautta inflaatioon, joka syö aikaa myöten velat pois (ja sivuseurauksenaan leikkaa tietysti saman prosenttiosuuden kaikkien ihmisten tuloista).

Juuri tästä syystä Euroopan valtiot ovat ketunhäntä kainalossaan kilpailleet velanotossa ja ahmineet lainoja kuin täytekakkua. Ne nimittäin tietävät, ettei valtioiden velkoja ole koskaan tarkoituskaan maksaa pois. Juuri ne leikataan lopulta saksilla.

Tässä suhteessa suomalaiset ovat olleet turhan kuuliaisia, ja EU puolestaan alkoi ripittää Suomen taloudenpitäjiä velkaantumisesta ja budjettialijäämästä heti, kun Brysselissä ja Frankfurtissa oivallettiin, että kansallisen edun edistäjäksi ilmoittautunut Perussuomalaiset on päätymässä hallitukseen. Syy Suomen kurmottamiseen ei siis ollut taloudellinen vaan poliittinen, kun EU:ssa alettiin pelätä kansallismielisen poliittisen tahdon ilmaisuja ja Suomen nousemista sitä kautta jaloilleen.

Menetetty oman tuvan ja luvan identiteetti
 
Nyt muodostettavan hallituksen linja todennäköisesti puhkaisee myös Suomessa pitkään jatkuneen asuntojen hintakuplan. Sitä nopeuttaa asuntolainojen korkovähennysoikeuksien leikkaamisen jatkaminen.

Ei ole mahdollista, että ihmisten elinikänään hankkimat yhteenlasketut tulot eivät riittäisi tavanomaisten asuntojen maksamiseen. Asuntolainojen, asuntojen hintojen ja ihmisten tulojen välille on muodostunut karsea epäsuhta. Tasehäiriö korjaantuu, kun ylivelkaantuneet huomaavat taas roikkuvansa velkahirressä.

Joko asuntojen hinnat laskevat, mistä on jo merkkejä, tai siirrytään sen tyyppiseen asuntopolitiikkaan, jota kokoomuksen Juhana Vartiainen on pitkään ajanut. Hänen toiveidensa mukaan ihmiset eivät koskaan pystykään maksamaan asuntojaan, vaan heistä tulee ikuisia vuokraorjia, jotka saavat maksuun korkeintaan 15–30 prosenttia omistusasuntojen hinnasta. Mutta muutoin he maksavat pankeille korkoa lainassa olevasta pääomasta aina kuolemaansa asti. Pahimmillaan tämä merkitsee juurevan talonpoikaisen identiteetin tuhoa ja siirtymistä takaisin torppariuden aikaan. Niin sanottujen välimallin ara-asuntojen vapauttaminen myyntiin jo 10 vuoden kuluttua rakentamisesta merkitsee puolestaan vuokra-asukkaiden aseman heikentämistä.

Politiikassa pitäisi puhua sentinvenytyksen sijasta enemmän niistä periaatteista, joille haluamme todellisuutemme rakentuvan. Jos keskustelu toimii, kansallinen katastrofi voidaan välttää. Onhan toki mahdollista, että kansalaiset vielä innostuvat hallituksen säästötoimista. Mutta se edellyttää, että he voivat nähdä säästämisen tulokset konkreettisina edessään. Tämä tarkoittaa, ettei vaivalla säästettyjä lantteja pitäisi hassata kasvaviin EU-jäsenkustannuksiin, toisten maiden pelastamiseen, ilmastotukiin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalimenoihin tai muuhun internatsistiseen hömpötykseen.

Heikkoa muodostettavassa hallituksessa on, että perussuomalaisten paperikonemies Jari Lindström voi oikeusministerinä jämäyttää sukupuolineutraalin avioliittolain jäihin. Myönteistä taas on, ettei Erkki Tuomioja enää liihota maailmalla Vladimir Putinin lähettiläänä.

Lisää ajatuksiani voitte lukea kirjojeni Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan uudistetuista ja ajantasaistetuista laitoksista (2015).

Britannian ero EU:sta pilaisi paljon

Britannian vaaleissa suurimman puolueen asemansa säilyttävä konservatiivipuolue lupasi järjestää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta vuonna 2017, mikäli voittaa parlamenttivaalit. James Cameron halusi siis tehdä parlamenttivaaleista EU-äänestyksen eräänlaisen esivaalin. Pyrkimys on kummallinen, sillä Cameron vastusti Skotlannin itsenäistymistä, mutta nyt hän haluaisi koko Britannian irti EU:sta!

Koska Skotlannin kansallismielinen SNP saa haltuunsa lähes kaikki Skotlannin paikat Britannian parlamentissa, se voisi yhdessä konservatiivipuolueen kanssa muodostaa enemmistöhallituksen. SNP:lle aatteellisesti luonteva vaihtoehto löytyisikin konservatiiveista, mutta Cameron jatkanee yhteistyötä liberaalidemokraattien kanssa.

Cameronin ajama politiikka on joka tapauksessa lyhytnäköistä. Sen enempää EU kuin Britanniakaan eivät kaipaa totaalieroa, vaan asumusero riittäisi. Sekä Britannian että EU:n asemaa vahingoittaa, jos brittimonarkia alkaa eristäytyä omalle saarelleen.

Totaaliero EU:sta on huono vaihtoehto, jota perussuomalaisetkaan eivät kannata. On tärkeää, että Euroopan unionissa tiivistettäisiin turvallisuusyhteistyötä sekä tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hankkeita, mutta purettaisiin taloudellista integraatiota. Eri maiden verotusta ja velkoja ei pidä saattaa saman katon alle. Sosiaalinen ja taloudellinen integraatio osataan varmasti pitää käsitteellisesti ja tosiasiallisesti erillään myös Britanniassa.

Euroopan unionia pitäisi hajottamisen asemasta kehittää, ja parasta kehittämistä ovat luopuminen yhteisen verotuksen hankkeista, velkojen ja taloudellisten vastuiden jakamisesta tasan sekä maahanmuuttoon liittyvästä taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Näissä asioissa kansallisvaltioiden itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja itsenäistä päätöksentekoa tulisi vahvistaa. Tämä tarkoittaa kääntymistä pois federalismiin johtavalta tieltä ja yhteistyön painottamista siihen, miten jäsenvaltioiden itsenäisyyttä voitaisiin lisätä.

Kannatettavia ovat myöskin tietyt talouden instrumentit, kuten Euroopan vakautusmekanismin (EVM) kaltaiset puskurirahastot ja pyrkimykset veronkierron hillitsemiseen veroparatiiseja suitsimalla. Näiden toimien pitäisi riittää myös Britannialle, joka ei osallistu nykyisin edes sen vertaa, että maksaisi jäsenmaksunsa. Sikäli Britanniaa ei jäisi moni valtio kaipaamaan.

Olisi kuitenkin tyly isku muita jäsenvaltioita kohtaan, jos Britannia kääntäisi selkänsä eurooppalaiselle yhteistyölle. Sillä olisi vaikutusta Euroopan unionin uskottavuuteen erityisesti turvallisuuspolitiikassa. EU:ta pitää nykyisin koossa lähinnä Venäjän uhka. Mikäli Britannia irrottautuisi EU:sta ja Venäjän vastaisesta pakoterintamasta, osattaisiin Moskovassa varmasti nauraa.

Todelliset työväenpuolueet hallitukseen – Porvari-idealistit oppositioon

Ennusteita on tunnetusti kahdenlaisia: itseään toteuttavia ja itseään kumoavia. Koska tiedän, että monetkin ihmiset haluavat tahallaan osoittaa ennusteeni vääriksi, ennustin Suomeen toisenlaista hallitusta kuin tosiasiassa odotin. Tällä tavoin sain edes hiukkasen itseäni miellyttävämmän kokoonpanon aikaan.

Aina kun Suomessa on eletty löysän taloudenpidon vuoksi yli varojen, valtaan astuu hallitus, jonka kontolle jää virheiden korjaaminen. Näin oli viimeksi vuonna 1991, jolloin maa sukelsi lamaan, ja Esko Ahon oikeistohallitus joutui taistelemaan maan talouden pelastamiseksi.

Nyt muodostettavaa keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteishallitusta on sanottu mediassa porvarihallitukseksi, mutta nimitys on harhaanjohtava. Se on sitä jo siksi, että sana ”porvari” tarkoittaa kaupunkilaista kauppiassäädyn jäsentä, ja marxilaisessa retoriikassa sillä viitataan omistavaan luokkaan. Sipilän, Soinin ja Stubbin hallituksessa on maaseutu vahvasti edustettuna, samoin työtä tekevä väestö, aivan kuten lukeneistokin.

Maaseudun Tulevaisuuden teettämän gallup-tutkimuksen mukaan Suomen puolueista selvimmin työväenpuolue on Perussuomalaiset. Myös keskustalle pienituloisten asema on ollut tärkeä. Ja kokoomus on jo pitkään markkinoinut itseään todellisena työläisten asianajajana – yrittäjyyden puolesta puhumisen ja työpaikkojen luomisen kautta.

Muodostettava hallitus ei ole – vastoin yleistä väitettä – konservatiivinenkaan, vaan hyvin nykyaikainen, uudistusmielinen ja edistyksellinen. Ajateltakoonpa vaikka Juha Sipilän halua viedä Sote-uudistus loppuun, tai perussuomalaisten pyrkimystä tervehdyttää EU-politiikkaa.

Koska Tupu, Hupu ja Lupu ovat identtisiä kolmosia, Aku-setä olisi voinut valita kokoomuksesta, demareista ja perussuomalaisista hallitukseen aivan mitkä tahansa kaksi. Lakkia vaihtamalla eroa ei olisi huomattu. Käytännön politiikassa erot eivät tulekaan juuri näkymään, sillä politiikantekoa ei ohjaa enää mikään ideologia vaan talouden paine.

Hallitus joutuu tekemään yhtä kaikki säästeliästä politiikkaa. Oikeistolle vastuun kantajan rooli sopii kuitenkin paremmin kuin populistiselle vasemmistolle. Luullakseni Sdp taktikoi itsensä tahallaan oppositioon korkoa kasvamaan.

Monet tiedotus- ja toitotusvälineet ovat jo julistaneet hallituksen hyväksi tai huonoksi. Meillä tieteen piirissä on tapana ennen arvostelua odottaa tuloksia ja tulkita niitä tilanteiden valossa.

Niinpä minäkään en kiitä enkä moiti etukäteen. Hyvältä kuitenkin näyttää. Niin sanottujen takiaispuolueiden poissaolo hallituksesta on tervetullut asia.

Kun hallituksessa ovat keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset, on toivoa, että

– tehdään myönteisiä päätöksiä uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta, kun vihreät eivät jarruta,
– saadaan maahanmuuttoa vähennettyä suomalaisten oman työllisyyden eduksi,
– voidaan luopua pakkoruotsista laajemman kielikoulutuksen hyväksi, koska Rkp on oppositiossa,
– tehdään myönteinen päätös Hornet-koneiden korvaamisen aloittamisesta,
– voidaan purkaa työllistymisen esteitä säädösviidakosta,
– ei aloiteta homoavioliittolain kumoamista, kun kristilliset ovat oppositiossa,
– voidaan leikata kehitysapua (samasta syystä),
– turvataan kotimainen yrittäjyys ja työn tuottavuus,
– vähennetään EU:hun ja ilmastotukiin kaadettavan rahan määrää,
– voidaan vähentää ympäristönormeista johtuvia toiminnan ja työnteon esteitä,
– panostetaan korkeakoulutukseen ja osaamiseen sekä
– voidaan aloittaa toimenpiteet Suomen liittämiseksi Natoon.

Negatiivisena voidaan pitää, että (lähinnä kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta) valtiontalouden sopeutustoimet hoidetaan leikkauksin eikä verotuksen suhteita ja painopisteitä muuntelemalla, ja julkisen talouden leikkauksilla on talouskasvua hyydyttävä vaikutus.

Hallituksella on edessään paljon työtä, ja siksi siellä istuvatkin kaikki todelliset työväenpuolueet. Hienostelemaan tottuneet idealistipuolueet, yhden asian liikkeet ja irrationalisti- sekä populistiryhmittymät saavat nyt muodostaa valtakuntamme porvarillisen opposition. Hyviä kahvihetkiä oppositioaitioon, vaikka ihan varma tämäkään kokoonpano ei vielä ole – eikä varmasti lopullinen.

Kaikki 13 kirjaani saatavissa nyt yhtenäisenä sarjana

Tänään, kirjan ja ruusun päivänä, julkistan aiemmista teoksistani uudistetut laitokset. Mukaan on sisällytetty kaksi Liken aikoinaan julkaisemaa ja loppuunmyytyä teosta, kolme Yliopistopainon kustannusyksikön julkaisemaa kirjaa ja kaksi Feenixin kautta ensijulkaistua teosta – ja tietenkin kaikki ne kirjat, jotka olen tuottanut Books on Demandin kautta. Yksi kirjoista on kokonaan uusi.

Sarja koostuu kymmenestä filosofisesta teoksesta ja kolmesta verkkokolumnien kokoelmasta.

Jokainen kirjoista on (blogikirjoja lukuun ottamatta) uudistettu laitos, ja sen merkiksi niillä on uudet ISBN-tunnukset. Esimerkiksi Dialogisesta filosofiasta ilmestyy jo kolmas, ajantasaistettu painos (1. p. 2003, 2. p. 2008), samoin Työttömän kuolemasta (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Ja mikä nettiaikaa kuvaavinta, teoksiani voi nyt hankkia myös tietokoneilla ja tableteilla luettavina e-kirjoina! 

Painetut kirjani ovat kovakantisia (kestävät kriittistäkin käyttöä). Teoksissani on yhteensä 5348 sivua ja 6216 viitettä. Koko kirjalistan esittelyineen näkee tästä. Suosittelen verkkokauppa Adlibristä, joka myy kirjojani kohtuulliseen hintaan. Toimituskulutkin ovat sivuston mukaan 0 euroa!

Kuvia klikkailemalla pääset kirjakauppaan.

Pelataan hallitus-Nintendoa!

Vaalituloksesta päätellen Suomi saa Aku-sedän näköisen pääministerin. Se, minkä väristä lippalakkia muut käyttävät, ratkeaa jälleen vaikeissa neuvotteluissa. Hallitusvakio Iineksellä on kabinetissa luonnollisesti paikka, ja Rkp onkin eräänlainen hallituksen alkuehto, jonka ohjelmaan muiden on sopeuduttava.

Mutta entä muut puolueet? Pelitehdas Nintendo voisi kehittää Suomen eduskuntavaaleista uudenlaisen konsolipelin, sillä Suomen pirstaleisessa monipuoluejärjestelmässä vaalitulos ei koskaan kerro hallituksen kokoonpanoa. Pelkkä poliittinen voima, eli eduskuntaryhmien paikkaluku, ei kerro kombinaatiota, vaan se ratkeaa vain ja ainoastaan ohjelman perusteella.

Poliittisen voiman viisari näyttäisi vahvasti oikeistohallituksen suuntaan. Juha Sipilän rinnalle nousisivat ministereiksi sellaiset uudet kansanedustajat, kuten Matti Vanhanen, Kauko Juhantalo ja Paavo Väyrynen, ja vanhoina tuttuina ehkä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen. Kyllä kansalaisten poliittinen muisti on hyvä eikä huono, sillä kansa muisti nämä herrat vaalirahasotkuista ja valtakunnanoikeuksista huolimatta! Perussuomalaisista ministeriksi päätynee vähintäänkin Teuvo Hakkarainen ja tueksi muutama kokoomuslainen poliisikansanedustaja. Ja apupuolueeksi kristillisdemarit homoavioliittolakia kumoamaan.

Tämä oli tietenkin ironiaa. Sanon asian kuitenkin ääneen, sillä nykyisessä parodiahorisonttia koettelevassa mediatodellisuudessa ironian, parodian ja sarkasmin olemus on kyseenalaistunut radikaalisti. Oikeistohallituksen toimintakyky jää riippumaan myös vasemmistosta, sillä ideologisesti yhtenäinen oikeistohallitus voi johtaa eripuraan yhteiskunnassa.

[Ironia alkaa.] ”Mikäli Suomeen tulee oikeistohallitus, on vaarana, että valtion menoja vähennetään, ja tärkeää olisi saada aikaan yleislakko maamme talouden pelastamiseksi!”

”Nämä olivatkin todelliset Nato-vaalit, ja nyt tarvitaan äänekästä feministis-vasemmistolaista vastarintaa tuonkin pahan torjumiseksi!”

”Jos oikeisto ja vasemmisto ajautuvat sisällissotaan talouden sopeuttamisesta tai Nato-kysymyksestä, vain Venäjä, Nato ja maahanmuutto yhdessä voivat pelastaa meidät täydelliseltä tuholta. Sua kohti, Herrani!” [Ironia päättyy.]

Vaikka oikeistohallitus näyttääkin vaalinumeroiden valossa todennäköiseltä, en usko sen toteutumiseen. Puolueiden yhteenkuuluvuus koskee vain muodollista kylkinaapuruutta eduskunnassa. Muutoin puolueiden väliltä löytyy kiistoja.

Perussuomalaisten näkemykset poikkeavat niin paljon Alexander Stubbin johtamien kokoomuslaisten maahanmuuttointoisesta ja EU-vetoisesta politiikasta, että kokoomus ja perussuomalaiset sopivat samaan hallitukseen huonommin kuin kokoomus ja demarit.

Sosiaalipolitiikassa yhteinen asialista voisi helpoiten löytyä kepun, perussuomalaisten ja demarien väliltä. Mutta se ei suinkaan riitä. Yhtä mieltä pitäisi olla myös Kreikan tukipaketista, jonka käsittely osuu jälleen Suomen hallitusneuvottelujen ajankohtaan.

[Ironia alkaa.] ”Suomen on kannettava vastuu myös muiden maiden taloudesta, globaalista ilmastonmuutoksesta ja Syyrian sekä Pohjois-Afrikan siirtolaisuudesta, ja niillehän myöskään perussuomalaiset eivät voi mitään!” [Ironia päättyy.]

Niinpä uskon, että perussuomalaisten tie hallitukseen kariutuu jälleen, ja kepun ympärille syntyy kokoomuksen ja demarien yhteishallitus. Antti Rinne voi viedä puolueensa hallitukseen pitäen vasemmiston edustusta hallitusvastuussa tärkeänä. Samoin oikeisto tarvitsee sopeutustoimilleen vasemmiston hyväksynnän ja tuen. Mikäli molemmat vasemmistopuolueet ovat oppositiossa, ne aloittavat yhteiskunnassa sellaisen rähinöinnin, että valtiontalouden leikkaukset eivät kerta kaikkiaan onnistu.

Sdp voi olla hallituksessa, jos se ei aseta ehdoksi Vasemmistoliiton osallistumista, kuten viime kerralla. Vasemmistolla olisi tällöin hallituksessa vähemmistö mutta edustus kuitenkin. Viime hallituksessa eniten epäsopua aiheuttivat juuri Vasemmistoliitto ja vihreät, jotka pudottautuivatkin kesken hallitusvastuun pois.

Tilanne on joka tapauksessa tämä:

Mikäli Suomeen muodostetaan entisenlainen laajapohjainen oikeiston ja vasemmiston yhteishallitus, Suomen taloudesta ovat sen jälkeen jäljellä vain savuavat rauniot. Ja mikäli tulee vihreillä ja Rkp:llä täydennetty oikeistohallitus, on vaarana, että hyvinvointiyhteiskunnasta ja sosiaaliturvasta ovat hallituksen päätettyä työnsä jäljellä vain savuavat rauniot.

Tuloksia siis varmasti nähdään.

Toivon uuden hallituksen hoitavan tehtävänsä niin, että vuonna 2019 valittava eduskunta pääsisi kokoontumaan jälleen eduskuntatalossa eikä esimerkiksi Venäjän duumassa. Tällä hetkellä eduskuntatalossa työskenteleekin oikea korjausliike.

Nyt siis alkaa ”hallitus”-nimisen kusiaispesän rakentaminen, ja onnekkaina voivat itseään pitää ne kansanedustajat, jotka eivät tule valituiksi hallitukseen, sillä edessä on pelkkiä pulmia. Puheissa esiintynyt hyväntekeväisyys saa kernaasti aineellistua teoissa.

Onnittelen jo myös vuoden 2019 eduskuntavaalien voittajia, sillä nykyisessä laidasta laitaan aaltoilevassa lupausten ja pettymysten vellonnassa tulevat voittajat ovat todennäköisesti nyt valittavan hallituksen oppositiopuolueita. Tähän on tultu, koska vaikeina aikoina on yhtä aikaa mahdotonta säilyttää kannatus ja tehdä vastuullisia tekoja.

Viisaiden neuvostolle yhteiskunnallinen tilaus

Nyt kun eduskuntataloa dekonstruoidaan, voisi olla hyväksi, että jätettäisiin vaalit kokonaan väliin eikä valittaisi kansanedustajia lainkaan. Eduskunnan kulut ovat EU-aikana nelinkertaistuttuaan jo niin hurjaa luokkaa, että säästötoimi tuntuisi selvästi valtion budjetissakin. Sibelius-Akatemian konserttisali puolestaan säästyisi Igor Stravinskyn riitasoinnuille, kun eduskunnan ei tarvitsisi pönöttää siellä.

Eduskunta on turha kapistus aikana, jolloin tehdään pakonomaisia päätöksiä. Ensinnäkin EU määrää suurimman osan Suomen laeista. Toiseksi, liikkumatila on taloudessa niin vähäinen, että poliittisten vaihtoehtojen penääjien kannattaa olla tyytyväisiä, jos löytyy edes yksi vaihtoehto. Aina ei ole vaihtoehtoa ollenkaan.

Eduskunnan voisi korvata viisaiden neuvostolla, joka katsoisi pitkillä valoilla tulevaisuuteen ja tekisi kurjat taloudelliset ratkaisut. Niitä olen esitellyt tässä.

Politiikassa ei voida koskaan tehdä kovin epämieluisia päätöksiä, vaikka ne olisivat kuinka tarpeellisia. Tämä johtuu poliitikkojen riippuvuudesta. Puolueiden ja poliitikkojen on vaikea tehdä ikäviä taloudellisia ratkaisuja ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämä merkitsee, että Euroopan laajuinen talouskriisi on myös Euroopassa vallitsevan demokraattisen poliittisen järjestelmän kriisi.

Sen tuloksena ajaudutaan lyhytnäköiseen politiikantekoon ja katteettomiin lupauksiin, vaikka juuri nyt täytyisi pitää pää kylmänä. Valtion ja kuntien talouden hoitamiseksi pitäisi sitoutua 20-vuotisiin poliittisiin ohjelmiin. Niihin vaalikaudet eivät riitä varsinkaan, kun jokaisen hallituskauden jälkeen laivan kurssia muutetaan ja hallituspuolueet ovat vastuussa olon jälkeen kannatuksensa aallonpohjalla.

Ei ole ihme, että viime aikojen kaikki hallitukset ja pääministerit ovat epäonnistuneet karvaasti. Jatkossa hallitusneuvottelut käytäneenkin siitä, mitkä puolueet pääsevät oppositioon ja mitkä joutuvat hallitukseen, jonne kukaan ei halua.

Itse aion antaa ääneni sellaiselle puolueelle, joka

– kannattaa Suomen liittämistä Natoon,
– puoltaa uusien ydinvoimaloiden rakentamishakemuksia,
– vetää kurinalaista talouslinjaa,
– ei leikkaa perusturvaa mutta vähentää ylisuuria etuuksia,
– rajoittaa sekä työperäistä että humanitaarista maahanmuuttoa,
– puuttuu yritysten harjoittamaan veronkiertoon ja veropakolaisuuteen,
– ei lisää henkilöverotusta eikä kulutusveroja mutta poistaa perintöveron,
– leikkaa kehitysapua ja ympäristönsuojeluun tähtääviä tukia,
– poistaa länsimaiden jo nyt ympäristötehokasta teollisuutta tuhoavia ympäristömääräyksiä,
– irrottautuu euron tukitoimista ja leikkaa EU:n kuluja sekä sitä kautta jäsenmaksuja,
– poistaa työllistymisen ja kouluttautumisen esteitä työttömyysturvasta,
– luo edellytyksiä työllistymiselle ja asuntorakentamiselle sääntelyä purkamalla ja
– tukee sivistystä sekä kouluttautumista, jotka ovat suomalaisen työvoiman ainoat kilpailuvaltit maailmanmarkkinoilla ja korkean hintatason maissa.

Eri asia on tietysti se, ajaako mikään puolue näitä kaikkia. Yhtä ääntään taas ei kappaleiksi voi jakaa, paitsi repäisemällä äänestyslipun kahtia.

Kuinka kehitysapu kurjistaa?

Suurlähettiläs Matti Kääriäisen mukaan maailman merkittävin ongelma ei ole äärimmäinen köyhyys vaan äärimmäinen rikkaus. Tähän tapaan ulkoasiainministeriön entinen valtiosihteeri laukoo polemiikkia herättäneessä kirjassaan Kehitysavun kirous (Into Kustannus, 2014), jossa hän paljastaa kehitysavun jakamiseen liittyvät ongelmat monia ärsyttävällä terävyydellä. Kääriäinen on tehnyt 40-vuotisen uran aiheen parissa, joten hänen pitäisi tietää, mistä puhuu.

Olen itse ollut pitkään sitä mieltä, että yksipuolinen kehitysavun antaminen pitäisi korvata win/win-tyyppisellä kehitysyhteistyöllä, josta on etua molemmille osapuolille. Vanha ”Valmetilla viidakkoon” -politiikka olisi siis parempi ratkaisu kuin lanttien viskeleminen Kankkulan kaivoon; apu kun tekee riippuvaiseksi, estää oman arvotuotannon kehittymisen ja usein nolaa autettavia. Katsotaanpa, mihin Mosambikin suurlähettiläänä toimineen Kääriäisen teos antaa aihetta, ja mitä sen perusteella pitäisi ajatella.

Onko köyhyys rikkauden syytä?

Rikkaus on ongelma vain, jos köyhyys nähdään rikastumisen vääjäämättömänä seurauksena. Jo Platon ajatteli yhteiskuntafilosofiassaan, että kenenkään ei pitäisi edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Keskeinen kysymys piileekin siinä, onko vauraiden maiden varakkuus todella seurausta niin sanottujen kehitysmaiden köyhtymisestä, vai onko kyseessä vain siirtomaaimperialismin ajalta periytyvä oletus?

Käsittääkseni kehitysmaiden kurjuus ei ole niinkään tulos köyhtymisestä vaan köyhäksi jäämisestä. Kehitysmaat eivät ole päässeet rikastumisen turbulenssiin. Syyt ovat johtuneet kehitysmaiden takaperoisista uskonnoista, autoritaarisista hallituksista ja vain osaksi länsimaailman halusta hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.

Länsimaailma on vaurastunut suurimmalta osin omin avuin, ja kehittyvienkin maiden joukossa elintaso on korkein juuri niissä maissa, joissa länsimaiden vaikutus on ollut voimakkainta. Niinpä myöskään nykyeurooppalaisille sälytettyä syyllisyyden taakkaa ei tulisi liioitella, eikä rikkaus ole köyhyyttä suurempi ongelma. Sen sijaan ongelma on, kuinka myös kehitysmaat voitaisiin saattaa vaurastumisen tielle.

Ihmisoikeuksia ei voi luoda rahalla eikä huutokaupalla

Matti Kääriäisen mielestä kehitysyhteistyön kurjistavaan vaikutukseen liittyy ”myyttejä”, joilla hän tarkoittaa paikkaansa pitämättömiä oletuksia tai todellisuutta vastaamattomia perusaksioomia. Niitä hän luettelee alkaen kirjansa sivulta 105. Ensimmäinen (1) on, että kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä. Toinen (2) sisältää näkemyksen, että kehitysavulla voidaan vaikuttaa demokratian kehitykseen, hyvän hallinnon vahvistumiseen sekä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Ja kolmas (3): kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja perustuu aidosti kohdemaiden omistajuuteen ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen.

Olen eri mieltä Kääriäisen kanssa siitä, että ongelmat johtuisivat kehitysyhteistyöstä. Sen sijaan ne liittyvät suoran kehitysavun antamiseen. Mutta siinä perushavainnossaan Kääriäinen lienee oikeassa, että pelkkiin taloudellisiin avustuksiin liittyvä ihmisoikeuspolitiikka on epäonnistunut.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka kerran lausahdin Kampin aukiolla vastaani tulleelle feissarille, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia. Ihmisoikeudet toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan niin, että länsimainen liberalismi, kansanvalta, valistusihanteet sekä vapaa markkinatalous saadaan toimimaan myös kehitysmaissa. Sain perääni poliittisen kirouksen.

Myös Kääriäinen suhtautuu melko kyynisesti taloudellisen liberalismin ja utilitarismin toimivuuteen, eikä hän luota markkinatalouden kykyyn kohentaa oloja. Olisi kuitenkin muistettava, että kurjin tilanne vallitsee Aasian ja Afrikan niissä maissa, joissa toteutettiin sosialismia, esimerkiksi Somaliassa. Mikäli pitäisi valita suoran kehitysavun jakamisen ja win/win-strategian mukaisen kehitysyhteistyön välillä, luottaisin itse enemmän ihmisten ja kansakuntien ”valistuneeseen itsekkyyteen”. Molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on ainoa tie luoda kestävää kehitystä niin siellä kuin täälläkin.

Korruptio ja ideologiat ratkaisijan roolissa
 
Myös Matti Kääriäinen valittaa suorien kehitysavustusten antamista. Pääongelmana hän pitää kuitenkin sitä, että annettu apu valuu kehitysmaista pois koulutettujen ihmisten aivovientinä tai rahapääomien virtana. Enemmän vuotaa ulos kuin sisään. Maat ovat siis köyhtymisen kierteessä, ja sisäiset tuloerot kasvavat niissä maissa, joissa talouskasvu huitelee kaksinumeroisia prosenttilukuja.

Mutta pitääkö tästä kaikesta syyttää vain talousilmiöitä tai yhteiskuntaa? Täytyykö lähestymistavan olla yhteiskunnallinen ja yksilöiden vastuun kiertävä? – Nähdäkseni ei pidä. Kääriäisen mukaan varsinkin Afrikan maissa rehottaa hillitön korruptio.

Sitä puolestaan vastaa länsimaissa poliittinen valheellisuus. Juhlapuheissa kehitysavun sanotaan tepsineen, sillä talous on kasvanut. Koska myös väestö on räjähtänyt, köyhyys on jäänyt. Tätä ei ole saatu kuriin kondomeilla, naisten kouluttamisella eikä selibaattilupauksilla, sillä islamin perhepoliittiset normit ovat ekspansiivisia ja tähtäävät lajinsäilytykseen. Perusongelma on ideologinen, ei vain taloudellinen.

Kääriäisen havainnot työvoiman liikkeistä ovat varmasti sikäli oikeaan osuvia, että osaavan työvoiman pako kehitysmaista on haitaksi lähtömaille, eikä se toisaalta hyödytä myöskään tulomaita, joissa koulutettua ja kouluttamatonta työvoimaa riittää omastakin takaa.

Paikoin ristiriitaista kritiikkiä

Kääriäisen teos on kriittinen ja turhautuneen sävyinen. Tämä ei ole ihme, sillä se on myös ristiriitainen. Tarkoitan, että kirjoittaja olisi voinut johdella havainnoistaan paljon pitemmälle viedyt johtopäätökset siitä, kuinka länsimaalaisten olisi pitänyt tai pitäisi toimia. Hän puhuu esimerkiksi ”nälkäpornosta” (s. 25) mutta arvostelee Afrikan pitämistä ”maataloustuotannon loppusijoituskohteena” (s.28).

Rinnastaessaan Afrikan köyhät Suomen lehmiin ja pitäessään Suomen maataloustukia kohtuuttoman suurina kehitysapuun verrattuna Kääriäinen kumoaa osan omasta kehitysavun arvostelustaan. Kun maamme kehitysapubudjetti on noin puolet Suomen maataloustukien määrästä, tämä ei ole kehitysmaita kohtaan vähän eikä suomalaisille viljelijöille suinkaan liikaa. Kyllä verotusoikeuskin perustuu siihen, että varat kiertyvät takaisin oman maan kansalaisten hyväksi.

Sitä paitsi kehitysmaiden nälkäiset ovat jo päässeet nauttimaan myös Suomen maataloustuista ylituotannon muodossa, joten Kääriäisen esittämä maataloustukien kritiikki kaatuu jo tähän, vaikka löysästi annettu apu laiskistaisikin.

Kääriäisen kritiikki on epäuskottavaa sikäli, että kehitysapua ei vain todeta toimimattomaksi ja systeemiä mädäksi, vaan kehitysapupolitiikkaa moititaan sen hyödyllisyydestä avun antajille. Jos kehitysavusta olisi oikeasti hyötyä antajille, länsimaat rikastuisivat sen kautta, mutta epäilenpä niin olevan. Muutenhan kaikki varamme olisi jo lähetetty kehitysmaihin korkoa kasvamaan. Kääriäisen kertomat omat esimerkit todistavat, että suorana valtionapuna annettu investointitoiminta on ollut tehotonta.

Omasta mielestäni kehitysavun antaminen sopii huonosti valtioiden rooliin. Valtioiden tulisikin vain katalysoida muiden toimijoiden, kuten yritysten ja yhteisöjen, hankkeita eri maiden kesken. Kehitysavun antaminen on jaloa, mutta omaksi velaksi se on vastuutonta. Jokaisella, jolla on jotakin annettavaksi, tulee toki olla oikeus hyväntekeväisyyteen. Niinpä valtiollinen kehitysapu pitäisi korvata kansalaisten vapaaehtoisella kehitysyhteistyömaksulla, kuten Perussuomalaiset ovat ehdottaneet.

Imperialistinen Länsi loi kehitysavun

Kääriäinen ei ole vahvimmillaan puhuessaan talouden mekanismeista, mutta politiikkaa arvioidessaan hän on jokseenkin omalla alueellaan. Valaisevinta Kääriäisen teoksessa on kehitysapupolitiikan historia. Kääriäisen mukaan perinteinen vasemmisto kritisoi kehitysapua nähden siinä ”uuden kolonialismin” muodon omalla dialektikon neroudellaan. Kehitysavun antamista pidettiin imperialistisen ja sodanhimoisen Yhdysvaltain keksintönä; Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kun kilpailivat Aasian, Afrikan ja Etelä- sekä Väli-Amerikan maiden suopeudesta kylmän sodan aikana.

Tästä ei Kääriäisen mukaan pidetä meteliä, koska se ei sovi nykydiskurssiin, jonka julistuksissa läntiset teollisuusmaat nähdään aina pahoina, riistonhaluisina ja sodanhimoisina valtioina, jotka vehkeilevät N-liiton ja sen nykyisen jatkajan hyväntahtoisuutta vastaan. Kehittyvät maat puolestaan nähdään pelkkänä markkina-alueena (mitä julmuutta!).

Ongelmallista on, että kehitysapupolitiikkaa uskalletaan haukkua vasta eläkkeellä. Tämä on tyypillistä oman uran varmistelua. Kääriäinenkään ei ole puuttunut ongelmiin vielä silloin kun olisi voinut, jotta poliittisen korrektiuden vaatijat eivät olisi päässeet tärvelemään virkauraa. Tämä osoittaa työelämän mielipidevankeutta ehkä laajemminkin, mutta eritoten se kertoo epä-älymystön suuresta vallasta poliittisessa hallinnossa.

Eräs ristiriitaisuus on myös siinä, että yhtäältä Kääriäinen joutui virkansa puolesta selittelemään esimerkiksi Tatu Vanhasen lausuntoja (s. 109), mutta pari sivua jäljempänä hän toisaalta kirjoittaa:

”Tapasin vastaanotolla pitkään Afrikassa asuneen hollantilaisen antropologian professorin, joka puuskahti: ’Kyllähän näistä tasa-arvoasioista ja naisten ja lasten ja vammaisten oikeuksista tai vaikka mistä ihmisoikeuksista jaksetaan jauhaa, mutta kehityksen suurimmasta esteestä ja ongelmasta eli alhaisesta yksilötason työn tuottavuudesta  ei kukaan puhu mitään. Me kyllä tiedämme, että yhden hollantilaisen tai suomalaisen työn tuottavuus vastaa kymmentä afrikkalaista, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska se on rasistista!’”

Koska sitaatti on Kääriäisen kirjassa, hän näyttää itse ajattelevan pitkälti samalla tavalla. Onkin totta kai selvää, että työn täytyisi tuottaa, ennen kuin on mitä jakaa. Meitä länsimaalaisia ihmisiä koskettava suuri ongelma piilee kuitenkin siinä, että kotimaihimme syntyy työttömyyttä, koska työpaikat karkaavat kehitysmaihin työvoiman paremman tuottavuuden ja työn alhaisen hinnoittelun vuoksi.

Mikä on kehitysmaa?

Kääriäisen jeremiadissa jätetään pohtimatta laajempi skaala: mikä oikeastaan on kehitysmaa? Globalisaation aikakaudella kehittyvät maat paiskaavat kättä kansainvälisten suuryritysten kanssa länsimaisten työläisten ohi. Näin Kiinan kaltaiset, kehitysmaiksi edelleenkin luokitellut, maat kasvattavat valtionkassaansa sekä jakelevat kansalaisille pikku-uudistuksia ostaen poliittista luottamusta totalitaariselle johdolleen.

Jo Björn Wahlroos näki kirjassaan Markkinat ja demokratia (Otava 2012), että Kiinan ja Intian tapaiset valtiot, joissa demokratia ei haittaa kansallista konsensusta, ovat talouskasvulle otollista alustaa. Maat, joissa ihmisoikeudet ovat alennusmyynnissä, tehdään parasta tulosta ja luodaan edellytyksiä hyvinvoinnille. Tätä paradoksia Kääriäinenkään ei liioin pohdi vaan tyytyy lähinnä julistautumaan idealistiksi, vaikka kehitysavun antamista arvosteleekin.

Entiset kehitysmaat eivät oikeastaan ole kehitysmaita vaan (ihan virallisen kielenkäytönkin mukaan) kehittyviä maita. Ennen pitkää ne kehittyvät velkaisten länsimaiden ohi. Kehittyvillä mailla on jopa kansalliset strategiat sitä varten. Kyse on taistelusta. G8-maista puolestaan on vaarassa tulla taantuvia maita, ellei jopa laiskanpulskeita kehitysmaita, jotka muistuttavat lopulta ulkoilmamuseoita rappeutuneessa omahyväisyydessään.

Kehitysavun lisäksi kehitysmaat kuittaavat länsimailta myös ilmastotukia, vaikka tuotannon ympäristötehokkuus on niissä länsimaita huonompi ja esimerkiksi Kiinalla olisi varaa maksaa parannustoimet suoraan valtionkassastaan. Ympäristötukien antaminen pitäisikin korvata tuotannonalakohtaisella ominaispäästönormistolla, joka palkitsisi ympäristötehokkuudesta ja rankaisi tehottomuudesta. Käytäntö vastaisi pitkälti päästöperustaista autoverojärjestelmää. Kiinalaistenkin killingit kerättäisiin tällöin yhteiseen kassaan, josta rahoitettaisiin ympäristöhankkeita kaikissa kehittyvissä maissa.

Länsimaalaisten syyllistämisestä

On syytä muistuttaa myös kehitysapupolitiikkaan liittyvästä historiallisesta anekaupasta, jolla länsimaisia ihmisiä on syyllistetty ja taivuteltu ostamaan pois näennäistä pahuuttaan. Hollannin, Britannian, Portugalin ja muiden merenkulkijavaltioiden vuosisatoja vanhaa imperialismia ei pitäisi kuitenkaan kostaa nykyisin eläville sukupolville.

Myöskään vanha klisee, että maailman orjalaivat oli tervattu suomalaisella tervalla, ei ole koko totuus asiasta. Suomi oli tuohon aikaan Ruotsin suurvaltapolitiikan siirtomaa, ja Pohjanmaan tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomi on itse ollut kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Silti niin sanotut edistykselliset ja toisia ihmisiä aina eettisemmät tiedostavaiset arvostelevat nykysuomalaisia siitä, ettemme tunne tarpeeksi häpeää omasta valloituksenhalustamme. Ja tietenkin he syyllistävät meitä siitä, että emme ole vieläkään oppineet palvelemaan ulkomailta tulevia täydellisesti emmekä sopeutuneet heidän kieli-, kulttuuri- ja ylläpitovaatimuksiinsa.


Kirjallisuus

Matti Kääriäinen, Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus, 2014.
Björn Wahlroos, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Helsinki: Otava, 2012.

Säästäkäämme stalinistien suojatyöpaikoista

Opetusministeriön menoista joudutaan leikkaamaan lähiaikoina 300 miljoonaa euroa valtion velkaantumisen vähentämiseksi. Summa on likipitäen sama, jolla Suomi kouluttaa ulkomaalaisia vuosittain. Ironisesti arvioiden pitäisi säästettävän summan olla 600 miljoonaa, jotta suomalaisten verovaroja voitaisiin entistä enemmän siirtää ulkomaalaisten hyväksi!

Myös 300 miljoonaa on riittävän suuri summa leikattavaksi, jotta sillä voidaan tehostaa tiedettä, tutkimusta ja opetusta Suomessa. Esitänkin seuraavassa, miten säästöihin päästään ilman mainittavia haittoja. Kun pöytälaatikot ovat rahoista tyhjiä, ainoa järkevä mahdollisuus on toimia niin, että tehostaminen todellakin koituu tieteen hyväksi.

Jotta mitään ei tarvitsisi lakkauttaa maastamme kokonaan, on keskitettävä. Tämä on yksi mahdollisuus. Toinen on koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan sitominen yhteen. On karsittava yksiköitä, joilla ei tuoteta ammatti- tai virkatutkintoja ja joiden toimialoilla ei ole työpaikkoja. Kolmas keino on erillisyksiköiden lakkauttaminen ja keskittäminen päälaitoksiin myös teoreettisilla aloilla.

Tehostamalla säästäminen voi olla myös tieteen hyväksi

Käytän esimerkkinä ”sosiaalipsykologia”-nimistä tieteenalaa, jolla on kolme tutkimus- ja opetusyksikköä Suomessa: Helsingin, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistossa. Sosiaalipsykologiassa ei tuoteta varsinaisia ammatti- tai virkatutkintoja, kuten psykologiassa. Siksi on hyvä leikata alalta, jolta usein valmistutaan työttömäksi.

Jos esimerkiksi Kuopion ja Tampereen yksiköt ajettaisiin alas tai lopetettaisiin, tämä ei välttämättä merkitsisi tieteen tason laskua. Pikemminkin voisi käydä niin, että taso nousisi. Miksi?

Helsingin opetusyksikkö on palkittu useilla laatupalkinnoilla. Leikkaamalla sieltä, missä toiminta on tulos/panos-suhteessa kalleinta ja siirtämällä resursseja jo menestyvän yksikön hyväksi, voisi säästämisellä olla tieteen kokonaistulosta parantava vaikutus. Tämä tarkoittaisi resurssien siirtämistä Helsinkiin, mutta nyt uhkaa käydä aivan toisin, kun menestyvältä yksiköltä leikataan ja heikkotehoisempia tuetaan kehitysaluepoliittisista syistä.

Säästäminen ei välttämättä koidu tieteen tappioksi, mikäli säästötoimi tapahtuu tehostamalla ja keskittämällä. Kannatankin voimakkaasti juuri tällaisia tieteen kokonaisedun huomioivia toimenpiteitä.

Teoreettisen metatutkimuksen palauttaminen oppiaineisiin

Yksi hyvä säästämiskeino on lakkauttaa erillisiä tutkimusyksiköitä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa toimivat ”Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus” ja ”Yhteiskuntatutkimuksen instituutti”. Varsinkin viimeksi mainittu on vuosikymmenien ajan tunnettu stalinistien suojatyöpaikkana, poterona, josta yhteiskuntaa tuntemattomat ja todellisuutta pakoilevat kiilusilmät huutelevat elämästä vieraantuneita örvellyksiään. ”Innovaatioiden” tutkiminen on vielä ”innovaatioteollisuuttakin” turhempaa, sillä maamme ei kaipaa lisää keksintöjä vaan niiden soveltamista ja saattamista tuotantoon sekä markkinoille.

Edellä mainitut erillisyksiköt eivät anna juuri opetusta, eikä niissä tuoteta tutkintoja. Niiden tutkimusaiheita opetetaan ja setvitään oppiaineiden laitoksilla, kuten sosiologiassa, taloustieteissä ja filosofiassa. Niinpä kannattaisi purkaa päällekkäisyyttä lopettamalla erillisinstituutit kokonaan ja siirtää osa resursseista oppiaineisiin, joissa varsinainen työ tehdään ja tutkinnot suoritetaan.

Monet yliopistojen laitokset ovat työskentelyilmapiiriltään sairaita, ja niillä vallitsee passiivis-aggressiivinen henkisen väkivallan ilmapiiri, joten lopettaminen tai perusteellinen tuulettaminen voisi monessa tapauksessa tervehdyttää tilannetta ja olla sitäkin kautta hyväksi.

Yhteiskuntatutkimuksen vapauttaminen oikeauskoisuudesta

Kokoomus on Alexander Stubbin toimesta luvannut tavoitella seuraavasta hallituksesta opetusministerin salkkua. Onpa opetusministerinä kuka tahansa mistä puolueesta tahansa, tarjoan puolueisiin sitoutumatonta asiantuntemustani sen pohtimiseen, kuinka säästötoimet voitaisiin kohdentaa niin, että tehostaminen koituisi tieteen ja tutkimuksen parhaaksi.

Professori Kullervo Rainio, joka toimi aikoinaan kokoomuksen kansanedustajana, totesi usein, että ensin yliopistoissa vallitsi leninismi ja sitten tuli feminismi. Tähän voisi lisätä, että ritualisoitua aggressiota edustaa nykyisin islamismi, jota ei saa arvostella, jotta ei olisi harhaoppinen.

Yliopistot sulkevat ulkopuolelleen paljon sellaisia tutkijoita, jotka eivät sitoudu vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin. Ovessa lukee ”PÄÄSY KIELLETTY” kultapossukerholaisten jatkaessa itsensä tyydyttämistä yliopistojen muurien sisäpuolella.

Kriittistä yhteiskuntatutkimusta estää yliopistoissa etenkin se, että yhteiskuntatieteilijät eivät tiedä, millainen yhteiskunta on. Heiltä puuttuu kontakti yhteiskunnallisen elämän kaikkiin asteisiin: kansalaisyhteiskuntaan, hallintoon, politiikkaan, talouselämään ja järjestöihin. Vain kontakti Marx-seuraan vallitsee. Supistaminen ja potkujen antaminen todellisuudesta vieraantuneille voisi olla tästäkin syystä hyväksi. Sitä saa, mitä tilaa.

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta

Euroopan sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaa on ilmeisen kyllästynyt Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevaan tietämättömyyteen. Niinpä hänen viime viikolla julkaisemansa teos Puhutaan Natosta (Docendo 2015) pyrkii kumoamaan harhaluuloja ja selvittämään kansalaisille, mitä Nato-jäsenyys oikeastaan merkitsisi, kuinka Natoon voisi liittyä ja vieläkö siihen pääsee.

Teos tarjoaa, paitsi erinomaisen tietopaketin Natosta, myös avartavan lukukokemuksen. Monille Nato-jäsenyyden kannattajille perustiedoissa ei ole mitään uutta, mutta Naton vastustajille jäsenyyden puolustajana tunnetun Salomaan kirja olisi sopivaa luettavaa.

Keskeinen väärä käsitys, jonka Salomaa teoksessaan kumoaa, on väite Nato-optiosta. Se on näkemys, että Natoon voi muina miehinä kävellä ja että Nato auttaa ulkopuolisia. Olen itse todennut toistuvasti, että mitään Nato-optiota Suomen liittämiseksi Natoon hädän hetkellä ei ole. Nato on pelkästään puolustusliitto, joka ei käy hyökkäyssotia vaan puolustaa jäseniään ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Samasta syystä Nato ei myöskään uhkaa ketään.

Mutta Naton jäseneksi ei pääse konfliktin uhatessa eikä aikana. Jäsenhakemuksen käsittely kestää keskimäärin 18 kuukautta, ja se vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Naton ovi ei siis ole auki vaan kiinni: olet joko jäsen tai ulkona. Mutta se ei ole kuitenkaan lukossa.

Maailman eri maat ovat halki aikojen pyrkineet hakeutumaan puolustusliittoihin luodakseen ennakolta vaikuttavaa vakautta. Voin vain ihmetellä Suomen ulkopoliittisen johdon typeryyttä, kun Suomi edelleenkin on niitä harvoja EU-maita, jotka ovat (Halosen ja Tuomiojan jarrutuksen vuoksi) jättäytyneet Naton ulkopuolelle.

Harhakuva Nato-optiosta on Salomaan mielestä vaarallinen, ja Venäjä on jo saavuttanut Suomesta strategisen voiton estämällä Naton jäsenyyden. Turvallisuutemme on vain yhden valtion osoittaman suopeuden varassa. Tällä taas voi olla drastiset vaikutukset siihen, millaisena investointikohteena ja toimintaympäristönä maamme nähdään länsimaissa.

Toinen harhakuva liittyy Natoon liittymisen mutkikkuuteen. Vastoin yleistä käsitystä asiasta ei tarvitse eikä Salomaan mielestä myöskään voida järjestää neuvoa-antavaa eikä sitovaa kansanäänestystä.

Kansanäänestystä ei voida pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja on jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.

Samoista syistä yksikään nykyinen Nato-valtio ei ole liittynyt puolustusliittoon kansanäänestyksen perusteella vaan neuvottelutuloksen pohjalta ja parlamentin päätöksellä.

Natoon liittyminen on niin tärkeä asia, ettei hyvää neuvottelutulosta pitäisi vaarantaa kansanäänestyksellä. Tämä ei ole demokratian kiertämistä vaan realismia. Ajatellaanpa hieman.

Ensinnäkin kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen.

Toiseksi, jo äänestyksen järjestäminen ja neuvotteluiden aloittaminen antaisivat signaalin, että poliittinen johto haluaa Suomen liittyvän Natoon. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittiselta vallalta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä silloin turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi heikentäisi turvallisuutta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyy tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Salomaa painottaa kirjassaan, että Suomi voisi liittyä Natoon ilman kansanäänestystä: tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisuilla. Tähän perustuslakimme antaa mahdollisuuden. Jäsenyyden hyväksymiseen eduskuntakäsittelyssä riittäisi äänten yksinkertainen enemmistö.

Oletus maanpuolustustahdosta, jota Nato-jäsenyys heikentäisi, on Salomaan mielestä pelkkä kupla. On muistettava, että myöskään Gustav Hägglund ei vastustellut Nato-jäsenyyttä sinänsä vaan ainoastaan sen maanpuolustustahtoa mahdollisesti vähentävää vaikutusta. Mutta entäpä, jos suomalaiset sotilaat lannistuvatkin huomatessaan tilanteen toivottomuuden, ja jäsenyys Natossa nimenomaan lisäisi maanpuolustusintoa?

Salomaan teos valaisee tarkoin Naton ja Venäjän voimasuhteita alkaen ydinaseista ja niiden sijoittelusta päätyen voimapolitiikan symboliikkaan ja strategioihin. Erityisen kiinnostava on poliittisen historian osuus. Salomaa analysoi Venäjän historiaa ja erottaa siinä kolme suurvaltakautta: (1) Bysantin aikaisen Venäjän, (2) Romanovien ajan keisarillisen Venäjän ja (3) Leninin ja Stalinin ajan neuvostoimperialistisen suurvallan. Niiden jatkona hän pitää Putinin nyt luomaa ”neljättä valtakuntaa”.

Kiintoisa on myös tulkinta, jonka mukaan ortodoksisella kirkolla on ollut tärkeä asema tämän suurvaltajatkumon ylläpitämisessä. Juuri ortodoksinen kirkko on se konservatiivisuuden linnake, johon Putin on pyrkinyt tukemaan vallanhaluisen laajentumispolitiikkansa.

Putin on yrittänyt paikkailla neuvostoimperiumin romahtamisesta seurannutta suurvaltatraumaa koettamalla palauttaa Neuvostoliiton ulkoiset rajat. Erään motiivin tähän paisutteluun on luonut talouskasvun pysähtyminen, jolloin valtaa ja vaikutusta on haluttu osoittaa voimapolitiikalla.

Sotilaalliset voimanosoitukset eivät kuitenkaan tehoa, jos niitä ei käytetä. Tämä puolestaan on johtanut Venäjän käymään rajasotia, joita nykymaailmassa ei voida rajoittaa vain tietyille alueille. Niiden tulokset näkyvät kaikkialla Euroopassa pakolaisuutena ja ruokapöytiin kannettuina (ja toisilta pois riistettyinä) ”Putin-juustoina”.

Venäjällä ei ole ymmärretty, että valtio voi olla suurvalta vain olemalla koulutuksen, sivistyksen, talouden ja teknologian suurvalta, ei pelkästä uhosta kokoon puhallettu ja vailla hyvinvointitavoitteita eteenpäin hökeltävä konglomeraatti.

Salomaa julkaisi yhtä aikaa poliittisen Nato-kirjansa kanssa myös toisen, sisällöltään pragmaattisemman, teoksen Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä (Docendo 2015). Hänen mukaansa Venäjän suorittama Krimin-valtaus oli taiteellinen esimerkki siitä, kuinka erikoisjoukot hiipivät yöllä varuskuntiin, asevarikoille ja strategisiin kohteisiin ja ottavat ne haltuunsa ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään. Mikäli Suomella ei ole turvatakuita Natosta, näin voi käydä myös Suomessa, eivätkä varuskuntien vartijat voi muuta kuin luovuttaa päivystäjänkilpensä.

Venäjän soveltamassa hybridi- ja kybersodankäynnissä Venäjän joukkoja taistelee jo nyt myös Suomen maaperällä. Lehtien palstoilla esiintyvät Nato-vastaiset kommentoijat eivät ole välttämättä vain niitä vasemmistolaisia pienpoliitikkoja, jotka pitivät Hornet-hävittäjien hankintaa kaikkien aikojen suurimpana puolustuspoliittisena virheenä. Nykyisin heidän joukossaan on myös informaatiosotaa käyviä salakirjoittajia, Kremlin asialle laittamia desantteja, jotka taistelevat Internetissä, yliopistoissa ja julkishallinnossa Suomen Natoon liittymistä vastaan asennemuokkauksen ja mielipiteiden manipulaation keinoin.

Yksi mahdollisuus Suomelle olisi tehdä turvallisuussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Aika epätoivoisesti suomalaiset hakevat tällä hetkellä liittolaista myös Ruotsista, jonka kanssa Suomi ja Yhdysvallat järjestävät ensi kuussa lentosotaharjoitukset hyvitykseksi siitä, että Virossa niitä ei uskallettu pitää.

Salomaa julkaisi kirjansa oikealla hetkellä. Parin kuukauden päästä käydään eduskuntavaalit. On kansan pettämistä, jos puolueet eivät nyt kerro avoimesti Nato-kantaansa: haluavatko ne Suomen Natoon seuraavalla vaalikaudella vai eivät? Mikään pyörittely ei asiassa auta. Olisi hyväksyttävä se, että kansalaisia koulutetaan huomaamaan Nato-jäsenyyden edut ja että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta.


Kirjallisuus

Markku Salomaa, Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä. Jyväskylä: Docendo, 2015.
---, Puhutaan Natosta. Jyväskylä: Docendo, 2015.