Kaiken katoavuudesta

Vuoden lähestyessä loppuaan on jälleen oikea hetki pohtia elämän ja ajallisuuden luonnetta. Monet nuoret ivaavat keski-ikäisiä, koska he aavistavat, mitä katselee peilistä parinkymmenen vuoden päästä takaisin. Kyyninen keski-ikäinen taas pelkää vain lakimiehiä ja pahoja akkoja. Varttunut väki puolestaan keskittyy keräämään omaisuutta puskuriksi kuolemaa vastaan.

Sukupolvien vaellus on kiintoisa asia, varsinkin jos asettuu edes hetkeksi ulkopuolisen asemaan ja hyppää pois ajan pyörästä havainnoimaan asioiden kulkua sivusta. Tänään syntyvät ihmiset kaatuvat hautaan noin sadan vuoden kuluessa. Nykyisin ei ole hengissä yhtäkään ihmistä, joka olisi elänyt keskiajalla tai 1700-luvulla. Ihmislajin noin 6,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta kehityksestä on jäljellä vain ja ainoastaan tällä hetkellä elävien ihmisten sukupolvi. Ei mitään muuta. Jos se on viisi minuuttia hengittämättä, todellisuudelta poistuu havaitsija.

Elossa oleva ihmiskunta on elinkaareltaan sekä evoluutioon että kulttuuriin verrattuna lyhyt: kuin tsunamin kaltainen pinta-aalto, joka etenee eräänlaisena väestöpyramidin muotoisena diagrammina aikajatkumon päällä. Tähän sisältyy koko ihmiskunta, ja voidaankin puhua evoluutioilmiön jatkuvasta reaaliaikaisuudesta.

Inhimillinen elämä on yhtä ohut kuin koko biosfääri. Jos elinkelpoinen kerros kuorittaisiin planeettamme pinnalta irti ja levitettäisiin mattona avaruuteen, huomaisimme, kuinka rajallinen se on. Sen sijaan kivisen järkäleen päällä ollessaan pallopinnan muotoinen biosfääri luo vaikutelman rajattomuudesta, vaikka se ei olekaan pinta-alaltaan ääretön.

Myös ihmisen olemus on häviävä ja hauras. Lopulta koko planeettamme kiertyy kohti aurinkoa, ellei sitten laajeneva aurinko nielaise kiertolaistaan jo sitä ennen. Tieteistä runollisin on tähtitiede, jonka tuloksia tosin ei pelasta siinä vaiheessa mikään – ei myöskään Raamattua eikä Koraania. Juuri tästä syystä on parasta, kun ei suunnittele eikä rakenna mitään pysyväksi tarkoitettua vaan keskittyy nauttimaan elämästä eli rakastamaan ja harrastamaan seksiä.

Filosofisesti kiinnostavaa on, kuinka paljon ajattelua on kadonnut historian hämäriin. Muutamat ajatukset tosin elävät joidenkin ihmisten tajunnassa, tai ne ovat säilöttyinä kirjastojen kellareihin, joita hilpeämpiä hautausmaita ei ole. Esimerkiksi Nietzsche oli kuollessaan täysin tuntematon ja olisi sellaiseksi jäänytkin, ellei eräs poliittinen liike olisi nostanut häntä keulakuvakseen.

Yleensäkin historiaan jäävät kellumaan vain sellaiset ajatukset, jotka jollakin tavoin sopivat jälkeen tulevien sukupolvien omiin käsityksiin tai tyydyttävät niitä. Kauhistellen voidaan katsella, kuinka väärin ne myös usein ymmärretään. Aatteiden suuruudesta tai totuudesta huolimatta ihminen on joka tapauksessa pelkkä rimpuilija, joka kiistelee, nauttii ja kärsii hetken ja katoaa ajan myötä.