28. huhtikuuta 2012

Epäonnistunut valtio


Epäonnistumisen käsite on metafyysinen, sillä se edellyttää ihannoidun asiaintilan, jota pidetään onnistuneena. Lisäksi onnistumisen ja epäonnistumisen kantasana on ”onni”, joten takana on pelurin logiikkaa, jonka mukaisesti toiminnan tuloksellisuus voidaan jättää onnenkantamoisten varaan. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä.

Palaan aiheeseen, koska törmäsin sattumalta Wikipediassa hakusanaan ”epäonnistunut valtio”. Ellei olisi koomista, olisi traagista, että valtioita joudutaan listaamaan niiden onnistumisen ja epäonnistumisen mukaan aivan kuin pörssiyhtiöitä neljännesosavuosikatsauksissa. Silti se on täysin ymmärrettävää.

Wikipedia-artikkelin taustalla on The Fund for Peace -järjestön arviointi valtioiden vakaudesta. Katsokaa karttaa. ”Kestävä” tilanne on ainoastaan pohjoismaissa, Sveitsissä, Itävallassa, Benelux-maissa, Irlannissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Näissä maissa on jokseenkin vakaat ja kansanvaltaiset poliittiset olot. Esimerkiksi Saksa, Ranska, Yhdysvallat, Japani, Britannia ja monet muut G-kerhoon kuuluvat maat ovat vain ”kohtuullisesti” onnistuneita. Näiden maiden kaduilla ja kujilla maleksii viemäreissä asuvia katulapsia. Venäjällä tilanne on ”huolestuttava” ja Keski-Afrikan maissa ”hälyttävä”.

Voimme siis olla kiitollisia. Mutta kenelle? Luultavasti vain itsellemme, sillä muillekaan ei oikein voi olla nyt kiitollinen, kun hyvinvointi ei tule sieltä. Parhaita maita luonnehtii se, että ne ovat syrjäisiä, kuten pohjoismaat, tai eristäytyneitä, kuten meren ympäröimä Australia tai vuorten keskellä sijaitseva Sveitsi. Kanadakin on melko pohjoinen ja rajojaan hyvin vartioiva valtio, jossa ei ole suuria etnisiä ongelmia, tiettyjä kielikiistoja ja separatismipyrkimyksiä lukuun ottamatta.

On tietysti vaikea määritellä onnistumisen ja epäonnistumisen kriteerejä. Mutta lopputuloksesta ollaan silti usein yksimielisiä, kun kansa äänestää kurjuudestaan tai hyvinvoinnistaan. Onnistuneita maita ja niiden poliittisia järjestelmiä leimaa väestön yksiaineksisuus ja poliittinen konsensus. Niissä on vältytty kansanryhmien väliseltä eripuralta. Väestö on melko homogeenistä, eikä esiinny moniaineksisuudesta johtuvia konflikteja. Myös Suomen ulkopolitiikan eräs virallisesti tunnustettu tulos on, että maassamme ei vallitse syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta Suomi-konepistoolin argumentoidessa omaa maahanmuuttokritiikkiään.

On muistettava, että kehitys ei aina kulje vain myönteiseen suuntaan. Pikemminkin näyttää siltä, että kansallisvaltiot, jotka ainakin omasta mielestäni ovat hyvinvoinnin ja turvallisuuden ylläpitäjiä ja takaajia, on kyseenalaistettu myös Euroopassa. Ja siksi niiden asema ja toimintakyky ovat vaarassa heikentyä. Mutta onpa ainakin jotakin, mistä pitää kiinni.