Mikä Dallasissa koukuttaa?

Jenkkilä on monille tuttu Disneylandista ja Dallasista. Kuulun siihen sukupolveen, joka katseli TV-sarja Dallasia teini-ikäisenä, siis juuri silloin kun ihmisiä huvittivat lukiokomediat, perhedraamat ja valmiiksi nauretut. Myös nykynuoret rakastavat stereotyyppisiä draamasarjoja, sillä ne katalysoivat aikuisten maailmaan siirtymistä.

Ensimmäisen kerran Dallasin esittäminen päättyi Suomessa kuudenteen tuotantokauteen ja näyttämönä toimineen karjatila Southforkin drastiseen tulipaloon. Käynnistyttyään uudelleen kuin vanha Foordi se päättyi toisen kerran vuonna 1991 J.R:n kohottaessa Coltin ohimolleen ja laukauksen kajahtaessa...

Postmodernina aikana mikä tahansa kauan sitten hylättykin idea voi herätä uudelleen henkiin, niin kuin nyt Dallas, joka on taas täällä. Sarja oli Suomessa huippusuosittu, sillä sen tapahtumat sijoittuivat ydinperheen ympärille. Rikkauden ja moraalisen rappion kytkös koukuttaa, aivan niin kuin saksalaisissa poliisisarjoissa, joissa rikos sijoitetaan aina niin sanottuihin varakkaampiin piireihin, ja työväenluokkaiset naapurit avittavat hyviksenä toimivaa demarikomisariota saamaan pahikset kiinni.

Samaan tapaan myös Dallas todistaa taviksille, että niin sanottujen hyväosaisten elämä onkin läpikotaisin valheellista. Siten se sovittaa yhteiskunnallisia konflikteja ja pelastaa perjantai-illan ahdistukselta.

Pääosaa sarjassa näytteli moraalinen pahe. J. R. Ewing oli ahne ja juonitteleva öljyparoni, joka kävi vieraissa. Hänen vaimonsa puolestaan kärsi alkoholismista ja eli korviaan myöten valheessa. Bobby taas kuvattiin veljensä vastakohtana kontrastin luomiseksi. Muutoinkin roolit oli mietitty vastaamaan niin sanotun ydinperheen mallia, jossa kaiken asian arviointiperuste on raha. Fiksuimmat hymyilivät vinosti Dallasin esinemäisyydelle, mutta suuri osa katsojista otti sarjan todesta.

Dallasin henkilöihin oli helppo samastua. Yksi kiehtovuutta lisäävistä tekijöistä oli se, että aidoimmalta, todellisuudentajuisimmalta ja johdonmukaisimmalta vaikutti J. R., joka samalla oli pahuuden henkilöitymä. Tästä johtuva kognitiivinen ristiriita aiheutti paljon puhetta busseissa, pihamailla ja työpaikoilla. Se vei mennessään myös lehdistöä, jossa pohdittiin, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Dallasista tuli osa intersubjektiivisuutta, ja siihen viitaten todisteltiin, miten televisiosta on tullut sosiaalinen välttämättömyys, jonka katsojarituaaleihin osallistuminen on sosiaalisen toimintakyvyn ehto. Muuten ei tiedä, mistä työpaikkojen kahvihuoneissa rupatellaan. Nykyään samassa asemassa taitaa olla Facebook ja internet.

Dallasin jaksot jätettiin ratkaisujen osalta aina taktisesti kesken, millä varmistettiin katsojien paluu kuvaruudun ääreen joka perjantai. Muutamat urkkivat USA:sta, mitä siellä jo nähdyissä esityskausissa on tapahtunut. Rooleja ja juonta kirjoitettiin näyttelijäsopimusten mukaan, mikä selittää ennakoimattomat juonenkäänteet. Joku päärooleissa olleista taisi kuollakin kesken sarjan, jolloin pyörimään laitettiin kuolemantapausten varalta laadittu korvausjakso, jossa roolihahmo todellakin kuoli.

Bobby Ewing puolestaan menehtyi TV-sarjassa mutta tuotiin uudestaan näyttämölle, kun nimi saatiin näyttelijäsopimukseen. Hänen kuolemansa selitettiin pois kuvaamalla se hänen entisen vaimonsa uneksi, ja tätä sanottiin retroaktiiviseksi juonijatkumoksi.

Itse sarja on nyt retroa. J. R. ja Bobby ovat mukana rypistyneinä ja isoisäsukupolveen kuuluvina. Ikuisen paluun kiertopulkkakyyti osoittaa, että kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla. Tuosta asti olemme eläneet melko samanlaisessa maailmassa, mikä on tehnyt mahdolliseksi vanhojen ideoiden kierrätyksen. Myös musiikkibisnes elää toistosta. Vain Abban henkiin herättäminen puuttuu.

Sikäli kuin Dallasin katsojasuhde yhä toimii, se todistanee, että ihmiset haluavat kokea olevansa elossa. Sarja tarjoaa kollektiivisen vanhenemiselämyksen, aivan niin kuin The Rollings Stones, joka aina jaksaa nousta esiintymislavalle.

Dallasilla oli myös kilpailija 1980-luvulla: TV-sarja Dynastia. Siihen oli sijoitettu myös yksi homohahmo, joka oli rikkaan päähenkilön playboy-poika. Niinpä sarjaa karsastivat monet, eikä se saanut Dallasin veroista suosiota. Dynastian homopoika olikin ensimmäisiä TV-sarjoihin käsikirjoitettuja homoja ja sellaisena tietenkin tavattoman stereotyyppinen. Muiden roolihahmojen suhtautuminen homoon kuvattiin perin ahdistuneeksi, ja hahmo otettiinkin mukaan lähinnä luonnon kostoksi kapitalistiselle tyranniperheelle. Ainakaan poliittisesti korrektia homoseksuaalisuuden esittäminen ei ollut.

Muutamat Dallasin tähdet sanoivat 1980-luvun lehtihaastatteluissa elävänsä yksityiselämässäänkin TV-sarjasta tuttuun tapaan. Sarjan näyttelijäntyö oli melko kökköä, mutta asiaa pehmentää ehkä juuri se, että näyttelijät siirsivät todellisen elämänsä suoraan karakteereihinsa. Näin Amerikassa. Missä siis on toden ja mielikuvituksen raja?

Sarjan pian jatkuessa saa nähdä, mikä raha menee taas kenenkin kanssa lakanoiden väliin.

Muutoin maailma on toki muuttunut, ja Amerikka on täällä. Southfork on kuin Euroopan unioni: Pankkiparonit johtavat, Pamelat hoitavat kulttuurin ja Sue Ellen talouselämän. Ho ho hoo.