Huonosti käyttäytyvät filosofit

Historioitsija Nigel Rodgers ja filosofi Mel Thompson julkaisivat muutama vuosi sitten teoksen Huonosti käyttäytyvät filosofit (Philosophers Behaving Badly), jossa kirjoittajat listasivat kuuluisimpien filosofien paheita.

Esimerkiksi Schopenhauer kuvataan syvällisenä mutta synkkämielisenä sovinistina. Rousseau puolestaan kirjoitti ensimmäisen tunnetun kasvatusfilosofisen teoksen, mutta hänen omat lapsensa jouduttiin toimittamaan lastenkotiin isänsä laiminlyöntien vuoksi. Wittgenstein kohteli julman ankarasti, paitsi itseään, myös oppilaitaan. Heideggeria on mustamaalattu jatkuvilla natsisyytöksillä hänen 1930-luvulla pilkauttamansa poliittisen värin vuoksi. Russellia on haukuttu naistenmieheksi ja Foucault’a miestenmieheksi. Sartre ja Nietzsche nauttivat maineestaan elostelijoina.

Rodgersin ja Thompsonin kirjalle ominainen narskuva huumori hyödyntää brittiyhteiskunnalle tyypillistä luokkakonfliktia ja operoi sovinnaisuuden tausta-ajatuksilla. Mutta tavallaan kirja on aina ajankohtainen, ja sen luetteloa olisi helppo jatkaa.

Esimerkiksi Augustinus kirjoitti Tunnustuksissaan, että Karthagon ”saastaisen rakkauselämän” keskellä hän ei suinkaan tuntenut syyllisyyttä ruumiillisista intohimoistaan vaan tyytymättömyyttä riittämättömyydestään, jonka vuoksi hänen rakkaudenhalunsa oli ”liian pieni”. Nykyajan filosofeista Louis Althusser kuristi vaimonsa hengiltä saamatta edes kunnon rangaistusta. Filosofit ovat näköjään sellaisia yhteiskunnan ulkopuolisia, joita eivät sido sovinnaisen elämän normit vaan joiden edesottamuksia pidetään ikään kuin asiaan kuuluvina.

Huonosti käyttäytyvät filosofit tuli minulle mieleen, kun lehdet raportoivat viime viikolla valtakunnanfilosofi Pekka Himasen putkareissuista ja toilailuista juovuksissa Helsingin kaduilla. Raportteja tässä ja tässä.

Arvasin, että jossain vaiheessa myös toimittajat saavat kylläkseen Himasen flirttailusta poliittisen vallan kanssa. Filosofien ja toimittajien kun pitäisi olla samalla alalla toimien vallan vahtikoirina. Niinpä lehdet päättivät kostaa ja kaivoivat esiin Himasen erinäisiä sekoiluja.

En väitä, etteikö tämä paljastavaa olisi. Mikä vesittääkään filosofin ajatukset paremmin kuin tekijän itsensä asettaminen huonoon valoon? Kalsarikännissä esiintynyt filosofi tuskin voi sanoa 700 000 euron hintaisen kestävän kehityksen hankkeensa puolustukseksi muuta kuin ”älkää tehkö kuten minä teen vaan tehkää niin kuin opetan”.

Luulen kuitenkin, että Himanen on pelännyt hankkeensa kuivuvan kasaan ja jäävän kokonaan vaille huomiota. Niinpä hän on julkisuutta varmistaakseen lähtenyt toikkaroimaan Pohjois-Esplanadille, aiheuttanut konfliktin poliisin kanssa ja sitä kautta varmistanut paikan iltapäivälehtien lööpeissä. Onnistui: molemmissa oli Himasen kuva!

Himanen kuitenkin epäonnistui toisessa tärkeässä suhteessa. Julkisuutta tuli, mutta väärällä epäsovinnaisuudella.

Kaikki tietävät, että se, mikä filosofiassa on hyve, on muualla pahe. Ja se, mitä sovinnaisessa yhteiskunnassa pidetään paheena, on filosofiassa usein hyve. Esimerkiksi valheiden paljastaminen on hyve filosofiassa, mutta valtapolitiikan piirissä, pankeissa, markkinoinnissa ja liike-elämässä totuuden puhumista pidetään vaarallisena paheena, josta on nopeasti tehtävä loppu.

Himanen ei onnistunut olemaan oikealla ja hyödyllisellä tavalla paheellinen. Nyt hän oli paheellinen ja epäsovinnainen vain käytökseltään. Hän ei onnistunut olemaan paheellinen sillä filosofisella tavalla, jolla filosofit yleensä kiusaavat valehtelijoita ja vallankäyttäjiä.

Niinpä on vaara, että Himasen arvosteleminenkin kutistuu vain hänen tapojensa kritisoimiseen. Paljon tärkeämpää olisi osoittaa, että juuri Himasen oma sovinnaisuus, hänen valtakunnanfilosofin roolinsa, kritiikittömyytensä ja mitäänsanomattomuutensa vaarantavat hänen uskottavuutensa.

Himasen varsinainen pahe ei ole hänen toikkarointinsa kännissä. Siihen pystyy kuka vain. Hänen todellinen paheensa on se, että hän on sitoutunut hallituksen luottohenkilöksi ja karsinut pois kaiken kriittisyyden.

Tuloksena on ollut puolueohjelman kirjoittamista eikä toimintaa, jota voisi sanoa tutkimukseksi tai filosofiaksi. Aidon filosofisen ”paheellisuuden” (eli hyveen) puuttuminen Himasen toiminnasta on paljon huolestuttavampaa kuin hänen henkilökohtaiset edesottamuksensa.

Todesta otettavuutta nekin tietysti syövät, mutta kehnoa on, mikäli julkinen sana ei keskity arvostelemaan Himasen hankkeen tieteellisiä, tutkimuksellisia ja puolueellisuuteen liittyviä heikkouksia, vaan typistää arvostelun vain hänen persoonaansa.

Ilta-Sanomat ja Iltalehti ajoittivat tuomionsa ajankohtaan, jolloin Himanen ensi kertaa esitteli huippukalliin hankkeensa kulkua julkiselle sanalle. Hankesuunnitelmassa mainittiin, että marraskuun seminaariin voidaan ottaa ”ohjausryhmän lisäksi muitakin sopiviksi katsottuja asiantuntijoita dialogiin” (VNK 190/04/2012, sivu 15/26, kursiivi lisätty).

On kieroa, että hankkeessa viitataan ”dialogisuuteen”, vaikka sen perustamiseen ei ole liittynyt minkäänlaista julkista keskustelua eikä itse hanketta kilpailutettu. Hanke muodostuu pääasiassa kansainvälisten tutkijoiden keskinäisestä kanssakäymisestä – ei suomalaisen yhteiskunnan tutkimisesta, vaikka Suomen tulevaisuuden hahmottelu mainitaankin päätarkoitukseksi.

Kansainvälisyyden vaatiminen on tässäkin yhteydessä eräs internatsismin muoto, toisin sanoen keino vetää matto alta kotimaiselta politiikkakritiikiltä. Siihen liittyen Himanen suostuu käymään keskustelua vain kansainvälisissä seminaareissa eikä ”vessojen seiniksi” leimaamissaan suomalaisissa medioissa, joissa poliittiset valheet voisivat helpostikin paljastua valheiksi.

Tutkimuksesta puuttuu näköala yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se koostuu bisnesluokan lennoista (6 000 euroa kukin) sekä ”huippuseminaareiksi” sanotuista kättelykollokvioista, joissa tutkijat kommunikoivat keskenään tai itse valitsemiensa poliittisten ja taloudellisten johtajien kanssa.

Myös Himasen aiempien hankkeiden tulokset ovat olleet melko yhdentekeviä, kuten mainitsin viime elokuussa, arvostellessani tuolloin julki tullutta hanketta. Sen perustamisesta ei puutu korruptiivisiakaan piirteitä. Ilmaisukyvyltään parhaimmillaan Himanen on ollut ehkä juuri silloin, kun hän astui Isolla Roobertinkadulla tepastelleen koiran hännälle ja koira tämän tuloksena vinkaisi!