Kovaa pumpulia – Ayn Rand ja uuskonservatiivit

Tämän viikon puheenaiheita olivat kokoomusnuorten puheenjohtajan Saul Schubakin eroaminen tehtävästään ja Yleisradion esittämä Ayn Rand -ohjelma.

Schubak oli mennyt lausahtamaan, että lapsilisät lisäävät syrjäytymistä. Hänen mukaansa juuri ne kannustavat perheitä hankkimaan lapsia huolimatta siitä, onko perheellä mahdollisuuksia ottaa vastuuta lapsen kasvattamisesta. Perhepolitiikkaa sivusi jonkin verran myös Jyrki Kataisen kannanotto, jossa hän paheksui kotiäitien poissaoloja työelämästä. Ayn Rand puolestaan esitettiin ”naisena Björn Wahlroosin takana”.

Politiikan asenneilmapiiri ja arvot ovat koventuneet, mikä johtunee kireästä taloustilanteesta. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat radikalisoituneet perin oikeistolaisella tavalla. Porvaristo korostaa hädissään omaa vastuuta ja selviytymistä ja etsii tuekseen ideologisia mielipidejohtajia.

Köyhyys määritellään yksilön omaksi syyksi ja rikkaus omaksi ansioksi, ja näkyvistä peitetään, että olennaisia ovat ne yhteiskunnalliset ehdot ja sopimukset, joiden varassa toimitaan. Ne voivat olla epäoikeudenmukaisiakin riippuen poliittisista valinnoista.

Nyky-yhteiskunnassa laiska voi rikastua ja ahkera jäädä köyhäksi, sillä kausaaliketju työn ja ansioiden välillä on poikki. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että köyhyys on omaa ansiota ja rikkaus omaa syytä, sillä rikastuminenhan se usein edellyttää ahneutta, itsekkyyttä, keinottelua ja muita paheita.

Millaiset yllätykset näitä parikymppisiä kokoomusnuoria tulevaisuudessa odottavatkaan? Lapset tulevat heillekin usein kuin faksit Anneli Jäätteenmäelle: pyytämättä ja yllättäen.

Olen kyllä itsekin ollut sitä mieltä, että vastuu lasten hankinnasta ja kasvatuksesta kuuluu ensisijaisesti vanhemmille. Lisäksi liika väestönkasvu ei ole ekologisesti hyväksi. Mutta aloitteleva kokoomuspoliitikko näytti harjoittavan eräänlaista eugeniikkaa sitä kautta, että hän halusi sitoa lastenhankintamahdollisuudet vanhempien varallisuusasemaan.

Vastustaessaan lapsilisiä Schubak pyrkii estämään luokkanousun, joka on jo nyt käynyt entistä harvinaisemmaksi taloustilanteen kurjistuessa. Nykyään periytyy vain köyhyys – joissakin tapauksissa ehkä hankittu varallisuus. Optio- ja muiden miljonäärien perheisiin on syntynyt uusi rälssisääty, jonka ei ole juurikaan tarvinnut työskennellä rikastuessaan pappa betalar -periaatteella.

Eriarvoisuuden kasvu on vaarallista, sillä varattomien keskuudessa älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä on aivan niin kuin varakkaidenkin joukossa. Suomalaisen koulutusjärjestelmän hienous on siinä, että maksuton koulutus on mahdollistanut kansakunnan lahjakkuusresurssien laajamittaisen ja tasa-arvoisen toteuttamisen. Eikö siis myös lapsilisäjärjestelmää pitäisi vahvistaa eikä heikentää?

Kokoomus on aina pyrkinyt leipomaan maahamme pienen määrän erittäin rikkaita ja suuren määrän köyhiä ihmisiä. Sen sijaan Sdp oli pitkään suurin puolue juuri siksi, että demarit halusivat tehdä maahan suuren määrän keskivarakkaita ja vain pienen määrän köyhiä ihmisiä. Kokoomus nousi sittemmin kärkeen, koska puolue pystyi taitavan mainostoimiston avulla lavastamaan itsestään kuvan oikeistolaisena työväenpuolueena.

Kokoomusnuorten nyt pois potkitun puheenjohtajan kannanotto on vain yksi merkki nuorisossa leviävien asenteiden kovenemisesta. Painotetaan riippuvuutta vain itsestä ja omista ansioista, vaikka tosiasiassa taloudellisen menestymisen ratkaisevat yhteiskunnalliset ehdot. Nyt ”vaurastuva” keskiluokka on tosiasiassa velkaantuva keskiluokka, joka saattaa hetken kuluttua olla velkavankina 300 000 euron kaksioissaan ja farmari-Audeissaan. Mitä he sanovat yhteiskunnallisen avun tarpeellisuudesta päätyessään velkajärjestelyyn?

Samaa lyhytnäköisyyttä edusti Yleisradion Ayn Rand -dokumentissa haastateltu entinen pankinjohtaja, joka oli hakeutunut Ayn Rand -instituutin palvelukseen Yhdysvaltoihin. Randin opettama itsekkyyden evankeliumi oli auttanut häntä ”vapautumaan” syyllisyydestä ja yhteisvastuusta, ja verojenkannonkin hän näki aiheettomana tulojen siirtona.

Haastattelu herätti mielessäni kysymyksen, kuinka naiivi saa olla. Eivätkö pankinjohtajat itse elä muiden ihmisten rahoilla? Juuri hehän ovat niitä koronkiskureita ja toisten ihmisten hyväksikäyttäjiä, jotka ovat institutionalisoineet ahneutensa oikein lain voimalla harjoitettavaksi riistoksi. Hekin elävät perimmältään toisten ihmisten rahoilla, aivan niin kuin kauppiaat, välistä vetäjät ja kuninkaatkin. He elävät muiden rahoilla vain leveämmin kuin toiset ihmiset, ja nyt he julistavat, ettei siitä pidä tuntea syyllisyyttä!

Kuka armahtaisi tämän jengin omalta typeryydeltään? Tuloerojen kasvu, eriarvoisuus, syrjäytyminen ja luokkakuilun syveneminen ovat asioita, joista kannattaisi olla myös turvallisuuspoliittisesti huolissaan. Sen sijaan tätä nykyä arvostelu nähdään vain ”kateutena”, vaikka kyse on oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Lisäksi valitetaan, että Suomesta ”puuttuu” rikastumisen kulttuuri ja että omistaminen nähdään kielteisenä. Helppohan se on sanoa, kun itse ahmii toisten maksamia korkoja ja vuokrarahoja taskuihinsa. Onkin sangen vaikea ymmärtää, mikä näiden kusettajien perimissä ”toimitusmaksuissa”, ”välityspalkkioissa”, ”palvelumaksuissa” ja ”järjestelypalkkioissa” muka on se henkinen tai materiaalinen arvo, jonka tuottaminen antaisi oikeutuksen ylipäänsä mihinkään taloudellisiin tuloihin.

Korostettakoon, ettei mielipiteeni ei ole kannanotto Ayn Randia vastaan. Olen joskus itsekin kirjoittanut hänestä (muun muassa teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa vuodelta 2005). Ayn Rand oli tyypillinen idealisti ja taiteilija, joka kokeili myös filmitähden uraa. Hänen halunsa korostaa ihmisen omaa vastuuta heijasteli hänen omaa henkilöhistoriaansa venäjänjuutalaisena emigranttina. Hän ei koskaan päässyt eroon edes puheessaan olevasta venäläisperäisestä aksentista, mikä korosti hänen erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja vierauden kokemuksiaan. Ei ihme, jos ne kovettavat ihmistä.

Ayn Randin opetukset jäivät lähinnä julistusmaiselle tasolle. Niistä puuttuu filosofinen refleksio, seurausharkinta, joka koskee sitä, mitä tapahtuisi, jos hänen ihanteensa pantaisiin täytäntöön. Reaganilaisessa ja thatcherilaisessa todellisuudessa hänen oppinsa otettiin kuitenkin todesta, ja ARI:n (Ayn Rand Instituutin) kautta ne haluttiin muovata politiikaksi. Hänestä ovat kiinnostuneet jälleen eri maiden libertaarit, anarkokapitalistit ja uuskonservatiivit, ja siksi häneen on viitattu siellä täällä, muun muassa Björn Wahlroosin hiljattain julkaisemassa kirjassa.

Konservatiivisen oikeiston lentoonlähtö on tapahtunut filosofisesti katsoen kevyesti ja kevyin perustein, sillä ristiriitoja toiveiden ja todellisuuden välillä ei ole havaittu. Esimerkiksi Ayn Randin kauniit puheet vapaudesta saattavat vaikuttaa houkuttelevilta, mutta elämä niiden mukaan johtaisi ankariin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Ei ole myönnetty, että ihmisyksilöitä rajoittavat jatkuvasti toiset ihmiset, yhteiskunta ja hänen omat sisäiset yllykkeensä ja pyyteensä.

Henkilöhistoriastaan päätellen Ayn Rand kärsi jonkilaisesta kroonisesta riittämättömyydestä ja omien potentiaaliensa toteutumattomuudesta, eikä hän tuntenut pääsevansä parhaasensa ihmisenä. Siksi hän sublimoi haaveensa idealistiseen filosofiaan, jota hän esitteli niin kaunokirjallisissa teoksissaan kuin populaareissa tietokirjoissaankin.

Olen aina halunnut välttää ymmärtämästä ihmisiä väärin, ja siihen liittyen arvelen, että Ayn Randillakin on loppujen yhtä vähän yhteistä hänen nimeään kantavan instituutin kanssa kuin Karl Marxilla on ollut myöhemmän marxilaisuuden kanssa. Filosofisia ajattelijoita on vuosisatojen ajan käytetty hyväksi, ja heidän selkänsä takaa on huudeltu mitä erilaisimpia asioita.

Tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ”Kovaa pumpulia” on lähtöisin kriitikko Erkka Lehtolan taannoisesta esseekokoelmasta. Haluan viitata sillä siihen tavattomaan ristiriitaisuuteen, jota useiden poliittisten idealistien ja utopistien unelmat nykyään sisältävät. Nämä havisevat haaveet ovat kuohkeita ja pehmeitä kuin kesäiset pilvenlongat, ja kevyitäkin ne ovat kuin kuutiokilometrin kokoiset kumpupilvet, joihin on höyrystynyt 200 tonnin painosta vettä. Yleensä tämä vesi valuu jossakin vaiheessa kylmästi idealistien itsensä niskaan.

Ihanteellisuudessa, koskeepa se sitten Euroopan unionin tilaa tai perhesuunnittelua, on epä-älyllistymisen vaara. Ja politiikan tavattomassa epä-älyllistymisessä – ei suinkaan piile –vaan on selkeästi esillä uhka koko kulttuurillemme.