Perustulo on ”fifty–sixty”!

Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kannanotto perustulon puolesta osoittaa puolueen olevan oikeilla jäljillä perusturvamalleja kehittäessään. Oma perustulomallini kiittääkin Vasemmistoliittoa kannatuksesta!

Olen itse luonnostellut vuonna 2005 julkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (ajantasaistettu painos 2010) Vasemmistoliiton nykyisiä ehdotuksia muistuttavan perustulomallin, joka poikkeaa esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaaran mallista.

Omassa mallissani perustuloa ei maksettaisi suinkaan kaikille, ei myöskään niille Soininvaaran itsensäkin paheksumille vuorineuvoksille, vaan sillä vain korvattaisiin nykyinen sosiaalietuuksien tilkkutäkki. Kyseessä ei siis ole kansalaispalkka. Sen kautta ei myöskään jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi siten, että työttömän hammaslääkärin, opiskelijan ja eläkeläisen asema tasoittuisi. Kenenkään työttömyys, toimettomuus tai oleskelu työelämän ulkopuolella kun ei ole yhteiskunnan kannalta arvokkaampaa kuin kenenkään toisen, mutta kaikkien pitäisi selvitä toimeentulominimin yläpuolelle. Kaikille siis sama.

Perustulon tarkoituksena olisi taata selkänoja myös sellaiselle arvotuotannolle, jota ei voida organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi ja sen mukaisiksi tuloiksi. Tällaista sinänsä tärkeää arvotuotantoa on yhteiskunnassa todella paljon. Ajateltakoonpa vaikka matalatuottoisia elämäntapa-ammatteja, kirjailijan tai taiteilijan työtä tai kotityötä, jota ilman toisten ihmisten työssäkäyntimahdollisuudet usein romahtaisivat. Tarkoitus on vähentää myös työttömien taloudellisia opiskeluesteitä ja opiskelijoiden työnteon esteitä.

Eräs syy perustulon tarpeellisuuteen on työelämän vaatima joustavuus. Mikäli työttömyyteen johtava monetaristinen talouspolitiikka hyväksytään, yhteiskunnan on vastavuoroisesti taattava yksilöiden mahdollisuudet jatkaa elämänsä rakentamista myös työelämään liittyvien työttömyyskausien aikana.

Toimeentulon normit täyttävä perustulo takaisi tasoltaan ansiosidonnaisia heikomman mutta kestoltaan luotettavamman turvan työttömyyden varalle niin, ettei ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia tarvittaisi. Ay-jäsenyyden takaama oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on ollut vahva vaikutin järjestäytymiselle, ja vasemmistolainen ay-liike onkin perinteisesti vastustanut perustuloa pelätessään jäsentensä katoamista. Siksi Vasemmistoliiton avaus on merkittävä uudistus puolueen politiikkaan.

Entä miten ja millaisin kriteerein perustulo määriteltäisiin ja maksettaisiin? Perustulon määrä sidottaisiin sen saajan tuloihin. Perustulon maksaminen ja saantiedellytysten (eli käytännössä ammatillisen aseman) selvittäminen kuuluisivat negatiivisen tuloverojärjestelmän tavoin verohallinnon piiriin, mikä poistaisi kalliiksi käyvän päällekkäisen byrokratian Kelassa ja sosiaalitoimistoissa ja helpottaisi sosiaalitoimen voimavarojen ohjaamista varsinaiseen sosiaalityöhön. Näin resursseja säästyisi ja vapautuisi tärkeään toimintaan.

Kokonaan tuloton ihminen saisi perustuloa toimeentulotuen perusosaa vastaavasti (asumiskustannuksilla lisätyn määrän verran). Lisätienesteistään ihminen maksaisi kohtalaisen korkean tuloveron, esimerkiksi 50 prosenttia. Kun tulot kasvaisivat, veroprosentti laskisi ja perustulo vähenisi, kunnes saavutetaan piste, jossa lisätulojen nettomäärä yksin riittäisi elämiseen ja ylittäisi perustulon. Perustulo putoaisi tällöin kokonaan pois, ja ihminen voisi elättää itsensä omilla tuloillaan.
 
Tuosta pisteestä alkaen verot alkaisivat jälleen tavanomaiseen tapaan nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Tällainen kannustava ja toimeliaisuuteen pohjaava malli toimisi varmastikin paremmin kuin nykyinen perusturvamalli. Nykyinen malli ohjaa lähinnä passiivisuuteen, sillä jokainen ansaittu lantti johtaa sosiaalietuuksien leikkaukseen.
 
Mikäli sovellettaisiin fifty–fifty-periaatetta, jossa osa-aikaisesti työtön saa aluksi pitää puolet tuloistaan menettämättä perustuloa, se ohjaisi ihmisiä aktiiviseen toimintaan. Myös yhteiskunta saisi tällöin verotuloa, jolla voitaisiin täyttää perustulomallin kustannuksia. Näin systeemi elättäisi itseään, ja kyseessä olisi eräänlainen työllistämismalli. Työnantajat saisivat työvoimaa, ja mitä enemmän ihmiset työskentelisivät, sitä enemmän heille jäisi rahaa käteen. Hyötynä on se, että kaikki voittaisivat win–win-periaatteen mukaisesti ja lisäarvoa tuotettaisiin sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Voitaisiin siis sanoa, kuten Matti Nykänen, että miksi tyytyä fifty–fifty-malliin, kun voi pistää suoraan fifty–sixty!

Tarkempia tietoja ja perustulomallin perusteluja löytyy teokseni Työttömän kuolema viimeisestä luvusta, jossa pyrin vastaamaan mallin luonnollisesti herättämiin useisiin kysymyksiin.