Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa ei ole varmaankaan epäisänmaallista lukea marsalkka Mannerheimin elämäkertaa. En tosin tarkoita sitä omaelämäkerrallista teosta, joka tunnetaan Muistelmina 1–2, tai hänen Aasian-matkastaan 1906–1908 kertovaa kuvitettua päiväkirjaa, joka on aina lukemisen arvoinen. Sen sijaan tarkoitan Juhani Suomen kirjoittamaa historiateosta marsalkan elämän lopulta, hänen tänä syksynä ilmestynyttä teostaan Mannerheim – Viimeinen kortti? (Siltala 2013).Professori Suomi tunnetaan parhaiten 8-osaisesta Kekkos-historiastaan, ja myös hänen massiivinen Mannerheim-teoksensa viittaa epäsuorasti Kekkoseen. Teoksen eräs argumentti nimittäin on, että kukaan maamme presidenteistä ei ole pitänyt hallussaan niin suurta valtaa kuin Mannerheim syksyllä 1944, ollessaan ylipäällikkö ja presidentti sekä toimiessaan aika ajoin omana pää- ja ulkoministerinään. Ei edes Kekkonen.
Mannerheimin muodollinen valta-asema oli huipussaan poikkeuslailla tapahtuneesta presidentiksi nimittämisestä, eli elokuun 1944 alusta, saman vuoden marraskuuhun ja J. K. Paasikiven hallituksen virkaanastumiseen asti. Juhani Suomen mukaan tämä lähes diktatorinen asema ei tosin merkinnyt, että tuolloin jo vakavasti sairas valtion päämies olisi voinut valtaansa käyttää. Sen sijaan valtakeskittymä oli eräänlainen tietoisesti luotu ja poliittisesti tarpeellinen myytti.
Marsalkka mannekiinina
Mannerheim oli messias jo siksi, että hänen hahmostaan on voitu sommitella sekä ”musta Marski” että ”homo-Mannerheim”. Hänen persoonansa venyy ja paukkuu kuin Jeesus vapautuksen teologien käsissä.
Myös Juhani Suomi on sikäli omaperäinen kirjoittaja, että hänelle ei ole näyttänyt kelpaavan mikään muu kuin Kekkonen, jonka tekemiset hän on selittänyt parhain päin. Jäädessään eläkkeelle muutama vuosi sitten Suomi haukkui Alexander Stubbin toimet ulkoministeriössä ”kohkaamiseksi”, ja nyt hän on muovaillut myös Mannerheimista harvinaisen pisteliään kuvan. Tieteellisen lähestymistapansa ja todesta otettavuutensa vuoksi Juhani Suomen tulkinta onkin paljon kärkevämpi kuin yksikään marsalkasta tehdyistä puoli-ironisista taiteellisista performansseista.
Suomi kuvaa Marskin hienohipiäiseksi vaatteilla koreilijaksi, jonka vaatimusten tyydyttämiseksi adjutanttien oli käytävä taisteluita neulan ja langan kanssa sekä kelloa, säitä että matkatavaroiden pakkausta vastaan. Mikäli Suomen esille tuomia kertomuksia on uskominen, yhtä pikkutarkkaa oman egonsa ehostajaa tuskin voisi löytää kaikkein pintakiiltomaisimmistakaan bling-bling-homobaareista. Sikäli marsalkan mannekiinimaisuus lähinnä vahvistaa taannoista nukketeatteritulkintaa ja epäilystä Yrjönkadun uimahallissa viihtymisen sekä Kadettikoulusta erottamisen syistä.
On muistettava, että marsalkkakin on vain ihminen. Juhani Suomen mukaan marsalkan huolitellulla pukeutumisella oli joka tapauksessa syy. Hänen mukaansa marskin arvovalta perustui suureksi osaksi maagisen myytin luomiseen, ja hän luonnehtiikin Mannerheimia ”suureksi näyttelijäksi” (mikä pitää varmasti paikkaansa myös Kekkosesta). Kirjoittajan mukaan Mannerheim pyrki luomaan itsestään kuvaa jälkipolvia ajatellen, ja vallan kulissiksi sitä kuvaa myös tarvittiin. Tietoinen myytin- ja imagonrakentaminen ei ole mitään ihmeellistä sikäli, että jo Nietzschen mukaan vallantahto on hengissäsäilymisviettiä voimakkaampi.
Omahyväinen, vallanhaluinen ja häilyvä
Suomi kertoo tähdänneensä poliittisen historian mukaiseen rekonstruktioon sotapäällikkö ja valtiomies Mannerheimista, mutta käytännössä kirjan kohteena on yksityishenkilö Mannerheim.
Suomi on nostanut esiin paljon kielteisiä piirteitä marskin persoonasta. Niihin liittyi omahyväisyyttä, vallanhalua, pitkävihaisuutta ja kostonhimoa. Suomi esimerkiksi kertoo, että sotatoimien keskellä päämajassa vallitsi suorastaan ilkeä ja häijy tunnelma ja että marsalkka saattoi olla yhtä aikaa häilyvä, pelottava ja pelokas. Suomen mukaan Mannerheimille oli ominaista horjuvuus päättäjänä ja taipumus antaa muiden johdatella itseään. Toisaalta jos näin ei olisi ollut, olisi varmaan syytetty ”epädemokraattisesta johtajuudesta”.
Suomen tekemien tutkimusten mukaan Mannerheim lykkäsi päätöksiä aselevosta ja myöhemmin välirauhasta tarpeettoman pitkälle. Raskaasta vastuusta puolestaan kertoo se, että marski pelkäsi hysteerisesti neuvostoliittolaisten hyökkäystä, rintamien repeämistä ja maan valtausta. Siksi esikuntaupseerit eivät uskaltaneet kertoa Mannerheimille todellista tilaa puna-armeijan suurkeskityksistä Kannakselle kesällä 1944.
Risto Rytille Mannerheim oli Suomen mukaan kateellinen vuoden 1937 valitsijamiesten jatkaessa tämän virkakautta vuonna 1943 ja Rytin pysyessä siten asemassa, jota hän itse ei ollut saavuttanut valtionhoitajuuden päätyttyä 1919. Suomen mukaan Mannerheim olisi halunnut syrjäyttää Rytin vaaleissa, mutta hanke jäi marskin epäröinnin vuoksi. Marsalkka ei uskaltanut laittaa itseään likoon, sillä vaalitappion kohdatessa arvovallan menetys olisi ollut liian drastinen. Nimitystä presidentiksi 1944 Suomi pitää marskin voittona ja revanssina aiemmin koetuista pettymyksistä.
Suomi kuvaa Mannerheimin vanhanaikaisena strategina sekä poliittisena jahkailijana, joka halusi ensisijaisesti turvata oman sankarimaineensa ja sen vuoksi varoi ottamasta riskejä. Toisaalta Suomi on marsalkkaa kohtaan armollinen siinä, että hän myöntää tilanteiden vaikeuden ja tunnustaa, että niin imagonrakentamiseen kuin varovaisuuteenkin liittyi viisautta.
Objektiivisen tieteellisen kuvan jatkosodan tilanteista saakin Pekka Visurin uudesta teoksesta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa (Docendo 2013), jota voi suositella luettavaksi Juhani Suomen teoksen rinnalla. Tässä uutta lähdeaineistoa hyödyntävässä kirjassa osoitetaan hyvin selkeästi, millaisessa umpikujassa jatkosodan ajan ratkaisuja tehtiin, miksi rauhantunnustelut eivät onnistuneet ja miksi puna-armeijan hyökkäys pääsi niin pahasti yllättämään suomalaiset. Visurin teos myöntää siis yhtä aikaa sekä sodanjohdon ansiot että vaikeudet.
Etevää lähteiden käyttöä
Lukukokemuksena Juhani Suomen 836-sivunen opus on melko raskas, eikä teksti ole yksityiskohtaisuudessaan kaikkein mukaansatempaavinta. Mutta mielenkiintoa pitävät yllä – paitsi vahva tarina sinänsä – myös kirjoittajan esille nostamat ja paljastuksenomaiset seikat, joiden puolesta teosta lukee kuin Seiskaa.
Kerrontaa elävöittää Mannerheimin oman kielenkäytön lainailu, esimerkiksi hänen heikkenevään terveydentilaansa liittyvä itseironinen jermuilu. Ollessaan matkalla Helsingistä Tukholmaan leikattavaksi syksyllä 1946 Mannerheim ärähti kyyditsijöilleen, että tuntui kuin häntä saattamassa olisi ollut ”koko Suomen lääkäriliitto” (s. 694).
Suomen argumentaatiota heikentävät (ilmeisen harkitut) dokumentaation puutteet. Paikoin lähteitä on käytetty tendenssimäisesti, ja viitteitä on mukana vain näennäisesti: oikeuttamassa omaa mielipidettä marsalkasta. En tarkoita, ettei viiteapparaatin käyttö olisi riittävää tai ettei lievää aukollisuutta voisi sallia kirjoittajan ollessa luotettava taho. Mutta tarkoitan sitä, että jos tämä olisi väitöskirja tai muun akateemisen tarkastuksen kohde, jokaisen tiedon alkuperä olisi osoitettava lauseenkulmassa olevalla viitteellä. Nyt niin ei ole.
Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mistä Suomi on loppujen lopuksi saanut tietonsa marskin eturauhasvaivoista ja munuaiskivistä – lääkärintodistuksista, potilaspöytäkirjoista, marskin omista kirjallisista lausunnoista vai muiden historioitsijoiden töistäkö?
Marsalkka maanpaossa
Ansiokasta Suomen teoksessa on se, että siinä lausutaan selvästi marskin motiivit ulkomaille lähtöön. Kyse oli paosta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä syytetyksi joutumista hän pelkäsi niin, että pakeni Portugaliin asti, ja omaisuuttaan hän alkoi siirtää länsinaapuriin miehityksen varalta. Esimerkiksi itämaiset mattonsa hän lähetti Suomen Ruotsin-suurlähetystöön.
Inhimillisestä hädänalaisuudesta kertoi marsalkan pelko joutua neuvostoliittolaisten kaappaamaksi ja kiduttamaksi, vaikka ja koska oli presidentti. Mutta myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti piinasi häntä kovin. Monien syytöspenkkiin joutuneiden mielestä sodan aikainen ylipäällikkö oli vyöryttänyt syyt poliitikoille ja paennut ulkomaille turvaan, kunnes oli varma, ettei itse saa syytettä. Suomen mukaan Mannerheim aavisti, että entinen presidentti Ryti voisi arvostella häntä tapahtumien kulusta, ja näinhän oikeudenkäynnin aikana myös tapahtui. Miesten välit olivat alkaneet tosiasiassa särkyä jo vuonna 1943, ja Mannerheim pysyi Portugalissa aina siihen asti, kunnes syytteet muille oli luettu.
Suomen sodanaikaisen Saksan-suurlähettilään, entisen 1930-luvun pääministerin ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun oikeustieteen professorin, T. M. Kivimäen, mukaan Mannerheimin olisi pitänyt ”kuoleman uhallakin” jäädä Suomeen. Juhani Suomi ihmetteleekin teoksessaan sitä, miksi Ryti ja monet muut kääntyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana niin voimakkaasti Mannerheimia vastaan, sillä hänen tietojensa mukaan sekä Ryti että hänen asianajajansa Hjalmar Procopé olivat vapaamuurareita, ja Mannerheim saattoi olla Ranskassa toimivan Grand Orient -loosin jäsen. Ilmeisesti vapaamuurariveljeys ei painanut tällä kertaa riittävästi!
Sveitsissä marsalkka eli käytännössä maanpaossa, mikä oli kai selvää kaikille muille kuin suomalaisille, joille tuntui vaikealta kuvitella rakastettu johtajansa pakolaisena ja olosuhteiden pakosta kansalaisille selkänsä kääntäneenä. Terveydelliset syyt – jotka ovat varmaankin maailman yleisimmin käytettyjä tekosyitä mutta usein myös salattuja faktoja – tekivät pakolaisuudesta uskottavaa ja pehmensivät tilannetta saaden sen näyttämään marsalkalle vähemmän tappiolliselta.
Suomen pelasti myytti
Olipa Mannerheim sellainen kauniisti askeltava keikari ja showmies, jollaisena Suomi hänet kuvaa, tai ei, häntä joka tapauksessa tarvittiin sodankin jälkeen yhdistämään oikeistoa ja vasemmistoa sisäpolitiikassa, pitämään sodan jatkamista kannattaneet kenraalit ruodussa, välittämään ankarat rauhanehdot kansalaisille ja herättämään riittävästi luottamusta Neuvostoliitossa. Suhteiden ”normalisoiminen” itänaapuriin alkoi tuolloin, jatkui Paasikiven–Kekkosen-linjan mukaisena kehittämisenä, lujittamisena ja edelleen kehittämisenä, eikä niitä suhteita ole vieläkään saatu täysin normaaleiksi – tuskin koskaan saadaankaan johtuen kansojen, maiden ja kulttuurien perustavanlaatuisista eroista.
Presidenttikaudellaan Mannerheimista tuli tahtomattaan uuden ulkopolitiikan takuumies, joka joutui hyväksymään monia kielteisiä ratkaisuja, kuten suojeluskuntien lakkauttamisen ja kommunistien tulon hallitukseen, ja jonka nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei venäläisten kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi Moskovassa petoksena.
Juuri tämä suurmiehen myytti – eivät niinkään teot – pelasti Suomen mukaan Suomen. Marsalkan itsensä puolestaan pelastaa liialta kritiikiltä se, että hän oli presidentiksi tullessaan jo 77-vuotias ja terveydentilaltaan heikentyvä mies, joka yritti tehdä parhaansa. Vaikka Mannerheim ei olisikaan ollut myyttinsä mittainen, hänen maineensa varmasti kestää tämänkin tulkinnan. Niinpä jokaisen suomalaisen on edelleen syytä olla ylpeä ja arvostaa tämän poikkeusyksilön työn tuloksia: jatkaen ja pitäen niitä voimassa sekä torjuen kaikki maahamme kohdistuvat suorat, epäsuorat ja taloudelliset hyökkäykset, jotka voisivat kiistää tai kyseenalaistaa kansamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen ja valtiollis-poliittisen suvereniteetin.
Kirjallisuus
Suomi, Juhani, Mannerheim – Viimeinen kortti? Helsinki: Siltala, 2013.
Visuri, Pekka, Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Helsinki: Docendo, 2013.
