EU on palauttanut Euroopan feodaaliaikaan

Sain viisitoistaminuuttiseni julkisuudessa vuosikymmen sitten, kun Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa kutsuivat minut Voimala-nimiseen TV-ohjelmaansa keskustelemaan. Ohjelman alkujohdannossa välähti siihen aikaan katkelma filosofikollegani Pekka Himasen aiemmasta haastattelusta, jossa hän julisti, että ”renessanssi on tuleva”.

Siinä ilossaan hän tuli osuneeksi oikeaan, tosin monien ihmisten harmiksi. EU on nimittäin keksinyt aikakoneen, jolla se on siirtämässä Euroopan takaisin feodaaliaikaan. Minua kylläkin askarruttaa, ymmärsikö Himanen, mitä hänen hehkuttamansa ”renessanssi” loppujen lopuksi merkitsee. Se ei tarkoita Venetsian puuveneissä lilluttelua vaan varallisuuserojen lisääntymistä ja konfliktien esiinnousua sekä talouden ja kulttuurin taantumista.

Eurooppa on kuin huomaamatta järjestelty uudelleen. Tavaroiden ja turistien vellonnasta johtuvat liikennevirrat ovat pirstomassa kansallisvaltiot paikalliskeskuksiksi valtioiden sisällä. Tärkeiksi toiminnan yksiköiksi ovat jälleen kohomassa kaupunkivaltiot. Maakuntien keskukset menestyvät kaupan, teollisuuden ja liikenteen solmukohtina, ja muut taantuvat. Tätä sanotaan logistiikan kehitykseksi.

Raja-aidoiltaan madallettu Eurooppa on tukenut pääomien ja vierasperäisten siirtolaisten harppomista kansalaisten yli. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat tähän asti perustuneet kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen ja valtioiden kykyyn toimia etujärjestöinä kansalaistensa hyväksi. Heikentämällä valtioiden itsenäisyyttä, valtaa ja verokertymää EU on velkaannuttanut valtiot pankeille, jotka ovat ulosmitanneet valtioiden varallisuuden.

Muuttoliikkeestä johtuva asuntojen kallistuminen on vetänyt matot ja lattiat palkansaajien alta kasvukeskuksissa, ja kiinteistöjen odottamaton halpeneminen taas on polttanut asuntoihin säästetyn varallisuuden haja-asutusalueella. On palattu ruhtinaskuntien ja land lordien aikaan.

Vaarassa ovat myös ihmisten oikeudet ja yhdenvertaisuus valtioissa. Postiljooneista on tehty logistikkoja ja logiikan professoreista palvelumyyjiä. Eurooppaa ei enää hallita poliittisesti vaan EU:n katakombeissa asuvien kirkkoruhtinaiden ja yrityspomojen omalakisilla läänityksillä. Ihminen ei ole enää valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön yleispätevässä suojeluksessa vaan nauttii suojatusta elämästä vain sikäli, jos päätyy jonkin kansainvälisen firman turvamuurien sisäpuolelle ja pystyy myymään työvoimansa siellä.

Nämä puolestaan ovat anarkokapitalistien unelmoimia turvapiirejä, jotka toimivat itsevaltaisesti valtioissa. Procter & Gamble, Max Factor, L’Oréal ja Elvital pitävät huolen ompeluseuroissaan kokoustavien EU-miesten kultakutreista, sukkahousuista ja heidän toukkaisista barokkiperuukistaan. Soisi, että tällainen renessanssi ei olisi vain ”tuleva” vaan myös menevä.

EU:tä kohtaan tunnettavasta epäluottamuksesta kertoo Euroopan komission joulun alla julkaisema eurobarometritutkimus, jonka mukaan enää vain 47 prosenttia kreikkalaisista ja 51 prosenttia italialaisista ”tuntee itsensä EU-kansalaisiksi”. ”Optimistisesti” EU:n tulevaisuuteen suhtautuu kreikkalaisista 30 prosenttia, ranskalaisista 41 prosenttia, italialaisista 42 prosenttia, ruotsalaisista 49 prosenttia ja saksalaisista 50 prosenttia. Helsingin Sanomien mielestä kaikki on kuitenkin hyvin.

Renessanssin jälkeisellä modernilla ajalla katsottiin, että jokaisella kansakunnalla on sille ominainen yhteishenki, joka ilmenee kansakunnan yhteisenä tahtotilana. Jos tämä tahtotila hajoaa, kansakunnat ja valtiot lakkaavat olemasta. Valistusfilosofiaan yhdistyvä kansallismielinen ajattelu merkitsi aikoinaan suurta yhteiskunnallista kehitystä, ja juuri sen esiin nostaminen teki Georg Wilhelm Friedrich Hegelistä kuuluisan eurooppalaisen filosofin.

Kommunistinen ja sosialistinen ideologia sekä niihin nojaava postmoderni ja dekonstruktiivinen ajattelu ovat sittemmin pyrkineet kansakunnan yhteisten arvopäämäärien ja tahtotilan murentamiseen ja sitä kautta kansallisvaltioiden hajottamiseen työväenluokan universaalin vallankumouksen eduksi. Nykyisin tätä internationalistista päämäärää palvelevat paradoksaalisesti EU ja kansainvälinen kapitalismi.

Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnan voimatekijät ovat vaihtuneet. Nykyisin valtiot hajoavat kapitalismin voimasta mutta sosialistien entisten arvopäämäärien hyväksi. Vaivalla ja ansioilla saavutetun teollis-taloudellisen kulttuurimme hedelmiä valuu väestöräjähdyksellä maailmaa uhkaavien kehitysmaiden hyväksi niin, että kurjuus maailmassa tasoittuu, eikä lopulta ole enää hyvinvointimaita ja kehitysmaita vaan pelkkiä köyhiä ja kurjia maita. Meneillään oleva kansallisvaltioiden mureneminen on suureksi vahingoksi niin länsimaiselle työväenluokalle kuin länsimaisille ihmisille yleensäkin. Kansallisvaltiota ei pitäisi nähdä kansalaisen vihollisena vaan hyvinvointiyhteiskunnan takaajana.

Hajottamisen käsikassarana niin kapitalisteilla kuin sosialisteillakin toimivat maahanmuutto ja monikulttuurisuus, joilla hävitetään kansakunnan yhteinen tahtotila, tuhotaan kansallinen itsemääräämisoikeus sekä mitätöidään kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Teoreettisena viitekehyksenään heillä on postmoderni, dekonstruktiivinen ja jälkistrukturalistinen ihmiskuva ja yhteiskuntanäkemys, joka toimii repimisen, rikkomisen, sirpaloimisen ja kaiken kattavan pirstaloimisen välineenä.

Selkeimmin tästä kertoo se, että Euroopan valtioiden rajoja ei enää tunnusteta olevan olemassa. Renessanssin aikakaudelle ja aina keskiajalle asti tilannetta taannuttavat nyt Eurooppaan suuntautuvat islamin levittäytymisyritykset. Ne muistuttavat Wienin piiritystä vuonna 1529, kun osmanit koettivat ottaa haltuunsa Itävallan pääkaupungin. Himasen ei siis tarvitse olla huolissaan ennusteensa toteutumisesta tulevaisuudessa. Hänen ihanteensa on jo täällä.