14. joulukuuta 2016

Suomenkielisyys on monikulttuurisuutta


Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila esitti muutama viikko sitten Uuden Suomen blogissaan, että englannin kielestä tehtäisiin Suomen virallinen kieli. Idea ei ollut uusi, sillä sitä oli haudottu Nokian takahuoneissa jo aiemmin.

Niskavillani olivat tuskin ehtineet tasoittua pöyristykseltään, kun entinen yleisradiomies Mikael Jungner kannatti tällä viikolla samaa aloitetta ja sähkötti Facebookissaan, että suomen kieli pitäisi kaiken lisäksi alistaa SAK:n järjestöretoriikasta muistuttavaan ”kielenhuoltoon”. Hankkeesta alkoi kuulua jakoavainten kilinää jo kielitieteilijöidenkin kamareihin.

Englannin kieli on ”aikamme latina” sikäli, että laajalle levitessään myös se muuttui musiikiksi. Merkitykset laventuivat ja epätäsmällisyys kasvoi. Lopulta kieli kuoli pois. Akateemisessa ja muussa kansainvälisessä käytössä olevalle englannin kielelle on käymässä samoin.

Universaalissa käytössä oleva maailmanenglanti on semanttisesti tyhjää, ja brittienglannin merkitykset riippuvat käyttöyhteyksistä, mikä puolestaan korostaa kielen pragmaattisuutta sekä sitoo merkitykset tapoihin ja tottumuksiin. Tämä antaa kielelle ideologisen ja luokkastrategisen ilmeen sekä banalisoi.

Näistä syistä olen vastustanut englannin kielen tunkeutumista akateemiseen maailmaan ja englanninkielisyyden muuttamista suoranaiseksi normatiiviksi. Suomen kielellä julkaisemiseen suhtaudutaan yliopistoissa nykyisin kuin rikokseen, vaikka suomenkielinen julkaisutoiminta on kulttuurikritiikin, poliittisen kritiikin ja omaperäisen filosofian ehto.

Tiedän kyllä, että suomen kielioppi on maailman iloisimpia asioita ja että sen vuoksi kielemme vaikuttaa nykyisin vain ”hyvältä salausjärjestelmältä”, josta Ilmavoimat tosin luopui Nato-yhteensopivuuden vuoksi. Samoin tiedän, että englannin kielestäkin löytyy murteita ja vivahteikkuutta kuin suomen savonmurteesta.

Nimenomaan tämän rikkauden suojelemiseksi kannatan voimakkaasti omakielisyyttä ja kulttuurien defensiivisiä pyrkimyksiä. Myös Neil Hardwickin mielestä englannin virallistaminen Suomessa johtaisi vain suomen kielen näivettymiseen.

Voidaan kenties väittää, että englannin kielen hyväksyminen Suomen viralliseksi kieleksi ei merkitsisi vastakohtaa suomen kielen asemalle ja olemassaololle. Käytännössä englannista tulisi kuitenkin ennen pitkää Suomen hallitseva kieli, jota kaiken maailman kaupparatsut patistaisivat meitä viljelemään kuin siirtomaaloordin kaakaotarhaa.

Minä en halua Suomesta Ambomaata enkä yliopistosta banaanilaivaa. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat angloamerikkalaista kieli-imperialismia, joten on kummallista, ettei moinen kulttuuri-invaasio huolestuta vakaumuksellista demaria.

Suomenkielisyys taas on monikulttuurisuutta, ja monikulttuurisuus on rikkautta! Perustuslain 17 § mukaan Suomen viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi. Niitä puolustamaan on hyviä organisaatioita, kuten Suomalaisuuden Liitto ja Perussuomalaiset r. p. Niinpä toivon, että poliittinen kannatus riittäisi estämään mahdollisen perustuslain muutoksen, jolla englannista tehtäisiin Suomen virallinen kieli.

Brysselin miehet, matkalaukkuprofessorit ja parodiaryhmä Alivaltiosihteerissä esiintyvä Simo Frangén voivat viljellä englantia aivan tarpeeksi ilman, että englannin kielestä tehtäisiin kaikkia suomalaisia ihmisiä, viranomaiskäytäntöjä ja katujen nimikilpilautakuntia velvoittava virallinen kieli. Sellainen politiikka antaisi jälleen selvän näytön vääristyneestä monikulttuurisuuden palvonnasta, jonka vallitessa yleismaailmallisuuden pyrkimykset johtavat yhdenmukaistamiseen ja sitä kautta monokulttuuriin.

Filosofiasta tiedän, että syvälliset ajatukset eivät taivu eivätkä käänny englanniksi, mutta englanninkielinen diskurssiavaruus muuntaa kaiken kyllä helposti huumoriksi. Englannin kieli sopii mainiosti popmusiikkiin, sillä se venyy ja svengaa kuin purukumi. Sen sijaan kokouksissa ja kapakoissa puhuttu englanti ”makes me happy” niin kuin viskipaukku Sue Ellenin Dallasissa.

Minua vieläkin oikein puistattaa tuo Jungnerin ajatus suomen kieliopin vandalisoimisesta, joka oli kuin suoraan Orwellin romaanista. Olisi aivan naurettava sellainen ihanne, että meidän suomalaisten pitäisi nyt keinotekoisesti opiskella puolikielisille tyypillinen tönkkösuomen kielioppi, jonka mukaisesti vierasperäisesti murteellisesta alkeissuomesta tehtäisiin standardi oikeakieliselle puheelle!

Jungner on koettanut selitellä näkemyksiään parhain päin väittämällä halunneensa vain muokata inhimillistä kieltä tietokonelingvistiikkaan sopivaksi. En kuitenkaan usko hänen pääsevän some-kritiikin silmästä koettamalla luikerrella teknokratian maailmaan, vaikka hyppy koneiston rattaaksi onkin perinteinen hätäpoistumistie demariajattelussa.

Digihumanismin junan pitäisi kulkea niin päin, että tekniikasta koetettaisiin tehdä inhimillisempää eikä inhimillisyydestä teknisempää. Myöskään se, että kielen luonnollista kehitystä ei voida manipuloida, ei ole ongelma, vaan se, mikäli sitä jonkun mielestä pitäisi manipuloida.

Miksi tämä tyyppi oli Ylen toimitusjohtaja? Ehkä meneillään onkin populistinen kielipoliittinen kilpailu, sillä vihreiden Osmo Soininvaara antautui asioimaan perussuomalaisten apajilla ja väläytti puolestaan pakkoruotsista luopumista. Jungnerin saama huomio osoittaa, että kun julkkis sanoo jotain järjetöntä, se noteerataan, mutta kun tuntematon sanoo jotakin viisasta, sitä ei referoida.

Jungnerille itselleen mikä tahansa julkisuus näyttää olevan hyvää julkisuutta, kunhan oma nimi on kirjoitettu oikein. Kunpa ne nyt siellä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa oppisivat kirjoittamaan myös puolueensa nimen oikein (”sosiaalidemokraattinen”), sillä muutoin syntyy vaikutelma, että puolue on ”alidemokraattinen”.