COVID-19 on vain biouhkien torjuntaharjoitus – Mitä kriisinhallinta on?

Kulkiessani tänään Helsingin autioituneilla kaduilla saatoin todeta, että suomalaiset ovat varmaakin maailman kuuliaisinta ja tottelevaisinta kansaa. Ihmisten valtaenemmistö on noudattanut poikkeustilan ja valmiuslain määräyksiä jo ennen kuin niitä on ehditty saattaa voimaan. Noudatamme viranomaisohjeita itse itseämme käskien, mikä viittaa epäilykseen, että jokaisessa meissä piilee viranomainen.

Kriisien hallintaa ajatellen tämä on ihan hyväkin juttu. Poliitikkojen vaikutusvalta loppuu nimittäin lyhyeen. Poliitikot voivat muokata lakeja ja viranomaiset valvoa niiden noudattamista. Terveydenhuolto voi antaa ohjeita ja hoitaa potilaita. Suuria joukkoja koskevien koettelemusten keskellä suurin osa kaikesta vastuusta, vallasta ja mahdollisesta syyllisyydestä lankeaa kuitenkin kansanjoukoille.

Kansanjoukoissa puolestaan vastuu jakautuu ja katoaa. Siksi väitän, että tärkein vastuu SARS-CoV2-viruksen hallintaan saamisesta kuuluu yksilöille, sinulle ja minulle. Tässä valossa ”me ollaan lääkäreitä kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan lääkäreitä kaikki”.

Toiseksi väitän, että koronaviruksen aiheuttama kriisi – niin monitahoinen kuin se onkin – on harjoitus, jossa punnitaan kansalaisten kyky hallita omaa egoismiaan ja toisaalta halu osoittaa toisiaan kohtaan solidaarisuutta, eli harjoittaa altruismia.

Pelissä punnitaan ihmisten kyky yhteistyöhön ja halu puhaltaa yhteen hiileen. Suomalaisten kesken se on ollut perinteisesti korkea, ja nyt se yhä uudelleen punnitaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että viruksen leviämisen hillitsemiseksi ja ilmiön haltuun saamiseksi on yleisterveiden ja hyväkuntoisten ihmisten tingittävä mukavuuksistaan ja hyvinvoinnistaan, jotta vaarassa olevien ihmisryhmien henkiä voidaan pelastaa.

Pienillä teoilla ja luopumisilla voidaan saada aikaan suuria myönteisiä vaikutuksia. Ja kääntäen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskinsä kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.

Itse arvelen, että sosiaalinen pääomamme riittää toisistamme huolehtimiseen. Myönteistä näyttöä siitä on saatu jo nyt.


Biologisten uhkien alkusoittoa

Myönteisesti ajatellen koronapandemia on hyvä harjoitus myös vaarallisemman viruksen varalta. Korona ei ole sentään mikään ebola, joka tappaa verenvuotokuumeeseen nopeassa tahdissa noin kaksi kolmasosaa sairastuneista.

Uhka on kuitenkin todellinen. Kuten näistä vuoden 2018 loppupuolen uutisista voitte lukea, esimerkiksi Ruotsin terveysviranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet ebolan puhkeamiseen Afrikasta saapuneen maahanmuuton vuoksi.

Gatestone-instituutin tutkija Soeren Kern paljasti jo pari vuotta sitten saksalaisen Robert Koch -insitituutin tutkimuksiin viitaten, miten helposti ja nopeasti tappavat tartuntataudit leviävät laittomasti maahantulleiden mukana. Maltalla, Italiassa ja Saksassa B-hepatiitti- ja tuhkarokkotartunnat ovat lisääntyneet noin 300 prosenttia, ja malaria- ja syfilis-tapauksissa kasvua on noin 200 prosenttia. Ympäri Eurooppaa on tuntematonta alkuperää olevien sairauksien esiintymistiheys kasvanut 14 prosentista 26 prosenttiin vuodesta 2015 lähtien.

Väestöjen laajasta liikkuvuudesta, esteettömästä rajojen ylittämisestä ja massaturismista johtuvat riskit ovat olleet hirvittäviä, mutta ne ovat olleet (vastoin mediassa annettua kuvaa) koko ajan tiedossa. Kyse ei ole siitä, puhkeaako jokin uusi epidemia, vaan siitä, milloin se puhkeaa, totesi Skånen yliopistollisen sairaalan toiminnanjohtaja Maria Josephson.

Kuten sanottua, viranomaisten vaikutusvalta ja voimavarat ovat vähäiset biologisten uhkien edessä. Loppu jää poliitikoille, jotka voivat säätää lakeja. Mediassa ja politiikassa kuultu pulina ilmaisee pahimmillaan vain vaikeutta reagoida nopeasti järjellisellä tavalla. Ensin täytyy säätää tai kiertää hieman lakeja, jotta rationaalinen toiminta tulisi mahdolliseksi.


Mitä kriisinhallinta on?

Miten sitten tätä nyt käsillä olevaa kriisiä pitäisi hoitaa? Väitän, että pahimpaan skenaarioon verrattuna nyt meneillään kriisi jää pieneksi ja koettelee lähinnä enemmistöjen mukavuudenhalua tuottaen lievää kärsimystä. Riskiryhmille kyseessä on vaaran paikka. Heitä omilla käyttäytymismuutoksillamme suojelkaamme. Vastuu on viime kädessä sinun ja minun, ei viranomaisten tai poliitikkojen.

Kriisinhallinta ei ole sitä, että oppositio antaa täyden tukensa tai valtuutuksensa hallitukselle. Kriisinhallinta ei ole myöskään sitä, että kiitetään hallitusta ”erinomaisista päätöksistä”, jotka ovat välttämättömiä ja jotka jokaisen pitää ymmärtää tehdä. Kriisinhallinta on sitä, että kaikki aiotut asiat – niin välikysymykset kuin kuulemisetkin – viedään läpi siitä huolimatta, että on poikkeustila ja kriisi päällä.

Kriisinhallinta ei ole sitäkään, että poikkeusoloihin ja valmiuslakiin vedoten puututaan ihmisten oikeuksiin ja vapauksiin enemmän kuin on tarpeen. Kriisinhallinta on sitä, että tilanteista selvitään ilman turhia pakkotoimia.

Nyt jos koskaan on varottava aiheuttamasta poikkeusoloilla suurempaa tuhoa kuin tauti itse. Siksi suosittelen kaikille oman kulutuskäyttäytymisensä jatkamista mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin, tietyt varotoimet muistaen. Kaatuneita tässä sodassa ikävä kyllä tulee muitakin kuin konkurssin partaalla hoippuvia yrityksiä.

Eräänä ratkaisuna näen yritysten toiminnan jäädyttämisen, keskeyttämisen ja velvoitteiden siirtämisen tulevaisuuteen. Tuotantokoneistomme ja infrastruktuurimme ovat onneksi tämänkin kriisin jälkeen ehjiä, joten vaikutukset liittyvät vain imaginääriseen rahatalouteen. Osakeromahduksista huolestuneita eläkekassoja ja muitakin helpottaa Herakleitoksen viisaus, jonka mukaan ”tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama”.

Yrittäkäämme kaikesta huolimatta myös nauttia keväästä, vaikka kaikki kiva onkin kielletty. Ehkä ulkoisten huvitusten kiinni meno ohjaa etsimään onnea paljon paremmista asioista.