Uutispulaa poteva populistinen valtavirtamedia lavasti jälleen mielenkiintoisen konfliktin ja kaivoi esiin miesvihaa heteroiden keskinäisistä petipuuhista. Millainen oli tapahtumien kulku?
1) Nettiärsyttäjä nimeltä Mira Ahola osallistui Sanoma-yhtiöiden Neloskanavan TV-ohjelmaan Temptation Island Suomi, jossa hän petti puolisoaan televisiolähetyksessä.
2) Suomalaiset televisionkatsojat pahastuivat ja tuomitsivat teon huoraamiseksi ja haukkuivat naisen ”vitun paskaksi”.
3) Miehensä julkisesti häpäissyt nainen alkoi valittaa ”naisvihasta”, ja Yleisradion toimittaja Roosa Maskonen teki naista puolustavan jutun, jossa miehiä haukuttiin kaikin mahdollisin tavoin moraalittomiksi. Jutussa naisia suostuteltiin tekemään jopa rikosilmoituksia miesten sopimattomista puheista, vaikka aviopetosta kohtaan osoitettuun paheksuntaa oli selvä syy, eikä kyse ollut niinkään vihasta naista vastaan kuin myötätunnon osoittamisesta petettyä miestä kohtaan.
4) Yleisradio haki naisen epäsiveellisyyttä puolustamaan sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori Katariina Mäkisen, jonka mukaan ”Mira Aholan julkinen kohtelu onkin hyvä esimerkki naisvihasta”!
Kenellekään ei tullut mieleen, entäpä jos Aholan miestään kohtaan osoittama ylenkatseellinen kohtelu tarjoaakin esimerkin naisten miehiä kohtaan suuntaamasta vihasta, henkisestä pahoinpitelystä ja mielivallasta. Uhrinahan oli selvästi ja yleisöäänistä päätellen mies, joten tapauksen käsittely sopii varoittavaksi esimerkiksi misandriasta, eli miesvihasta.
Tämä kirjoitus ei ole kuitenkaan kannanotto uhrin eikä tekijän asemaan vaan analyysi siitä, kuinka puolueellisesti media ja niin sanotut tutkijat asioita tarkastelevat.
Tapaus valaisee, kuinka valtavirtamedia toimii. Se luo tahallisesti asetelmia, joissa naisille tarjotaan tilaisuutta ilkeillä miehille. Kun miehet täydestä syystä tuomitsevat naisten pahanilkisen toiminnan, media alkaa syyttää miehiä vihasta, ikään kuin suuttumiseen ei olisi mitään aihetta.
Sitten toimittajat turvautuvat feministiseen sukupuolentutkijaan, joka pyrkii kääntämään naisten tekemät vääryydet miesten vioiksi. Kiitokseksi miehiä syyttävistä lausunnoista toimittajat palkitsevat sukupuolentutkimuksen bunkkereissa majailevat feministit myönteisellä julkisuudella ja julistavat heidät ”asiantuntijoiksi”, jotta heidän rahoituksensa jatkuisi ja palkanmaksu yliopistoissa ei keskeytyisi.
Tapaus osoittaa jälleen oikeaksi sen, mitä sanoin kirjani Totuus kiihottaa feminismikriittisissä osissa. Valtamedia, feministit ja feministinen näennäistiede ovat keskenään kimpassa, jossa vaihdetaan sosiaalista pääomaa.
Media voitelee feministejä ja yllyttää miehiä suuttumuksen partaalle. Naiset saavat miesten veren kiehumaan ja haukkuvat miehiä ”naisvihasta”, vaikka naiset ovat itse tuottaneet kaiken vihan ja ansaitsevat sen. Tämän projisointitoimenpiteen lopuksi tulee joku tutkijanplanttu, joka paheksuu miesten ”kontrolloivan” naisten kehoa.
Jokaisen pitäisi ymmärtää, että seurustelu ja parisuhde ovat kahden kauppaa. Jos siitä paljon poiketaan, ei kanssakäymisellä voi olla tulevaisuutta eikä myöskään laajaa hyväksyntää yhteiskunnassa.
Sen sijaan feministit pitävät ikään kuin itsestäänselvyytenä, että heillä on kaikki oikeus kiertää maailmaa kyläpyörinä, kun taas miesten velvollisuus on pysyä kiltteinä kotona. Hallintasuhde tällaisessa korkokengällä polkemisessa onkin siis aivan toisin päin kuin feministit väittävät, ja tosiasiassa naiset survovat miesten kulkusia.
Tutkijana esiintyvän yliopistofeministin selittely miesten ”omistushalusta” ja naisten ”ruumiin hallinnasta” on säälittävän ontuvaa lutkanarsismin puolustelua, eikä kyseisellä argumentaatiolla ole menestymisen mahdollisuuksia julkisissa keskusteluissa. Toimittaja vei tutkijaa kuin litran mittaa, ja media puolestaan tuli provokaatioilla pahan maineensa hankkineen verkkoinfluensserin vedättämäksi.
Valtamedian meno moisen trollauksen taakse osoittaa median pyrkimystä tukea feministejä ja heidän haluaan lavastaa oma vallankäyttönsä alisteisuudeksi. Sosiaalisessa mediassa poseeraavien narsistien omahyväisyys leviää siis myös valtavirtamediassa, jossa he pyrkivät keräämään miesten panetteluun tarpeellista sortopääomaa.
Toimittajat jatkavat myös nuorison kuormittamista jatkuvalla propagandalla, jossa naisia glorifioidaan ja miehiä syyllistetään. Sitä kautta tyttöjä ohjataan ihmissuhdevääryyksiin ja -ongelmiin väittämällä, että heidän muka-alistettu asemansa oikeuttaa jatkuvan mielivallan ja pyyteellisyyden.
Poikia taas syyllistetään sukupuolensa vuoksi tavalla, jonka tuloksena he eivät koske naisiin kohta edes pitkällä kepillä. Miesten väitetty hedelmättömyyskään ei ole välttämättä vain biologinen ilmiö. Lapsettomuus, josta Yleisradio laati niin ikään miehiä syyllistävän jutun, voikin olla suureksi osaksi sosiaalinen ilmiö, kun kukaan kunnon mies ei enää ryhdy rakkaiden rakopalleroistensa kanssa yhtään mihinkään pitempiaikaista sitoutumista vaativaan kanssakäymiseen.
Pahanilkisimmät naiset eivät katso omistavansa vain kehoaan vaan myös sen sisällä olevan sikiön omaan ”itsemääräämiseensä” ja ”keholliseen suvereniteettiinsa” vedoten, ikään kuin syntymätön lapsi olisi naisen kehon osa. Kyseisenlaiset naiset siis pitävät itseään oikeutettuina tappamaan syntymättömän lapsen täysin omavaltaisella abortilla ja riippumatta miehen suostumuksesta.
Naisten vallankäyttö näyttää olevan kaikille puolueille poliittisesti pyhää, eikä yksikään puolue heteroseksuaalisen ideologian sisäpuolella uskalla kyseenalaistaa sitä millään tavalla.
Some-trolleina esiintyvien tahalliset provokaatiot eivät sinänsä ansaitsisi minkäänlaista huomiota. Sen sijaan valtavirtamedian puolueellisuus naisten hyväksi on sellaista pseudojournalismia, populismia ja agendojen ajamista, että toimittajien on aivan turha ihmetellä niin sanottujen vastamedioiden suosiota.
Feministinen journalistiikka ja naisten hallitsema sukupuolen”tutkimus” ovat miehiä pahoinpitelevää henkistä sortoa ja rakenteellista väkivaltaa. Ne ovat vastoin kaikkia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteita, joita feministit väittävät puolustavansa. Tosiasiassa ne edustavat naisten laittautumista näennäiseen uhriasemaan, josta he katsovat olevansa oikeutettuja ikuiseen kerjuuseen ja rähinään.
Media on medioinut ja orkestroinut myös tieteen omilla puolueellisilla asiantuntijoiden valinnoillaan sekä ummistamalla silmänsä ja korvansa meidän todellisten asiantuntijoiden näkemyksiltä tai julistamalla ne peräti naisvihaksi.
Media on luonut naistutkimuksen yksiköihin linnoittautuneille telaketjufeministeille ilmaismainosta ja hyödyntänyt heiltä saamansa puolueelliset kannanotot julistamalla ne suuriarvoiseksi ”tieteeksi”.
Sukupuolentutkimuksen yksiköiden feministit, jotka purkavat omaa passiivis-aggressiivista miesvihaansa, pitäisi heittää ulos Suomen Akatemian avokätisesti rahoittamista suojatyöpaikoistaan, sillä niin perättömiä ja sekopäisiä ovat heidän ajatuskulkunsa ja kannanottonsa. Samaa tietä kulkemaan pitäisi laittaa heidän toverinsa ja hengenheimolaisensa verovaroilla ylläpidetystä Yleisradiosta.
