Helsingin Sanomat esitteli anonyymissä pääkirjoituksessaan ”Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput” 3.4.2021 Taideteollisen korkeakoulun entisen professorin Antti Hassin tilityksen siitä, miten niin sanotut taistolaiset ja Sosialistinen Opiskelijaliitto vyöryttivät 1960- ja 1970-luvuilla esiin omaa poliittista ideologiaansa yliopistoissa. He myös tarkkailivat ja kavaltelivat lipsumisia YYA-liturgian mukaisesta opetuksesta.
Helsingin Sanomien kirjoitus muodosti harvinaisen poikkeuksen lehden linjasta. Hesarissa on yleensä varjeltu nykyisen vihervasemmiston poliittisia totuuksia sekä harjoitettu medioitumiseksi luonnehdittua vispilänkauppaa toimittajien ja tieteilijöiden kesken. Arvioitu muistelmateos oli ilmeisestikin ajallisesti riittävän etäinen, jotta lehti saattoi kirjoittaa siitä olettaen, että aika relativoi historian vääryydet.
Poliittisen vihervasemmiston kiilusilmät nostivat kuitenkin lehden huomioista myrskyn kaiken asian nykyisessä legitimaatiopisteessä, Twitterissä. Tämä osoittaa, että ilmiantojen, valppauden ja ”tiedostamisen” tunkkainen vasemmistoideologia toistuu nykyisin ”hereillä olon” tärkeyttä tähdentävänä woke-liikehdintänä. Eniten paheksuntaa herätti pääkirjoituksen kohta, jossa todettiin:
”Hassin kirja ilmestyy keskelle tilannetta, jossa politiikka herättää taas kiihkeitä tunteita yliopistoissa. Keskiössä on Yhdysvalloista Suomeen saapunut intersektionaalinen ideologia, joka haastaa miehisinä, valkoisina ja länsimaisina pidetyt ajatustavat.
Tälläkin
kertaa kuohut ovat suurimpia taidealoilla, esimerkiksi
Teatterikorkeakoulussa. Syitä siihen voi pohtia. Tieteellä on
lähtökohtaisesti sovitut kriteerit arvioida eri väitteiden totuusarvoa.
Ne antavat raamit myös erilaisten ajatustapojen ja sukupolvien väliselle
kilpailulle.”
Lehden kehaisema Hassi ei ollut kansanedustaja Satu Hassi (vihr.) vaan professori Antti Hassi, joka tiesi, mistä puhui. Ja voi, minkä porun vihervasemmistolaiset Iinekset ja muut feministit nostivat tuosta Helsingin Sanomien vähänkin poikkeuksellisesta kirjoituksesta, jossa kyseenalaistettiin yliopistokommunismin oikeutus.
Totuus kiihottaa edelleen, ja näyttöä syntyy joka päivä
Helsingin Sanomien pääkirjoitusta lukiessani minun oli pääteltävä, että Sanomissa on opittu jotakin mediatutkimuksestani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020).
Olin osoittanut kirjani luvussa 17, että intersektionaalisuudesta, siihen liittyvästä feminismistä ja identiteettipolitiikasta on pyritty tekemään tieteellisten metodien kaltaisia lähestymistapoja ja jopa normeja yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin, taidealoille ja osittain myös oikeustieteisiin.
Hesari olisi voinut tehdä myös minun kirjastani asiallisen arvion – mutta kun ei niin ei. Lehti löysi nyt sanottavaa vain vuosikymmenien takaisista tapahtumista, joita ylös kirjaillut professori Antti Hassi menehtyi vuonna 2019.
Sukupuolentutkimuksen professorina toimiva Anu Koivunen paheksui sitten useassa peräkkäisessä tviittauksessaan Helsingin Sanomien vastakkainasettelua ”empirian ja ideologian välillä”.
Hänen on turha olla huolissaan. Ainakin me filosofit osaamme erottaa, milloin on kyse laadullisista tutkimusmenetelmistä ja milloin tendenssimäisestä tutkimuksesta, joka koostuu poliittisesta tarkoitushakuisuudesta.
Olen itsekin puhunut paljon sellaisen tutkimuksen puolesta, joka tavoittelee mitattavaksi soveltumattomien merkitysten äärelle pääsyä, esimerkiksi kirjassani Dialoginen filosofia. Haluaisin silti ajatuskurin säilyvän myös ei-empiirisen tutkimuksen piirissä, sillä otteen herpaantuminen ei ole ei-mittaavalle tieteelle itselleen hyväksi.
Vasemmiston Twitter-raivo repesi taas
Ajatuskurista ei ole saatu näyttöä viime vuosina etenkään sukupuolentutkimuksen oppiaineessa, ja otteen lipsuminen lienee huomattu Hesarissakin. Muuan tutkijatohtori nimeltä Laura Nissin pahastui Sanomien kirjoituksesta niin, että hän piti sitä ”pommina ja sodanjulistuksena”! Kyselipä hän päätoimittajalta Kaius Niemeltä sannamarinmaisesti, ”kuinka te kehtaatte”, ikään kuin totuus ja kriittisyys pitäisi peittää ”soveliaisuuteen” ja ”häveliäisyyteen” vedoten – varmoja epä-älyllisyyden merkkejä molemmat. Poliittisen korrektiuden pintaraapaisu oli ideologisten lasilinnojen asukkaille ja akateemisella rehulla ruokituille järjen jättiläisille ”sota”.
Vasemmistoliiton perustajana tunnettu julkisen talouden professori Markus Jäntti meni bunkkeriinsa ja kehotti olemaan vastaamatta puhelimeen ja sähköpostiin Helsingin Sanomien toimittajille. Saman puolueen kansanedustaja ja raskaasti rahoitettuna nuorisotutkijana kellotteleva Veronika Honkasalo taas kytki Helsingin Sanomien kirjoituksen Capitol-kukkulan levottomuuksiin, ”äärioikeiston narratiivien normalisoitumisen” uhkaan ja ”Supon analyyseihin” sekä vaati medialta parempaa ”tiedostamista” (poliittisen näennäistutkimuksen rahoittamisesta tarkemmin täällä ja täällä).
Vihreiden Heikki Hiilamo tviittasi englanniksi ja vetosi yhteiskuntatieteiden ”kompleksisuuteen”, mikä oli sinänsä relevanttia. Kompleksisuus ei tosin oikeuta tulkinnanvaraisuuden kääntämiseen tendenssimäisyydeksi. Muuan Samuli Reijula oli näköjään oppinut teokseni Totuus kiihottaa sivulta 351 ajatuksen, että faktat eivät merkitse mitään ennen kuin ne ovat tulleet osaksi tietävän subjektin tajuntaa.
Vasemmistoliittoa edustava retiisinpunainen Twitter-häirikkö ja perussuomalaisia avoimesti vihaava Panu Raatikainen puolestaan kiitti, kun Helsingin Sanomat antoi pääkirjoitukseen verrattuna moninkertaisesti sivutilaa vastakritiikille. On taivaan lahja Tampereen yliopistolle, että sillä on kunnia pitää kyseistä räikeän politisoitunutta propagandan kaiutinta professorin leivissä. Huomiotta ei jäänyt taaskaan oma kirjani, josta Raatikainen on levittänyt perättömiä arvioita. Tällä kertaa hän piti Hesarin pääkirjoitusta kuin minun kynästäni lähteneenä, mistä toki kiitokseni.
Tosiasiassa Panu Raatikainen on filosofi samalla tavalla kuin Karl Marx on luotettava politiikan asiantuntija.
Sääliksi käy Tampereen yliopiston opiskelijoita, jotka joutuvat
mielistelemään ja myötäilemään kommunisti Raatikaisen poliittista
propagandaa saadakseen Pirkanmaan punaisena napana tunnetusta opinahjosta
paperit ulos.
Tulipunalaidan puuhilla ei ole ollut enää pitkään aikaan muuta tavoitetta kuin poliittisen agendan edistäminen tieteen kaavussa. Tieteiden selässä ratsastamalla markkinoidut ”Me Too”-, ”Suostumus”-, ”Climate Strike”- ja ”Black Lives Matter” -hankkeet ovat organisoidut joukkoliikkeiksi nimenomaan siksi, että siten on voitu kytkeä ”tiede” politiikan edistämiseen ja laittaa politiikka hyödyntämään ”tutkimustoimintaa”. Vaikuttaa, kuin kukaan ei olisi kuullut demarkaatio-ongelmasta mitään.
Tiede on medioitunutta, ja Hesarin äännähdys oli poikkeus
Vasemmistolaisten syväpöyristyminen osoitti, että pienestä oli ilo taaskin kiinni kommunistien puoluetoimistoissa yliopistolla. Varovainenkin vihjaus siihen, että politisoituneessa yhteiskuntatieteessä kaikki ei ole niin kuin pitää, sai vesikauhuiset vaahdot ryöpsähtämään – jälleen kerran Twitterissä, josta on näköjään tullut tieteellisten arvioiden keskeinen foorumi.
Tosiasiassa Helsingin Sanomat oli tehnyt vihervasemmiston poliittiselle agendalle pitkään lähetystyötä tavalla, jonka osoitin teoksessani Totuus kiihottaa runsaan todistusaineiston valossa.
Kyse on ollut toimittajien tavasta orkestroida poliittista julkisuutta vihervasemmistolaisten tieteilijöiden hyväksi. Toimittajat ovat valikoineet asiantuntijansa niin, että he ovat saaneet toimitusta ja lehden linjaa miellyttäviä kannanottoja. Palkkioksi media on luonut yliopistoissa toimiville vihervasemmiston etäispäätteille myönteistä julkisuutta, joka on kullanarvoista tieteellisen uran luomiselle ja jatkamiselle. Nyt nähty anonyymi pääkirjoitus oli poikkeus.
Valtaosa yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen koulutusalan tutkijanpaikoista on edelleen poliittista vasemmistoa tai vihreitä sympatisoivien tai suoranaisina puolue-edustajina toimivien jäsenkirjatieteilijöiden hallussa, eikä tilanne poikkea paljoa taistolaisuuden vuosista. Se ei ole totisesti yliopistolaitokselle eduksi. Myös median asenteissa on paljon korjaamista, mikäli se aikoo palauttaa lukijoiden luottamuksen.
Jos joku nyt löytää kyseisiltä koulutusaloilta jonkun kuukausipalkatun henkilön, joka ei ole vihervasemmistolaisen, feministisen tai löysän huvitteluliberalistisen klusterin kannattaja, nostakoon lapansa.
Syynä näkemysten polarisoitumiseen ovat kansainvälisessä politiikassa koetut ristiriidat, jotka ovat siirtyneet valtioiden rajoilta keskelle yhteiskuntia maahanmuuton ja EU:n ajaman liittovaltio- ja keskittämispolitiikan vuoksi.
Arvojen ei pidä olla ideologioita
Viittasin kirjassani Totuus kiihottaa yhdysvaltalaisen filosofian professorin Peter Boghossianin sekä hänen kahden kanssatoimijansa James A. Lindsayn ja Helen Pluckrosen kokeiluun, jolla he toistivat fyysikko Alan Sokalin aikoinaan toimeenpaneman tiedeskandaalin. Lukiolaisetkin alkavat jo tietää, mistä tuossa 1990-luvun lopulla käydyssä ”tieteiden sodaksi” sanotussa konfliktissa oli kyse.
Vuonna 2017 Boghossian, Lindsay ja Pluckrose lähettelivät tieteellisinä pidettyihin lehtiin lukuisia valeartikkeleita, joissa parodioitiin postmodernin sosiologian, sosiaalisen konstruktionismin, strukturalismin ja sukupuolentutkimuksen piirissä harjoitettua sanankäyttöä.
He muun muassa muokkasivat katkelman Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksesta nykyaikaisen feminismin kielelle, ja kirjoitus läpäisi vertaisarviointimenettelyn, samoin iso kasa muita kieli poskessa väsättyjä tekstejä, jotka hyväksyttiin korkeatasoisina pidettyihin tiedelehtiin kiitoksilla varustettuina. Tapaus antoi näyttöä siitä, että mikä tahansa voidaan hyväksyä, kunhan se noudattelee toimituskunnan poliittisia näkemyksiä.
Tarkoitus – myöskään minun tarkoitukseni – ei ole ollut vähätellä tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden tutkimusta tai tavoittelua sinänsä, vaan vaatia järkiperäistä kriittistä ajattelua erotuksena julistusmaisesta paatoksesta.
Kolmikon naistoimija Helen Pluckrose onkin sittemmin perustanut Counterweight-aloitteen, jolla vaalitaan perinteisiä liberaaleja yliopistoarvoja ja puolustetaan tieteen tasapuolisuutta uusvasemmistolaiselta ja militantilta aktivismilta. Hän on julkaissut yhdessä James A. Lindsayn kanssa teoksen Cynical Theories (2020), jossa käsitellään yhteiskuntatieteiden punavihreää kallistumaa laajemmin.
On huomattava, että myöskään Alan Sokalin toimeenpaneman skandaalin aikoina rintamalinja ei kulkenut niinkään oikeiston ja vasemmiston välillä kuin vasemmiston sisällä. Realismiin ja rationalismiin sitoutuneet vasemmistolaiset eivät voineet hyväksyä ajautumista postmoderniin irrationalismiin eivätkä idealismin lähtemistä lentoon erilaisten missioiden muodossa.
Myös nykyisin kiistat näyttävät hiertävän vasemmistoa itseään: ilmoittautuuhan myös Boghossian liberaaliksi vasemmistolaiseksi, ja Pluckrose tunnetaan Trumpin arvostelijana. Alan Sokal meni aikoinaan kuin hiiri koloonsa tunnustautuen lopulta vasemmistolaiseksi. ”Puolueisiin sitoutumattomaksi vasemmistolaiseksi” avautui äskettäin pragmatismin kummisetä Ilkka Niiniluoto Tieteessä tapahtuu -lehden 3/2020 yksisilmäisessä kirjoituksessaan (s. 63), jossa hän sätti vaihtoehtoista mediaa ymmärtämättä yhtään, miksi se on olemassa.
Vasemmistolainen ideologia on mennyt ammatikseen viisaiden ihon alle niin kuin reptiliaanit poliittiseen hallintoon. Tieteellinen selitys ideologiselle klusteroitumiselle on tietenkin konformismi. Ideologinen valvonta ja samanmielisyyden vaatimukset ovat omilla mukautumisen, sopeutumisen ja myötäilyn odotuksillaan banalisoineet koko tieteellisen toiminnan naurettavuuksiin asti.
Tieteen kultapossukerholaisten ja apurahakapinallisten keskinäinen suopeuden tavoittelu ja ristiin viittaminen muodostavat nyt loputtoman kierteen, jossa luodaan toinen toistaan miellyttämään pyrkiviä esityksiä mutta jolla ei ole mitään merkitystä tiedon tuottamiselle oman tiedepoliittisen karsinan ulkopuolelle.
Kyseisen muilutuksen merkiksi en ole pitkään aikaan saanut julkaistuksi yhtään kirjoitustani missään tieteelliseksi itseään kutsuvassa julkaisussa, vaan olen joutunut ottamaan julkaisuvastuun kaikista kontroversiaaleistani itse. Käsittelen kyseistä punikkifasismia, eristämistä, tiedepoliittista diskriminaatiota ja toimintasaartoon asettamista myös seuraavaksi ilmestyvässä filosofisessa kirjassani, jossa osoitan vihervasemmistolaisen ideologian läpikotaisen moraalittomuuden ja matalamielisyyden asianmukaisen ansaitulla tavalla.
Näyttää siltä, että koko humanistis-yhteiskuntatieteellinen koulutusala on saatettu punavihreällä spiraalihyrrällä hypnoosiin. Sen sijaan puhtaan tieteellisen kriittisyyden edustajat ovat aina olleet aitoja ja lahjomattomia oikeistolaisia, joilla ei ole oma lehmä ojassa.
