Eurooppalaisen etiikan ja arvofilosofian keskeinen perustaja Immanuel Kant (1724–1804) havainnollisti ihmisen aistikyvyn apriorisia (kokemusta edeltäviä) kategorioita tunnetulla seinäkelloesimerkillään teoksessaan Kritik der reinen Vernunft (1781).
Kun kello lyö kolme, kuulemme kerrallaan vain yhden lyönnin, mutta tajuntamme yhdistää niistä kolmen lyönnin sarjan. Ajallisuus on siis tajuntamme eikä välttämättä todellisuuden itsensä ominaisuus.
Kun EU ja EU:n valjaissa oleva hallitus kauppasivat Suomen eduskunnalle EU:n elpymispaketin, julkisessa sanassa vakuuteltiin, että paketti on kertaluonteinen. Minun tajuntani yhdistää kuitenkin kertaluonteiset yksittäistapaukset yhdeksi kokonaisuudeksi täsmälleen Immanuel Kantin esimerkin mukaisesti.
”Kertaluonteisia” Kreikan ja muiden oliiviöljymaiden tuki-, vakuus- ja takauspaketteja ovat seuranneet useat muut ”kertaluonteiset” avustuspaketit, joiden kaltaisina voidaan pitää myös taivaan tuuliin höyrystettyjä ilmastonsuojeluaneita.
Poliittinen epäoikeudenmukaisuus
Erona on vain se, että tällä kerralla varat myönnettiin kansallisen budjettivallan piirissä olevista rahoista. Myöskään perustuslakivaliokunta ei voinut kiertää tosiasiaa, että hyväksymiseen vaadittiin 2/3:n määräenemmistö edustajista. Kun paketti hyväksyttiin lopulta äänin 134–58, kyseessä oli – kuten perustuslakivaliokuntakin katsoi – merkittävä vallansiirto EU:lle.
Tilanne siis pahenee ja velkaunioni syvenee, ja tekeillä on EU:n yhteinen tulojensiirtounioni. Se on Suomelle tappiollinen, niin kuin maamme koko EU-aikainen seikkailu muiden maiden menojen nettomaksajana.
Pienten maiden nimenomainen etu olisi pitää kiinni EU:n yhdessä sovituista säädöksistä, kuten Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta, no bail out -pykälästä ja Dublin II -asetuksesta, sillä kirjoitettujen sopimusten yli käveleminen siirtää valtaa suurille maille. Unioni, joka hylkää keskeiset säädöksensä, ei ole sama, johon Suomi aikanaan liittyi.
Vihervasemmistolaisten hallituspuolueiden innokkuuden tukipaketin ajamiseen voi ymmärtää, sillä EU:sta on tullut universaalisosialismin mukainen. Vasemmalla laidalla säälittävää on, että niin sanottu työväki iloitsee nyt tukipaketin puolesta, vaikka neljä nettomiljardia maksava rahan poltto on pois nimenomaan suomalaisen työväestön rahapussista, verovaroista ja julkisista palveluista.
Miksi elvytys ei toimi?
Tosiasiassa noin 6,6 miljardin paketista ei tule takaisin edes sitä luvattua kahta tai kolmea miljardia; esimerkiksi Nesteen ympäristönsuojeluhankkeisiin korvamerkittävät varat eivät päädy käyttöön Porvoon öljynjalostamolla vaan Nesteen Rotterdamin-yksikössä, jonne uusi biojalostamo rakennetaan. Hallitus on myös aikonut käyttää EU:n palauttelemia elpymisvaroja nimenomaan ilmastopanostuksiin – ei siis mihinkään sellaiseen, joihin talouselämä niitä tarvitsisi.
EU:n harjoittamasta rahankierrätyksestä on todellakin tullut se rikkinäinen pajatso, josta rahojaan ei saa takaisin sen enempää mukiloimalla tai mätkimällä kuin tiirikoimallakaan.
Todellisuudessa elpymispaketissa ei ole kyse koronan aiheuttamien tappioiden hoitamisesta. Oikeasti se on viruksen verukkeella perustettu uusi väliaikainen vakausväline, liittovaltion liima-aine ja keino upottaa EU-maat yhteisen verotuksen mukaiseen tulojensiirtounioniin.
Tästä kertoo se, että rahanjaon kriteerit perustuvat noin 70-prosenttisesti euromaiden talouden rakenteellisiin ongelmiin, jotka puolestaan johtuvat eurojärjestelmän systeemaattisista valuvioista. Sen vuoksi EU:n koronapaketti on pelkkä veruke, jonka kautta voidaan edistää muutoin poliittisesti mahdottomaksi käyviä liittovaltiopoliittisia ja velkaunionia syventäviä tarkoitusperiä.
Myöskään aiemmin tyhjästä loihditut raharuiskeet eivät ole ulottuneet elvyttämään taloutta, sillä ne eivät ole päätyneet tavallisten kuluttajien reaalitalouteen, jossa ne lisäisivät kulutuskysyntää ja kasvattaisivat investointeja. Sen sijaan tuhansien miljardien summat ovat jääneet kieppumaan finanssitalouteen nostaen arvopaperien ja muiden sijoituskohteiden hintoja.
Finanssivarallisuus puolestaan ei ole mukana kuluttajahintoja mittaavissa inflaatiotilastoissa. Tämä taas selittää sitä, miksi inflaatio ei ole lähtenyt laukkaamaan suuresta keskuspankkielvytyksestä huolimatta.
Todennäköisesti nytkään koronan varjolla luotu rahoitus ei näy mitenkään sinun pankkitililläsi, vaan se päätyy sijoitustuotteiden ja mahdollisesti kiinteistökuplan pullistamiseen. Asuntojen hinnat puolestaan voivat nousta, koska lopusta venyvät asuntolainat estävät kuluttajien ostovoiman heikkenemisen tulemista näkyviin kuukausi- ja vuositasolla.
Tosiasia on sekin, että keskuspankit ovat ruokkineet valtioiden velkakirjaostoilla taloutta vielä koronapakettiakin suuremmilla summilla. Oletuksena on ollut, että kriisin lievittäminen velkarahalla velkaannuttaa lopulta vähemmän kuin vöiden kiristely, joka tyrehdyttäisi taloutta, kasvattaisi budjettialijäämiä ja sitä kautta velkaantumista. Kuitenkin myös velasta itsestään tulee ongelma. Vaikeuksien välttely vaikeuksia kasvattamalla ei voi johtaa muuhun kuin syvemmälle umpikujaan, jossa EU jo on.
Koronapakettina poltettu rahakokko on osa poliittista hanketta, jonka tosiasiallinen tehtävä on ajaa Euroopan valtiot finanssiunioniin. Samalla kun julkinen ja yksityinen talous ripustetaan velkahirteen ja velat upotetaan keskuspankkien taseisiin, valtiot tehdään poliittisilla ristiinkytköksillä riippuvaisiksi toisistaan. Velkaannuttaminen on siis pohjimmiltaan ideologinen hanke, jolla valtioiden itsenäisyys riistetään EU:n keskusjohtoisuudelle.
Sisäpoliittinen kieroilu
Surkeimman ketunlenkin asiassa teki Kokoomus, joka putosi omaan ansaansa. EU-myönteisyyttään hehkuttava puolue omaksui ratkaisijan roolin ja antoi määräenemmistöön riittävät äänet tukipaketille, mutta toisella kädellään Kokoomus jätti välikysymyksen valtion velkaantumisesta! – Ei mitään ristiriitaa havaittavissa?
Samoin Keskustan Annika Saarikko onnitteli yliopistoväkeä 35 miljoonan vuosileikkauksista, jotka pannaan toimeen 2023 alkaen, sillä tieteen tuki on ”ennennäkemättömän hyvä”. – Ja onhan se, jos ajatellaan vaikkapa Oula Silvennoisen (vihr.) ja Veronika Honkasalon (vas.) nauttimia satojen tuhansien eurojen tiedepoliittisia lahjuksia (aiheesta täällä ja täällä).
Kovin paljon kunnioitusta ei herätä myöskään eräiden hallituspuolueiden edustajien luikertelu pois äänestyksestä ihan vain välttääkseen ryhmäkurin rikkomisesta seuraavat sanktiot.
Totuus asiassa on, että 4 miljardia investoituna Suomen omaan kansantalouteen elvyttäisi paremmin kuin viskattuna EU-separaattoriin, josta rahat leviävät pankkiparoneille, byrokratian katakombeihin ja Italian makaronipelloille.
Poliittinen totuus on sekin, että jos vasemmisto olisi oppositiossa, se taatusti vastustaisi pakettia, ja vain Vihreät sekä RKP puoltaisivat sitä saumattomasti. Kokoomus jakautuisi kahtia. Näin voidaan päätellä, että kansakunnan enemmistö vastustaa pakettia, mutta ministerit tukevat sitä samalla logiikalla kuin he vastustavat sitkeästi autoilua, paitsi kun on kyseessä heidän oma virka-autoilunsa.
EU-federalistien menetetty maine
Paketin puoltajat ovat vakuutelleet varojen kiertyvän epäsuorasti Suomen hyväksi, mutta näyttö – näyttö – asian puolesta taaskin puuttuu. Toiveajattelulla ratsastaa Yle, joka teki paljon työtä liittovaltiopolitiikan syventämiseksi ja keksiskeli erilaisia näennäisetuja ja -hyötyjä koronapaketin puolustamiseksi. Agendajuttujen levittäminen ja EU-myönteisten haastateltavien mainostus oli jälleen räikeää.
Isossa-Britanniassa ja Norjassa varmaan naureskellaan ja myhäillään tyytyväisinä. Kunpa joku olisi keksinyt liittää kuntavaalien kylkeen kansanäänestyksen Euroopan unioniin kuulumisesta, tarkemmin sanoen EU:sta eroamiseksi. Velkaköyttä tarjoavalla ”eurooppalaisten arvojen puolustajalla” ei nimittäin mitään tee. Myös kuntavaaleissa kannattaa antaa äänensä valtionpoliittisin perustein, sillä kannatusprosentti on vahva yleispoliittinen signaali.
Yhteisen velkaunionin, euroalueen ja EU-jäsenyyden puolustelijoiden ainoaksi argumentiksi on jäänyt Venäjällä pelottelu. Jokaisen puolueen, joka oikeasti kannattaa eurooppalaisia arvoja, kuten demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta, pitäisi kiinnittää huomionsa siihen, millä tavoin näitä ihanteita voidaan nyt edistää. Parasta olisi palauttaa EU takaisin EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi ja hylätä yhteisvaluuttaan ja väestöjen vellomiseen liittyvä federaalisosialismi.
Paketin hylkäämisestä johtuvalla ”mainehaitalla” spekuloivat EU:n etäispäätteet eivät näytä ymmärtävän, kuinka suuri mainehaitta Suomelle ja suomalaisille koituu siitä, että kansalaistemme tahdonmuodostus on lukittu EU-vankilaan.
Tätä rataa kärsii EU:n oma maine kansanvallan ja itsenäisyyden kunnioittajana. Tosiasiassa Suomen mahdollisuus torpedoida koko paketti ja sen kyljessä myös EU:n jättiläisbudjetti voisi kohottaa Suomen mainetta kansallisen itsemääräämisoikeuden ja omavastuullisen talouspolitiikan puolustajana.
Itsemääräämisoikeuden rikkominen ja sen seuraukset
Lopuksi takaisin Kantiin. Teoksessaan Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (1785) Kant muotoili kategorisen imperatiivinsa näin:
”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit samalla tahtoa tulevan yleiseksi laiksi.”
Tämän mukaan ei pitäisi tehdä kertaakaan mitään, mitä ei olisi valmis toistamaan loputtomasti.
Niinpä myöskään koronapakettia ei olisi pitänyt hyväksyä edes yhtä kertaa, sillä siitä avautuu periaatteellinen ennakkotapaus saman toistamiseen.
Teoksensa Zum ewigen Frieden [Ikuiseen rauhaan] (1795) ensimmäisessä pääluvussa Kant kirjoitti:
”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen
toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle
valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen
vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään
minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”
Näissä jylhän jykevissä sanoissa kansallisvaltioiden oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään
kansalaisten ihmisoikeuksiin. Kuinka häikäilemättömästi EU
ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, ja EU:n mainostamista eurooppalaisista arvoista ja ihanteista ovat jäljellä savuavat rauniot.
Ja velkakello käy. Julkisen talouden velat ovat eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Koska verotus on jo tapissaan eikä pankkiveloille löydy maksajia, jäljelle jää inflaatio, joka räjähtää kattoon heti kun luottamus poliittisen vallan kykyyn suoriutua kriiseistä murenee pois. Luottamusta ei edistä vaan heikentää valtioiden tapa itse rahoittaa itseään keskuspankkibluffin kautta.
Sosiaalidemokraattinen Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen ei ymmärrä edes sitä, millä tavoin velkaelvytys johtaa inflaatioon ja sitä kautta historian virheisiin. Isänsä yliviikaroitua Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n varoja Tyttö Tuppuraisen vaalikuluihin Riihi-säätiön kautta tytär valistaa nyt, että ”riittävällä elvytyksellä voidaan välttää historian virheet. Saksassa pelättiin 1930-luvulla hyperinflaatiota ja puolustettiin talouskuria sekä vahvaa markkaa. Työttömyyden annettiin kasvaa, mikä johti siihen, että äärioikeisto nousi valtaan.”
Ei se niin ollut, vaan niin päin, että hyperinflaatio poltti kansalaisten varat ja syvensi häpeärauhan aiheuttamaa katkeruutta. Tosiasiassa äärioikeiston valtaannousu oli korjausliike samaan hulluuteen, josta Eurooppa kärsii nykyisin. Se oli vastalause nousussa olleelle kommunismille.
Myöskään nykyisestä monetaristisesta yhteisvaluutasta ei ole tuloksena ikuinen rauha vaan Euroopan unionin hajoaminen ja eripurasta johtuva sota, jossa rimpuillaan irti kansakuntia törkeästi alistavista sitoumuksista. Olen ilmeisestikin joutunut lyhyen elämäni aikana näkemään uuden poliittisen katastrofin muodostumisen, jolle vertoja vetää vain ”liitto, joka neuvoi”: Neuvostoliitto.
Aiheesta aiemmin
Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä
Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset
EU romahtaa euroalueen repeytymiseen
Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon
Laivanupotusta eurooppalaisittain
Euroopan hulluuskierre on katkaistava
Eikö kukaan voi meitä pelastaa?
Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa
Euroalueen tukitoimet ovat laittomia
